Part 4

Päivällisen jälkeen kokoontui omista kyvyistä muodostettu torvisoittokunta parakkien edustalle esittämään joitakuita kappaleita. Saatiin kuulla suomalaista musiikkia, olipa täällä sävelletty pataljoonalle oma marssikin. Vihreätakkeja parveili joka taholla. Ja kaikkialla kuuli heidän puhuvan kotimaasta, milloin entisiä elämänsä vaiheita kertoillen, milloin vakavampia asioita pohtien. Ne olivat yksinkertaisia tyyniä sanoja, usein leikillisiä ja huvittavia, mutta siitä huolimatta kuulsi niiden alta suuri isänmaanrakkaus ja alistunut kaipuu. -- Toiset istuivat lukusaleissa, joita kullakin komppanialla oli yksi. Näihin huoneisiin oli sijoitettu piano, seinillä oli sotakarttoja ja pöydillä runsas joukko saksalaisia sanoma- ja kuvalehtiä. Suomalaisia lehtiä saatiin tänne perin vähän, nekin saapuivat vanhentuneina ja hävisivät kuin kulta varkaan taskuun.

Balttilaiset, joita pataljoonassamme -- useiden meikäläisten mieliharmiksi -- oli parisenkymmentä, seurustelivat etupäässä vain toistensa kanssa, ja olihan se luonnollista jo kielenkin perusteella. Suomalaiset nimittivät heitä juutalaisiksi, eivätkä tuntuneet heitä oikein kärsivän; sitävastoin olivat he hyvissä väleissä majurin kanssa, jota heidän kielitaitonsa ja notkeaselkäisyytensä miellytti. -- Meikäläisten suureksi tyydytykseksi osoittautuivat nämä lipevät herrat rintamalla aika pelkureiksi.

Kun katseli tuollaista jääkäriryhmää, joka istuskeli esim. lukusalissa, yhden soittaessa, tai pianon säestyksellä hyräillessä jääkärin laulua, joka täällä oli tehty ja sävelletty, ei voinut olla huomaamatta, että kaikille oli yhteistä sama tyypillinen kalvakkuus, sama hiljentynyt nauru, sama tietoinen, päättäväinen levollisuus. Tuntui siltä, kuin olisivat suomalaiset vasta täällä, vieraassa maassa, huomanneet kansallisen jäykkyytensä ja hitautensa -- ja kyllähän päällystö harjoituksissa piti huolta siitä, ettei se unohtunut -- ja tämän hitauden näyttivät he ottaneen kunnianasiakseen. He keskustelivat tekemättä minkäänkaltaisia eleitä, verkalleen he käänsivät päätään, nostivat paperossin huulilleen tai muuttivat asentoa. Ja tämän levollisuuden he säilyttivät rintamallakin; yhtä laiskasti he siellä vilkaisivat sivulleen, jos granaatti tulla tupsahti lähettyville, osoittamatta minkäänlaista halua väistää.

Ei. Ei tämä ollut kevytmielistä väkeä, seikkailijajoukkoa, kuten kotimaassa joskus oli kuullut sanottavan. Kyllä he olivat totisia miehiä, jotka empimättä olivat totelleet nuoren sydämensä ääntä. Hurjapäisimmätkin tuntuivat täällä merkillisellä tavalla talttuneen. -- Tietysti oli poikkeuksiakin. Toisinaan, kun jotkut olivat kylän ravintoloissa ottaneet liian monta ryyppyä, saattoivat he kuohahtaa, nousta näyttämään "Suomen pojan notkeutta", arvellen että mies, joka pystyi ajamaan saunallisen ryssiä pellolle, kykenisi kyllä osoittamaan muutamille saksalaisillekin, mistä viisi hirttä oli poikki. Mutta tämä kaikki oli tilapäistä ja ohimenevää.

