Part 5

Minun veriset rakkoni näyttivät hyvin pahalta, joten jouduin, samoin kuin molemmat aikaisemmin mainitut polyteekkaritkin, sairaalaan. Yleensä eivät vanhemmat jääkärit mielellään näyttäneet jalkavikojaan lääkärille ja syynä oli se, että hoito oli melkoisen pintapuolista. Kun nimittäin päivystävä ryhmänjohtaja vei komppanian sairaat "reviiriin", sai ensinnäkin odottaa pitkän aikaa lääkärin tuloa. Vastaanottajana oli saniteetti-aliupseeri, vihreämekkoinen lihava ja velton näköinen mies, jota sanottiin täikenraaliksi, jopa niin yleisesti, etten hänen oikeata nimeään muistakaan. Tämä kohteli potilaita varsin ylimielisesti, varsinkin lääkärin poissaollessa, kyseli heidän tautinsa laatua ja teki purevia huomautuksia, ellei vaiva hänen mielestään ollut kylliksi vakava. Rakot hän puhkaisi ja pani niihin jotakin voidetta, sitten sai laputtaa tiehensä. Minut määrättiin kuitenkin aamulla uudestaan niitä näyttämään.

Sairaalassa lepäsi melkoinen joukko potilaita ja heidän vuoteittensa päähän oli valkealle paperille kirjoitettu taudin nimi. Kahdesti päivässä kävi lääkäri heitä katsomassa, he eivät saaneet tupakoida, eivätkä lähteä tupiin vierailulle. Terveimmät heistä siivosivat huoneen ja noutivat ruoan. Hoito, kuten sanottu ei ollut kovin huolellista, tuskinpa lääkärikään oli varsin kyvykäs; joka tapauksessa jääkärit luottivat vain meikäläiseen mieheen, tohtori Sahlmanniin, joka toimi saksalaisen rinnalla, ja jolla oli zugführerin arvo ja merkit.

Yöllä minua hyristytti. Uneni oli rauhatonta, kun käheä yskä tuontuostakin herätti minut. Koko ruumiini tuntui jäykältä ja turtuneelta, aivan kuin olisin saanut kovasti selkääni ja jäseniä pakotti. Olin varma, että tulisin sairaaksi, nyt jo tykytti suonissa kuume. Kaikkein onnellisemmassa tapauksessa voisin ehkä päästä influensalla, joka kotioloissakin oli minua monesti vaivannut. Aamupuolella vaivuin kuitenkin sikeään ja virkistävään uneen.

Heräsin tavalliseen aufstehen huutoon. Päivystävä ryhmänjohtaja seisoi ovella, kaski päässä ja vyö ympärillä, kuten virantoimituksessa olevalla sotilaalla ainakin. Hetken kuluttua teki hän joka aamu uudistuvan kysymyksensä: ist jemand krank? (onko kukaan sairas?) ja vastattuani sanomalla nimeni, merkitsi hän sen kirjaansa ja poistui. Oli suloista jäädä vuoteelle toisten kömpiessä kangistunein jäsenin pystyyn. Luentoakaan en malttanut kuunnella, vaan tarkastelin palleilla istuvia tovereitani. Molemmat polyteekkarit olivat perin kuitin näköisiä ja ylioppilas L. torkkui yrmeänä tuolillaan, sällismiehet vehkeilivät keskenään, "kapteeni" yksin oli tarkkaavainen. Pari päivää sitten oli tupaamme siirretty neljä muuta jääkäriä; näistä oli yksi vielä aivan nuori, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen, lyhyt ja vilkas koulupoika, toinen pitkä, hieman velttoryhtinen ja niin hoikka, että näytti siltä kuin olisivat housut yksinään kävelleet, kolmas tummaverinen Ruotsin alamainen ja neljäs, ylioppilas N., rillinenäinen, hienosteleva ja aina tyytymätön herrasmies. Hän sattui juuri tänään olemaan tupapoikana ja suurella nautinnolla olin seurannut hänen lattianlakaisupuuhiaan, nyrpistyksiään ja epäröintiään. "Pitääkö sitä nyt thodellakhin? Tällaista en minä ole khoskaan tehnyt." "Sinusta nyt ei ainakaan tule soturia", ajattelin itsetykönäni. Eikä hänestä tullutkaan. Sillä varsin pian anoi tämä rusoposkinen nuoriherra vapautusta koko pataljoonasta huonojen silmiensä perusteella, ja onnistui siinä kuin onnistuikin.

