Part 15

Chapter 152,969 wordsPublic domain

Radan varrella olevissa kylissä liikkui näitä ruoan ostajia niin paljon, että monesti sai palata kovin niukka saalis pussissa. Joka tahtoi hyötyä enemmän, meni kaukaisiin syrjäkyliin, pitkästä marssista huolimatta. Varsinkin Wizendort, jonne oli 15 kilometrin matka, oli suosittu paikka; sieltä onnistui joskus saamaan sokeriakin, puhumattakaan suurista, maukkaista leivistä, joita siellä salavihkaa kaupattiin ja jotka olivat toista kuin perunalla sekoitettu sotilaskakku. -- Tätä kolmipeninkulmaista taivalta tehdessään johtui usein ajattelemaan, kuinka täydellisesti olosuhteet sentään muuttavat ihmisen. Miten monesti olikaan ennen kotona ruokapöydässä huudahtanut: en voi syödä tätä; paistihan on sitkeää kuin kissanliha; leipä on vanhaa; tai jotakin muuta samantapaista. Nyt marssi kevein jaloin näin pitkän matkan ja oli tyytyväinen, jos oli saanut vaihdetuksi ainoat penninsä leipään, tai mitättömään makkarapalaan. --

Huhtikuun loppupuolella tuli vihdoin vapahdus.

Eräänä päivänä saapui Münsterin leirille pitkä, laiha ja omituisen kulmikas siviilipukuinen herra, jolla oli huomiota herättävän suuret korvat. Hän oli hauptmanni H., meri-yliesikunnan palveluksessa olevien suomalaisten päällikkö ja vastasi siis tavallaan Napaa. Tämä Ruotsissa paljon oleskellut ja vakoilua johtanut mies, jota pojat kutsuivat Sankariksi, ryhtyi kyselemään, kutka entisistä maa-yliesikunnan komennuksessa olleista haluaisivat lähteä Suomeen erityisille asioille. Suomessa oli tähän aikaan vapaammat tuulet puhaltamassa. Venäjän vallankumous oli, kuten tunnettu, paljon muuttanut meikäläisiäkin oloja. Edusmiehiämme pussailtiin aito ryssäläisellä tavalla, huudettiin vapautta ja kansojen itsemääräämis-oikeutta ja maallemme tarjoiltiin itsenäisyyttä kuin rihkamatavaraa. Jääkärit unohdettiin ja ellei heitä unohdettukaan kokonaan niin vaiettiin tai koetettiin muuttaa niitä syitä, jotka olivat saaneet heidät Saksaan lähtemään. Useat pitivät heidän uhraustaan turhana. He eivät olleet ymmärtäneet ottaa vallankumousta laskuihinsa. Nyt heitä rinnastettiin Anjalan miesten kanssa. Huumaantuneina uskottiin taas venäläisten liukkaihin lupauksiin ja kirottiin jääkäreitä, jotka olivat käyneet Suomessa tekemässä pahaa. -- On niin omituista, melkeinpä katkeraa nähdä, kuinka taivaaseen asti tämä kansa nyt nostaa näitä poikiansa. He ovat nyt sankareita, joille mikään ei ole liikaa. Mutta ei olisi tarvinnut kuin hiukan vastoinkäymistä, niin samat suut, jotka nyt äänekkäimmin toitottavat, olisivat kironneet heitä maan pettureina ja kavaltajina. Väkisinkin pysyy sydän kylmänä sekä kiitokselle että moitteelle ja mieleen johtuvat Anjalan miehet, jotka historia tähän saakka on leimannut kavaltajiksi, mutta joilla kumminkin oli meidän ajatuksemme, Suomen itsenäisyyden suuri unelma. "Mutta he turvautuivat ryssään", sanotaan. Niin, he tekivät niin, mutta mistä he saattoivat silloin tietää, mitä on uskoa Venäjään? Ja mistä me tiedämme...?

