Part 3

Tuleva kotimme ei siis ollut kovin ihastuttava, ja siviilimiehen mieltä noudattaen tulisi tästä syyttää jääkäritovereita. Olisihan heidän pitänyt ajatella, kuinka masentavan vaikutuksen tällainen epäjärjestys teki mukavista oloista juuri irtautuneihin miehiin, etenkin, kun verrattain vähäisellä työllä olisi koko tuvan voinut saada paljoa kodikkaammaksi. Mutta soturia tällainen turhanaikaisuus vain naurattaa. Mitä leirillä tekee sellaisella miehellä, joka ei pysty asuntoaankaan siivoamaan? Ankara elämä ja alituinen kiire koventaa siinä määrin mielet, ettei kukaan piittaa nahkapoikain nenännyrpistyksistä.

Meitä oli nyt tullut paimentamaan oma korpraalimme, gruppenführer (ryhmänjohtaja) Jussi S. [sen "luutnantti" S:n veli, josta Vilkuna puhuu. Tekijän huom.], vakava ja jyry mies, paljon maailmaa nähnyt, sitkeä ja tavattoman hillitty. Ensi työkseen komensi hän meidät ruuanhakuun. Saimme kuurata läkkipakit kirkkaiksi hiekalla ja vedellä, ja Silläaikaa kuin korpraalimme jakoi leipä-osuuttamme, marssimme me komppanian kyökin luo. Ikkunasta pistettiin astiat sisään, kokki kaatoi niihin kauhallisen soppaa, kukin sai makkaranpalasen käteensä ja sitten tupaan. Ruoka ei maistunut meistä hongalle eikä haavalle, vaikka se kieltämättä oli hyvää verrattuna myöhempiin annoksiin. Se oli jonkinlaista hedelmäsoppaa, joka sisälsi ryynejä, veskunoita, sokeria ja varmaankin myös suolaa, ja sitä tarjottiin -- makkaran kera. Kukaan meistä ei syönyt sitä loppuun, vaikka olimme nälkäisiä. -- Saimme nyt myöskin kuulla tavallisen täkäläisen ruokajärjestyksen: aamulla kahvia, päivällinen klo 12 tienoissa, 1/2 5 aikaan taas kahvia ja illalla maitosoppaa, -- jota ainakaan minä en saattanut milloinkaan oppia syömään; mielestäni se muistutti liisteriä, jota meillä käytetään ikkunanpapereita kiinnitettäessä -- toisinaan myöskin savustettua silliä, tai suolasilliä ja perunoita; sekä teetä.

Kun pöydät oli siistitty, ruoka-astiat pesty ja asetettu kauniisti hyllylle, marssittiin komppanian varastohuoneeseen pukuja noutamaan. Meille annettiin monesta kohden paikatut, veren tahraamat, mutta tarkkaan puhdistetut jalkaväen univormut harjoitusvaatteiksi. Kukin sai kaksi paria alushousuja ja sukkia, kaksi paitaa sekä saappaat ja nauhakengät. Saappaat eivät mitenkään tahtoneet sopia rinnasta suomalaiselle, saksalaisten jalka kun on pitkä ja litteä, aivankuin kapeaan voileipään olisi pistetty kahveli pystyyn.

Varastohuoneelta selvittyämme vietiin meidät saunaan, puhdistumaan syöpäläisistä, kuten sanottiin. Tämä sauna ei nyt ollut aivan suomalaista mallia. Se käsitti kaksi suurehkoa huonetta, joista toinen oli tietenkin pukeutumista varten. Betonilattia oli auttamattomasti ropakoinen; saunaan oli varattu suuri joukko korkeapohjaisia puukenkiä, joilla pääsi kuivin jaloin purjehtimaan sen yli. Kun nopeasti olimme riisuutuneet, alkoi katossa olevista suihkuista juosta tihutella kylmänhaileata vettä niskaamme. Kovaksi onneksi ei meillä ollut saippuaa, sillä se oli kunkin itsensä hankittava. Pyrki tulemaan vilu, mutta ei siellä kauan tarvinnut viipyäkään, sillä sotilaan saunamatka kestää vain noin 15 minuuttia. Uudet vaatteet pantiin päälle ja vanhat vietiin karvalakkineen päällystakkineen keitettäviksi, desinfisioitaviksi. -- Kun ne aikojen kuluessa saatiin takaisin, ei niitä tahtonut omikseen tuntea, niin olivat ne rypistyneet.