"Parasta on sairaankin ruveta panemaan ryysyjä ylleen, kohta tullaan hakemaan", huomautti aina rauhallinen korpraali. Ja tuskin olin päässyt sietämättömän aroille jaloilleni, kun päivystäjä jo huusikin ovelta: Die Kranken heraus! (Sairaat ulos!) Vai niin, ajattelin, kovin rauhassa ei täällä potilaan anneta olla, ja lähdin ontumaan pihalle, missä oli jo toisia onnettomia odottamassa. Meidät järjestettiin riviin ja marssitettiin reviiriin.

Kuumemittari pistettiin kainaloon, kieltä katsottiin ja rintaa koputettiin. Sain aspiriinipulverin, jota tehoisata lääkettä täällä miltei aina määrättiin, olipa miehessä sitten umpisuolentulehdus tai munuaistauti. Päivän sain kuitenkin olla harjoituksista vapaana, en suinkaan kuumeen, mutta jalkojeni perusteella, jotka todellakin olivat huonossa kunnossa. Kun tästä kaikesta olin hieman ihmeissäni, selitti minulle muuan vanhempi jääkäri, että saksalainen soturi on joko kuollut, haavoittunut tai palveluskuntoinen, muita välimuotoja ei tunnettu. Vatsakatarrit ja influensat olivat turhia naistentauteja. -- Tässä oli tietenkin liioittelua. On otettava huomioon, että reviiri oli paikka, jossa sairas sai vain ensi avun ja jossa hoidettiin lievempiä tauteja. Jos mies oli todellakin heikkona, lähetettiin hänet oikeaan sairaalaan, jossa huolenpito oli erinomaista ja ruokakin paljoa parempaa.

Vaikka sain jäädä harjoituskentältä pois, ei minulla silti ollut lupaa käydä vuoteeseen, sillä olin määrätty "sisäpalvelukseen". Tavallisesti vietiin tällainen potilas joko varastohuoneeseen järjestelemään tavaroita, tahi johonkin muuhun helppoon toimitukseen, mutta kukaan ei tullut minua ahdistelemaan. Istuskelin siis kaikessa rauhassa kotosalla, koettaen kykyni mukaan saada kamiinaa palamaan. Kirjoitinpa äidillekin. Kotimaahan menevät kirjeet pantiin avonaiseen kuoreen, johon osote oli kirjoitettu, tämä ynnä postimaksu vuorostaan suurempaan kuoreen, kaikki lähetettiin Berliiniin, jossa oli sensuuri, ja sieltä edelleen, ties millä keinoin, Tukholmaan. --

