Part 16

Oli omituista nähdä vanhoja tuttavia. Useimmat heistä olivat olleet lähtiessäni verrattain köyhiä nuorukaisia, nyt tuntui jokaisen pussi olevan rahaa pullollaan ja moni heistä oli jo tässä lyhyessä ajassa kerinnyt saada "ponssarin" kohahtelevan ja itsetietoisen ulkonäön. Miltei poikkeuksetta he olivat nyt "arvokkaita liikemiehiä", jotka ansaitsivat satumaisesti ja jotka seisoivat vankasti omilla jaloillaan.

Aluksi liikkui heidän keskuudessaan minusta mitä ihmeellisimpiä huhuja. Minut oli nähty naamioituna, mustapartaisena kulkurina liikkuvan kaupungilla. Toisia vastaan olin tullut pimeällä syrjäkadulla ja paennut tervehtimättä johonkin porttikäytävään. Melkein kaikki he olivat saaneet tietää, että olin lähtenyt Saksaan, mutta nyt ei sitä monikaan enää uskonut. Herra ties missä olin kuljeskellut, niin he ajattelivat.

Ensimälti olinkin ollut varovainen ja liikkunut vain vähän ulkona. Mutta yhtäkkiä -- syyn kerron myöhemmin -- tulin rohkeaksi ja välinpitämättömäksi. Kävelin kaduilla kuin ainakin kunnon kansalainen, tapasin tuttavia, juttelin, naureskelin ja kerroin kaikille eri tavalla matkoistani, väittäen olleeni Venäjällä, vaikka tiesinkin, ettei sitä kukaan uskonut. Silloin tulin huomaamaan taas uusia puolia. Jonkun yksityisasunnossa, neljän seinän sisällä, minua kohdeltiin kuin jonkinlaista sankaria -- ja tarjottiin punssia, jota kaikkinaisista kielloista huolimatta tuntui olevan sangen runsaasti. "No nyt sinä kai olet rikas". "Mitenkä sinä sentään pääsit karkuun?" Tällaisia kysymyksiä kuuli sangen usein. Ja kun en halunnut yksityiskohtaisesti tehdä selkoa retkistäni, vaan useimmiten käänsin leikiksi ja juttelin meritarinoita, niin monet loukkaantuivat. Enkö luottanut heihin? Luulinko heitä ryssän kätyreiksi tai pelkureiksi, jotka kuulustelun sattuessa ilmaisisivat kaikki tietonsa?... Mutta annapas, että satuin tapaamaan heitä julkisilla paikoilla, joissa liikkui ryssän upseereja! Heidän täytyi mennä, liike-asiat vaativat, ravintolassa ei ollut aikaa syödä illallista, tai ei heidän pöydässään ollut tilaa minulle. He kohtelivat kyllä minua kovin ystävällisesti, pyysivät luonaan käymään, mutta ymmärsinhän minä toki itsekin, eihän tässä julkisella paikalla, olihan se sentään kovin vaarallista ja heillä oli perheet ja muut huolet, niin että anteeksi siis!... Ja kieltämättä he olivat aivan oikeassa, tarpeetontahan olisi ollut tuottaa heille ikävyyksiä, kun kerran olin merkitty mies.

Tietysti oli paljon toisenlaisiakin tuttavia, joita jääkärien asia ja kohtalot syvästi kiinnittivät ja jotka osoittivat minulle sitä vilpitöntä ja yksinkertaista ystävyyttä, joka ei tarvitse turhia sanoja ilmaantuakseen. Mutta he olivat jääneet ikäänkuin syrjään elämästä, eikä heidän äänensä kohonnut kuuluviin. Heillä ei tuntunut olevan rikkauttakaan, ja heille minä joskus katkeroituneena kerroin, kuinka minun nyt luultiin olevan varoissani, minun, joka olin saanut 33 penniä päivältä ja kerjännyt leipää. Tosinhan oli Ruotsissa annettu 900 markkaa matkarahaa ja senlisäksi vaatteet, mutta paljoa ei se ollut tällaisena aikana, jolloin miltei kenen taskusta tahansa löytyi tuhatlappuja ja sällitkin pelasivat hoitoa parin kympin pohjalla. Taisinpa tulla kerran sanoneeksi niinkin, että jos olisin pysynyt kotona, niin nyt kai minullakin olisi vähintään auto ja huvila, mutta sain siitä nenälleni niin että häpesin.