Mainitsematta ei saa myöskään jäädä, että puukot, nuo suomalaisten pelätyt ja hirmuiset aseet, otettiin pois, varustettiin nimilipuilla ja vietiin varastohuoneeseen talteen. Sieltä ne annettiin vasta rintamalle lähdettäessä takaisin omistajilleen.

Sitten alkoi suursiivous. Tuvan permanto pestiin, samoin pöydät ja tuolit, ja kukin mies järjesti varastohuoneelta saamansa tavarat kauniisti hyllyosalleen. Vuoteet laitettiin kuntoon; niihin pantiin puhtaat, hyvät lakanat. Jokainen oli saanut kolme oivallista filttiä, jotka määrätyllä tavalla taitettiin pussimaisen, siniruutuisesta kankaasta tehdyn peitteen sisään. Hiiliä käytiin noutamassa, mutta kamiinaa ei saatu millään palamaan. -- Kun puoli viiden tienoissa joimme kahvia, johon siihen aikaan vielä oli sekoitettu vähän sokeria ja maitoa, tuntui uudessa asunnossamme jo melko kodikkaalta.

Illemmalla riitti aikaa käydä Anttia tervehtimässä. Hänen tupansa, jossa miehet paraikaa puhdistivat kivääreitään, oli suuri ja paljon mukavampi, kuten tiiliparakkien huoneet yleensä. Siellä asui neljäkymmentä poikaa, joilla kullakin oli oma tavarakaappinsa, ja se oli ennen kaikkea lämmin. Tilanahtauden tautta oli meidät täytynyt sijoittaa kylmään, kesä-asunnoksi tarkoitettuun peltiparakkiin.

Kello 7 oli parole; luettiin ääneen seuraavan päivän työohjelma. Miehet olivat järjestyneet kahteen riviin ja perusasennossa seisten kuuntelivat korpraaliaan: Herätys klo 6 a.p., 7--8 luento, 8,30--11,30 harjoitusta kentällä, 1,30 saappaitten ja nauhakenkäin tarkastus, 2--4 voimistelu- ja pistintaisteluharjoituksia, 5--6 saksankielen opetusta, 6--7 kiväärinpuhdistusta, vaatteitten korjausta y.m., nukkumaan klo 9. -- Olen maininnut tämän kaiken esimerkkinä saksalaisen sotilaan normaalityöpäivästä.

Oli vielä jäljellä juhlallinen toimitus. Heti parolen jälkeen vietiin kaikki uudet tulokkaat komppanian lukusaliin, järjestettiin kahteen riviin ja komennettiin olemaan hiljaa. Hetken kuluttua astui sisään upseeri, äsken mainittu majurin adjutantti, ja tulkiksi määrätty ryhmänjohtaja ilmoitti sotilaallisesti.

-- Kahdeksan uutta miestä paikalla.

Sitten meille luettiin sekä saksaksi, että suomeksi välikirja, jonka mukaan me sitouduimme urhoollisesti taistelemaan Saksan puolesta millä rintamalla vain määrättiin, tottelemaan ehdottomasti saksalaisen päällystön käskyjä, sekä rikoksen tapahtuessa alistumaan saksalaisen sotalain rangaistaviksi. Tämä oli siis jonkinlainen lippuvala, joka meidän tuli vahvistaa pusertamalla asianomaisen upseerin kättä kunniasanamme merkiksi, sekä omakätisesti kirjoittamalla nimemme sitoumuksen alle.

Suusanallisesti selitettiin kyllä, ettei meitä missään tapauksessa vietäisi muuanne kuin itäiselle rintamalle, että siis kysymyksenalainen kohta välikirjassa oli pelkkä muodollisuus. Mutta siitä huolimatta oli jokaisen naama muuttunut totiseksi. Hämmästyneinä ja neuvottomina me vilkuilimme toisiimme pakoitetun hiljaisuuden vallitessa. Mitään tällaista emme olleet osanneet odottaa. Tiesimme kyllä, että meistä tehtäisiin sotilaita, olimme kyllä valmiit taisteluun, mutta vain Suomessa ja Suomen puolesta. Kaikkein korkeintaan oli ajateltu, että joutuisimme kenties itäiselle rintamalle, mutta vain siinä erikoistapauksessa, että tehtäisiin odotettu ja toivottu hyökkäys Pietaria kohti ja tuo hyökkäys näyttäisi menestykselliseltä. Nyt täytyi sitoutua kokonaan muuhun. Siinäkin tapauksessa, että Saksa alkaisi hävitä, tai tekisi erikoisrauhan Venäjän kanssa, olimme me velvoitetut yhä seisomaan rivissä ja mahdollisesti kaatumaan viimeiseen mieheen. Kuten sanottu, suullisesti kyllä toista vakuutettiin, mutta minkätautta oli sitten sitoumus laadittu tähän muotoon?

