Part 14

Tapahtui esittely. Tulokas oli jonkun kustannusyhtiön palveluksessa, puhui alituiseen kirjallisuudesta, mutta tavalla, joka ei ainakaan minua kiinnittänyt, ja näytti olevan muorin vävypoika-ihanne. Hänelle tuotiin lasi, jonka minä kiiruhdin täyttämään ja sitten: olkaa hyvä vaan.

Kieltämättä loukkaannuin. Nythän oli minun syntymäpäiväni, jota vietettiin minun huoneessani, enkä suvainnut ollenkaan kutsumattomia vieraita. Kuitenkin tänne oli tuotu ihminen, jota en koskaan ollut nähnyt, mutta joka siitä huolimatta, kiitos rouvan liukkaan kielen, veti kaiken huomion puoleensa ja muutti koko hetken luonteen. En maistanut enää tippaakaan lasistani ja puheeni oli raamatun mukaista: on, on; ei, ei; mutta vieraan lasin täytin ehtimiseen, eikä häntä kovinkaan näkynyt vaivaavan ottaa se yksinään pohjaan. Neitoset kyllä huomasivat, että olin pahalla päällä, mutta olivat voimattomia... Viimein tulivat sekä vieras, että varsinkin muori niin toiselle kymmenelle, että puhevirta oli tulvia yli äyräittensä, ja saksalaisten kiitettävään tapaan, joka karttaa lopullista humaltumista, vieras nousi, nähtävästi sangen tyytyväisenä, kiitteli kohteliaasti, huomautti jotakin häiritsemisestä, heitti hyvästit ja meni. Meni yhtä kuulumattomiin kuin kolme neljännestä minun Abtei-pullostani.

* * * * *

Aivan toista oli, jos milloin osuimme saksalaisen sivistyneistön kosketukseen, vaikka se valitettavasti tapahtui harvoin. He osoittivat meille harvinaista myötätuntoa ja ymmärtämystä. Asiamme innostutti ja lämmitti heitä ja herätti mitä suurimmassa määrin heidän mielenkiintoaan. Sydämestään he toivottivat menestystä meidän aikeillemme, joiden rohkeutta he ihailivat, ja monet heistä tunsivat maamme oloja hämmästyttävän tarkkaan.

4.

OLUT-TUPA BURGHOF.

Saman talon kellarikerroksessa, missä pataljoonamme toimisto sijaitsi, oli pieni saksalainen oluttupa. Sitä piti rouva Borasch, vaaleaverinen, ystävällinen nainen, joka nuoruutensa päivinä varmaankin oli ollut hyvin kaunis, sekä hänen täysi-ikäinen tyttärensä, viehättävä ja lempeä neiti Erna. Mies oli Romanian sotanäyttämöllä ja ikävissään odotteleva rouva oli meille niin ystävällinen ja herttainen, että häntä yleisesti kutsuttiin nimellä "muti". Paitsi olutta ja kahvia, oli hänellä tarjolla ruokaa ja pienempi määrä väkeviä.

Tässä pienessä ravintolassa tapasi meikäläisiä miltei aina. He muodostivat kantajoukon, joka suurimmaksi osaksi syrjäytti muut vieraat, ja istuskelivat päivät päästään pöytien ääressä pelaten skruuvia, poltellen ja keskustellen. Täällä oli kokonaan toista kuin jossakin suomalaisessa tarjoilupaikassa, missä aletaan katsoa pitkään sellaista henkilöä, joka on syönyt tai juonut tilaamansa annokset, mutta viipyy yhä pitäen tarpeettomasti paikkaa hallussaan. Saattoi kulua monia tuntia, ettemme tilanneet edes olutlasia, istuskelimme vain vilkkaasti jutellen, ja sangen usein tulivat sekä rouva että tytär, joka ahkerasti opetteli suomea, meille seuraa pitämään. Vallitsi sydämellinen suhde, ikäänkuin perheessä, ja olo tuntui kodikkaalta, seikka, joka suomalaisessa ravintolassa tuskin on ajateltavissa.