Oli muuten merkillistä, kuinka paljon perättömiä huhuja liikkui keskuudessamme. Milloin mikin tunnettu henkilö oli joutunut venäläisiin vankiloihin, milloin tiedettiin varmuudella ryssän nostavan sotaväkeä Suomesta. Ei uskallettu enää kirjoittaa kotiin, koska omaisia vainottiin näiden kirjeiden perusteella. Mutta varsinkin Ruotsin yhtymisestä sotaan, jota siihen aikaan toivottiin ja odotettiin, kulki mitä kummallisimpia ja sangen todelta kuulostavia juttuja.

* * * * *

Pyydettyäni luvan, lähdin Antin kanssa kylälle kahvilaan. Antti näytti perin hienolta ostolakissaan ja vihreässä jääkärin takissaan, jonka olkalappuihin oli ryhmänjohtajan valkeat nauhat ommeltu.

-- Koska minä olen sinun esimiehesi, puheli hän naureskellen, niin muistakin kävellä vasemmalla puolellani ja vähän taampana. Etenkin tulee sinun pitää mielessäsi, että teet kunniaa vastaantuleville upseereille.

-- Olen iloinen, jatkoi hän tilattuamme "bierit", että jouduit kanssani samaan komppaniaan. Bade-ukko on kyllä ankara ja hermostunut, jopa häijykin, mutta myöskin kyvykäs, eikä toista komppaniaa suotta pidetä pataljoonan parhaana, varsinkin mitä äkseeraamiseen tulee. Meidän miehiähän se on suomalaisten korkein herrakin, hauptzugführer J. Lujilla tosin saat olla, mutta kyllä kaikki hyvin käy, kun vain olet säntillinen ja virkku... Miltä sinusta muuten alkaa tuntua?

-- Outoa on vielä, en osaa sanoa. Mutta mielelläni tahtoisin vähän kuulla tämän pataljoonan alkuvaiheista.