Epäilemättä on tässä raskain syytös, mikä liikkeen järjestäjille voidaan tehdä. Suomessa toimivat värvärit eivät antaneet riittävän tarkkoja selityksiä ja Haaparannalla tapahtuva kysely, josta jo on ollut puhe, oli pettävä kuin ansa. Tästä oli seurauksena, että useita nuoria miehiä oli varsinkin alkuaikoina tullut "upseerikouluun", työläisiä oli lähtenyt "paremmille ansioille" j.n.e. Minulle itselleni oli sanottu 6--8 viikon harjoittelun olevan välttämätöntä; sen jälkeen saksalaiset kyllä tietäisivät, mihin mies olisi sopivin. Tämän kaiken saattaa kyllä ymmärtää. Suomessa verhosi näitä asioita salaperäisyys, ja värvärit olivat siksi vaaranalaisessa asemassa, ettei heidän ollut hyvä juurtajaksaen joka miehelle kaikkea selitellä. Sitäpaitsi he tuskin olivat itsekään joka kohdasta selvillä. Mutta kuitenkin kaikitenkin olisi matkaan lähtijöiltä pitänyt kysyä, olivatko he terveitä, kykenivätkö marssimaan kolme neljä peninkulmaa raskas taakka seljässä, uskalsivatko sydänverensä isänmaan puolesta, oliko heistä yleensä sotureiksi. Nyt oli tänne saapunut ruumiillisesti liian heikkoja miehiä, sydänvikaisia, sairaita, jopa kyttyräselkäisiäkin. Tottahan toki Suomessa oli yllin kyllin sellaisia nuoria, jotka kaikesta tietoisinakin olisivat tälle retkelle uskaltaneet -- vai epäiltiinkö sitä? -- Toinen haitallinen seikka oli se, että niille suomalaisille, jotka sodan alusta olivat viruneet saksalaisissa vankileireissä, lähetettiin kutsu pataljoonaan. Tietysti he ottivat sen ilomielin vastaan, päästäkseen vain vapaaksi vangin tukalasta asemasta, ilman että heillä tarvitsi olla minkäänkaltaista innostusta asian aatteelliseen puoleen. -- Kuten myöhemmin saamme nähdä, syntyikin näiden epäkohtien vuoksi ikäviä rettelöitä.

Tulkkina toimiva ryhmänjohtaja huomautti meille, että kaikki tähän asti saapuneet olivat allekirjoituksen tehneet, ja sitäpaitsi selitti, että jos me kieltäydymme, ei meitä suinkaan päästetä kotimaahan, vaan saamme Saksassa odotella rauhantaloa, todennäköisesti joudumme vankileiriin. Tämä ehkä tuntuu kovalta, mutta täytyy muistaa, että joukossamme olisi saattanut olla -- ja olikin -- venäläisiä vakoojia.

Näin ollen meillä tuskin oli muuta mahdollisuuttakaan kuin kirjoittaa. Omasta puolestani tein sen vallan kevein mielin. Upseeri puristi meitä kutakin kädestä, toivottaen menestystä uudelle uralle, ja niin saimme marssia tupaan.

Pöydällä oli meitä odottamassa läkkinen vesikannu täynnä höyryävää teetä, jota aina avulias korpraalimme oli noutanut, vaikkei se suinkaan kuulunut hänen toimiinsa. Äänettöminä ja kenties hiukan masentuneina ryypiskelimme sitä läkkisistä mukeistamme. Kellään ei tuntunut olevan jutteluhalua, ja korpraalimme, joka näytti ymmärtävän mielentilamme, vetäytyi nurkkaansa kirjoittelemaan, tekemättä ainoaakaan kysymystä.