Kieltämättä tässä kaikessa, mitä nyt olen sanonut on katkeruutta, joka kenties ampuu yli maalin. Sillä on kuitenkin omalaatuinen perussyynsä, sama syy, joka äkkiä muutti varovaisuuteni välinpitämättömyydeksi ja jonka nyt kerron. Ylläesitetyt huomiot ovatkin tehdyt vasta jälkeenpäin.

Tullessani kaupunkiin olin harkinnut parhaaksi mennä asumaan seurahuoneelle. Olihan minulla nyt selvät, vaikka tosin väärät paperit, eihän minua kukaan tuntenut tuossa ravintolassa ja eihän minulla ollut muutakaan sopivaa asuinpaikkaa tiedossani.

Seuraava päivä oli lauantai ja olin päättänyt viettää sen varovaisesti tunnustellen maaperää ja turvallisuuttani kaupungissa. Sunnuntaina, niin oli suunnitelmani, menisin Annan kotiin iltapäivävierailulle.

Kun lauantaina menin illalliselle seurahuoneen ruokasaliin, oli se miltei tyhjä. Pari nuorta miestä, nähtävästi kauppamatkustajia, joi kahvia peräakkunan ääressä, ja ovi-seinällä, uunin luona, istui kaksi venäläistä upseeria naistensa kanssa. Edeskäypä tuli, tilasin illallisen ja vasta sitten katsahdin tarkemmin upseerien pöytään. Olin ääneen huudahtaa: siellähän oli Anna. -- Hänellä oli kädessään lasi, jossa näkyi helmeilevän vihreätä bolssia; hän oli juuri nostamassa sitä huulilleen, kun hän, samanaikaisesti kuin minäkin, katsahti minuun. Hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi, käsi pysähtyi puolitiehen ja hetken aikaa tuijotti hän minuun huulet hiukan auki ja silmissä sanoin kuvaamaton ilme -- otaksuttavasti hänkin nyt vasta oli minut tuntenut. Luulin hänen hypähtävän paikaltaan ja rientävän luokseni, sen näköinen hän oli, ja vaistomaisesti, vaaraa aavistaen, sain katsotuksi häneen kylmästi ja terävästi. Melkein heti hän tointui, väri palasi hänen kasvoilleen ja hymyillen ja kevyesti nyökäten hän maistoi lasistaan.

Kuinka hän oli muuttunut! Hoikka vartalo oli tullut paljoa täyteläisemmäksi, hänen kasvonsa olivat entistä kauniimmat, mutta niissä oli jotakin... jotakin, jota ei ollut ennen ja joka teki minulle sanomattoman pahaa. En saanut enää katsotuksikaan häneen, mutta huomasin kuitenkin, kuinka usein hän tyhjensi lasinsa ja kuulin hänen naurunsa, joka tuntui niin omituiselta...

Maksoin illalliseni, tosin miltei suotta, sillä syödä en voinut ja riensin huoneeseni. Vai niin. Anna istui upseerien seurassa juomassa likööriä, jota heillä näytti yllin kyllin riittävän, huolimatta sota-ajasta. Ryssän upseerien pöydässä! Ja minulle oli hän Saksaan lähetellyt intohimoisia kirjeitä, joissa hän valitteli kaipuutaan ja piti koko elämäänsä ilman minua mitättömänä... Minun oli raskas olla, enkä jaksanut ajatellakaan. Herpaiseva väsymys oli minut vallannut; heittäysin vuoteelle pitkäkseni...

Ovelle koputettiin. Hypähdin ylös.

-- Sisään!