Kun siis Sankari kyseli, halusimmeko lähteä hänen asioilleen, kuvaili hän Suomen muuttuneita oloja ja viittasi siihen mahdollisuuteen, että me kenties emme saisi enää omain kansalaistemme apua toimiessamme. Omasta puolestaan hän kuitenkin oli vakuutettu, että venäläisystävällinen virtaus olisi pian ohitse ja me yhdyimme häneen täydellisesti. Sitäpaitsi halutti meitä millä keinoin tahansa päästä pois leiriltä, joka alkoi tulla yhä kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Ja niin alkoi huhtikuun lopulla Navan kuuluisan retkikunnan miehiä jälleen saapua Berliniin, pienissä ryhmissä, taskussaan tällä kertaa amiraali-esikunnan pontevat paperit.

SUOMEEN.

Olin joutunut niiden kolmen joukkoon, joiden oli määrä ensimäiseksi lähteä.

Oli viivytty Berlinissä jonkun aikaa ja sitten, yhtäkkiä, oli tullut määräys niin nopeasti, ettei meille oltu ennätetty hankkia passeja -- kenties ei niitä tahdottu antaa -- ja nyt istuimme tanskalaisessa junassa. Saksalainen sotilas oli kuljettanut meidät Warnemündeen ja muuatta paperia tarkastusmiehille näyttämällä toimittanut meidät lautalle. Rantaan saavuttuamme olimme nousseet Köpenhaminan junaan ja porhalsimme nyt hyvää kyytiä eteenpäin. Oli vapunpäivä juuri.

Yhtäkkiä tuli virkapukuinen mies kysymään meiltä passeja. Hämmästyimme ja katsoimme toisiimme; johan tulli oli sivuutettu, mitään muuta tarkastusta emme osanneet odottaakaan. Toverini pisti hätävalheen.

-- Ei meillä ole mitään passeja. Ne annettiin pois ennenkuin astuimme lautalle, eikä niitä ole tuotu takaisin.

Kysyjä katsoi meihin ihmeissään ja epäillen, mutta poistui kuitenkin enempää vaivaamatta. Hän oli puhunut saksaa ja piti meitä arvatenkin saksalaisina.

Mutta hetken kuluttua hän palasi jälleen.

-- Ei voi olla mahdollista, että paperinne ovat jääneet lautalle. Keitä te olette? kysyi hän.

-- Olemme saksalaisia.

-- Nimenne?

Sanoimme hänelle väärät nimet, jotka hän merkitsi muistiin ja jatkoi sitten.

-- Minnekä te matkustatte?

-- Ruotsiin.

-- Ruotsiin! Mutta mitenkä te pääsette rajan yli ilman passia? Eihän se ole mahdollista.

-- Ei suinkaan Tanskan ja Ruotsin välillä ole niin tarkkaa kontrollia, nehän ovat rauhan maita?

-- Tietysti rajalla on tarkastus.

-- No, senhän saamme sitten nähdä. Kunhan nyt aluksi annatte meidän täällä Tanskassa kulkea rauhassa. Voimmehan me Köpenhaminasta sähköttää paperimme...

Tarkastusmies, joka puhui saksaa huonommin kuin me, ja kaiketi todellakin piti meitä saksalaisina, poistui jälleen, tyytymättömän näköisenä.

Mutta meille tuli levoton vappu. Mielestämme oli varmaa, että meidät pidätettäisiin Köpenhaminassa ja että meitä siellä kuulusteltaisiin. Silloin ei enää selviytyisi saksalaisena. Olisi suoraan sanottava, että olimme suomalaisia. Mutta miten selittää matkamme, ilmaisematta sen todellista tarkoitusta? Koska tulimme Saksasta, emme olisi saattaneet tekeytyä tavallisiksi pakolaisiksi, joita näihin aikoihin liikuskeli ulkomailla. Jos taas saataisiin selville, että olimme jääkäreitä, niin meidät ehkä vangittaisiin, sillä nykyään oli alettu meikäläisiä Ruotsissakin ahdistella...

