Part 6

Kevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se juovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi pikkulinnut iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui elähyttävän ja varmaan herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun. Jouto-aikoinaan makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön kyliin mikäli se oli sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä, pienessä ravintolassa, heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden tarjoilu kuitenkin varsin pian lopetettiin.

Sillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme, joka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta kuin tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja marmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä vilkkaammin yritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin suuhunpantavaa.

Huhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan maassa tunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa markkaa. Nukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla noustiin puoli kuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli kuitenkin ihan toista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.

Näihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina oli liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja varmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se riemua, jonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista seesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien poissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko synkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja kyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää, jotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen, mutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja suorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.

Mutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän pataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut kaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin yritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki epäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle sellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai järjestää asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut, että joku oli jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin tekivät pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet lakon: he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin, vaan tahtoivat vapauteen.

Heidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin luja vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti vankilan kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen heidän menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja hävetti, mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan oli kytenyt povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia syytöksiä, kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli valehdeltu, heitä suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia töitä, joiden asemasta nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla. Syntyi periaatteellisia väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan lähteä rintamalle, yleensä taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka komppaniassa pidettiin puheita: omat johtomiehemme selittivät meille asemaamme, suurta tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati; he kertoivat siitä luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä laajemmat piirit alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että meillä oli suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto, joka piti meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä minnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. -- Lopulta kehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan, oliko joku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty vääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla kysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.

* * * * *

Kun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat olleet lomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni Bade viikon ajan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti laihtui niinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi eroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että hänet oli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille siis määrättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat pojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli Höfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin ilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä Bade-ukko oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta kovia harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla, tarkastuksilla, niin että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen komppania sai apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain vaivoin hillittävissä.

Kun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle, jossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö, sympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli kunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen johdosta. Ei hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista auktoriteettiä kuin Badella.

Ties mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä seisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä töllistelivät meitä: "Iivana, Iivana", sihisi joka haaralla. Ja tuo sihinä ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein sydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja pilkka tuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä "suuren isänmaan" sotilaiden osaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin työskentelemässä saksalaisten talonpoikain pelloilla.

Kelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella tätä Suomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati luonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat harvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu komensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja piti meille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän täydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme, kuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin tunnustuksensa. "Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin sen kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle", sanoi hän ylpeästi. Ja tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu kiitos, minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän kolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle sijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten kaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi ohimolla. Hetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.

Oberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa. Tekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen kiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit hauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti hurraahuudon Baden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki tuon kehoituksen ankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada sympaattisille ja ilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin, niiltä kuvastui levottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa silmissään oli jotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi poikansa, tiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi nyt, että nämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa kiinni. Mutta ei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli juhlamielellä, unohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika opettajaansa hyvästellessä. -- Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli lausunut muutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä muuttunut, ikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.

7.

VALMISTUKSIA.

Hauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan toisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen, kiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen mielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen määräaikaa. Rasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt, äkseeraus tuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja urhea soturi, jota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin todistivat.

Ennen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin koskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät aivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen keskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta olivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua. Kaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin maljoja. Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli ilmeisesti liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa jyrisevän offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain ilman muuta, sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä olemme kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä -- tehtyämme pienen huvimatkan Itämeren ympäri.

Heti ryhdyttiin pataljoonaa lopullisesti varustamaan. Kaikki tavarat, alusvaatteista juoma-astiaan saakka, saatiin uudet. Pukuja ja palttoita käytiin sovittelemassa moneen kertaan, samoin saappaita, ja tornisteria pakattiin ja purettiin. Ei ollut nimittäin mikään yksinkertainen asia saada tähän verrattain pieneen selkäreppuun sopimaan kaikki se kama, jota jääkärin tuli kantaa. Kun luettelen: telttakangas, palttoo, kolme filttiä, alusvaatteita, sukkia, kengät, puhdistusvehkeet ja harjat sekä vielä rautainen annos (kaksi korppupussia, lihasäilykerasia ja soppa-ainepaketti), joka sotilaalla on aina mukanaan, mutta jota hänellä on oikeus käyttää vain viimeisessä hädässä, niin maallikkokin saa jonkinlaisen käsityksen tornisterista. Lisäpainona oli vielä kivääri, leipäreppu, vesipullo, lapio, kaasunaamari ja 200 patruunaa. Se oli taakka, jonka alla jalat tukevasti painuivat maata vasten.