-- Kaikki te sitä utelette, te uudet, vastasi Antti hymähtäen. Niin, johan sitä on täällä oleiltu, vuosi tulee täyteen juuri näinä päivinä. Siellä Helsingissä syntyi aluksi, kuten kai olet kuullutkin, muutamien ylioppilaiden keskuudessa kysymys -- väitetään sen kehkeytyneen samanaikaisesti sekä suomalaisten että ruotsalaisten taholla -- eikö tällaisena levottomana aikana, Suomen ollessa sotakykyisiä miehiä vailla, olisi syytä hankkia erinäisille henkilöille militääristä tietoa ja kouluutusta mahdollisten tapausten varalle. Puhuttiin, touhuttiin, innostuttiin, käytiin kysymässä neuvoa viisailta miehiltä, joilla kuitenkin oli vanhain tavanmukainen, epäröivä käsityskanta, ja tultiin lopulta niin pitkälle, että päätettiin pyytää ruotsalaisia upseereita opettajiksi. En tiedä mistä syystä Ruotsista ei löytynyt sopivaa harjoituspaikkaa, jonkatähden sitä kysyttiin Saksasta. Ja täältä nyt vastattiin, että jos he kerran antoivat paikan, niin oli heillä myöskin opettajat. Sillä lailla asiat kehittyivät ja helmikuussa 1915 saapuivat ensimäiset miehet. -- Aluksi kävi kaikki pfadfinderliikkeen, partiopoika-liikkeen varjolla ja sen mukainen oli pukukin. Me, täyskasvuiset miehet, esiinnyimme polvihousuissa, jaloissa nauhakengät, leveälierinen hattu päässä ja pusero päällä, ja näissä ohuissa vaatteissa saimme rämpiä tuulessa ja sateessa. Opetus oli kyllä täysin sotilaallinen ja hyvä; ja yleensä oli olomme sentään mukavampaa kuin nykyään, eikä kuri ollut läheskään näin ankara. Meillä oli esim. passaripojat, kuten upseerimiehillä ainakin ja syöminen kävi hiukan toiseen malliin, oikein lautasilta. Harjoittelun piti kestää vain muutamia viikkoja, mutta varsin pian huomasimme, ettei sitä niin vaan kädenkäänteessä sotilaaksi tulla, ja kun majuri Bayer oli kovin innostunut asiaamme, venyi oppiaikamme venymistään. Asia pitkistyi ja mutkistui, hapuiltiin sinne tänne, kesällä oli joukkomme jo aivan hajaantumassa ja jokainen, ketä halutti, sai lähteä pois. Mutta meillekin oli alkanut jo selvitä asian suuri poliittinen puoli, joten pysyimme sitkeinä ja majuri meni hellittämättömyydessään aina keisariin saakka, johon meidän äkseeraus- ja varsinkin ampumataitomme oli tehnyt edullisen vaikutuksen. Ja monien mutkien jälkeen perustettiin vihdoin Kuninkaallinen Preussilainen 27 Jääkäripataljoona. Aluksi oli siinä vain kaksi komppaniaa ja siihen ajateltiin ottaa vain määrätty luku miehiä, mutta kun Suomesta ilmoitettiin, että siellä oli paljon halukkaita lähtijöitä, varattiin enemmän tilaa, pataljoona alkoi nopeasti kasvaa ja tekee sitä paraikaa kaikkein kiihkeimmin. On sen kehitystä ollut hauska seurata, meistä vanhoista veteraaneista on jo tehty teille esimiehiäkin, mutta on täällä ollut olemista ja on sitä saatu hammastakin purra. Eivät nämä saksalaiset suomalaisen luonnetta oikein ymmärrä, eikä heillä meidän maastammekaan ole kovin laajoja tietoja. He pitävät meitä mongoolilaisena villikansana ja ihmettelevät, jos johonkin kykenemme. Oli esim. varsin huvittavaa, kun tuhatjärvien maan pojille opetettiin teoreettisesti soutua, selitettiin, miten oli meneteltävä ja kuinka vesi, vaikka se olikin niin liikkuva elementti, kuitenkin kykeni vaikuttamaan airon lappeaan samoin kuin tukikohta vipuvarteen. Kun opettaja senjälkeen sivumennen kysäisi, sattuiko joukossa olemaan ketään, joka osaisi soutaa, ja kun joka mies nosti kätensä, hämmästyi hän tavattomasti ja oli suuttua: Ei täällä saanut laskea leikkiä, hän tarkoitti täyttä totta. Ja kun hänelle vihdoin selvisi, että me tosiaankin omasimme tämän ihmeellisen taidon, ei hänen ällistyksellään ollut rajoja. Samoin kävi uimaretkellä. Meitä kehoitettiin menemään veteen kainaloita myöten, kääntymään rantaan päin ja rohkeasti heittäytymään vatsalleen; käsi ja jalkaliikkeet oli tietenkin sitä ennen tarkkaan neuvottu. Ja kun pojat olivat saaneet päältään, niin yksi painaa trudgenia, toinen crowlia, kolmas sukeltaa viisi kuusikymmentä metriä, saksalaisten ällistellessä mokomia vesi-eläimiä. -- Paljon meissä vanhemmissa muuten on pessimistejä koko tämän hankkeen suhteen. Se ei suinkaan tahdo sanoa sitä, että olisimme masentuneita ja haluttomia, päinvastoin, me ymmärrämme hyvin, että tässä on suuria kyseessä ja että nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan, mutta se on kokonaan eri asia kuin ehdottomasti uskoa onnistumiseen. Ikävintä on, että kotoiset asiat jäivät niin järjestämättä, sillä eihän sitä osattu aavistaa, että täällä vuosikausia viivyttäisiin. On niin vaikeata ja vaarallista kirjoittaakin ja rahan saanti miltei mahdotonta.