Ihmeekseni huomasin, että tulija oli Anna. Hän avasi oven jonkinlaisella hermostuneella kiiruulla ja perin nopeasti hän astui pari askelta eteenpäin, mutta jäi sitten seisomaan värittömänä ja povi tiheästi aaltoillen. Pian ja nähtävästi kovasti ponnistaen hän kuitenkin tointui.

-- Suo anteeksi jos häiritsen. Minä huomasin, että käännyit matkustajien puolelle ja kysyin vahtimestarilta huonettasi, sanoi hän. Sitten kohosi helakka puna hänen kasvoilleen ja ojentaen kätensä hän jatkoi:

-- Sinä olet tullut kotiin. Tervetuloa!

Tartuin hänen käteensä sanomatta mitään, voimatta mitään sanoa. Ja minä puristin sitä... Hän veti kuitenkin omansa pois kuin säikähtäen, räpytteli silmiään ja väisti kuin hiukan hämillään katsettani.

-- Milloin olet tullut? kysyi hän, kun vaitiolo kävi tuskalliseksi.

-- Eilen... tänne, tarkoitan. Suomessa olen jo ollut kauemmin.

Hän ei viitannut sanallakaan siihen, etten ollut ilmoittanut mitään tulostani... Hänen hengityksensä näytti taas tihenevän.

-- Kuinka sinä täällä asut? Sehän on vaarallista, hän jatkoi.

-- Eihän minua täällä tunneta... Kuinka sinä olet voinut, Anna?

-- Hyvin vaan, vastasi hän kevyesti. Yhtäkkiä hän katsahti omituisesti; veri pakeni hänen poskiltaan ja hän hengähti raskaammin. Silloin tunsin alkohoolin hajua, hänhän oli aivan lähelläni. Syntyi äänettömyys.

-- Ei. Minun on taas mentävä. Hyvää vointia, sanoi hän kättään ojentaen.

-- Niin, seurasikin kai odottaa, pääsi minulta.

-- Niin kyllä, naurahti hän, puristi kättäni ja meni.

Kun ovi oli painunut kiinni hänen jälkeensä, riehahti povessani valtava tuska. Tälläinenkö siis olikin ensi tapaamisemme, jota niin olin ikävöinyt! Vain itselleni väkivaltaa tehden olin jaksanut olla mitään kirjoittamatta tulostani. Ja nyt!...

Seuraavana päivänä toi muuan pieni poika minulle osoitetun paketin. Se sisälsi kirjeen ja melko laajan, tiheästi kirjoitetun päiväkirjan.

Rakas.

Varmaankin on sinusta tuskallista, että löysit minut tällaisena. Minulla ei ole sinulle paljoa enää sanottavana, sillä senverran on minussa vielä itsetuntoa, että osaan väistyä. Mutta minä tahdon, että tiedät kaikki, että ymmärrät, kuinka kaikki on tapahtunut, siksi lähetän päiväkirjani. Muuten en jaksa olla.

Jos tietäisit, kuinka vähällä olin syöksyä kaulaasi eilen... Ah, mutta en saa puhua siitä nyt. Päiväkirjasta saat nähdä, mikä hiuduttava ikävä minua on polttanut iltaisin. Se kasvoi yli minun voimieni. Turhaan minä huusin sinua, sinä pysyit poissa, ei edes kirjettä tai pahaista korttia tullut ilmoittamaan voinnistasi. Hetkittäin raastoi tuska minua niin, että halusin syöksyä synnin syvimpään kuiluun unohtaakseni ja minä olisin halunnut juoda itseni humalaan nukkuakseni. Eikä minulla riittänyt voimaa...

Rakas! Nämähän ovat kaikki turhia sanoja. Se, mikä ennen oli, ei palaa enää. Unohda minut ja tule onnelliseksi. Painan tähän hyvästini, jonka kyyneleeni ovat puhdistaneet. Voi hyvin.

Anna.

Näin kuului kirje. Se liikutti minua enemmän kuin tahdon tunnustaa, enemmän kuin kenties on oikein. Ja päiväkirja. Sen tuskalliset sivut syyttivät minua. Miksi en ollut kirjoittanut? Miksi en koskaan ollut Annalle suoraan puhunut?