Koko matkan me vaivasimme ankarasti päätämme. Syntyi moninaisia suunnitelmia, mutta jännitys ei hellittänyt. Köpenhaminan asemalla ei meillä kuitenkaan ollut minkäänlaista hätää, eikä meitä kukaan pitänyt silmällä. Riemuissamme ja vapautuneina me lähdimme samoamaan tätä vilkasta kaupunkia, jonka elämää monet kiittävät maailman rattoisimmaksi. Oli rahaa, oli vapaus ja ennen kaikkea oli ruokaa. Ja kyllä me söimmekin, söimme niin, että tarjoilija ravintolassa katsoi pitkään; mutta hänelle me tyrkkäsimme runsaat juomarahat käteen tuumien, että tuosta saat sinäkin kerran. Entäs kahvi! Hyvää kermaa, oivallista vehnäleipää ja pikku leivoksia! Olipa siitä kulunut erinäisiä hetkiä, kun viimeksi kääntelimme nisua kourissamme. Kelpasi, koira vieköön, olla irtolaispoikana suuressa maailmassa!

Mutta kun taas piti astua Malmöhön menevään laivaan, veti sydäntä sykkyrälle ja naamaa totiseksi. Tanskan puolella ei ollut kylläkään mitään hätää, näytimme vain matkalaukut tullimiehelle ja sillä hyvä. Mutta miten oli käyvä Ruotsissa?

Kun laiva laski rantaan Malmössä, johdettiin matkustajat suureen huoneeseen, josta heidät yksitellen päästettiin menemään, sen jälkeen kuin olivat näyttäneet tavaransa ja passinsa. Jättäysimme aivan viimeisiksi ja odotimme. Kun vuoromme vihdoin tuli ja me yritimme rohkeasti, noin ilman muuta vain sivuuttaa tarkastajan, kysyi tämä terävästi.

-- Passi?

-- Ei ole.

-- Eikö teillä ole minkäänlaisia papereita?

-- Ei.

-- Kuinka niin?

-- Me olemme suomalaisia pakolaisia.

-- Vai niin. Niitä, joita valtiollisista syistä ahdistellaan?

-- Juuri niin.

Ympärillemme oli kerääntynyt muitakin virkailijoita, jotka tarkastelivat meitä uteliaina ja hyväntahtoisen näköisinä.

-- Oletteko ylioppilaita?

-- Olemme kyllä.

-- Kauanko olette olleet pois Suomesta?

-- Noin puoli vuotta jo.

Muuan herroista toi meille eräänlaiset listat, joihin oli merkittävä nimi, kotipaikka, syntymävuosi, ammatti j.n.e.

-- Tehkää hyvin ja täyttäkää nämä, sanoi hän. Senjälkeen päästettiin meidät ilman muuta menemään ja toivotettiin ystävällisesti onnea matkalle.

Meiltä pääsi helpotuksen huokaus ja varsin iloisin mielin me tallustelimme Malmön kaduilla, ostellen puodeista matkatarpeita. Sitten vain junaan ja huristamaan läpi Ruotsin valoisin toivein.

Uumajassa oli meidän ilmoittauduttava saksalaiselle agentille, jonka tuli antaa meille viimeinen voitelu: tarkat toimintaohjeet ja matkarahat. Paitsi tätä saksalaista, oleskeli kaupungissa myöskin suomalaisia etappimiehiä, joita pataljoonan puolesta oli sinne lähetetty. Pari heistä asui saaristossa, eräässä kalamajassa ja heidän tehtävänään oli toimia niiden miesten luotsina, joiden oli määrä mennä Suomeen, sekä samalla pitää silmällä merta ja olla oppaana niille, jotka mahdollisesti yhä vielä yrittivät Merenkurkun yli Ruotsiin. Näille miehille oli Tukholman suomalaiselta komitealta tullut määräys, jonka mukaan "pommareita" ei nykyään saanut laskea Suomeen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden takia. Se olikin aivan oikein; asiat olivat sillä kannalla, että jääkäreiden oli parasta pysyä loitolla kotimaastaan. Meillekin selitettiin tämä moneen kertaan, jopa tahdottiin estää matkaamme, mutta kun teimme selkoa aikeistamme, saivat ne kuitenkin kannatusta. Emmekä lähimainkaan sanoneet kaikkea, siihen ei meillä ollut oikeutta. Sankari, joka nähtävästi oli tuntenut vallitsevan mielialan, oli nimenomaan kehoittanut meitä vaiteliaisuuteen, ja me olimme luvanneet olla ilmaisematta asioitamme parhaimmallekaan ystävälle.