Tuli maatapanon aika. Kun lattia oli lakaistu ja tupa kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, alkoi yksi toisensa jälkeen riisuutua. Valot sammutettiin. Ulkona tohisi kylmä tuuli, joka tunkeusi koleana majaamme, kantaen korviini yksinäisen hanurin sävelen lähiparakista. Kynttilänliekki, jonka ääressä korpraalimme yhä työskenteli, hänellä kun oli oikeus valvoa myöhempään, lepatti rauhattomasti, heittäen omituisia varjoja hänen kasvoilleen. Vilusta väristen kääriydyin peitteeseeni katsellen korpraalin vakavia, tyyniä piirteitä ja kirjoittavaa kättä, joka näytti paremmin soveltuvan toisiin tarkoituksiin. Sitten muistin tovereitani, etenkin molempia polyteekkareita, jotka olivat hienosta kodista... Ovi avautui ja päivystävä ryhmänjohtaja astui sisään.

-- Alle zu Hause? (Kaikki kotona?)

-- Jawohl.

-- Gute Nacht! (Hyvää yötä!)

Vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin kuului joku köhähdys, joku rauhaton käännähtely vuoteella. Vihdoin yhä useammasta kohden raskasta, tasaista hengitystä... Ajattelin kotimaata, entistä elämääni, Annaa... Mieleeni juolahti Ibsenin syvämietteinen paradoksi:

"Vain kadotettu on ikuisesti omaamme."

2.

ENSIMÄINEN PÄIVÄ.

Heräsin voimakkaaseen huutoon: Aufstehen! (Ylös!).

Tuossa tuokiossa oli hypättävä vuoteelta, peseydyttävä, ja peseydyttävä kunnollisesti, rinta, kainalokuopat ja käsivarret oli huuhdottava kylmällä vedellä. Sitten oli järjestettävä vuode tarkkojen sääntöjen mukaan, peitteen piti olla määrätyllä tavalla poimutettu, eikä lakanassa saanut näkyä ryppyjä. Tupapoika ja vesipoika (Stubendienst, Wasserdienst), jotka valittiin vuorokaudeksi kerrallaan, ryhtyivät hommiinsa; edellinen lakaisi lattian, jälkimäinen nouti kyökistä kahvia. Huone oli niin kylmä, että permannolla oleva lätäkkö oli riitteessä, mutta kamiina ei vain toiminut.

Seitsemältä alkoi luento. Kokoonnuimme pöydän ympärille, istuen suorina palleillamme kuin pyhäkoululapset ja korpraali ryhtyi selittämään sotamiehen alkeellisimpia velvollisuuksia, kunniantekoa, käyttäytymistä esimiehiä kohtaan, tupajärjestystä. Sitten saimme kuulla pataljoonamme kokoonpanosta: meillä oli neljä tavallista jääkärikomppaniaa, yksi konekivääri- ja yksi pionieri-komppania, joissa yhteensä oli tätä nykyä alun toistatuhatta miestä. Johtajana oli majuri Bayer ja meidän komppaniamme päällikkönä hauptmanni Bade. Kullakin komppanialla oli omat saksalaiset luutnanttinsa, vääpelinsä ja aliupseerinsa, joiden rinnalla toimivat suomalaiset ylennetyt miehet. Näistä suomalaisista oli korkein herra nimeltään hauptzugführer (pää-joukkueenjohtaja), jonka olkalapuissa oli merkkinä kaksi valkeata nauhaa ristissä, ja johon arvoon ainoastaan yksi mies oli kohonnut. Sitten seurasi oberzugführer (yli-joukkueenjohtaja), poleteissa kaksi leveätä valkeaa nauhaa rinnakkain, zugführer (joukkueenjohtaja), jolla oli yksi leveä ja yksi kapea nauha, gruppenführer (ryhmänjohtaja), merkkinä leveä nauha, ja hilfsgruppenführer (apuryhmänjohtaja), olkalapuissaan kapea valkonauha. Heitä oli kaikkia kohdeltava esimiehinä, viimeksimainittua kuitenkin vain erikoistapauksissa...

