Part 12
-- Nyt on ainetta, mutta kyllä sain soittaa suutanikin, ennenkuin heltisi.
Haitari-Jali sieppasi yhden pullon, pyörähti osavasti kantapäillään ja alkoi laulaa, napsutellen sormillaan tahtia tunnetulla taidollaan:
Vaikka minä olen näin pikkanen poika niin jessus mun luontoani, hep haliali lei, hep haliali lei...
Oli todellakin harvinainen tilaisuus. Majurin määräyksestä oli väkijuomien käyttö kokonaan kielletty, eikä niitä annettu, eipä edes myöty meille, kuten saksalaisille. Nyt oli kuitenkin keksitty muuan salakaupustelija, lyöty pennit yhteen ja yritetty hankkia tätä harvinaista mielenylennystä. Olihan nyt kerrankin asema sellainen, ettei joka hetki tarvinnut olla hälyytysvalmiina ja täällä oli nähty niin monta nälkää, koettu kovaa ja eletty ikävää, että kaipasi vaikkapa keinotekoistakin huumausta.
Pöytään ilmestyi emalji-mukia ja sotilaan läkkisiä juoma-astioita, padasta ammennettiin kiehuvaa vettä, Sakariini otettiin esille ja istuttiin juhlimaan. Seinänrakosissa palaa ritisi parissa kolmessakin kohden iloinen päre ja poikien silmät kiiluivat kuin tinanapit laihtuneista kasvoista.
Jo kohosivat maljat ja huutaen hurraata juotiin kotimaan ja jääkärien, komppanian ja kämpän onneksi. Sitten laulettiin hurjalla voimalla kuorossa:
Vaasan veri ei vapise, eikä Kauhavan rauta ruostu. Niskasta kiinni ja puukolla selkään, ellei se muuten suostu.
Jos outo olisi katsellut tuota nuorta, villiä joukkoa, joka nyt oli heittäytynyt oikein irralleen, noita kalpeita, kovettuneita kasvoja ja kuoleman edessä terävöityneitä silmiä, niin varmaankin olisi hän pitänyt sitä raakojen huimapäiden seurana ja katkeroituneena kysynyt: nämäkö nyt ovat niitä, joiden väitetään uhranneen kaikkensa isänmaalleen. Täytyi tuntea heidät tarkkaan huomatakseen, että tuo remuava hurjuus oli vain tehtyä ja että tuon näennäisesti karkean ja kylmyyttä tavoittelevan kuoren alla sykki lämmin ja herkkä sydän. Silloin myöskin näki, kuinka huonosti tahallisen raa'at sanat monestikin salasivat luonteen hienouden -- aivan kuten jokapäiväisessä elämässä sievistelty puhetapa useasti paljastaa sisäisen tyhjyyden ja alhaisuuden. --
Iloliemi alkoi vaikuttaa. Puutteellisesta ravinnosta heikontuneet jääkärit humaltuivat helposti. Poskille kohosi nuorekas punerrus ja keskustelu sai uutta vauhtia. Eetu esitti "Herra Petterin", sitten alotti Haitari-Jali pitkäveteisellä ja murheellisella säveleellä suositun ja kämpän vakituiseksi arkkiveisuksi tulleen laulun, johon toisetkin heti yhtyivät:
Kaks miestä siinä katseli ja joukko naisia, Kun Peltonen puukolla veisteli Kososen kurkkuja.
Jo rupesi tulemaan kutsuvieraita. Heidät vietiin pöytään. Sitten esitettiin kuvaelma -- ylimmäinen makuulava näyttämönä -- jossa sairastunut vanhapiika, hourailtuaan avioliiton onnesta, intohimoisesti huudahti: "tätä, tätä, tätä" ja rauhallisesti kuoli. --
Kun kättentaputus oli lakannut, huudahti Kustu:
-- Ja nyt ei muuta kuin pöydät syrjään ja haitari Jalille!
Tuossa tuokiossa oli kämppä muuttunut remuavaksi tanssituvaksi. Haitari luritteli Iitin Tiltua ja iloisimmillaan olevia poikia pyöri vimmatusti lattian täydeltä. Takit temmattiin pois, vieläpä paidatkin, ja yläruumis alastomana jatkui huima viuhke hikisten kasvojen punoittaessa päreitten loimuvassa valossa. Oli siinä riemua ja keveyttä, lapsellista, pitkällisen ikävän aiheuttamaa vallattomuutta ja vapautumisen tuntua...