Antti vaikeni hetkiseksi, räpytteli silmiään maahan katsoen, tuntui tapailevan sanoja ja jatkoi vihdoin äänellä, jossa hillitty liikutus vain aavistuksena väreili.

-- Olihan sitä minullakin sellainen heilan tapainen, kuten kai tiedätkin, taisi jo olla vähän niinkuin sormuksistakin puhe, minulle kun oli hyvä toimikin tarjolla, mutta ei ole kirjoittanut. Kotoa on sentään tullut jokunen lyhyt viesti.

-- En minäkään Helmiä tavannut, vaikka pyysit kirjeessäsi terveisiä sanomaan. Mutta kyllä hän hyvin voi ja kaiketi sinua muistaa.

Kun Antti oli maksanut oluemme ja me lähdimme kahvilasta, sanoi hän:

-- Täällä sitä oppii rahalle arvoa panemaan. Markalla tekee ihmeitä. Muistakin korjata kaikki, mitä satut löytämään, olkoonpa se vaikka langan pätkä taikka naula. Ja pidä kamppeesi järjestyksessä. Järjestys, se on tunnussana, kaikkialla järjestys, aina vaan järjestys. Se on täällä suurin vaiva ja suurin hyve.

Kysyttyäni, mitä hän arveli rintamalle lähdöstä, alkoi hän kertoa.

-- Niin, onhan siitä ollut huhuja ja melua jos jonkinlaista. Koska ollaan lähdössä Suomeen, toisinaan laivoilla, toisinaan Ruotsin kautta, koska taas Venäjän rintamalle. Joulun jälkeenkin sen piti varmasti tapahtua, mutta ei ole mitään koko hankkeesta kuulunut. Ja kunpa täältä pääsisikin, joskus tahtoo jo kyllästyttää ja aika tuntua pitkälle. -- Sinusta on ehkä kummallista, että joku saattaa pyrkiä rintamalle, jota siviili-elämässä pidetään niin kauheana paikkana. Mutta kunhan olet muutaman viikon takonut kivääriä olkapäähäsi, niin muuttuu kyllä mielesi. Minun käsitykseni näes kun on sellainen, että saksalainen sotamies kiusataan leiri-elämällä, sen yksitoikkoisuudella ja tuskallisella pikkutarkkuudella niin uuvuksiin, että hän tuntee suoranaista iloa päästessään rintaman vapaampiin oloihin.

* * * * *

Antin tuvassa pelasivat pojat pennin hoitoa. Muuan veteli nurkassa hanurilla "Iitin-Tiltua" toisen naksuttaessa tulitikkulaatikolla kätevästi tahtia. Huonojen saksalaisten paperossien haiku kiirieli sankkana pilvenä ilmassa. Kieltämättä oli hiukan ikävää. Mutta oli myöskin jotakin toivottavaa ja odotettavaa, sillä lomalla-olevain miesten onnistui usein salavihkaa ostaa leipää, josta kotiinjääneetkin pääsivät osallisiksi. Leipää, kultaista jumalanviljaa, jonka arvo vasta täällä oli opittu tuntemaan.

4.

MARSSIHARJOITUS.

Tavallisesti saivat uudet miehet noin pari viikkoa harjoitella ilman kivääriä, tehden vain voimisteluliikkeitä, käännöksiä, muodonvaihteluita ryhmässä j.n.e. Mutta meille annettiin aivan poikkeuksellisen pian ampuma-aseet, ja syynä siihen oli se, että meidätkin oli päätetty ottaa mukaan marssiharjoitukselle. Määränä oli marssia erääseen kylään, viipyä siellä yö ja palata seuraavana päivänä, ja ulkonaisen yleisvaikutuksenkin kannalta piti tietysti kaikkien olla samoin varustettuja.