Myöhempinä aikoina tämä alituinen oleskelu kapakassa herätti päällystössä pahaa verta ja meitä syytettiin juopottelusta tavalla, jota emme ansainneet. Olihan se selvää: me, kaukaisen maan pojat, jotka nyt oleskelimme maailman kaupungissa kieltä taitamattomina ja outoina, saimme viipyä täällä päivästä päivään ilman vakinaista työtä. Kun aamuesitelmästä oli suoriuduttu, ei ollut enää mitään erityistä tehtävää, lukuunottamatta ainaista odotusta. Emmehän me tienneet milloin oli lähdettävä, tänäänkö vai huomenna. Mihinkäpä muuhun silloin osasi ryhtyä, kuin mennä "mutin" luo, missä tiesi tapaavansa tovereita. Sitäpaitsi oli joukossamme nuoria, elämänhaluisia miehiä, eikä ollut ihme, jos nämä toisinaan -- ja usein ei se tapahtunut -- ottivat jonkun naukun miestä väkevämpää ja pistivät laulun pystyyn.

Kuitenkin on myönnettävä, että erinäisiä paheksuttavia tapauksia sattui. Paitsi meitä kuuttatoista, oleskeli nimittäin tässä ravintolassa myöskin meriyliesikunnan palveluksessa olevia poikia. He olivat syksystä saakka, jopa kauemminkin, eläneet Berlinissä. Toisia oli lähetetty Suomeen, toisia oli sieltä palannut, eikä heilläkään ollut muuta tehtävää kuin odottaminen. Näin pitkä-aikainen oleskelu vapaana ja toimettomana oli muutamiin vaikuttanut turmiollisesti ja opettanut heitä liiaksi kiintymään alkohooliin.

Mainitsen vain verrattoman kapteeni Maxin, joka ei ollut suinkaan mikään maa- eikä merikapteeni, olipahan vain tummaverinen, pieni ja hoikka suomalainen juoppo. Hän oli tehnyt pari ansiokasta retkeä Muurmannin rannikolle, josta oli mukanaan kuljettanut joukon saksalaisia sotavankeja ja kokenut moninaisia seikkailuja. Mutta Berlinissä, liian kauan toimettomana vetelehtiessään, oli hän yltynyt juomaan. Kun hän astui mutin kapakkaan, nousi heti aika ilo ja ensimäiseksi sanoikseen huudahti tulija:

-- Roosa täräys, muti.

Ja sitä seurasi tervehdys tovereille:

-- Hesputei!

Nämä kaksi termiä, joista pommarit tunsi kuin sovitusta merkistä, olivat alkujaan kapteeni Maxin yksityisomaisuutta. Edellinen oli johtunut tavallisesta saksalaisesta ravintolapyynnöstä: ein grosses Bier, bitte! jonka Max jäykkäkielisenä suomalaisena oli lausunut: roosa piir! ja sittemmin roosa ryyppy, roosa täräys. Jälkimäinen taas aiheutui tunnetusta laulusta:

Hamburg ist ein schönes Städtchen. Ist ja wohl! Weil es an der Elbe liegt. Ist ja wohl. Drinnen giebt es schöne Mädchen giebt es schöne Mädchen, aber keine Jungfrau mehr. Ist ja wohl. -- -- -- -- -- Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Auf wiederseh'n!

Tämä saksalaisten yleinen marssilaulu oli suomennettu seuraavasti:

Hampuri on kaunis kaupunki. Ninkus näät. Helsinki on vielä kauniimpi. Ninkus näät. Siell' on monta kirkast' knääkkää, monta kirkast' knääkkää. muita ei siell' nääkkään. Ninkus näät. -- -- -- -- -- Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei!

Kun urhokas kapteeni sitten oli ottanut riittävän monta näitä roosa täräyksiä, joita ystävällinen muti päätään pudistellen antoi hänelle velaksikin, ei hän enää ollenkaan pysynyt tuolillaan, vaan alkoi notkuvin polvin, perin hiljaa ja sammuneen näköisenä hiipiä ympäri huonetta, ihmeen taitavasti ja läikyttämättä kantaen lasiaan ja tavan takaa hokien:

-- Minä hihtelen vaan. Minä hihtelen vaan.

Niin hän hihteli iltakauden pöydästä pöytään, välittämättä vähääkään toveriensa kielloista ja esitteli nauraville ihmisille: roosa täräys! hesputei!