Kello kahden tienoissa, juuri kun meikäläiset olivat lähteneet iltapäiväharjoituksiin, tuli tupaamme, uusia vieraita, komeita ja suoria Pohjanmaan miehiä, jotka olivat hiihtäneet Merenkurkun yli. Kolme heistä oli ylioppilasta, loput neljä sitkeitä ja vankkoja talollisten poikia; yksi oli suoraa päätä viety sairaalaan, hän kun oli matkalla palelluttanut varpaansa ja sitäpaitsi joutunut tilapäiseen mielenhäiriöön, niin että toisten oli täytynyt väkipakolla kuljettaa häntä mukanaan. Huomasin selvästi, että tupamme teki heihin masentavan vaikutuksen, mutta merkillistä, sensijaan että olisin koettanut heitä jollakin lailla lohduttaa, minä päinvastoin olin heille suorastaan ilkeä. Niinpä esim. kun he aikoivat hakea ruokaa meidän puhtaiksi kuuratuilla astioillamme, huomautin tyynesti, ettei niitä sopinut ottaa, pakottaen miekkoiset tällä tavoin ensi töikseen pesemään ruostuneita pakkeja. Kamiina paloi niin kituen, että se niukasti antoi lämpöä, mutta siitä huolimatta selitin, kun pojat päivittelivät uutta asuntoaan, että mikäs täällä nyt oli ollessa, kun lämmityslaitoskin toimi, toista oli ollut meidän tullessamme. Olin tietoviisas kuin kokenut jääkäri ainakin, tyynesti kuvailin marssimatkaa kuin olisi se ollut yksinkertaisin asia maailmassa, mutta samalla salakavalasti korostaen sen vaivoja. Omituisinta on, että toverini, palattuaan harjoituksilta, alkoivat ilman muuta menetellä samalla tavoin, ja kuta hiljaisemmiksi ja alakuloisemmiksi uudet miehet tulivat, sitä tyytyväisemmiltä näyttivät vanhat. Kaiken lisäksi oli vastatulleitten vielä illalla tehtävä edellä kerrottu "lippuvala", ja äänettöminä kiipesivät he lukusalista palattuaan vuoteilleen ja kietoutuivat peitteisiinsä. Vasta silloin silmäni ikäänkuin aukenivat ja tunsin katumusta. Mitä oli ollut tämä ilkeys? Kostonhimoako, vahingoniloako siitä, että oli nähnyt toisten kärsivän samalla lailla kuin kerran itsekin? Kuinka pikkumainen onkaan sentään ihmisluonto... Minut valtasi niin hempeämielinen liikutus, että olin vähällä ruveta pyytelemään anteeksi. --

Kovin olin jäykkä ja rampa vielä seuraavanakin aamuna. Huojennukseksi sain ottaa nauhakengät harjoituksiin, ja vaikka rakot ensimältä olivatkin arat, niin ennen pitkää, kun rohkeasti ja hammasta purren astui, pärjäsi kipeilläkin jaloilla paremmin kuin ennen kotimaassa terveillä.

6.

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA.

Oli kulunut noin viikon verran edelläkerrotusta marssista, kun näin tapauksen, joka on ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Vaikka ei ollut harjoitusaika, kutsuttiin komppania ulos, ja vääpeli Steinmüller, keskikokoinen, kauniskasvoinen, leikinlaskuun ja laiskotteluun taipuva mies, johti sen kentälle. Täällä komennettiin komppania rintamaan, erinäisiä jääkäreitä huudettiin nimeltä ja riveistä astui viisi kuusi kalpeata, sairaannäköistä miestä, mikä ontuen, mikä muuten väsyneesti laahaten jalkojaan. Vääpeli asetti heidät riviin, selitti ivallisin sanoin komppanialle, että tässä oli miehiä, jotka olivat tulleet sotureiksi, mutta eivät kyenneet marssimaan 25:ttä kilometriä, vaan heittäytyivät tiepuoleen muka sairaina. He olivat laiskoja, kunnottomia lurjuksia, jotka tuottivat komppanialle häpeää ja joille hauptmanni oli määrännyt tunnin rangaistusäksiisin. "Hinlegen! Auf! Hinlegen! Auf!" (Maahan! Ylös!) Näin karjui vääpeli monta kertaa perätysten, kurjannäköisten jääkärien käskyn mukaan heittäytyessä maahan ja vaivaloisesti noustessa ylös. Minulle teki sanomattoman pahaa. Kuka tahansahan huomasi selvästi, että nämä miehet olivat todellakin sairaita.