Jo edellisenä iltana oli paljon touhua. Tornisteri, selkäreppu, oli järjestettävä; sen ympärille kiedottiin telttakangas ja sotamiehen harmaa ja hyvä palttoo, sisään pantiin drillichpuku, nauhakengät, sukat ja puhdistusvehkeet. Korpraalimme selitti meille käyttäytymistä marssilla ja jalkojen hoitoa, ja opetti meitä auttavasti käsittelemään kivääriä.

Aamulla komppania kokoontui määräpaikalleen, sen miesluku laskettiin, varustukset tarkastettiin ja annettiin lähtökäsky. Ja niin se alkoi. Samaa ykstoikkoista jumputusta kesti sitten tunti tunnin perään. Vapaata kyllä oli, sai jutella, laulaa ja tupakoida, miten vain miellytti. Mutta rivien täytyi pysyä suorina ja jokaisen piti kulkea 80 cm. päässä etumiehestään. Outoa tuo ankara järjestys kiusasi, pyrki astumaan edellä-olevan toverinsa kantapäille, eikä tahtonut osata katsella muualle kuin maahan, vaikka siitä nimenomaan oli varoitettu. Usein välimatka huomaamatta piteni, mutta silloin kuului heti terävä ja tyly: aufgehen!

Tiellä oli kuraa nilkkaan saakka ja taivaasta satoi lumiräntää, joka vaatteille pudotessa heti suli, kastellen pahasti. Jo parin kilometrin päässä pysähdyttiin hetkiseksi ja myöhemmin oli aina tunnin kuluttua, kuten marsseilla yleensä, kymmenen minuutin paussi, jolloin oli tilaisuus korjata, mitä oli epäkunnossa, esim. sukkaa, jos saapas hieroi. Saimme myöskin tietää sotaretkemme tarkoituksen: olimme ajamassa takaa vihollista, pionieri-komppaniaa, joka asetteli tiellemme esteitä ja ansoja.

Vähitellen alkoi tulla hiki vaatteitten yhä enemmän kastuessa. Tornisterin olan yli kulkevat hihnat pistivät tottumatonta kuin veitsellä solisluiden kohdalta, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi vain kestää. Ja aina vain samaa taivallusta. Häntäpää, jossa me nahkapojat kuljimme, oli hyvin kiusallisessa asemassa. Kun tielle sattui joku este, hidastutti se etumaisten kulkua ja tämä hitaus kasvoi rivin loppua kohti, niin että viimeisten miesten oli pakko kokonaan pysähtyä. Kun sitten jälleen pääsi vapaasti kulkemaan, pitenivät välit ja häntäpää sai juosta muutaman metrin. Tällaista nykäyksittäin kulkua oli suurin osa matkastamme. Pysäys ja juoksu, pysäys ja juoksu, ja väliin terävät, kiusaavat: aufbleiben! richtung! (ojennus!) vordermann! (etumies!).

Väsymyskin rupesi tuntumaan. Kun jalat juuttuivat liejuun ja saappaat ilmankin olivat painavat, ei niitä aivan tanssien enää nostellut. Puhe oli lakannut, sillä sekin uuvutti, kuului vain omituisia lyhyitä köhähdyksiä. Päät alkoivat painua jo hieman etukuukkaan. Hiljaisena, punoittavana ja höyryten vaelsi komppania eteenpäin...

Ruokaa saimme eräässä kylässä, suuressa huoneessa, jossa oli paljon pöytiä ja penkkejä ja joka näytti olevan vartavasten sotilasruokalaksi tehty. Keittoastiat irroitettiin tornisterista ja niiden kansiin sai kukin kauhallisen soppaa suuresta ammeesta. Muutamassa minuutissa oli huone niin täynnä hikoilevista ja kastuneista miehistä lähtenyttä höyryä, että tuskin kämmentään erotti.