* * * * *

Samaisessa ravintolassa saimme myöskin tietoja, pataljoonasta. Ne miehet, jotka olivat päässeet lomalle Berliniin, joutuivat täällä ikäänkuin piintyneiden sanomalehtiselostajain kuulusteltaviksi ja saivat tehdä selvää kaikesta, erittäinkin kuuluisasta talviretkestä, joka lienee ollut pataljoonan vaikein koko sotatoiminnan aikana. Vastikään oli majuri pitänyt Libaussa pojille puheen, jossa hän selitti, ettei enää mentäisi rintamalle, vaan jäätäisiin odottamaan Suomen kysymyksen esilletuloa, vieläpä päästettäisiin osa miehistä siviilielämään Saksaan. Juuri siihen aikaan teki ryssä voimakkaan hyökkäyksen Mitaun kaupunkia kohti, sai murretuksi saksalaisten etulinjan ja eteni uhkaavasti. Ja noin pari tuntia yllämainitun puheen jälkeen hälyytettiin pataljoona nopeasti ja vietiin junalla Tuckumiin. Varhain aamulla noustiin vaunuista ja lähdettiin marssimaan muuatta kylää kohti, jota ryssät yrittivät vallata. Perille ei kuitenkaan ehditty riittävän aikaisin, sillä joukot eksyivät metsässä, harhaillen, monta tuntia samalla alueella, lopen näännyksissä. Kun vihdoin päästiin paikalle, olivat ryssät jo ennättäneet saada kylän haltuunsa ja pataljoona palasi Tuckumiin. -- Täällä eroitettiin joka komppaniasta parhaat hiihtäjät ja muodostettiin heistä keveä, suksilla liikkuva hyökkäysjoukko, jonka avulla toivottiin voitavan saada suuria aikaan. Ja tämä hiihtokomppania etunenässä painuttiin uudelleen rintamalle. Oli tavattomat pakkaset. Tuon tuostakin tavattiin jäätyneitä vihollisruumiita, joista monet olivat jähmettyneet elävän ihmisen luonnolliseen asentoon. Monta kertaa jouduttiin ankaraan tuleen; niinpä onnistui vihollisen kerrankin päästä ampumaan Aa-joen poikki kulkevaa kolonnaa, mutta sama satumainen onni, joka oli aikaisemmin pataljoonaa seurannut, ei jättänyt sitä nytkään. Ryssä ei saanut aikaan suuriakaan vaurioita riveissä, paljoa enemmän teki pakkanen. Usea palellutti jalkansa, toiset sairastuivat muuten. Vuorokausia täytyi viettää taivasalla ja asunnot olivat koko ajan aivan kehnot, milloin maattiin tiilitehtaassa, milloin tallissa, milloin kylmässä kirkossa. Pilke, Skangal, Mangal, ne nimet muistuttavat mieleen kovia kärsimyksen päiviä, jotka kuitenkin niin urhokkaasti kestettiin -- Onni oli, että miehistö sai kerrankin syödä kyllikseen. Kun rintamalinjan siirtyessä suuria varastohuoneita oli jäänyt alueelle, jossa niiden joutuminen vihollisen käsiin saattoi olla mahdollista, yritettiin niitä voimien mukaan tyhjentää ja miehistö otti siitä runsaan osansa. Sitäpaitsi annettiin pojille päivittäin hiukan rommia, jonka avulla he saivat edes hetkeksi verensä liikkeelle. -- Kolmisen viikkoa kestäneen yhtämittaisen palelemisen perästä vietiin rasittunut pataljoona vihdoin takaisin Libauhun. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta. Suomen Jääkärit ss. 230-259. Tekijän huom.]

* * * * *

Koko tämän ajan, jonka kuluessa pataljoona niitti kunniaa ja sai kokea kovia, täytyi meidän viettää Berlinissä laiskan elämää. Mitä oppimista oli, se oli jo aikoja sitten käyty läpi, nyt vain odotimme lähtöä, jonka Napa ilmoitti tapahtuvaksi milloin kolmen, milloin neljän päivän perästä, mutta josta koskaan ei tullut mitään. Aluksi viipyi kartta, joka erikoisesti meitä varten valmistettiin ja joka tuli maksamaan huikeita summia, piirustuskonttorissa tavattoman kauan ja Napa huomautti aina: "ylihuomenna valmistuu kartta, silloin heti matkaan." Sitten alkoi Ruotsista tulla huonoja uutisia: meidän tavaroitamme ei oltu voitu kuljettaa määräpaikalle, oli syntynyt sellaisia ja sellaisia esteitä, varmasti oli vihollisella aikeistamme vihiä. Retkemme onnistuminen edellytti ehdottomasti talvea, mutta nyt oli jo helmikuu käsillä, eikä mitään ollut valmiina. Yhä selvemmin ja selvemmin alettiin huomata, että kaikki raukeaisi tyhjiin ja se synnytti pojissa katkeruutta. Miksei annettu meidän toimia? Miksei meille uskottu niitä rahoja, jotka nyt Ruotsissa tuhlattiin hukkaan, ja päästetty omin päin matkalle?