Mutta tarpeetonta on kertoa enempää. Tulin välinpitämättömäksi ja katkeraksi. Kuin uhalla liikuin sellaisissa paikoissa, joissa saatoin joutua kiinni, niin olin masentunut huolimatta ankarasta kouluutuksesta vieraalla maalla. Yrmeänä ja alakuloisena kätkin päiväkirjan laukkuuni kirjoitettuani sen takasivulle vanhat, tutut sanat:

"Heikkous, nimesi on nainen."

VI.

AAMU SARASTAA.

AAMU SARASTAA.

Jos koskaan olin tuntenut väsymystä ja kyllääntymistä, oli se syksyllä, suojeluskuntain syntyä puuhaillessa. Jo silloin oli maamme jakautunut kahteen leiriin, ja saattoi jo aavistaa, että kerran oli tämä kansa vuodattava veljesverta. Vaikka näitä suojeluskuntia muodostettiinkin etupäässä ryssiä varten, herätti se punaisissa piireissä aluksi epäluuloa, sittemmin pelkoa, joka ennen pitkää yltyi sammumattomaksi vihaksi. Porvarit puolestaan epäröivät, vetosivat vanhaan malttavaisuuteen ja hallitukseen, jolla ei ollut muuta voimaa kuin sana ja kynä. Heidän mielestään oli niin vaarallista ryhtyä tällaisiin "valtiollisiin hommiin"; saattoi syntyä ikäviä selkkauksia; rauhassa oli niin mukavaa elää. Ja kun punaiset alkoivat järjestyä, kun heidän rivinsä jo sankkoina ja uhkaavina kiertyivät saaliinsa ympäri, niin silloin mentiin takaportista: oli jo myöhäistä, sanottiin, ei ollut aseita, turhaa yrittääkään.

Kiertävä jääkäri, joka oli komennettu kulkemaan pitäjästä pitäjään, ei saanut ihmeitä aikaan. Julkista puhetta ei voinut pitää, punaiset olisivat sanoneet: "Kas niin, saksalaiset ne ovat, jotka hommaavat lahtarien verikaarteja, saksalaisia kiihoittajia on lähetetty kansaa villitsemään" -- puhumattakaan henkilökohtaisesta vaaraan joutumisesta. Täytyi käydä yksityisten henkilöiden puheilla, useasti esiintyä salanimellä, kutsua luotetuita miehiä kokoukseen ja koettaa sitä tietä saada jotakin syntymään. Kuinka monesti tapasikaan sellaisen, joka kahden kesken juteltaessa tuntui kaikkea lämpimästi kannattavan, myöntyi, oli ystävällinen ja osaa-ottavainen, mutta jonka hapuileva katse, äänen värähtely, varovainen ja kuiskaileva puhetapa paljastivat sisäisen levottomuuden. Jos häneltä sitten kysyi, eikö hän ryhtyisi kyläkuntansa hommamieheksi, kenties johtajaksi, säikähti hän hirveästi: ei tullut kysymykseenkään, hänellä oli perhe, kunnallisia luottamustoimia, liike, joka tarkkaan vei hänen aikansa tai muuta semmoista. Parhaalla tahdollaankaan ei hän joutanut. Hän ymmärsi kyllä asian, puolsi sitä, mutta ei saattanut sekoittaa itseään siihen. Rahaa tietysti, mikäli hänen pienistä varoistaan riitti -- huokaisten -- mutta hänen nimeään ei saanut ilmoittaa, eikä hänen luokseen enää pitänyt tulla -- epäluulojen välttämiseksi.

Mutta paljon oli toisiakin. Oli nuoria, pystypäitä miehiä, jotka sanasta syttyivät ja olivat valmiit kaikkeen. Heitä sai vain pidätellä kuin raisuja varsoja, hillitä vain ja neuvoa kärsivällisyyteen. Ja nämä nuoret ne lopulta saivat vanhatkin mukaansa, varsinkin kun heitä auttoi kapina. Suomen kansa nousi, s.o. se osa siitä, jota suurimmalla syyllä voi kansaksi sanoa: talonpojat, jämeät miehet, joiden edessä tulisi paljastaa päänsä.