Sitten taas eteenpäin. Alkoi jo hämärtää, mutta yhä jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin vilahtivat näkyviin sen kylän tulet, jossa meidän oli määrä yöpyä. Lepäämään ei kuitenkaan vielä päästy, sillä ensin oli käytävä sotaa. Outona miehenä en juuri ymmärtänyt taistelun kulkua, olletikin kun se ryhmä, johon minä kuuluin, sai marssia pari kilometriä pientä metsätietä asettuakseen kenttävartioon. Sade oli lakannut, ilma muuttunut kylmemmäksi ja alkanut kovasti tuulla. Meitä palelti. Omituinen puistatus, joka johtui sekä väsymyksestä että vilusta, pani poikien hampaat kalisemaan, mutta karaistunut ryhmänjohtaja kertoi meille juttuja, mitenkä saksalaiset soturit olivat rintamalla saaneet vuorokausimääriä maata vetisillä soilla, tai kurjissa juoksuhaudoissa, joten ei kenenkään päähän pälkähtänyt valittaa.

Lopulta siitä kuitenkin selvittiin yösijoille, joita oli varattu kylän taloista. Useat ryhmät saivat kerrassaan oivallisen makuusuojan, minulla vain oli huono onni ja ehkäpä siihen osaksi vaikutti sekin seikka, että olin nahkapoika. Jouduin nimittäin muutaman navetan etehiseen, jos niin voi sanoa, ja tämä oli sangen kylmä, sementtipermannolla varustettu huone. Ruokaa saimme kyllä runsaasti ja hyvää, mutta olin liikaa rasittunut, voidakseni ahmia niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin vanhemmat jääkärit tekivät. Ateria tarjottiin talonväen asunnossa ja ystävällinen isäntä kyseli loppumattomiin hankkeistamme kummallisella, vaikeasti ymmärrettävällä murteellaan. Mutta senjälkeen saimme vetäytyä koleaan makuupaikkaamme.

Lattialle oli tosin tuotu läjä pehkuja, mutta kun niistä pari miestä kahmasi alleen tukun, oli toisten tyytyminen miltei paljaaseen permantoon. Riisuutuminen ei tietenkään tullut kysymykseen, jo senkin vuoksi, että yöllä saattoi minä hetkenä tahansa tulla hälyytys ja varjelkoon, ellei silloin joka mies ollut heti täydessä kunnossa. Omasta puolestani en uskaltanut ottaa edes saappaita pois; nehän olivat nyt likomärät, ja kun ne olivat muutenkin rinnasta ahtaat ja kaiken lisäksi jalkani kävelystä turvonneet, en mitenkään olisi saattanut kylliksi nopeaan kiskoa niitä arkoihin jalkoihini. Löysin nurkasta vanhan nahan, levitin sen lattialle ja lopen väsyneenä ja viluissani heittäysin pitkäkseni, asettaen tornisterin pääni alle ja palttoon huolellisesti ympärilleni. Ulkona tuuli vinkui ja tohisi, tunkeutuen hataran oven läpi kylmänä viimana suojaamme. Unta ei vaan kuulunut. Olin kaikkeen vielä liian tottumaton, liian mukavista oloista lähtenyt ja ennen kaikkea liikaa rasittunut. Vääntelehdin levottomana, yskitti, hartioita pisti ja pakotti ja jalkoja kuumasi ja särki. Olisin kernaasti tupakoinut, mutta se oli tulipalon ehkäisemiseksi ankarasti kielletty. Mieli pyrki painumaan. Muistelin entisiä aikoja ja aloin hiljalleen epäillä, tokko olinkaan kykenevä sotamieheksi, tokko terveyteni voisi kestää näitä koetuksia. --

Kuten sanottu, toisilla ryhmillä oli paljoa mukavammat yöpaikat. Useat heistä olivatkin riisuneet itsensä hälyytyksen vaarasta huolimatta aivan alusvaatteisilleen, ripustaneet saappaansa kuivamaan, ja nukkuivat suloisessa rauhassa lämpimissä vuoteissa. Tämä oli sitäkin onnellisempaa, kun pelättyä hälyytystä ei lainkaan tehty.