Vihdoin pälkähti jonkun päähän vetää kaasunaamari kasvoilleen. Yhä useammat seurasivat esimerkkiä ja niin oli käynnissä naamiaiset, joille tuskin löytyy vertaa. Kämpän hämärässä, savun kyllästämässä ilmassa häälyi vimmatusti kummallisia, sadun kummituksilta näyttäviä olentoja, yläruumiit hikisinä ja paljaina, silmien kiiluessa naamarilasien takaa.
Mutta vieraat alkoivat väsyä ja poistua. Moni jääkäri, jonka heikontuneeseen ruumiiseen alkohooli oli vaikuttanut turmiollisesti, kävi kalpean ja velton näköiseksi ja ilmeisesti voi pahoin. Mieliala muuttui hiljaisemmaksi ja pyrki painumaan.
Ulkona tuuli huimasti ja hongan latvat humisivat kuin urkujen soitto. Mutta taivas oli sees ja tähtiä täynnä. Kävelin kämppämme takana kulkevalle harjulle, jonka juurelle aallot heittelivät valkeata vaahtoaan. Oli paha olla ja rinnan alta kiersi...
Joku makasi hongan juurella vatsallaan... Kustu näkyi olevan.
-- Voitko pahoin? kysäsin.
-- En enää. On sitä ihminen käynyt huonoksi. Syntyi hiljaisuus. Laineet vain pauhasivat ja tuuli ujelsi piikkilangoissa. Ja kämpästä kuului yhä polkan tahdikas jyske ja haitarin lurina.
-- Lyyti kun illalla pyykkiä pesi, hei Lyyti kun illalla pyykkiä pesi. Ja Lyyti kun illalla pyykkiä pesi niin luiskahti sinne lipiä...
Kustu se oli, joka nähtävästi vielä veivingissä rallatteli haitarin tahtiin... Minun tuli kummallisen ikävä, muistin kotimaata ja Annaa.
-- Ajatteles, että nuo samat tähdet loistavat kotonakin, ja nuo laineet tulevat kenties kotirannikolta, tulin sanoneeksi.
-- Onko sinun ikävä?
-- Eikö sinun sitten ole?
-- Eei... Taikka on oikeastaan... Mutta...
-- Muisteleppas kotoisia karkeloita... tyttöäsi.
-- Ääh... Älä puhukaan.
Vaitiolo. Vain honkien huminaa, joka kasvoi ja heikkeni, muuttui kuin lauluksi. Kului pitkiä hetkiä. Outoja unelmia tuli mieleen.
Syystuulen tumma nyyhky yöss' elää yksinään. Ei kanna toivon kyyhky vihanta-lehteään.
Se pulpahti kuin vahingossa, humalaisen heltyneestä mielestä. Katsahdin sivulleni. Ketään ei enää näkynyt. Olin kai jo kauan ollut yksinäni. --
Kämpässä oli hiljaista ja pimeää jo. Vain uunissa värähteli riutuva hiilos; sen himmeässä kajastuksessa kiilsivät tyhjät pullot, hujan hajan olevat mukit ja vesiläikät pöydällä. Kuului raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku kohahti, tai kynsi ruumistaan...
Olin juuri vetämässä filttiä ylitseni, kun ovi aukeni ja muuan hiljainen, työläisluokkaan kuuluva jääkäri kömpyröi sisään. Hän oli humalassa. Uunin luo hän pysähtyi ja jäi siihen horjumaan, huulet riippuvina, katse oudon tuijottavana, hiilloksen epämääräisesti valaistessa hänen kasvojaan. Hän oli kauan ääneti, samassa asennossa, mutta sanoi vihdoin omituisen lyhyesti ja itsekseen.
-- Meitill' ei o' mitää.
Sitten, kohottaen katseensa, pitkän ajan kuluttua, uudestaan ja ikäänkuin vakuuttaen.
-- Ei meitill' mitää o'.
Ja jälleen, antaen päänsä painua, hiljemmin ja pitkäveteisemmin, ikäänkuin huokaisten:
-- Meitill' ei o' mitää.
Mutta yhtäkkiä kavahti hän kuin hereille, silmiin tuli hurja loiste ja piirteihin tarmoa.