Kun olimme jälleen päässeet tupaan, sain kuulla, mistä kaikki johtui. A-luokalla oli ollut pikamarssiharjoitus. Kuten jo ennemmin on mainittu, syötiin kuudeksi päiväksi jaettu leipäosuus tavallisesti kolmessa, ja komppanian johtaja, Bade-ukko, joka tuntui olevan tästä tietoinen, järjesti viimeisen leivättömän päivän osalle raskaimmat harjoitukset, tahtoen luultavasti sillä tavoin totuttaa poikia säästellen käyttämään varojaan. Vaikka matkaa oli vain 25 kilometriä, oli vauhti niin hirveä, että nälkäiset miehet tyyten nääntyivät. Pari kaatui pyörtyneenä maahan, jotkut heittäytyivät tiepuoleen kykenemättöminä kauemmin nopeata kulkua jatkamaan, ja koko komppania palasi kotiin väsymyksestä pökerryksissä. Ja nyt olin nähnyt, mikä tuli jälkeen jääneiden osaksi.

Rangaistusäksiisi oli yhtämittaista juoksua, paraatimarssia, maahan syöksyä ja jälleen juoksua. Parhaissa voimissaankin oleva soturi sai siitä nahkansa niin täyteen kuin ikinä sieti, saati sitten tällaiset uupuneet poikaraiskat. Nytkin, vaikka kutakuinkin luulen tuntevani sotilaselämän kovan armottomuuden, olen sitä mieltä, että liika oli liikaa. Ei tämän kaltaisilla toimenpiteillä miestä enää karaista ja kasvateta, se saattaa jo koskea suorastaan terveyteen. --

Kokonaan toisella mielenkiinnolla aloin tämän jälkeen katsella hauptmanni Badea. Hän oli viidettäkymmentä käypä, pitkä, laihakas, hieman kumarainen herra, joka herätti ehdotonta respektiä ja jonka vakojen ympäröimä ja pielistä omituisesti kohollaan oleva suu ilmaisi julmuutta, intohimoa, mutta myöskin tarmoa ja voimaa. Hänen silmänsä tuntuivat näkevän läpi ihmisen ja hänen suuttuessaan leimusi niissä jotakin vihreää ja hirveätä. Monessa kuumassa ottelussa oli hän jo ollut mukana, saanut vaikeita haavoja ja määrätty parantumisensa jälkeen meikäläisiä opettamaan. Kerrottiin hänen johtaneen huimapäisen rohkeutensa tautta kaksi komppaniaa rintamalla perikatoon. Vaikka perääntymiskäsky oli annettu, oli Bade komentanut miehensä hyökkäykseen, kävellyt mitä kiivaimmassa luotituiskussa heidän takanaan, neuvonut ja haukkunut, kunnes komppania oli ammuttu viimeistä myöten ja hän itse henkitoreissa kannettu kentältä. Myöhemmin oli hän saanut uuden komppanian haltuunsa, mutta kun senkin oli käynyt yhtä hullusti, ei häntä enää -- niin ainakin väitettiin -- liiallisen äkkipikaisuutensa vuoksi rintamalle päästetty. Sillä kiivas hän oli, aivan mielettömyyteen saakka. Luullakseni häntä vaivasi joku hermotauti, joka saattoi johtua haavoista. Aamusittain, tervehtiessään komppaniaa näytti hän useimmiten sangen tyyneltä. Istuen valkean ratsunsa seljässä, hiukan kumarassa ja terävästi vaanien kulmainsa alta, huusi hän komentosanansa juhlallisesti, pitkiä pausseja pitäen ja äänellä, joka sai hätkähtämään. Aivan yleisesti matkittiin hänen tapaansa lausua: Das Gewiärrr -- überrr! Mutta tuskin ennätettiin kentälle, ennenkuin hän alkoi komennella rintamaan-marsseja, ja jos pieninkin häiriö sattui suuttui hän silmittömästi, juoksutti ja äkseerautti niin kiivaasti, ettei mikään enää voinutkaan onnistua. Ja sitten hän soimasi, tukehtumaisillaan omaan huutoonsa, punaisena, silmät päässä pyörien ja vihertävinä leimuten. Hän haukkui meitä tyhmiksi raadoiksi, sioiksi ja koiriksi, eikä hän milloinkaan lausunut kiitoksen sanaa tai edes tyytyväisyydenilmausta. -- Kaikesta huolimatta oli hän etevä soturi ja sivistynyt mies, joka ankarasti vaatiessaan piti myöskin hyvää huolta komppaniastaan. Varustuksista ei saanut mitään puuttua ja jos vain ruoka ei ollut kunnollista, kuulivat kokit kunniansa. Kuvaavaa on, että vaikka häntä yleisesti vihattiin ja pelättiin, niin rintamalla, huolimattomuudesta johtuneiden epäjärjestysten aikana, kun hän jo oli poissa komppaniastamme, muisteltiin häntä rakkaudella, ja moni lausui toivomuksen: ollapa täällä nyt Bade-ukko.