Myöhemmin yöllä, kun unta vain ei tullut, alkoi minua siinä määrin viluttaa, että olin pakotettu nousemaan ylös. Kävelin hetken ulkona, mutta tuuli tunkeutui siellä ytimiin saakka. Sitten älysin mukavamman paikan: menin navettaan. Pistin tupakaksi, halailin lämpimikseni ammuja, joita siellä olikin vain neljä ja pidin niille liikuttavia ja lempeitä puheita kotoisista ihanuuksista. Nukkumaan siellä ei voinut asettua, sopivan paikan puutteessa, mutta olin sangen tyytyväinen, kun vilu ei enää niin hyristänyt ja torkuin seisoallani tuontuostakin karvakorvaa hyväilevästi raaputtaen.

Ennen pitkää tämä salainen saunani sai uusia vieraita. Yksi ja toinen tovereistani oli herännyt viluun ja pistäysi navettavisiitille tupakoimaan ja lämmittelemään. Siinä heitä nyt seisoskeli, kumaraisina ja kädet housuntaskuissa, kaalia hakkaavien hampaiden raossa hehkuva paperossi tai tutiseva piippu...

Aamulla anivarahin lähdettiin taivaltamaan kotia kohti. Sanomattakin on selvää kuinka arat ja painavat jalkani olivat. Joitakuita perin uupuneita ja sairaita lähetettiin kyllä junalla takaisin leirille, mutta heitä kohdeltiin niin ylimielisesti ja tylysti, että en halunnut hellittää niin vähällä, vaan päätin yrittää loppuun asti. -- Kuljettuamme noin peninkulman pysähdyimme erääseen kylään kahville. Kukin sai vuoronperään mennä ottamaan voileivän ja hänen juoma-astiansa täytettiin mustalla kahvilla. Ja tässä kylässä näin tapauksen, jota en milloinkaan unohda. Oli levinnyt tieto siitä, että me olimme suomalaisia vapaa-ehtoisia ja hyväsydämiset emännät toivat meille tarjottimilla voileipäröykkiöitä. Mihin tahansa tarjotin ilmaantui, siellä sulki sen kehäänsä nälkäisten jääkärien parvi ja kukin heistä koetti kahmaista itselleen niin monta herkkupalaa kuin mahdollista, huolimatta siitä, että vastikään oli järjestelmällisesti saatu yksi voileipä mieheen. Ei tyydytty kauniisti ja vuoronperään ottamaan, vaan riideltiin, tuupittiin, ryöstettiin toisilta ja murjottiin kallis jumalanvilja. Joku kurotti kätensä taampaa, paiskasi sen keskelle voileipäläjää ja kouristi sormensa, yrittäen anastaa mahdollisimman paljon, kuten apina rusinoita ruukusta. Ja näiden miesten joukossa oli suomalaisia ylioppilaita. Moinen menettely hämmästytti minua siinä määrin, etten yrittänytkään tarjottimelle. Tunsin suuttumusta ja inhoa -- sillä en vielä tuntenut nälkää. En silloin ymmärtänyt, että nämä jääkärit olivat niitä, joilla ei ollut rahaa, jotka eivät voineet ostaa kanttiineista keksiä, omenakakkuja, hunajaa tai muuta hyvää, vaan saivat olla tyytyväisiä, jos palkka riitti tupakkaan.

Sitten taas marssia, tylsää, hengetöntä jalkojen siirtoa. Hartioita ei enää pistänyt, ne olivat turtuneet ja niillä tuntui lepäävän kuin lyijypaino. Ei enää syntynyt ajatuksia ja mielikuvia, kuten kävellessä tavallisesti, ei jaksanut tarkata ympäristöä, ei vierustoveria. Vain eteenpäin kohahdellen ja läähättäen, jalkansa etumiehen jälkiin sovittaen, pää kuukassa, hien valuessa otsalta. Ja väliin soi kuin piiskaniskut: aufbleiben, richtung! -- Rivistä ei tietenkään saanut poistua ilman lupaa; pari kertaa pysähtyi joku uupunut kasvot vääntyneinä, jäi jälkeen, selittääkseen perässä kulkevalle upseerille voimainsa loppuneen, mutta johtomiesten tylyjen ja ankarain sanain kannustamana alkoi hän uudelleen laahustaa mukana, enää tuskin tietäen, missä oli. --