-- Nyt pannaan kämppä hytinäks'! Ja raivokkaasti tarttui hän pöytään.
-- Käy maata nyt, hytinä-mies, sanoin.
Heti hän rauhoittui, hellitti otteensa, käänsi päänsä minua kohti ja jäi tylsänä tuijottamaan. Sitten siirtyi hän uudelleen uunin luo ja jatkoi äskeistä nuokkumistaan.
-- Enhän minä p--e tämän kautta Suomeen pääse, mutisi hän. Ja vihdoin, pitkän ajan perästä, hiljempaa.
-- Eikä mun hermonikaan kestä.
Sitten kömpi hän vuoteelleen ja vaipui heti raskaaseen uneen.
Tuuli tohisi nurkissa pitkään ja alakuloisesti. Se tunkeusi sisäänkin saaden hiiloksen yhä himmenevän kajon hetkittäin kirkastumaan. Mutta vähitellen kämppä kokonaan pimeni. Kuului vain raskaasti nukkuvien miesten hengitys ja levoton käännähtely.
6.
KOVIA AIKOJA.
Kun lepo-aika oli lopussa, siirrettiin meidät ensimäisen komppanian paikalle, joka oli äärimmäisenä oikealla. Sillä kohtaa oli nimittäin asema huonoin, kämpät kurjassa kunnossa ja edessä vaivaismäntyä kasvava suo, joten ensi komppanian väsyneet miehet hyvin tarvitsivat lepoa. -- Perunat olivat jo aikoja sitten loppuneet ja meille alkoi jälleen kova ja rasittava aika, jolloin kylmäkin oli alituisena vieraanamme.
Ryssäin varustus oli tällä kohtaa kaukana, noin puolentoista kilometrin päässä, metsän ja mainitun suon takana, mutta kummaltakin puolen oli ruvettu pitämään vartiota puolenvälin seutuvilla ja siitä aiheutui alituisia metakoita. Meikäläiset pionierit olivat heti ryhtyneet tekemään lujempaa etuvarustusta ja tätä työtä jatkettiin yhä. Oli kyhätty pieni kämppä, johon kenttävartiossa oleva ryhmä pääsi yöksi, ja vahtipaikoille oli tehty hirsistä tylsän kulman muotoisia suojuksia, joista muutamat olivat jo täyskelpoisia, mutta toiset vielä aivan keskeneräisiä ja matalia. Suon yli johti varustukseen useammaltakin kohden puolapuukäytävät, joiden kaiteeksi oli pingoitettu rautalanka; se oli ainoa keino pysyä pimeässä oikealla tolalla.
Kun työtä tehtiin, täytyi tietenkin suolle asettaa suoja-ketju turvaamaan rakentajia, ja tässä suojaketjussa maatessaan on moni paljon kärsinyt ja sairastunutkin. Oli nimittäin jo kylmä, routa maassa ja lammikot riitteessä, mutta suo vajotti yhtälailla kuin ennenkin. Maatessa kastuivat polvet ja kyynärpäät, ei saanut liikkua, ei tupakoida, vaan tuli tarkkaavasti vaania vihollista, joka milloin tahansa saattoi syöksyä metsästä. Kun komppaniassa oli vähän miehiä ja vartiopaikkoja paljon, täytyi siinä kitua kolme, neljä, jopa muutaman kerran kuusikin tuntia perätysten, ja kun vihdoin pääsi lähtemään kotiin, niin ei siihen enää tahtonut kyetä, niin oli vilusta jäykkä. Muistan joskus ajatelleeni, etteivät meidän ylennetyt miehemme sentään oikeastaan tunteneet, mitä oli olla tavallisena sotilaana. Heidän ei tarvinnut luonnollisestikaan ottaa osaa työhön, ei myöskään vartiointiin, he ainoastaan järjestelivät ja komentelivat. Olivathan he tosin olleet Saksassa alusta alkaen, mutta niin oli moni jääkärikin; kaiken lisäksi heillä oli paljoa parempi palkka. Eivät he olleet kokeneet, mitä oli maata tuntikausia märkänä, jäätyvällä suolla. -- Mutta lienee ollut paljon, josta vuorostamme me emme tietäneet.