Toiselta puolen meille osoitettiin, kuinka vaikeata Suomessa nykyään oli liikkua. Ei ollut juuri minkäänlaisia tietoja, ei tiedetty mitään passien muodosta eikä siitä, kuinka tarkkaan matkapapereita yleensä vaadittiin. Varmaa vain oli, että se vapaus, jonka vallankumous oli tuonut mukanaan, nyt oli ohitse. Shpalernajasta vapautettuja miehiä vangittiin taas ja etsiskeltiin yhtä kiihkeästi kuin konsanaan. Ja meille huomautettiin, että jos joutuisimme kiinni, ei siitä koituisi yksinomaan meille turmiota, se voisi vaikuttaa koko maan vaiheisiin.

Kaikesta huolimatta teimme matkavalmistuksia. Kun kerran oli tänne asti tultu, niin ei mitenkään enää voitu tyhjän tautta kääntyä takaisin, eikä meitä haluttanut täällä ruveta laiskoina odottelemaan, sitä olimme jo kyllin tehneet Berlinissä. Sitäpaitsi oli meillä oma vakaumuksemme ja omat tietomme. Piti pysyä vain itsenäisenä, eikä kuunnella kaikkia juttuja.

* * * * *

Eräänä kauniina päivänä tulla tupsahti asuntoomme solakka poika, joka kasvoiltaan oli kovin laiha ja kalpea, vaikka tosin päivettynyt. Ja eikös olekin tulija Aarne Sihvo, mutta kuinka muuttuneena. Oli toki jäljellä aito karjalainen vilkkaus, sama tulinen, innostuva ja levottomasti ailahteleva mieli kuin ennenkin, sama palava, miltei kiihkoileva esitystapa -- vieläpä sama karakteristinen kielen pyöräys huulille, kun hän puhuessaan tahtoi niitä kostuttaa.

Vastikään oli hän saapunut Suomesta -- niin, aina Shpalernajasta saakka -- taivaltanut halki Pohjois-Suomen Nurmeksesta Ruotsiin, suurimmaksi osaksi suksilla, ja kertoili nyt vilkkaalla tavallaan kokemuksistaan. Kuusipeninkulmaiset hiihtomatkat ja vankila ne olivat vieneet miehestä liiat lihat ja tietenkin alituisesta vaarasta johtunut jännitys. Vielä rajallakin hän oli ollut syöksyä ihan vartiomiesten syliin, mutta selviytynyt siitä kuitenkin.

-- Älkää menkö sinne, sanoi hän meille, siellä ei ole hyvä liikkua. Ne tietävät ihan kaikki; Shpalernajassa meille ladeltiin juttuja, joita en ikinä olisi luullut ryssäin saaneen urkituksi. Älä astu junaan, kätyreillä voi olla kuvasi! Ja mistä sen tietää, minkälaisia tarkastuksia pidetään kievareissa. Eikä siellä ole nyt mitään tekemistä. Odottakaa. En tahdo olla näissä housuissani, ellei tästä vielä synny verilöyly.