Kesken luentoa tuli joku sisään suurella ryminällä. Upseeri ei hän ollut, koska hänen olkapäillään ei ollut kiiltäviä poletteja, mutta tuima katse pienistä, erittäin terävistä silmistä ja kauniiden verevien kasvojen ilme osoittivat, että hänelläkin oli käskyvaltaa. Korpraali karjaisi täyttä kurkkua: achtung! (huomio!), ja kimmahti pystyyn. Sitten astui hän reippaasti tulijaa kohti, pysähtyi kolmen askeleen päähän löi kantapäänsä yhteen, jotta raudoitetut korot napsahtivat, painoi kädet sivuilleen ja ilmoitti: "Tupa numero X luennolla." Huuto oli meitä säikäyttänyt. Ällistyneinä katselimme toisiimme, emmekä tienneet mitä tehdä. Vääpeli Höfelmeyer -- nimen kuulimme myöhemmin -- mulkoili meitä vihaisesti ja sanoi terävällä äänellä: weitermachen! (jatkakaa!). Korpraali opetti nyt, että tällaisen karjaisun kajahtaessa, oli joka miehen hypättävä jaloilleen, käännyttävä esimieheen päin ja asennossa seisten tuijotettava häntä suoraan silmiin, kunnes hän antoi luvan liikkua. Saksalaiset itse huusivat achtungia ainoastaan upseereille, mutta kunnioituksen merkiksi oli suomalaisten tapana tehdä se vääpeleillekin. -- Höfelmeyer kuunteli hetkisen ja kääntyi sitten ovea kohti. Jälleen sama huuto. Ja nyt me jo ymmärsimme toimia.

Sitten luento jatkui: Kussakin komppaniassa oli kaksi luokkaa A ja B. B-luokkaan kuuluivat uudet tulokkaat nahkapojat. Heitä opetettiin erikseen, pienissä ryhmissä, alkaen voimisteluliikkeistä, joista vähitellen siirryttiin varsinaisiin sotilastemppuihin. He eivät saaneet poistua leirialueelta ilman komppanianjohtajan tai vääpelin lupaa ja heidän palkkansa oli pienempi. Kun he olivat harjoitelleet 8--12 viikkoa, pidettiin koe, jonka perusteella heidät muutettiin A-luokkaan. Tällöin saivat he olkalappuihinsa vihreän merkkinauhan, vihreän ja hienon jääkärin univormun, jota kuitenkin käytettiin ainoastaan sunnuntaina ja juhlatilaisuuksissa, heille maksettiin täysi sotilaan palkka s.t.s. 33 Saksan penniä päivältä, ja he saivat mennä luvatta kylälle.

Kun luento oli loppunut ja kello ehtinyt neljänneksen yli 8, alkoi kuulua äänekkäitä huutoja: heraustreten! (ulos!). Mekin asetuimme tuvan ovelle riviin ja korpraalimme johdolla marssimme tiiliparakin edustalle, joka oli komppanian kokoontumispaikka. Kaikilta portailta tulvi jääkäreitä. A-luokkalaisilla oli päässä kaski, tasapohjainen, kaksoiskotkalla varustettu nahkakypärä ja selässä tornisteri, sotilasreppu. B-luokalla sitävastoin ei ollut mitään taakkaa ja kasken asemasta kenttälakki; uusimmilla ei ollut edes kivääriä. Oli siinä huutoa ja hälinää, aseiden kalsketta, teräviä saksalaisia komentosanoja ja herra ties mitä. Korpraalit ilmoittivat vääpelille tupakuntansa miesluvun, sitten alkoi vääpeli tarkastaa, olivatko vaatteet ja varustukset kunnossa sekä saappaat puhtaina. Armias taivas, jos joltain sattui olemaan esim. nappi auki. "Te olette hullu. Te tulette alasti ulos. Kas kun olette muistanut vetää housut jalkaanne." Sellaista sai kuulla tarpeekseen ja joskus ei asianomainen edes tiennyt, mikä tuon sanatulvan aiheutti.

Kun tarkastus oli toimitettu, komennettiin miehet kahteen riviin ja jako neljään. A-luokalta se kävi kutakuinkin, mutta mitä kauemmas tultiin vasemmalle, jonne nahkapojat olivat asettuneet, sitä oudommalta se alkoi kuulua, kunnes aivan uudet miehet, joita ei vielä oltu opetettu, kokonaan vaikenivat. "Ain, stvai, trai, viir, ain, stvai, trai, vier", siihen malliin se luisti. Sitten tankattiin ryhmäkaartoja ja ojennuksia.