Tätä etuvarustusta sanottiin Siperiaksi, koska sinne määrätty vartio oli ikäänkuin karkoitettu kotoaan. Sen rakentaminen oli jo kysynyt ihmisuhrejakin: kaksi poikaa ensimäisestä komppaniasta oli kaatunut. Kun he aamulla olivat menneet määräpaikalleen suojaamaan työskenteleviä pionieerejä, olivat ryssät, hiivittyään yöllä väijyksiin, ilman muuta ampuneet heidät. Ja kummallista, kun pojat aikoivat hyökätä näiden murhaajien niskaan, niin saksalainen luutnantti, joka oli työtä johtamassa, kielsi heitä kiven kovaan, meni itse kulmavarustuksen suojaan ja komensi kaikki valmiiksi peräytymään, koska muka ryssät aikoivat hyökätä. Vasta kun ryhmänjohtaja J. ensimäisestä komppaniasta saapui paikalle, kokosi hän ympärilleen vapaa-ehtoisen joukon, ryntäsi metsään, ajoi ryssät pakoon, saipa heistä kaksi ammutuksikin: toinen oli vääpeli arvoltaan. [Katso Suomen Jääkärit ss. 167-170. Tekijän huom.]
Kahakka tuotti rautaristejä ja laskemassa ollut maineemme alkoi jälleen kohota. Niinpä tehtiin useampiakin onnistuneita kaappauksia. Oberzugführer G., joka meiltä oli siirretty kolmanteen komppaniaan, tappoi vuorostaan ja ikäänkuin kostoksi venäläisen vartion. Hän otti mukaansa pienen joukon, jonka varusti käsigranaateilla ja hiipi sitten sen maahan kaivetun suojuksen lähettyville, jossa vahtimiesten tiedettiin seisovan. Suojuksesta johti juoksuhauta ryssäin puolelle ja tätä pakotietä tukkimaan lähetti johtaja käsigranaatti-miehet. Päästyään sopivan matkan päähän alkoivat pojat syytää pommeja hautaan ja samaan aikaan hyppäsi oberzugführer, mukanaan myötä seurannut ryhmänjohtaja, kylmäverisesti suoraan suojukseen ja ampui revolverillaan vahdit kuoliaaksi. Vangiksi-ottoon ei ollut aikaa; voittosaaliina tuotiin vain yksi 55. siper. tarkka-ampujarykmentin mies, olkalaput ja kiväärit.
Näihin aikoihin siirrettiin minut ensimäisestä joukkueesta toiseen ja tuon siirron yhteydessä muistuu mieleeni omituinen ja sangen onnellinen tapaus. Olin itse muokannut kämpän nurkkaan mukavan, vaikka kapean vuoteen ja kun lähtijäisiä vietettiin, luovutin sen Sedälle, joka sitä kummallisen hartaasti pyysi. Tuli sitten päivällisaika, pari tuntia muuttoni jälkeen. Pojat olivat jo syöneet ja makailivat kaikessa rauhassa, Setä uudella vuoteellaan, kun yhtäkkiä lentää hurahti granaatti sisään, puhkaisi Sedän entisen päänaluisen, työntyi seinään ja räjähti -- puolen metrin etäisyydellä Kustun päästä. Parin minuutin ajan oli kämpässä vain savua, sirpaleita, sekasotkua. Isä V. oli lentänyt vasta-seinällä nukkuvan ryhmänjohtaja H:n syliin; Kustu löysi itsensä puolipökertyneenä sängynlaidalta pitelemässä päätään; ruokakuppeja, vaatteita, tiilikiven sirpaleita, herra ties mitä oli lattialla; muuan naulassa riippuva takki oli aivan mähjänä, hihat vain olivat säilyneet ehjinä... Mutta kessään ei ollut pienintäkään naarmua, ja Setä, jonka vuoteen vaihto oli pelastanut, hymyili tyytyväisenä ison nenänsä alta. -- Arvattavasti olivat ryssät nyt vasta keksineet kämpän, koska he kaiken päivää pommittelivat sitä "aasin hännällään". (Aasinhännäksi me nimitimme pientä tykkiä, joka oli sijoitettuna aikaisemmin mainittuun niemeen ja jolla ryssä alituisesti meitä kiusasi, singauttamalla pihahtavan pommin niskaamme silloin kuin sitä vähimmän odotimme.) Ja lähelle he saivatkin sattumaan. Ei auttanut enää muu kuin muuttaa asuinpaikkaa. Mutta tuskin oli ehditty majoittua uuteen asuntoon, kun taaskin tulla tupsahti granaatti sisään puhkaisten seinän -- ja minun tekemäni vuoteen aivan keskeltä. --
Toisinaan yltyi ryssä pommittamaan meitä koko voimallaan. Kuten sanottu, olimme tuhoisalle sivutulelle alttiina ja oma tykistömme oli venäläistä paljoa heikompi. Kerrankin tulla hurisi alueellemme noin 2,000 granaattia tunnin ajassa, saamatta aikaan mitään mainittavampaa vahinkoa. Maassa oli tietysti kuoppa kuopan vieressä, kämpät olivat säpäleinä -- niinpä ei esim. kolmannessa joukkueessa ollut yhtä ainutta ehjänä säilynyttä asuntoa -- mutta onnemme oli aivan satumainen, miehiin ei vain sattunut. Samainen onni tuli ihan sananparreksi ja moni piti sitä selvänä merkkinä siitä, että meillä vielä oli suoritettavana joku tärkeä tehtävä, koska kohtalo näin säästeli voimiamme.