Meidän vastustelumme saattoi hänet intoihinsa. Ja kieltämättä hän osasi monessa kohden oikeaan. Mutta vaaraa hän ilmeisesti liioitteli, eikä ihmekään, sillä olihan hän vastikään monien seikkailujen kautta päässyt turvalliselle alueelle ja vankila oli rasittanut hänen hermojaan. Jurompina luonteeltamme oli meidän vaikeata häntä vastustaa, varsinkin jos mielimme olla ilmoittamatta salaisuutta. Meidän täytyi vaieta. Vihdoin minä sanoa tokaisin:

-- Kyllä minä menen joka tapauksessa. Minun on mammaa niin ikävä.

-- Ahaa! naurahti hän, katsahti vähän syrjästä, minä kun olin hänelle miltei vieras ja näytti aavistelevan, että päätökseni oli horjumaton. --

Tapasimme toisenkin Shpalernajan miehen, Jussi W:n, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin yhdessä samoilimme Pohjanmaan saloilla, matkalla Saksaan. En ollut häntä enää tuntea. Pyöreät kasvot olivat miehistyneet, milteipä vanhettuneet ja hermosto, jonka levollisuuden niin hyvin tunsin, oli nyt pilalla. Hänen rauhalliseen olentoonsa oli tullut jotakin alituisesti liikehtivää, eikä hän saattanut istua tuolilla tuon tuostakin omituisesti käännähtämättä. Mutta mieli oli sama kuin ennenkin.

-- Toin teille vähän evästä, selitteli hän. Ne ovat tuolla hotellissa. Käydäänkö katsomaan?

Ja kysymyksiimme hän vastaili:

-- Tulin juuri Suomesta Tukholmaan, kun konttorissa pohdittiin, miten saataisi pommikapsäkki Uumajaan. Kellään ei tahtonut riittää sisua sitä viemään. Minä tuumasin, että onhan mulla hyvää aikaa ja lähdin matkaan. Kädensija peijakas vielä petti, kun nostin sitä ajurin rattaille, ja koko hoito kierähti maahan. Olisi siinä tullut autuaallinen lähtö, jos olisi sattunut räjähtämään, mutta tuossahan tuo nyt on.

Suomessa liikkumista piti hänkin vaaranalaisena, mutta arveli kuitenkin, että kyllä siellä tavallinen mies aina "pärjää". Varoitteli rautateistä ja vilkkaammista liikepaikoista, ja suositteli metsiä.

* * * * *

Merenkurkku oli vielä jäässä ja kun elämä Uumajassa oli kallista sekä venäläisten vakoojien takia vaarallistakin, siirryimme Holmön saarelle odottelemaan sopivaa lähtöaikaa. Matka suoritettiin potkureilla yli jään. Saari itse ei ollut kovin iso, mutta kylä kirkkoineen oli sinne aikojen kuluessa kasvanut. Asukkaat, suurimmaksi osaksi kalastajia, olivat ystävällisiä ja melko varakkaita. He tunsivat paljon meikäläisiä; olivathan kaikki ne jääkärit, jotka suksilla olivat hiihtäneet yli Kurkun, ensimäiseksi tulleet juuri tälle saarelle ja väestö tiesi kertoa monta liikuttavaa tarinaa heidän ylenmääräisetä uupumisestaan ja vaivoistaan. Täällä oli asunut "vastaanottaja", Saksasta komennettu mies, joka oli valaissut meidän asiaamme, ja täällä olivat miltei kaikki pommaritkin pitäneet väliaikaista majaa.

Olofssonilta, vanhalta meikäläisen tuttavalta, saimme oivallisen asunnon ja erinomaista ruokaa, jota päällepäätteeksi tarjoilivat kauniin Astrid-neidin kädet, mutta jo heti alussa outo kielimurre tahtoi häiritä. Kun juttelun alkuun päästäkseni tavalliseen tapaan sanoin: "Det är mycket vackert väder", vastasi siihen partaniekka isäntä: "Hej jere", ja kesti tuokion, ennenkuin tajusin, että tuo outo äännähdys oli sama kuin: de' ä' de'.