Tällä herralla oli mieluinen käskyläinen, varavääpeli Höfelmeyer, josta on jo ollut puhetta. Hän oli sopusuhtainen, ryhdikäs ja verevä nuorimies, jolla oli silmät kuin naskalit, ja joka nähtävästi mielihyvällä täytti herransa ankarat käskyt. Mutta hän osasi olla hillitty, hillitty pirullisella tavalla; haukkumasanoja hänellä kyllä oli yhtä runsas varasto kuin Badellakin. Kunniantekoon vastasi hän aniharvoin, vaikka korkeallekin kohonneet saksalaiset upseerit ovat yleensä tässä suhteessa sangen huomaavaisia. Mutta, kuten herransakin, hän oli erinomainen opettaja, joka pani kurssia poikiin. Rintamalla tämä pöyhkeä mies osoitti suurta rakkautta suojapaikkoja kohtaan, sai rautaristin ja yleni nopeasti.

* * * * *

Jos hauptmanni itse oli poissa harjoituksista, johti komppaniaa luutnantti Haase. Tämä oli pitkä, kalpeakasvoinen, veltonnäköinen ja rikas ylimys, jota ensi näkemältä luuli salonkileijonaksi, mutta joka siitä huolimatta oli soturi kiireestä kantapäähän, erittäin jäntevä ja sympaattinen. Tuskin kukaan saksalaisista päälliköistämme on siinä määrin saanut osakseen suosiota ja rakkautta kuin tämä hienoluonteinen, suomalaisia ymmärtävä mies. Hänen opetustapansa oli hillittyä ja lempeätä ja usein komppania tunsi ikäänkuin lepäävänsä ollessaan hänen johtonsa alaisena. Mutta täytyy myöskin tunnustaa, että äkseeraus kävi ehkä veltommin ja pojat olivat leväperäisempiä kuin Baden läsnä ollessa.

Sattuipa kerran, Haasen komentaessa, hauptmanni tulemaan takaapäin ratsullaan. Heti hänen terävä silmänsä huomasi, ettei miehissä ollutkaan täysi höyry päällä, varsinkin muuan jääkärinuorukainen näytti torkkuvan. Seurauksena oli hirveätä huutoa ja tunnin jälkiharjoittelu koko komppanialle.

Sillä sellainen on saksalainen tapa, että jos yksikin mies tekee virheitä, saa siitä koko komppania kärsiä, eikä syyllistä rangaista erikseen. Se olisikin vaikeata, erehdyshän sattuu parhaimmallekin. Jos siis esim. joku myöhästyy kivääriä olalle viedessä, ei hänelle sanota mitään erikoista, sensijaan ilmoitetaan koko joukolle, että se harjoittelee huonosti ja määrätään rangaistusäksiisiä. Tämä on viisas temppu, sillä komppania pitää näin ollen itse huolen yksilöistään, sen sain nähdä samaisella kerralla.

Kun nimittäin illalla menin Antin tupaan, huomasin selvästi, että siellä oli jotakin tekeillä, ja pojat, joiden kanssa olin jo ehtinyt hyvinkin läheisesti tutustua, katselivat minua vihaisen näköisinä, ikäänkuin olisivat he tahtoneet ajaa minut ovesta ulos. Olin siitä hiukan ihmeissäni, mutta ennen pitkää asia selveni. Sisään astui nimittäin sama mies -- tuvan asukkaita muuten -- joka harjoituskentällä oli ollut leväperäinen. Silmänräpäyksessä oli häneen tarttunut neljä viisi jääkäriä, hänet nostettiin pöydälle ja istuinpakaroille alkoi sataa huimia lyöntejä nahkapiiskoista, jommoisia oli annettu vaatteiden pölyytystä varten. Samassa puhkesi kuin yhdestä suusta voimakas laulu: Olet maamme armahin synnyinmaa..., joka säveleihinsä kokonaan hukutti selkäänsä saajan huudot.