Mutta alituisessa jännityksessä saimme kyllä olla. Päällystön tietoon oli tullut, että ryssillä olisi ollut aikomus hyökätä meidän kohdallamme. Komppanian, jonka miesluku oli tavattomasti harventunut, piti aina olla hälyytysvalmiina. Vartiot kovennettiin kaksinkertaisiksi ja monena yönä oli koko komppania valveilla, palellen Siperian suolla marraskuun pakastuvassa pimeydessä. Vahtivuorot täytyi muuttaa nelituntisiksi. Miehistö kärsi vilua ja ainaista väsymystä, mutta kiitettävän nöyrästi se tyytyi osaansa. Kun astui yöllä kämppään ja rupesi ravistelemaan vahtimiehiä hereille, niin monasti sai turvautua kovakouraisuuteen, joka teki pahaa. Ja kun tuo ikäänkuin tainnoksissa maannut poika vihdoinkin pääsi jaloilleen, katseli hän minuutin ajan kuin pökertynyt ympärilleen, ennenkuin käsitti missä oli, mutta selvisi viimein, mumisi joskus suomalaisen perkeleen, tarkoittamatta sillä erityisen pahaa ja alkoi nopeasti suoriutua Siperian matkalle. Hauptmanni huhki kuin peikko yö-pimeinäkin etuvarustusta tarkastamassa, oli levoton ja virkku, ihan kuin muuttunut. Ystävällisesti hän taputteli poikiaan, kiitteli heitä tuon tuostakin ja luultavasti huomasi, että vasta hyvyydellä hän heitä hallitsi.
Tänä vaikeana aikana sattui meille onnettomuus, ainoa laatuaan koko pataljoonassa: nuori Oden joutui ryssien käsiin. Eräänä varhaisena aamuna -- silloinkin oli läpi yön odoteltu hyökkäystä -- lähti toisen joukkueen päällikkö oberzugführer Ö. kuuden miehen kanssa patrullille. Oikealla puolen etuvarustusta oli vetelä suo, jonka takana, yhä enemmän oikealla, kohosi saksalaisten miehittämä, lujasti varustettu kukkula. Mutta suon vasemmalla puolen, suoraan meidän edessämme, kasvoi taajaa metsää ja tätä metsää myöten etenivät tiedustelijat hiljaa ja varovasti. Oli tarkoitus saada selville, mitä ryssät oikeastaan puuhasivat ja kuinka heidän etäällä oleva vallinsa oikein kulki. Patrulli sivuutti rohkeasti ryssän kenttävartiokämpän, joka näkyi Siperiaan, mutta jossa nyt ei huomattu mitään liikettä. Sitten kulki se yhä kauemmas, kunnes vihollisen rintavarustus alkoi näkyä. Ryssät siellä veistelivät ja naputtelivat kaikessa rauhassa ja kun miehemme olivat sitä katselleet ja ampuneet, kääntyivät he takaisin. Mutta yhtäkkiä oli heitä vastassa noin 50 miestä kaaren muotoiseen ketjuun hajaantuneina. Vartiokämpässä oli sittenkin ollut vihollisia, mutta viisaasti olivat he pysyneet piilossa, laskeneet heikon patrullimme ohitseen ja nyt tukkivat siltä paluutien. Hetkisen pojat taistelivat urhoollisesti, mutta ylivoima oli liian suuri ja senlisäksi tuli se vielä yllätyksenä. Ryssät päästivät raikuvan hurraan ja hyökkäsivät pistimet tanassa saaliinsa kimppuun -- tämä kaikki kuului ja näkyikin vallan selvästi Siperiaan. -- Onnettomuudeksi oli hauptmanni kutsunut kaikki zugführerit puheilleen kämppäänsä, joten Siperiassa ei ollut kuin tilapäisesti toimiva päällikkö, muuan nuori ryhmänjohtaja. Tällä