* * * * *

Mikä vaihdos! Äsken vielä takaa-ajettuna kulkijana, nyt virallisesti määrättynä komppanian päällikkönä. Äsken vielä vaatimattomana, hiukan salaperäisenä, kertomassa pidättyviä tarinoita vieraalta maalta suojeluskunnan pojille, nyt käskevänä "herra jääkärinä", joka yhtäkkiä tuntui kadottaneen kaiken toverillisuutensa, joka ei enää puhunut muuta kuin terävää, tylyä komentokieltä ja jonka edessä täytyi seisoa asennossa. Ankarassa pakkasessa hän harjoitti palelevia poikia alituisesti jankaten yhtä ja samaa, eikä hänelle saanut mistään valittaa, mitään kysymättä selittää, sillä tyly: "suu kiinni" oli ainoa vastaus. --

Vähitellen alkoi miehistön silmissä kiilua tyytymättömyys. Vapaaehtoisina oli tänne tultu ja jätetty kodin tärkeät työt, oli tultu taistelemaan, eikä tekemään paraatitemppuja. Kättä, jopa sormenpäätäkin täällä korjattiin, mutta minkäänlaista asetta ei tähän käteen ollut antaa, vaikka alinomaa luvattiin. --

Muistan varsinkin erään kerran, jolloin harjoituksissa, loma-ajalla, jonkinlainen lähetystö tuli uhkaavana kyselyille.

-- Mistäs ne aseet saadaan?

-- Osaatteko lukea?

-- Tietysti, herra jääkäri.

-- Katsokaa ohjekirjaanne, siellä sanotaan aseet jaetaan päällystön kautta.

-- Mutta koska?

-- Kun alatte edes osapuilleen kyetä niitä käyttämään.

Mikä kiusa vastatessa, sillä eihän itsekään tiennyt aseiden tulosta yhtään mitään. Niiden hankinta oli tietysti vaikeaa ja saattoi viivästyä.

Joku joukosta murahti:

-- Helvettiäkö niistä tyhjistä lupauksista!

-- Suu kiinni, herra. Luuletteko pystyvänne käyttämään kivääriä, kun ette osaa hillitä edes suutanne? Odottaminen, se on sotilaan vaikein ja tärkein tehtävä ja se on ensin opittava. Hänen tulee odottaa päällikköään, ruokaansa, aseitaan, taistelua, määräyksiä, aina vain odottaa, kärsivällisesti ja tyynesti.

Yhä tyytymättömämpinä kiiluivat silmät; kuului sekavaa murinaa.

-- Yli sata vuotta on Suomen kansa jaksanut odottaa vapauttaan. Te, jotka yritätte kulkea vapaaehtoisten merkeissä, ette jaksa muutamaa päivää odottaa kivääreitä. Oletteko suomalaisia vai ette?

Uhkaavan äänettömänä harjoitteli komppania kirisevässä pakkasessa. Mutta vieläkin sattui sille kompastus: saavuttaessa kotiin, kävi tuo onneton pysähdys, josta niin usein oli saarnattu, taaskin huonosti.

-- Täyskäännös -- tee! Eteenpäin -- mars! kuului komento. Ja noin kolmisen kilometriä saivat pojat taivaltaa pysäyskäskyn ehtimiseen kajahtaessa.

Kun vihdoinkin, viivyttyämme tunnin yli määräajan, päästiin kotiin, niin joukossa sihisi kiukku. Tällaisiako jääkärit olivatkin? Yhtä töykeitä, vieläpä pahempia kuin Venäjällä palvelleet upseerit! Ärhentelivät ja pöyhkeilivät... Joku tuntui ymmärtävän ja koetti selittää, mutta häntä ei kuunneltu, sensijaan moitittiin uskomattoman osuvasti virheitä.