Mutta kuinka ällistyimmekään, kun epäonnistumisen johdosta alettiin syyttää meitä. Kukaan ei voinut sitä käsittää, eikä meillä ollut paljoakaan aavistusta siitä, ennenkuin eräänä päivänä meidät kaikki kutsuttiin kreivi Schwerinin puheille. Tämä jo iäkäs, kookas ja harmaapartainen ukko, joka aina oli ollut niin ystävällinen ja joka jouluna oli kustantanut meille yhteisen illanvieton ja lausunut sydämellisiä sanoja, piti nyt puheen, joka masensi meidät kokonaan.

-- Minä olen tarkastellut teitä suomalaisia rintamalla, leirillä ja täällä Berlinissä ja joka paikassa olette te käyttäytyneet niin, että jos saksalainen sillä tavoin esiintyisi, ei hänellä olisi oikeutta olla sotamiehenä. Teillä on kyllä täsmällinen sotilaallinen käytös, eikä teidän urhoollisuuttanne ja rohkeuttanne voi kukaan epäillä, mutta te juotte ja lörpöttelette kuten ainakin puolisivistynyt kansa, joka ei voi pidättäytyä huonoista nautinnoista. Minulle on ilmoitettu, kuinka te täällä olette päivät päästään istuneet kapakassa, eikä kuten saksalaiset, olutlasin ääressä, vaan juoden paloviinaa, joka tekee teidät raivoiksi. Humalapäissänne te olette kertoneet tärkeät salaisuutenne ravintolatytöille, kahviloiden tarjoilijattarille, ties kenelle ja nyt on vihollinen saanut tiedon aikeistanne. Te ette ole osanneet tukkia suutanne, vaan olette antaneet vihollisen vakoojain puhuttaa itsenne pussiin. Ja kuitenkin pitäisi teidän olla valiojoukko, luotetuimpia miehiä. Millaisia ovatkaan sitten muut! Teidät lähetetään nyt leirille oppimaan uudestaan sotilaskuria. Ja rangaistukseksi menettelystänne ei teistä kukaan saa liikkua leirialueen ulkopuolelle, eikä mennä kylälle vapaahetkinä. Toivon, että käyttäydytte hyvin. Älkää koskaan nauttiko väkeviä, sillä viina on teille vaarallisempi vihollinen kuin ryssät. Se vaikuttaa teidän mielialaanne, joka muuten on niin hiljainen ja harkitseva, muuttaen teidät villeiksi, jotka eivät tiedä, mitä tekevät...

Tähän tapaan herra majuri meille lasketteli.

Vai niin. Sen takia oli kaikki mennyt myttyyn, että me olimme lörpötelleet, me, joista vain muutamat osasivat saksaa. Ja me olimme juoneet itsemme raivoiksi, vaikka yksikään meistä ei ollut esiintynyt ainakaan niin humalassa, että olisi puhunut sopimattomia... Miksei meitä päästetty rintamalle, mistä meidät oli tänne kutsuttu, takaisin pataljoonaan, jonka kirjoista meidät oli pyyhitty pois? Nyt meidät komennettiin leirille jatkamaan harjoituksia, joihin luulimme jo pystyvämme. Tosin huomautettiin ikäänkuin salaa, että yritystämme ei vielä oltu kokonaan hyljätty, ja että meidän tuli odottaa suotuisampia aikoja, mutta kuka siihen enää uskoi. --

Napa ei ollut viime päivinä lainkaan näyttäytynyt ja hänen ilmoitustensa perusteella meitä kai tällä tavoin kohdeltiin. Ikävälle leirille odottamaan! Miksei, täällähän me tuotimme tarpeettomia kustannuksia, olisi pitänyt jo aikoja sitten siirtää meidät jonnekin. Mutta ei moisella evästyksellä.

Lähtö oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta illalla päätimme vielä kerran kokoontua mutin luo, viettääksemme erojaisia. Ja silloin sitä ryypättiin, ihan uhalla. Siitähän meitä kuitenkin syytettiin, eikä meillä ollut mitään keinoa puhdistautua. Eikö silloin ollut parempi, että menettelimme maineemme mukaan; siten ei tarvinnut viattomana kärsiä moitteita? Niin me ajattelimme katkeroituneina.