Jäät vain tekivät kiusaa kauemmin kuin olimme odottaneetkaan. Aika alkoi tuntua pitkältä, eikä syöminen ja makaaminen tuottanut meille enää lähimainkaan samanlaista tyydytystä kuin alkuaikoina. Berlinistä ehtivät vähitellen saapua toisetkin Suomeen-lähtijät ja toukokuu kallistui loppupuolelleen, mutta yhä hohti kotimaan rannikolla valkeita jääröykkiöitä, joita epäedullinen tuuli painoi Vaasan saaristoon.

Vihdoin päätimme yrittää. Ne kaksi purjehtijaa, jotka oli palkattu viemään meitä yli, laittoivat veneensä kuntoon, Uumajasta haettiin myöhemmin tulleet toverit mukaan ja eräänä kauniina päivänä lähdimme matkalle. Sillä kertaa emme kuitenkaan päässeet pitkälle; jäitä ajelehti vastaan ja meidän oli käännyttävä takaisin noustuamme Vaasan saariston lähellä jäälautalle ja siitä toivoteltuamme isänmaalle onnea kaikilla niillä tavoilla, joita suinkin pälkähti päähämme, ja riemuissamme siitä, että pitkästä aikaa olimme ainakin käväisset kotirajojen sisällä. Toinen yritys, joka muutama päivän kuluttua tehtiin ja joka päättyi yhtä surkeasti oli paljoa vaivaloisempi. Väli-ajan olimme viettäneet Gadden-nimisellä majakkasaarella, jonne ensimäiseltä retkeltä palattuamme olimme nousseet maihin, se kun oli Suomen rantaa paljoa lähempänä kuin Holmö. Olimme asuneet epämukavassa ja kylmässä kalasaunassa, ruokavarat olivat miltei lopussa, ja siksi me kiiruhdimme lähtöä. Mutta jäät tekivät vielä haittaa ja kun tuuli yhä kuljetti niitä pitkin merta, olimme vähällä jäädä kiinni. Myrsky heitti yhtämittaa vettä vaappuvaan veneeseen, olimme likomärkiä, kylmästä sanattomiksi jäykistyneitä ja pilvinen yö yhä pimeni. Kun viimein päästiin takaisin Gaddenille ja juttu alkoi luistaa loimuavan takkatulen ääressä, päätimme seuraavana päivänä palata Holmöhön odottamaan parempia aikoja.

Vihdoin sattui suotuisa tilaisuus. Vaasasta saapui eräänä päivänä luotsi N., joka oli ollut venäläisten vankina, mutta kuulustelun jälkeen päästetty kuitenkin ehdolliseen vapauteen. Päästyään salavihkaa lähtemään oli hän pienellä veneellä, jota kalastajat nimittivät jollaksi, lasketellut yli Kurkun, ja nyt aikoi hän viedä vaimonsa ja tavaransa Suomen puolelle. Hänellä oli moottorivene ja hän tarjoutui maksusta ottamaan mukaansa, ei kuitenkaan enempää kuin kolme.

Jätimme siis palkatut yli-viejämme ja toverimme Holmöhön ja lähdimme jälleen matkaan. Mutta kovin nopeasti se ei käynyt. Moottori oli vanha ja toimi oikullisesti, sitäpaitsi oli sen hinattava kaksi suurta kalastajavenhettä perässään. Holmöhön oli nimittäin saapunut miehistöineen kaksi suomalaista hylkeenpyynti-alusta, jotka kauan olivat harhailleet merellä vältellen ryssien nuuskimia kotiseutujaan; nyt aikoivat hylkeenpyytäjätkin uskaltaa perheitään tervehtimään ja hinauttivat vastatuulen tautta moottorilla veneitään. He olivat muuten järeitä, kunnioitettavia ja ylen harvasanaisia ukkoja, jotka kankeine liikkeineen ja hylkeennahkaisine tamineineen suuresti muistuttivat karhuja. Hylkeitä ei heillä paljoa ollut, mutta sensijaan oivallista kalaa, josta he keittivät saaristolaisten maukasta kalasoppaa. Olimme heihin jo saarella tutustuneet, heidän tavaton jörömäisyytensä, tuo suomalaisen luonteenomaisin tunnus, kun tietenkin kovasti kiinnitti mieltämme, olimme syöneet heidän hyljekeittoaan ja kenkärasvalta maistuvaa hylkeen lihaa, joten aika kului rattoisasti heidän seurassaan.