Kissan tavoin oven taakse kyyristyneenä kuuntelin miesten purkauksia kuin hiiden hurtan sipsutusta. Sydän sylkytti ja rintaa omituisesti nosti. Niin, antaa vihan syöpyä vereen, antaa kiukun koventaa ja kasvattaa sisua, antaa pakollisen nöyryytyksen lietsoa katkeruutta! Nyt se kohdistui minuun, mutta pian oli se suuntautuva toisaanne, viholliseen. Ja muistaen ankaraa Bade-herraa, minä siunasin häntä, kiitin jokaisesta vimmatusta sanasta, jokaisesta näännyttävästä harjoituksesta, jokaisesta "julmuudesta", jolla hän ymmärsi kasvattaa sotilaita, jääkäreitä, jotka uhkamielisinä lauloivat:

ei rintamme heltyä saata.

* * * * *

Ei tarvinnut muuta kuin aseet, muuta kuin itse kulkea mukana, maata samassa tulessa, samassa ketjussa kuin miehetkin, näyttää tyytyväiseltä ja välinpitämättömältä, vaikka paleli, pakoittaa itsensä luotituiskussa tottuneen rauhallisuuteen ja väsyneenä teeskennellä virkeyttä, vanhalla Saksan-aikuisella tavalla hammasta purren. Muuta ei todellakaan tarvittu, kun kaikki kiukku katosi, tyytymättömyys hälveni ja muuttui rakkaudeksi, niin, suorastaan vallaksi, jonka rajattomuus oli miltei peloittava ja suunnattomasti lisäsi edesvastuun tunnetta. Jääkäreillä oli kuitenkin eri "meininki", kuuli sanottavan, he eivät pysytelleet syrjässä, vaan itse ensimäisinä syöksyivät tuleen; liioitellen heitä verrattiin toisiin.

Mikä riemu ajatella, että he nyt olivat kaikki kotona! Vaasaan oli saapunut koko vihreätakkisten pataljoona. Heitä oli juhlittu, koko isänmaa oli ottanut heidät kuin syliinsä, kantanut heitä käsillään, huutanut heille hurraata iloa täynnä. Kuinka mahtoikaan heidän sydämensä sykkiä! Mikä riemu loistikaan heidän kylmistä sotilaskasvoistaan! Ollapa siellä mukana!

Siis sittenkin oli täyttynyt heidän hartain toivonsa: päästä kotimaahan taistelemaan. Sittenkin oli osottautunut oikeaksi se rohkea vakaumus, joka heidät oli saanut lähtemään pitkälle matkalleen. Monesta epätoivoisesta hetkestä, monesta masentavasta tapauksesta huolimatta he olivat jaksaneet pysyä aatteelleen uskollisina ja nyt vei se heidät voittoon. Nyt heidät hajoitettiin ympäri maata. He saivat ryhtyä opettamaan toisia, valamaan omaa henkeään Suomen nousevaan armeijaan, omaa "voittamatonta vihaansa" ryssää kohtaan. He saivat nyt ruveta kylvämään sitä kallista siementä, joka oli kotoisin Lockstedtin tomuisilta kentiltä, Misse-joen myrkyllisiltä soilta, Riianlahden tykkien paukkeesta ja joka varmaan on maamme nuoressa polvessa kantava siunauksellisen sadon. Niin, koko sen opin, jonka vieraan maan spartalainen kouluutus oli heihin juurruttanut, olivat he nyt tilaisuudessa jättämään perinnöksi Suomen nuorelle armeijalle. --