Rouva Borasch kertoi, että häneltä oli käyty urkkimassa meidän elämäämme. Oli kyselty kuinka paljon me tavallisesti joimme viinaa ja konjakkia, ja kun rouva oli ihmeissään vastannut, että me useimmiten tilasimme vain olutta tai viiniä ja ainoastaan harvoin otimme ryyppyjä, ei häntä silminnähtävästi uskottu.

Tästä sukeutui keskustelu, jonka käänteissä pujahti varmaankin liian äänekkäästi muutamia katkeria sanoja. Muuan siviilipukuinen hauptmanni, jolla oli rinnassa ensi luokan rautaristi ja joka sangen usein poikkesi mutin ravintolassa, sattui kuulemaan niistä jonkun. Hän oli monet illat istunut lasinsa ääressä katsellen Maxin "hihtelemistä", tai vaihtaen meidän kanssamme jonkun sanan. Ja nyt sekaantui hän asiaan, pyysi kohteliaasti saada kuulla mistä meitä syytettiin, nousi sitten ylös ja piti meille puheen, jonka vertaista en ole kuullut. Paremmin kuin aavistimmekaan hän tunsi meidät. Hänen komppaniassaan oli miehiä, jotka olivat Schmardenissa taistelleet yhdessä suomalaisten kanssa ja hän veti nyt esille tuon kahakan muistot. Niiden kansalaisten puolesta, jotka täällä Berlinissä olivat erehtyneet meidän suhteemme -- sen hän ravintolan jokapäiväisenä vieraana väitti itse paraiten tietävänsä -- tahtoi hän esittää anteeksipyynnön ja ehdotti monta maljaa suomalaisten ja Suomen onneksi. -- Mieliala oli tuossa tuokiossa muuttunut, ikävää leirille lähtöä ei enää ajateltu ja, kuten sanottu, sinä iltana kyllä ryypättiin.

5.

MÜNSTERIN LEIRILLÄ.

Pataljoonamme reservi-joukko, joka koko ajan oli ollut Lockstedtissä, ja josta rintamalle silloin tällöin oli tuotu täydennysryhmiä, oli vastikään siirretty Münsterin leirille, joka sijaitsi samannimisen kaupungin lähettyvillä. Joukko ei ollut suuri. Siihen kuuluivat ainoastaan ne miehet, jotka vasta viime-aikoina olivat tulleet Suomesta ja joiden siis oli saatava sotilaskasvatus ennen rintamalle lähtöä. Sitäpaitsi vietiin tänne kaikki sairaaloista päässeet haavoittuneet ja sairaat, joita vähitellen opetettiin uudelleen tottumaan sotilaselämän rasituksiin, ja kaikki ne, jotka olivat liian heikkoja voidakseen menestyksellä toimia pataljoonassa. Joukko, jota johti ystävällinen ja miellyttävä hauptmanni Aubert, oli jaettu kahteen pieneen komppaniaan. Kuri ei ollut likimainkaan sellainen kuin meidän aikanamme Lockstedtissa. Harjoiteltiin paljon vähemmän, tuvat eivät olleet läheskään niin siistit ja niin hyvässä järjestyksessä, ja monesti nukuttiin aamulla vielä kauan sen jälkeen kuin päivystäjä oli huutanut ylös -- seikka, jota ennen vanhaan ei voinut kuvitellakaan. Mutta ruoka oli sensijaan perin huonoa. Aina vain lanttusoppaa, lihattomina päivinä lanttua, suolaa ja vettä, muulloin jokunen rasvan muru lisäksi. Ja sunnuntaina saatiin hapankaali-keittoa, jota emme voineet syödä senkään vertaa.

Tänne, nahkapoikien ja sairaiden joukkoon siirrettiin nyt meidät, kääntymään parempaan elämään. Loistava kymmenen markan päiväpalkkamme aleni 33 penniin ja herrasvaatteemme vaihtuivat kuluneeseen, paikattuun jalkaväen pukuun. Kuten sanottu, meillä ei ollut edes oikeutta pistäytyä vapaa-aikoina kylällä, vaan parturiinkin mennessä piti pyytää erikoinen lupa. Sellainen oli meidän suurenmoisen retkemme lopputulos.