Kun päästiin sille saarelle, jossa luotsi N:llä oli kotinsa, purettiin lasti rouvineen ja luotsi itse lähti viemään meitä eteenpäin. Matka alkoi muuttua vaarallisemmaksi ja jännittävämmäksi, sillä sotilasmoottoreita saattoi milloin tahansa ilmaantua näköpiiriimme. Pääsimme kuitenkin onnellisesti maihin sille niemelle, joka Vaasan pohjoispuolella pistää melkoisen syvälle Pohjanlahteen ja joka oli katsottu sopivimmaksi maihinnousu-paikaksi. Sitten ei muuta kuin lyhyet hyvästit, tavarat selkään, kompassi toiseen ja kartta toiseen käteen ja täyttä vauhtia korpeen. Silloin oli hämärä aamuyö; kello näytti 2.

Ihanaa oli aluksi astuskella kotimaan metsiä, missä linnut heräsivät laulamaan ja puut puhkesivat lehteen. Sanon aluksi, sillä ennen pitkää alkoi väsymys vaivata. Kompassin mukaan kulkiessa ei sopinut seurata polkuja ja suurille teille emme uskaltaneet. Täytyi painua suoraan eteenpäin yli soiden, jotka vielä olivat aivan vetisiä, mutta joilla kurki huusi, läpi tiheikköjen, jotka olivat repiä kasvot, läpi vaivaloisten kivikkomaiden. Ihmisasuntoja me välttelimme kuin pahantekijät ja liikuimme ainoastaan yöllä; päivät makailimme auringonpaisteisilla rinteillä. Ruokavarat, joita meillä olikin sangen niukasti mukanamme, loppuivat kesken, oli enää vain leipää jäljellä, minua rupesi vaivaamaan unettomuus niin että väsymyksestä huolimatta en lainkaan voinut nukkua ja loppujen lopuksi alkoi sataa. Se muutti suunnitelmaamme, jonka mukaan me olimme aikoneet harhailla metsissä Tampereen eteläpuolelle asti, ja nyt päätimme mennä ihmisiin, tuli mitä tuli; sitäpaitsi aikoi yksi meistä yrittää suoraan junaan, mutta toisten tuli pysytellä syrjemmässä, jotta emme joutuisi ainakaan yhtaikaa kiinni.

Olipa sekin toimitus kun junamiestä yritettiin tehdä herraksi. Neljän aikaan sumeana, kylmänä aamuna pyllisteleikse kolme nuorukaista kevätvesiään vyöryttävän maantienojan partaalla, mikä juuri pesemässä kasvojaan, mikä ajamassa partaansa. Alusvaatteet muutettiin, metsässä kovin rähjääntyneitä pukuja koetettiin siistiä, likomärät rikkinäiset lapikkaat heitettiin hiiteen ja pantiin välähtelevät nauhakengät jalkaan, pahasti likaantuneet villapaidat joiden suloisessa lämmössä kenties taas piili pikkueläjiä, pistettiin laukkuun ja junaan menijän kaulaan sidottiin erikoisella huolella minun hieno kaulanauhani. Muuan sälli, joka sattui vaeltamaan ohitse ja jota me tietenkin aikalailla säikähdimme, kysyi mennessään:

-- Mitähän kello nyt on?

-- Neljän paikkeilla.

-- Sitähän minäkin. Aamu-yöstäkös ne veikot meinaa naimaan yrittää?

-- Kyllä sitä vieläkin liukas ehtii.