ei ollut kyllin rohkeaa päättäväisyyttä. Sillä jos hän olisi nopeasti hyökännyt vihollisen selkään, olisi aseman todennäköisesti voinut pelastaa ja ryssien olisi täytynyt paeta. Mutta hän ei ollut tottunut omin päin toimimaan. Hän vain soitteli yhtä mittaa hauptmannille, jonka rintaman takana ollen oli vaikeata antaa ohjeita, kunnes kaikki oli liian myöhäistä. Sillä kun patrullin johtaja huomasi uhkaavan vaaran, täytyi hänen viipymättä käskeä miehensä pakoon. Tie oli kuitenkin poikki, eikä auttanut muu kuin peräytyä vetelälle, avonaiselle suolle. Jos ryssillä olisi ollut harkintakykyä, olisivat he ehdottomasti tappaneet joka miehen, ei olisi tarvinnut muuta kuin pysyä paikallaan ja ampua minkä ennätti. Sensijaan he ryhtyivät kiihkeään takaa-ajoon, juoksivat poikien perässä laukoen turhaan pyssyjään, mihinkään osaamatta. Vaikka meikäläiset, tultuaan suolle, joka vajotti yli polvien, vain vaivaloisesti ja hitaasti pääsivät eteenpäin, huolimatta äärimmäisestä ponnistelustaan, eivät rannalle pysähtyneet viholliset saaneet sattumaan. He olivat niin hengästyttäneet itsensä, että heidän kätensä vapisivat, eivätkä he enää jaksaneet tähdätä. Ainoastaan Oden kaatui. Suon reunassa oli hänet vielä nähty, mutta senjälkeen ei kukaan tiedä hänen kohtalostaan. Ryssät kantoivat hänet pois, liekö sitten kuolleena tai elävänä. Toiset pääsivät näkymättömiin vaivaismäntyjen ja ruohon taa. Mutta vielä oli heidän käydä hullusti. Sillä kun saksalaiset äskenmainitulta kukkulalta huomasivat suossa rämpivät miehet, pitivät he näitä ryssinä ja alkoivat ampua kuularuiskullaan. Vasta tunnussanan huudot ja jääkärien takin väri ilmaisivat heille erehdyksen ja pojat pääsivät vihdoinkin turvaan, puolikuolleina väsymyksestä. -- Mutta kadonnutta Odenia oli lähdettävä etsimään. Koottiin uusi joukko, painuttiin suolle ja tutkittiin äskeiset jäljet, mutta missään ei häntä näkynyt. Vähältä vain piti ettei tämä toinenkin patrulli joutunut tuhon omaksi. Sillä ryssä alkoi ampua vietävästi granaatteja. Niitä putoili kaikkialle tuhkatiheään, mutta suo oli onneksi niin pehmeää, että ne vajosivat syvälle maahan ennen räjähtämistään, eivätkä tuottaneet kenellekään vahinkoa... Nuori toverimme oli auttamattomasti menetetty; me toivoimme vaan, että hän olisi saanut kuolettavan luodin, jotta ei vihollinen olisi enää voinut haavoittunutta kiduttaa. --
* * * * *
Komppanian voimat olivat niin äärimmilleen pingoitetut, ettei se kauan olisi jaksanut kestää tällaista rasitusta. Yhtämittainen yövalvonta oli heikontanut miehet ja alituinen jännitys oli koskenut siinä määrin hermostoon, että pari rintama-elämälle ominaista sairaustapausta oli sattunut. Nämä potilaat, jotka ennen olivat osoittautuneet moitteettomiksi sotilaiksi, alkoivat tavallaan pelätä. Eikä oikeastaan niinkään, he vain vavahtelivat, jos kuulivat pommin räjähtävän, ja laukausten pamahdellessa he tunsivat outoa voimattomuutta ja alkoivat väristä.