Viimein tuli komppanianjohtaja, valkealla hevosellaan ratsastaen. Komennettiin ojennus, sitten katse johtajaa kohti ja seisomaan liikkumattomana, kunnes tämä oli huutanut: huomenta, toinen komppania! ja siihen jyrisevällä äänellä vastattu: huomenta, herra hauptmanni! Tietenkin saksaksi, jolla kielellä kaikkinainen komennus suoritettiin. -- Lopulta siitä kumminkin selvittiin harjoituskentälle vesitornin luo, jonne oli noin kilometrin matka.

Satoi lumiräntää. Käsiä palelti, mutta kintaita ei saanut käyttää näin "kauniilla ilmalla", vaikka niiden ehdottomasti tuli olla mukana, vyön koukkuun kiinnitettyinä. Ja alkoipa siinä sitten huuto ja temmellys, jonka kaltaista en ollut kuullut. Oltiin aivan kuin sodassa jo. Kaikkialla, niin kauas kuin saattoi nähdä, oli sotapoikia, sekä suomalaisia että saksalaisia. Etäämpänä harjoitteli joku osasto asentoa, seisoen liikkumattomana kuin paperiäijät. Toiset juoksivat, tähtäilivät, hajaantuivat ampumaketjuihin, heittäytyivät pitkäkseen märkään maahan. Kuului ampumista, kuularuiskun rätinää. -- Alussa tämä hirmuinen huuto oudoksutti. Miksi näin raaka ärjyntä? Ymmärsihän sitä toki vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea äänensävy? Mutta meille selitettiin ylimielisesti, ettei meillä vielä ollut hajuakaan "disipliinistä" ja kehoitettiin yleensä pitämään suumme kiinni, silloin kun ei meiltä kysytty.

Alkeellisimpia temppuja harjoitellessa kuluivat määrätyt kolme tuntia verrattain nopeasti. Hajallaan olevat ryhmät kutsuttiin nyt kokoon, järjestettiin, annettiin marssikomento ja käskettiin laulamaan. Hetkinen hapuiltiin ääntä, mutta sitä komeammin alkoikin sitten kajahdella:

Paljon on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin puolella taistellessa. Voi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola, ei ole maata sen vertaista.

Kuinka se lämmitti ja muutti mielialan, tämä Suomen kaartilaisten vanha, surunvoittoinen, yksinkertainen laulu! Ja millä voimalla se vyöryi nuorista rinnoista! Sydämeni sylkytti ja väreitä kulki läpi ruumiini. Sillälailla! Nyt alkoi tuntua missä joukossa olin. Sitten välähti mieleeni äkillinen kuva: Gladiaattorit! Uudet gladiaattorit! Rohkeat, toivottomat, kuoloon valmiit! Isänmaan gladiaattorit, jotka olivat entisiä paljon ylempänä siksi, että heidän sieluissaan paloi kirkas, jalo aate... Ja edelleen kajahteli laulu:

Aurinko nousee ja aurinko laskee Suomemme soreoilla saloilla. Voi kallis kotimaa...

* * * * *

Tuskin olimme saaneet vyöt päältämme ja ehtineet hieman hengähtää, kun kuului huuto: ulos ruokaa hakemaan. Päivystävä ryhmänjohtaja järjesti komppanian kahteen riviin ja vei sen kyökin luo. Sai siinä räntäsateessa seistä kotvan aikaa, ennenkuin tuli vuoro pistää pakkinsa ikkunalle ja antaa päivystäjältä saamansa ruokamerkki kyökki-aliupseerille. Käsiä palelti, ja kun ei niitä saanut panna housuntaskuihin, tuntui toimitus kestävän sietämättömän kauan. -- Kokki kaatoi kuppiin oivallista papusoppaa, siksi runsaasti, että me, vielä täydessä lihassa olevat, emme jaksaneet syödä sitä loppuun. Toisin oli vanhojen jääkärien laita. Heille ei se riittänyt. Joku koetti keinotella itselleen kaksi ruokamerkkiä, huolimatta siitä, että se oli kiellettyä, toiset taas palasivat anomaan "lisuketta", ja ellei sitä omasta keittiöstä liiennyt, juoksivat he saksalaisten kanttiineihin -- tapa, joka myöhemmin kiellettiin. Tämä ankara ja suomalaisille ominainen ruokahalu johtui osaltaan siitäkin, että leipää annettiin kuudeksi päiväksi kerrallaan. Kun päivän osa oli niukka, eivät miehet malttaneet hillitä itseään, vaan useimmiten lopettivat leipänsä jo kolmessa vuorokaudessa. Selvää on, että limputtomain aikain nälkä oli kuitattava sopalla.