Eikä siinä kyllin. Pian tuli Berlinistä uusia ikävyyksiä. Ryhmänjohtaja St. kutsuttiin eräänä päivänä juhlallisesti hauptmannin puheille. Hänelle luettiin kreivin kirjelmä, jossa häntä syytettiin siitä, että hän viimeisenä iltana ennen lähtöämme oli ylenantanut majurin oven taa töhräten ja saastuttaen kaikki paikat, ja jossa hänelle määrättiin rangaistukseksi 7 vuorokautta pimeätä arestia sekä sen lisäksi arvon alennus. Edellä on jo kerrottu, että me kysymyksen alaisena iltana olimme kaikki olleet yhdessä ja joka mies tiesi, ettei St. ollut voinut edes käydä samoissa portaissakaan. Kaikki oli vaan johtunut väärästä ilmiannosta, jonka muudan kreivin palveluksessa oleva ryssä oli kostoksi ja persoonallisesta vihasta tehnyt. -- Selvää on, kuinka noloksi ryhmänjohtaja kävi moista syytöstä kuullessaan. Hauptmannikin tuntui ihmettelevän ja kysyi, mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen.

-- Siinä ei ole aluksikaan totta, kuului vastaus. Seurasi epäilevä, tutkiva katse.

-- Jos sen voitte todistaa, niin tehkää kirjallinen valitus. Mutta rangaistus on kärsittävä, ymmärrättehän.

-- Ymmärrän.

Ja niin istui viaton mies viikon vedellä ja leivällä.

Tietysti me muut kiihkoilimme, uhkasimme lähettää yhteisen adressin ja niin poispäin. Mutta olimmehan jo useasti nähneet, ettei napina aiheuttanut muuta kuin ikävyyksiä, senvuoksi päätimme odottaa, kunnes syytetty itse ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin. Putkasta päästyään oli tämä kuitenkin välinpitämätön ja katkeroitunut. Joitakin aikeita hänellä lienee aluksi ollut, kävipä hän puhuttelemassa hauptmanniakin, mutta sitten hän tuntui väsähtävän ja tuumaili yksikantaan:

-- Olkoon. En minä viitsi ruveta kaivelemaan tätä likaista juttua. Mitä se hyödyttää?

Asia selveni kuitenkin Berlinissä. Lähemmin kuulusteltuaan sai kreivi tietää, että ilmianto oli ollut väärä. Ryhmänjohtajaa ei alennettu, vieläpä meillekin myönnettiin lupa käydä kylällä -- mikäli olimme esiintyneet siivosti leirillä.

Ponnistimme kaiken kykymme päästäksemme Libauhun pääjoukon yhteyteen, takaisin entisiin komppanioihimme, pois tältä tympäisevältä harjoitus-alueelta, jossa meitä pidettiin kunnottomina syntipukkeina. Anottiin suullisesti ja kirjallisesti, hauptmanni, hyvännahkainen mies, lupasi puhua puolestamme, mutta mikään ei auttanut. Kerran oli lähtö jo niin lähellä, että meille oli annettu uudet varustukset ja vaatteet, jopa määrätty lähtöpäiväkin, kun yhtäkkiä tuli käsky käydä varastohuoneella vaihtamassa vanhat puvut jälleen päälle. Silloin syntyi metakka, eikä määräystä toteltu; pojat eivät enää tahtoneet pukeutua kurjiin harjoitteluryysyihin ja jäädä tänne, johan täällä oltiin kuukausi viruttu. Vääpeli syöksyi sisään kauhistuneena, huusi ja noitui, kysyen emmekö vielä tietäneet, ettei sotaväessä milloinkaan niskotella. Nähtävästi hän pelkäsi rettelöitä, koska ilmoitti, että jos me nyt heti käymme muuttamassa vaatteet, niin hän puolestaan antaa asian unohtua, eikä ilmoita sitä ylemmäs. Mikäs siinä auttoi kuin totella pois.

Se, josta tätä viipymistämme saimme kiittää, oli Napa. Luullakseni oli häntä yli-esikunnassa soimattu retkemme epäonnistumisen johdosta, koska hän oli uudestaan ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin, jopa lähettänyt pari meikäläistä Ruotsiinkin valmistelemaan uutta yritystä. Joka tapauksessa hän eräänä kauniina päivänä tulla pöllähti Münsterin leirille, kutsui meidät ympärilleen ja alkoi selitellä aikeitaan. Kieltämättä hän oli hieman hämillään ja epävarma, eikä sanallakaan muistuttanut Berlinin tapahtumista. Nyt lähdettäisiin tosiaankin, vaikka ei aivan kaikki enää, pienempi miesmäärä riittäisi. Ja nyt mentäisi yli meren.