Omille harjoituskentille saavuttuamme oli vielä kova taistelu edessä. Kolmas komppania oli siellä vihollisena vastassa. Noin kilometrin pituisen lakeuden yli saimme juosta, heittäytyä maahan, taas nousta ja juosta, pitkiin ampumaketjuihin hajaantuneina. Viimeiset voimani ponnistaen seurasin mukana, mutta myönnän, ettei hölkkäni ollut enää mitään juoksua. Hyökkäsimme yhä eteenpäin kunnes viimein komennettiin kiväärit tanaan ja hirveän hurraan kaikuessa rynnättiin pistintaisteluun. Hetkeksi haihtui kaikki väsymys. Tämä oli aivan kuin täyttä totta jo, ja kiihtyneinä, silmien villisti kiiluessa hikisistä kasvoista syöksyivät jääkärit voittoon tai kuolemaan. -- Sitten saatiin levätä. Torvisoittokuntamme oli lähetetty vastaan ja komeiden suomalaisten marssien kajahdellessa suoritimme ripeästi ja virkistyneinä loppumatkan.

Saksalainen sotaväki saapuu aina pysähdyspaikalleen paraatimarssissa, miten uupuneita sitten oltaneenkaan, ja niin tulimme mekin parakkien edustalle tömistäen jalkojamme kuin vasta liikkeelle lähteneet. Mutta kun siunattu weggetreten! (hajalleen!) vihdoin kajahti ja jääkärit riensivät tupiinsa, tuntui minusta, etten kauemmin olisi enää pysynyt pystyssäkään. Vaivoin sain kiskotuksi likomärät saappaat jaloistani. Sukat olivat mähjänä ja jalkapohjissa suuria rakkoja. Varsin mielelläni olisin käynyt vuoteelle, mutta se ei ollut luvallista ennen klo 8 illalla, sensijaan täytyi puhdistaa kiväärinsä ja pestä huolellisesti jalkansa. --

Näiden valittelujen yhteydessä on mielenkiintoista mainita, etteivät vanhat jääkärit olleet juuri millänsäkään koko marssiharjoituksesta. Pulmakseni omasta korpraalistamme, ei hänessä, lukuunottamatta lievää kalpeutta, huomannut lainkaan väsymyksen merkkejä. "Miltäs pojista tuntui?" kysäsi hän naurahtaen ja lähti sitten toimituksilleen yhtä reippaana kuin ennenkin. Täytyy sentään huomauttaa, että korpraali oli parhaita marssijoita ja kaikin puolin perin karaistunut. Rauhallisella tavallaan hän meille selitteli, että jahka me totumme, ei tällainen kävelyretki tunnu kovinkaan, vaikka se outoa hiukan koettelee.

5.

SAIRAANA.

Jokaisen pitemmän marssin jälkeen toimitettiin jalkojen tarkastus. Kussakin tuvassa asetettiin jääkärit riviin palleille seisomaan, avojaloin ja lahkeet käärittyinä, jonka jälkeen lääkäri, usein myöskin vain sairaus-aliupseeri, teki tarkastuksensa ja määräsi pahimpien rakkojen omistajat revierstubeen, sairaalaan, apua saamaan. Tällaisten toimitusten suurin siunaus oli siinä, että joka miehen oli pakko pitää jalkansa puhtaina ja kunnossa, sillä sattuipa vaan esim. kynsien alla olemaan jotakin tummaa, sai siitä saarnan, jota ei hevillä unohtanut.