Mitään erikoista ruokalepoa ei ollut, sillä vuoteelle ei saanut mennä päivällä. Päinvastoin oli täysi työ siivotessa saappaitaan apellia, tarkastusta varten, joka kuten sanottu oli puoli kaksi. Jalkineissa ei saanut olla pienintäkään lian merkkiä, yksinpä pohjanaulat ja korkoraudatkin oli puhdistettava. Ja kello kahdelta marssittiin niillä taas semmoisia teitä, joilla oli nilkkaan asti kuraa!

Iltapäivän harjoittelu oli hiukan vapaampaa, jopa viimeiset parikymmentä minuuttia leikittiinkin, tietysti sotilaallisella hieman kovakouraisella tavalla. Kukin ryhmä valitsi esim. yhden miehen, joka nosti takinliepeensä, pyllistihe, senjälkeen kuin hänen silmänsä ensin oli peitetty, ja sitten toiset kämmenillään läiskäyttelivät aimo mälliä kireään paikkaan, sokon koettaessa arvata, kuka lyöjä oli.

Puoli viiden kahville olimme jo osanneet ostaa kanttiinista, sotilasmyymälästä, jollainen kullakin komppanialla oli, keksiä, kondenseerattua maitoa, sokeria, hunajaa, tai marmelaadia. Mutta siihen olivatkin loppua vähäiset pennimme. Kuinka sydämestäni kaduinkaan, etten ollut varannut enemmän rahaa mukaan. Verrattain halvalla olisi nyt voinut tehdä elämänsä paljoa mukavammaksi, kanttiineista kun sai ruokaakin annoksittain.

Saksankielen opetustunnilta oli ylioppilailla oikeus jäädä pois, mutta heidän tuli pysytellä tuvassa jotakin saksalaista kirjaa lukien. Ja kun kivääreitä ei vielä oltu meille annettu saimme puhdistustunniksi hankkia työtä vaikka mistä, mutta saapuvilla piti kaikkien ehdottomasti olla. Niin tuli vihdoin kello seitsemän ja kultainen vapaus alkoi -- yhdeksään asti.

Päivän työ ei siis ollut erittäin raskas, mutta joka hetki oli kiusaavan tarkasti täytetty touhulla. Mitä tarkoitti tämä tuskallinen pikku-tarkkuus, äärimmilleen kehitetty täsmällisyys ja alinomainen hyörinä? Oliko se aijottu opettamaan miestä säntilliseksi ja kärsivälliseksi, vai tahtoiko se estää häntä ajattelemasta, kaipaamasta, uneksimasta, koska tämänlaatuisen sielullisen toiminnan väitetään olevan sotilaalle turmioksi? --

Vietettyämme vapaatunnit mikä missäkin -- ja osan aikaa kulutti tietenkin illallinen -- läheni jälleen maatapanon siunattu hetki.

Niin oli aamusta ja ehtoosta tullut ensimäinen päivä.

3.

SUNNUNTAI.

Sunnuntaina sai nukkua seitsemään asti.

Kun aamukahvi oli juotu, nouti A-luokka sunnuntaipukunsa, jääkärin univormun, varastohuoneesta, missä sitä arkipäivinä säilytettiin. B-luokka sai tyytyä harjoitteluvormuun, jonka kuitenkin tuli olla mitä huolellisimmin puhdistettu.

Puoli kymmenen aikaan oli tavallisesti tarkastus, jossa kunkin tuli esiintyä ulosmenokunnossa. Katsottiin oliko parta ajeltu, tukka lyhyt -- jakauksen paikkakin oli määrätty, vasemman silmän kohdalle -- ja mies yleensä siisti ja puhdas. Senjälkeen harjoiteltiin kunniantekoa noin tunnin ajan, sitten saivat -- pojat palata tupiin, jotka lauantaina oli perinpohjin pesty ja järjestetty, odottamaan hyvää sunnuntaipäivällistä lihapaisteineen ja marjahilloineen. Iltapäivä oli useimmiten vapaa, joskus kuitenkin tehtiin yhteisiä kävelyretkiä. Jaettiin lupalippuja kyliin ja läheisiin kaupunkeihin; aluksi kaikille, loppuaikoina vain ylennetyille miehille.