* * * * *

On yö, kun tätä kirjoitan. Viereisestä huoneesta kuuluu miehistön raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku unissaan äännähtelee kiihkeitä taistelusanoja. Verhottomasta akkunasta ammottaa synkkä, talvinen pimeys. Mutta näen kuin aamuruskon hohteen. Verisenä kajastaa se hyisen metsän takaa, levittäen purppuraisen palonsa yli taivaan. Ja mielikuvituksessani saa Suomen armeija nuoren, heräävän, kivikasvoisen jättiläisen hahmon, jonka hirmuisen käsivarren suoni ruskon punertamana suihkii vihaista vasken väkeä, joka ihmetellen nousee polvilleen, venytteleikse juopuneena oman voimansa tunnosta ja kohta, kohta karkaa pystyyn ja kuohuvan nuoruutensa kiihkossa murskaa kalliot ympäriltään... Hurjassa riemussa tahtoisin huutaa, huutaa yöhön, että sen synkeys pian on valkeneva, että armeija on voittava, että tämä yhtenä miehenä noussut kansa on saavuttava vapautensa. --

Te punaiset miehet, te, jotka makaatte ketjussa meitä vastapäätä! En vihaa teitä kaikkia, en halveksi teitä kaikkia. Moni teistä on urhoollinen, monella on horjumaton vakaumus asiansa oikeudesta ja monen paikka olisi oikeastaan meidän puolellamme. Mutta te olette saaneet myrkkyä. Teihin on tartutettu rutto, siksi on teidän kuoltava. Teille on tyrkytetty idän saastaa, jonka johtajanne ovat valheellisesti verhonneet vapauden ja kansanvallan purppuraan. Se on juurrutettu teihin jalona aatteena, jonka edestä te olette nousseet. Ja näitä johtajianne minä vihaan, sillä he pysyttelevät rintaman selkäpuolella ja antavat teidän hengellänne maksaa vallanhimoiset rikoksensa. Samoin ovat piileskelleet taka-alalla ne kurjat murhaaja- ja ryövärijoukot, jotka johtajienne toimesta harjoittavat kauheuksiaan ja jotka ovat liian pelkureita uskaltaakseen taisteluun. Te ette tiedä heistä mitään. Te olette parhain aines puolellanne. Mutta Suomen vapauden tie kulkee yli teidän ruumiittenne.

Niinhän on täälläkin. Ne miehet, jotka aikoinaan leimasivat jääkärit maankavaltajiksi, ovat nyt vetäytyneet pohjan perukoille ja huutavat sieltä vapisevin sydämin: "_meillähän_ on jääkärit, _meillähän_ on sotilaita Saksassa, miksi he eivät tule _meitä_ vapauttamaan?" Ja ne miehet, joita te punaiset eniten vihasitte, ovat täältä poissa, heillä on perheet ja muut huolet, he ovat niin sairaita ja väsyneitä. Ei, teitä vastaan on noussut talonpoikain ja nuorten vankka muuri, niiden miesten horjumaton rintama, joita te toivoitte kenties riveihinne. Sillä he ovat nähneet sen taudin, joka teihin on tarttunut ja he ovat tahtoneet puhdistaa isänmaansa siitä. Kirous itään, joka saastan on tänne tuonut! Kadotus niille, jotka sata vuotta ovat sortaneet pientä, vapaata kansaa!

Ja kuitenkin: mitä ei kerran verellä ole saatu, sen vieras verettä viepi. Ehkä on tarpeellista, että veljen veri vuotaa. Ehkä sen vaatii vapautemme, ollakseen pysyväinen, ehkä sen vaatii sydämemme, jotka olivat liian hennoiksi herkistyneet. Siis virratkoon se nyt punertavin valoin! Kerran se huutaa kostoa! Ikuisena vihana se syöpyy sydämiin, vihana, joka suuntautuu itään. Ja kun tämä viha puserretaan rautaisen sotilaskurin alaiseksi, kun nuoreen armeijaan saadaan jääkärien heltymätön henki, silloin on Suomella ja koko sivistyneellä Europalla itää vastaan suoja, jota ei mikään murra, ei mikään voita ja kukista. -- Suomen kansalla on nyt ruumiissaan mätä jäsen. Se on poistettava, poistettava spartalaisten tavoin, jotta kerran voitaisiin Spartan tavoin sanoa:

Siksi teit sa vaalis raskahan kuin rauta: mik on kuolon saalis sen ei elää auta.

Kalliolle kannoit heimon hentotarmon. Kuoleville annoit, annoit kuolon armon.