Jo neljältä noustiin usein ylös ja lähdettiin tämä oiva taakka selässä harjoituksiin. Ne olivat enimmäkseen suuria kenttähyökkäyksiä tai marsseja, ja perin rasittavia. Kun viisi kuusi tuntia juoksi paahteisilla nummilla tai pölyisillä teillä, niin monesti saattoi epäillä, oliko tämä enää harjoitusta, jonka tuli karkaista ja lisätä voimia; eikö päinvastoin näin ankara ponnistelu uuvuttanut ja kuluttanut.

Muistan varsinkin erään leikkitaistelun, jota oli tullut katselemaan joukko Saksassa olevia suomalaisia neitosia sekä pari kunnianarvoisaa suomalaista herraa. Meidän komppaniamme oli aamulla ani varailin lähtenyt liikkeelle. Sen piti kiertää noin peninkulman matka ja rynnätä määrä-ajalla vihollisen kimppuun, mutta näitä seutuja tuntematon hauptmanni erehtyi, johti meidät väärälle tielle, josta oli seurauksena, että saimme taivaltaa kolme peninkulmaa kertaakaan pysähtymättä, täydet taakat selässä ja pikamarssissa, ehtiäksemme ajoissa taistelupaikalle. Ilma oli helteinen ja ahdistava, mutta kestää täytyi. Ja kun vihdoin pääsimme perille, niin hetkenkään lepoa suomatta komennettiin hyökkäykseen, yli aavan, kuumuudesta väreilevän kentän. Näimme kyllä suloisten suomalaistyttöjen vartalot etäisellä kunnaalla ja antoihan se voimaa, mutta liika oli sittenkin liikaa. Sen ryhmän johtaja, johon minä satuin kuulumaan, heittäysi maahan, oli kykenemätön enää nousemaan ja jäi siihen, läähättäen ja sortunein äänin kehoittaen meitä rynnistykseen. Sydämeni tykytti niin, että luulin sen halkeavan, korvani humisivat ja kun vihdoin oli hurraan kaikuessa syöksytty pistintaisteluun ja sen jälkeen päästy makaavaan asemaan, musteni maailma silmissäni, mutta en kuitenkaan pyörtynyt. -- Kun sitten pataljoona oli kutsuttu kokoon, piti meille professori B. kauniin ja lämpimän puheen, jonka jälkeen laulettiin Maamme. Mutta laulu sujui kuin hautavirsi, hitaasti laahaavassa tahdissa ja liian matalalta aloitettuna. Ellen erehdy, kuvastui neitosten kasvoilta eräänlainen hämmästys ja pettymys, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä oli ruumiillinen väsymys. He eivät käsittäneet, ettei tämäkään innostuttava laulu kyennyt tyynnyttämään rasittunutta sydäntä ja palkeina puuskuttavia keuhkoja. Muistan aina, mitä vierustoverini, pahapäinen ja ylpeä pohjalainen, kuiskutteli korvaani: "Mitä helvettiä ne meille aina saarnaavat siitä isänmaasta. Johan me sen tiedämme. Tunti lepoa, laatikko tupakkaa, markka, se olisi jotakin. Niin no, uutisia ehkä. Ei meihin enää sanat tehoa." Varmaankin tämä kuulostaa raa'alta sellaisesta, joka ei tunne ruumiillisen väsymyksen vaikutusta.

Sillä tietysti me muulloin, normaalitilassa ollessamme, osasimme antaa arvoa niille suomalaisille, jotka kävivät meitä tervehtimässä. Usein heitä olikin tänne tullut. He olivat meille puhuneet, selvittäneet meidän suhdettamme kotimaahan ja sydämellisyydellään innostuttaneet meitä ja antaneet toivoa ja voimaa. Ja me puolestamme olimme tehneet heille paraateja ja näyttäneet sotaista kuntoamme.

Laulun loputtua sai pataljoona marssia kotiin. Ja kyllä oli askeleissa jälleen ripeyttä väsyneiden miesten kiiruhtaessa ruokakupeilleen. Jos äskenmainittu laimeus oli tosiaan tuottanut vieraileville suomalaisille pettymystä, korvasi sen nyt valtava näky: puolitoista tuhatta vihreätakkia alkoi painua kunnaalta alenevaa tietä pitkin parakkeja kohti, soittokunnan kaiuttaessa marsseja. Mikä jono, mikä kiemurteleva, vihreä virta, joka liikehti, eli, vyöryi eteenpäin, aseiden kimmeltäessä auringon valossa! Sydän paisui sitä katsellessa. "Olisipa yhtäkkiä heittää nämä pojat Helsingin torille", ajattelin. "Eiköhän Suomen tyttöjen silmät kiiltäisi ja posket punottaisi vähän eri tavalla -- koska ne niin kuuluivat hehkuvan ryssän ras-tvaatakin seuratessa."