Me tiesimmekin jo etukäteen, että pian päästäisiin lepäämään. Ja vihdoin koitti odotettu hetki. Joulukuun 19 päivänä marssivat ne saksalaiset, jotka siirrettiin meidän tilallemme -- heitä oli muuten ainakin puolet enemmän kuin meitä -- Dumbeen, ja meille annettiin lähtökäsky. Mutta vielä oli minun poloisen käytävä Siperiassa. Kun nimittäin saksalaisten vartiopäällikkö tuli kysymään zugführeriltämme, kuinka etuvarustukseen oli mentävä, ei päivystävää ryhmänjohtajaa näkynyt missään ja minut, joka onnettomuudekseni seisoin aivan lähellä, määrättiin oppaaksi. Olin sen seitsemät kerrat käynyt Siperiassa sekä yöllä että päivällä, pommisateessa ja luotien vinkuessa, mutta koskaan en ollut taivaltanut sinne levottomampana kuin nyt. Ryssä ei edes yrittänytkään ampua, mutta siunatkoon kuinka pelkäsin. Sellaisen elämänhalun oli tietoisuus vapaaksi pääsystä yhtäkkiä synnyttänyt. Ja kun työ oli tehty, niin oikein hengähdin helpoituksesta. --
Marssittiin Tuckumiin, missä komppaniat täydennettiin ja järjestettiin uudestaan. Sieltä matkusti pataljoona junalla Libauhun. Ainoastaan tykistö oli jäänyt rintamalle.
V.
KOTIA KOHTI.
1.
BERLINIIN.
Libaussa meidät majoitettiin venäläisiin kasarmeihin, joiden salit olivat niin avaria, että kokonainen komppania mahtui samaan huoneeseen. Kovin mukavia eivät ne silti olleet, sillä tavaroille ei ollut sopivia säilytyspaikkoja, ja kun miehiä oli niin paljon yhdessä, syntyi siitä hälinä, joka saattoi käydä kiusaavaksi. Hanuri räikyi yhtämittaa, toiset tanssivat, toiset pelasivat korttia, mutta rauhassa ei saanut kukaan olla.
Millaiseksi olo lopulta muodostui tässä vanhassa kaupungissa, jossa pataljoona majaili niin kauan, sitä en tarkemmin tiedä, sillä jo seuraavana päivänä sain zugführeriltä ilmoituksen, että minut oli komennettu Berliniin. Tietysti olin iloissani, sillä kasarmi-elämä ei ollut mitään herkkua, sen tiesin jo Lockstedtin ajoilta. Lähtö oli tapahtuva yöllä; meitä oli kaikkiaan kuusi määrätty matkaan.
Mutta rikkiviisas kaitselmus tahtoi pitää huolta siitä, että mieleeni painuisi edes hämärä käsitys Libaun kaupungista. Kun nimittäin kävimme pataljoonan schreibstubessa noutamassa asiaankuuluvat paperit ja matkaliput, ilmoitti siellä joku suuri herra haluavansa lähettää joulukinkun kotiinsa -- nähtävästi hän oli saanut täältä halvalla sen ostaa -- ja kysyi minulta, joka lienen osannut paraiten saksaa, enkö tahtoisi illemmalla käydä noutamassa tuota pakettia, toimittaakseni sen perille. Ja sillä matkalla minä eksyin. Viitisentoista kiloa painava siankoipi kädessäni harhailin Libaun sokkeloisia ja kapeita katuja noin parin tunnin ajan. Yrittelin kyllä kysellä saksalaisilta sotilailta tietä, mutta ainakin yksi neuvoi kokonaan harhaan ja ehkä juuri siitä syystä jouduin ihan toiselle puolen kaupunkia. Viimein sain erään vanhanpuolisen herran saattamaan itseäni, mutta olin taas nääntyä tämän ystävällisen miehen loputtomaan uteliaisuuteen. Muistinpa moneen kertaan Haitari-Jalin ainaista laulua:
Kori käsivarrella Lontoon kaduilla täytyi minun kaupitella ostraliaa.
Jonka vain olisin halunnut muuttaa:
Siankoipi kainalossa Libaun kaduilla täytyi minun etsiskellä kortteeria.