-- Te ette voi arvatakaan millä keinoin. Laivasta ei puhettakaan.

-- Lentokoneella, kuului suhinaa ympäriltä. Joku paatunut kuiskasi ilkeyksissään: -- Junalla.

-- Ei, ei lentokoneella.

-- No vedenalaisella sitten.

Sormi lennähti nenänpäähän, kulmakarvat kohosivat ja kasvot saivat miettiväisen ilmeen. -- Te ette ole tyhmiä, sanoi hän.

Sitten alkoi entinen muistikirjan kopeloiminen taskusta ja keskustelu jatkui vanhaan malliin. --

Ja nyt ryhdyttiin jälleen ankariin valmistusharjoituksiin. Kaikki Berlinissä opitut asiat käytiin uudelleen läpi. Rankkasateessa vaelsimme salaperäisinä penikulmamääriä synkkiin metsiin, missä räjäytettiin mädäntyneitä kantoja ilmaan, tai rakentelimme puusiltoja, jotka sitten ammuttiin rikki, vaikka ne paraiten olisivat totelleet paria kelpo lyöntiä kirvespohjalla. Aikaa kului. Tuli huhtikuu. Vihdoin lähti kolme miestä matkaan -- heillekin sattui onnettomuus Ruotsissa. Ja niin oli Navan suuri ekspeditsiooni lopussa.

* * * * *

Sunnuntaisin, kun mentiin lomalle, tarjosi Münsterin paikallisjuna oivaa apuaan. Vaivatta pääsi läheisiin kyliin, Hermannsburgiin, Beckedorfiin j.n.e. etsimään jotakin suuhunpantavaa. Sillä kerjuussa me kävimme kuin mustalaiset, talosta taloon, leipurista leipuriin, ja samoin tekivät saksalaisetkin sotilaat. -- Rohkaisten mieltään astui jääkäri sisään.

-- Hyvää päivää. Olisiko teillä munia myödä?

-- Täällä on käynyt tänä aamuna jo niin monta. Mutta minä koetan katsoa.

Ihmeellistä väkeä nämä saksalaiset maalaiset. Kaikilla oli heillä sodan kanssa jotakin tekemistä. Kellä oli poikia, kellä puoliso, kellä veli rintamalla. Ja aina heidän kärsivällisyytensä ja hyväntahtoisuutensa riitti. He säälivät ja rakastivat sotilaita arvatenkin omaisiaan muistellen. Vaikka kaikkinainen myynti oli kiellettyä, eivät he voineet ajaa nälkäistä isänmaan urhoa auttamatta pois, vaan ennemmin rikkoivat. Tietenkin oli sellaisia, jotka tekivät sitä voiton pyynnöstä, mutta heitä voi pitää poikkeuksina; monet antoivat melkein ilmaiseksi. Ja vaikka sotilaita kävi kuin virtaa aamusta iltaan heidän taloissaan, eivät he tuskastuneet, vaan koettivat jakaa kaikille, minkä suinkin riitti. Vahinko vain, että heidän murrettaan oli kovin vaikea ymmärtää. --

Kun munat ovat paperiin käärityt, saattaa ostaja jatkaa aina senmukaan minkälaisen käsityksen hän on talosta saanut.

-- Ehkä teillä olisi palanen leipää?

-- Ei, ei, hyvä mies, vastataan päätä pudistellen.

-- Makkaraa sitten, tai juustoa?

-- Jaa... Ei ole antaa.

-- Eiköhän sentään hiukan. Ajatelkaahan, olen muukalainen. Minulla ei ole täällä ketään omaisia, eikä ketään tuttavia. Kukaan ei lähetä minulle pakettia, jossa olisi voita, sokeria, tupakkaa. Sellaista saavat saksalaiset joka viikko omaisiltaan...

Emäntä katselee lempeillä silmillään.

-- Odottakaa. Koetan etsiä...

Jos pyytäjä ilkeää olla itsepintainen, voi hän kenties saada voitakin palasen. Kaikesta tästä hyvästä suorittaa hän pienen maksun, joka kuitenkin kovasti koettelee hänen ohutta pussiaan. --