Kun päästiin tupiin, niin vaatteet riipaistiin nopeasti päältä ja riennettiin peseytymään. Tosin määrää saksalainen sotilassääntö, että marssin jälkeen on tupapojan suljettava ikkunat ja kaikkien oltava sisällä täysissä pukimissa kunnes hikoileminen on lakannut. Mutta siitä emme huolineet. Yläruumis paljaana kiiruhti jokainen pumpun luo, joita oli runsaasti parakkien edustalla, kumartui torven alle ja toinen pumppasi vettä niskaan. Se oli oikea jääkärin kylpy.

* * * * *

Tietysti meistä otettiin valokuvia moneen kertaan ja vihdoin myöskin eläviä kuvia; toivottavasti ne kaikki vielä saadaan kotimaassa nähdä. Sitten tuli majurin lämminhenkinen kiertokirjelmä, jonka piti henkisesti sonnustaa meitä tulevaan kamppailuun. Hän kehoitteli meitä rohkeuteen, sitkeyteen ja valppauteen. Hän kuvaili meille matkan vaaroja ja vastuksia, kärsimyksiä, janoa ja nälkää, mainiten, että meistä kenties monikin oli niihin sortuva. Mutta samalla hän huomautti, että olimme lähdössä sille taipaleelle, joka lopullisesti oli johtava kotimaahan, vapauteen ja riemuun. -- Luullakseni ei joukossamme ollut monta, jotka odottivat lähtöä pimein mielin.

* * * * *

Pataljoonasta oli karsittu huono ja liian vähän harjoitellut aines ja muodostettu siitä erityinen varajoukko, joka toistaiseksi jäi leirille äkseeraamaan. Oli myöskin hommattu oma tykistö, uusine, mainioine haupitsineen. Meille oli annettu uudet saksalaiset kiväärit -- olimme nimittäin harjoitelleet venäläisillä -- ja ammuntaa opetettiin ahkerasti. Viimemainitussa suhteessa meillä olikin hyvä maine, konekiväärikomppania oli Saksan parhaita ja sai osakseen kiittelyä, ja me toisetkin olimme saavuttaneet tuloksia, jotka hämmästyttivät opettajiamme. -- Oma komppaniani, jota äkseeraukseen nähden pidettiin pataljoonan parhaana, oli kuin rautaan valettu ja totteli johtajaansa kuin kone. Hauptmanni katseli sitä tyytyväisenä, mutta vielä suurempaa iloa ilmaisivat hänen rinnallaan seisovan oberzugführer A:n intelligentit, ilmeikkäät kasvot ja säteilevät silmät. Itse olin lopullisesi joutunut ensimäiseen zugiin (joukkueeseen), jota johtivat offizierstellvertreter Vick ja zugführer H., lempeä, korkea-otsainen, runoilijalta näyttävä mies, jolla oli heikko ääni, mutta joka muuten oli tavattoman tyyni ja asioissaan varma ja säntillinen.

III.

MISSE-JOELLA.

1.

TITTELMÜNDEEN.

Toukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava huolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä saksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot hyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus, olivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin ja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren saksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön katsellessa.

Kuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä torventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli meille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille. Ei sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka ensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat saastaa haisevista vaatteistaan. -- Saksalaisten junien vaunut eivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin, joihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt vaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat kukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.

Hauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen kasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia miehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia ystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.

Tilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka kesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen muuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei varsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme pingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron perään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas. Laulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni suomeksi painettu kirjanenkin "Marssitoveri", joka sisälsi tunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa, tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita oli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä odotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia, makkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat siellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä kukkia.

Niin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia maisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen silmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko, joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan, onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko se sortuva taistelun pyörteisiin? --

Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas, maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja, vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. --

Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten, vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin määräpaikkaa kohti.

Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella hautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla havaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä jylinäin välillä. --

Meidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva kartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat ja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan hiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita; olihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli Aa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista heittäytyä.

Jo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä valmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin luona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle päällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan, minkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen ja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.

Toisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni haukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti järjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia vuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän höylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme sangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.

Tittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun aikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla olevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut, suomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin miehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli vapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten jollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia niittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista kuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. -- Ennen pitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä laitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti kävi metakka ja vihdanläiske.

Mutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä paljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu perunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin pieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia kanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin kyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata, marmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka nyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään ollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti autiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat pojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin perunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita. Huonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta kun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa ja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille kyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili tusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi hampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi suussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.