* * * * *

Aseman lähettyvillä sanottiin junamatkailijalle hyvästit ja sovittiin kirjeenvaihdosta. Toverini ja minä taivalsimme eteenpäin ja poikkesimme vihdoin erääseen majataloon Laihian ja Kurikan välillä.

Siten alkoi pitkä, unelmiin tuudittava hevoskyyti läpi Etelä-Pohjanmaan, keväisen luonnon henkiessä tuoreuttaan ja puhkeavaa ihanuuttaan. Kurikka, Jalasjärvi, Virrat, Ruovesi, Juupa, Längelmäki, Kuhmoinen, kas siinä matkamme suuntaviiva. Monesti olimme levottomia, varsinkin niillä seuduin, missä ryssiä liikuskeli. Mutta mitä kauemmas tultiin, sitä rauhallisemmaksi kävi mieli ja sitä selvemmin me huomasimme, kuinka suhdattomasti Ruotsissa oli vaaraa liioteltu. Rautatietä emme kuitenkaan vielä uskaltaneet käyttää, sillä jonkinlaisia papereita siellä toki kuuluttiin vaadittavan, eikä meillä ollut mitään.

Kuhmoisista matkustettiin laivalla Lahteen ja sieltä Lovisan--Vesijärven junalla Lovisaan -- pidimme nimittäin tätä rataa riittävän turvallisena. Niin olimme päässeet Etelä-Suomeen, missä Suomenlahti tarjosi meille mahdollisuuden kulkea mielemme mukaan.

KOTONA.

Olin hankkinut itselleni läänin kansliassa leimatun matkatodistuksen ja kaikin puolin koettanut tehdä oloni niin turvalliseksi kuin suinkin mahdollista, ennenkuin menin kotona käymään. Tarpeetonta on kuvailla äidin iloa ja pelkoa. Hän oli luullut minun jo aikoja sitten kuolleen. Oli kierrellyt mitä kummallisimpia huhuja, joiden mukaan olin milloin joutunut jo matkalla ryssäin käsiin, milloin rintamalla heidän vangikseen. Sillä että me olimme olleet rintamalla, sen äiti tiesi. Minä en ollut mitään kirjoittanut pitkään aikaan -- olinhan päättänyt olla antamatta mitään tietoja itsestäni -- mutta en myöskään ollut saanut kuin ani harvoja äidin kirjeistä.

Käsitin pian, etten voinut kauan viipyä kotona. Vaikka äiti koetti salata kaikin mokomin pelkoaan, niin huomasin sen kuitenkin. Hän ei nukkunut öisin, kenenkään ihmisen ei hän olisi suonut minua näkevän ja kun sattui tulemaan joku vieras, muuttui hän aivan kalpeaksi. Ja alituisesti hän torui pientä siskoa, joka ei tarpeeksi ymmärtänyt hillitä kieltään, mutta kyllä osasi olla utelias ja tiesi enemmän kuin olisi pitänyt. -- Oli toinenkin seikka, joka teki minut rauhattomaksi. Jo aikaa ennen lähtöäni oli äiti ollut jotakuinkin selvillä siitä, missä suhteessa minä olin Annaan. Mutta nyt hän tahallisesti vältti koskettamasta sitä seikkaa, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, kuinka hartaasti minä janosin kuulla jotakin. Kahdesti yritin kiertäen ryhtyä kyselemään tytöstä, mutta äiti ei edes vastannut; ensimäisellä kerralla hän riensi kyökkiin ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, toisella hän käänsi puheenaiheen niin konstikkaalla ja silmiinpistävällä tavalla, että tulin levottomaksi. Mitä se merkitsi? Mitä varten äiti vaikeni? Mieleeni tuli jos jonkinlaisia ajatuksia kävellessäni lapsuuteni seutujen kesäisiä metsäpolkuja; ne ahdistivat; päivä päivältä oli minun yhä vaikeampi olla ja lopulta päätin lähteä koulukaupunkiini, jonne minulla muutenkin oli asiaa.