Tällaista toimitusta sanottiin remmi-apelliksi ja sitä käytettiin juurruttamaan disipliiniä muutamiin pahankurisiin. Kysymyksenalainenkin mies oli vielä rangaistusharjoituksissa niskoitellut, aiheuttaen ajan pidennyksen, jonka vuoksi hänelle nyt oli annettu sakin hivutus. Ja kyllä se näkyi vieneen nuorukaiselta sisun kaulaan.

Paitsi tätä sisäistä kaitselmusta, oli kuri muutenkin rautainen ja ankara. Tuskallisinta siinä oli, ettei jääkärille annettu juuri minkäänkaltaista tilaisuutta puolustukseen. Jos esim. aliupseeri luuli huomanneensa jonkun miehen tekevän rikoksen, ei miehellä ollut oikeutta sanoa: "Ei, herra aliupseeri, minä en ole syyllinen, voin sen todistaa." Taikka: "Salliiko herra aliupseeri, että selitän asian?" Hänen oli ehdottomasti pidettävä suunsa kiinni ja kantapäät yhdessä kuunneltava soimaukset. Ainoastaan siinä tapauksessa, että häneltä erikoisesti kysyttiin, oli hänellä lupa puhua. Hänelle saatettiin syyttä määrätä muutama päivä putkaa, ja hänen oli viattomanakin nöyrästi kärsittävä rangaistus. Vasta jälkeenpäin oli hänellä oikeus tehdä kirjallinen valitus, jos luuli voivansa todistaa syyttömyytensä. Ja jos hänen valituksensa hyväksyttiin, julistettiin hänelle armossa, ettei rangaistusta merkitty kirjoihin, joten se ei siis ollut esteenä hänen vastaiselle menestykselleen ja ylenemiselleen. Sillä hyvä!

Kerron esimerkin, joka kyllä tapahtui myöhempinä aikoina, Berliinissä. Erään kostosta aiheutuneen ilmi-annon perusteella -- tekijä oli muuten Saksan alamaiseksi päässyt ryssä -- syytettiin ryhmänjohtaja St:ä, joka oli ylioppilas, siitä, että hän oli elänyt aivan siivottomasti, ylenantaen majurimme oven edustalle. Varmuudella tiesimme me toiset, ettei St. kysymyksenalaisena iltana ollut käynyt edes siinä huoneistossakaan, missä mainittu törkeys oli tapahtunut. Siitä huolimatta sai hän seitsemän vuorokautta pimeätä putkaa, tietenkin ilman edelläkäypää kuulustelua, ja oli rangaistuksen kärsittyään niin masentunut, ettei viitsinyt ollenkaan ryhtyä valituksen tekoon. Hänen viattomuutensa tuli kuitenkin ilmi, eikä hänen arvoaan alennettu, kuten alkujaan oli ollut tarkoitus. -- Tämänkaltaisia väärinkäytöksiä ei tosin tapahtunut usein, mutta mahdollisuus oli aina uhkaamassa. --

B-luokan alkeellinen elämä oli paljoa rauhallisempaa. Sitä johti offizierstellvertreter (upseerinsijainen) Vick, suuri, komeavartaloinen ja jäntevä mies, jonka polvet olivat taipuneet niin sisään ja taaksepäin, että hänen ruumiinsa näytti olevan eräänlaisen ristikon varassa. Hänellä oli erinomaiset opetuslahjat, ja kun hän esiintyi hillitysti, eikä käyttänyt haukkumasanoja, pidettiin hänestä paljon. Hänen erikoistaitonsa oli pitää yllä rautaista kuria ja järjestystä, osoittamatta ankaruutta. Rintamalla oli hän tavattoman rohkea, mutta siinä määrin julma eläimille, että ainakin minun käsitykseni melko lailla muuttui hänen luonteestaan.

* * * * *

Helmikuun 25 päivänä oli vuosi kulunut silta, jolloin ensimäiset miehet olivat Saksaan saapuneet. Samoin kuin aikaisemmin Runebergin päivää, vietettiin tätäkin juhlallisuuksilla. Jälkeen päivällisen ei enää ollut harjoituksia, ja ylennetyille miehille pidettiin erikoiset illatsut, joiden menosta meillä nahkapojilla ei ollut suurtakaan tietoa.

Kaiketi meitä hiukan harmitti, koska tuvassamme syntyi jonkinlaiset käräjät, tai paremmin sanoen kahvikekkerit, jotka muistan erityisesti siitä, että siellä haukkua nalkutettiin korotettuja miehiä, aivan kuten ämmäin on tapana menetellä samanlaatuisissa tilaisuuksissa. Epäilemättä olisikin ollut mielenkiintoista juuri tänä päivänä saada kuulla selontekoja, miten kaikki oikeastaan oli alkanut, mitä toiveita meillä oli ja millä pohjalla me nykyään seisoimme. Mutta sotaväki on sotaväkeä ja sillä on kaikessa vähän eri meininki. Saimme tyytyä osaamme ja purkaa kiukkumme soimauksiin. Yksi syytti ylenneitä miehiämme siitä, että he olivat unohtaneet kansallisen erikoisasemansa ja omaksuneet saksalaisen aliupseerin tympäisevän kopean käytöksen; nahkapoikia he kohtelivat ylimielisesti ja äreästi, eivät seurustelleet kanssamme, eivätkä meille mistään puhuneet, arvellen kai, ettei meidän tarvinnut ollenkaan tietää pataljoonan asioista. Todistihan sitä tämäkin tilaisuus! Heille oli arvonsa noussut päähän, ja kylläpä silloin oli hullusti, kun suomalainen mies moisen seikan tautta joutui kunnianhimonsa huumauksen valtaan. -- Toinen väitti ruotsalaisuuden olevan täällä ansioksi. Jos puhui kieltä sujuvasti tai omisti vain ruotsalaisen nimenkin, pääsi heti parempiin kirjoihin ja verrattain pian ylenemään. -- Tällaista oli, häpeä sanoa, meidän juhlanviettomme. Ja kuitenkin: ei savua ilman tulta, jotakin aihetta ehkä sentään oli näihin liioteltuihin väitteisiin.

Pian sen jälkeen, maaliskuun alussa, saimme sitten nähdä mitenkä tuo miehen luonnetta niin mullistava yleneminen tapahtui. Heti päivällisen jälkeen kutsuttiin koko pataljoona kokoon, järjestettiin neliönmuotoiseen kehään ja alettiin huutaa erinäisiä jääkäreitä nimeltä. Nämä kiiruhtivat ripein askelin neliön keskelle, asettuivat riviin ja majuri ilmoitti heille ylennyksen, sanoen esim., että hilfsgruppenführer X:n koroitan gruppenführeriksi.

Ylenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan seisoivat filosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla tavalla heitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä eteenpäin, kaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti kielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran ulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin työläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon enemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton voinut kohota.

Eloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan rintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli solakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit kasvot, mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko komennusääni. Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana, mutta varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja järjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin kohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta, että täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen omansakin. Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä hänellä ollut kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen syvemmin suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän asiamme, tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu on hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista, välittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille ja ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on hän saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen meidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan kiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen suomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi käden ohimolleen.

* * * * *

Noin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa koe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista kykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan miehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen suorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin konsanaan tenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan jännityksessä, koska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän takana käsillään neuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta sitähän sai kokea joka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä kukin esimies oli korkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin kuumilla hiilillä, komenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin kauan kun tiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun silmä vältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja ärhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin miehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä voitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä suomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti vähemmän kuin saksalaisissa.