Part 11
Joka tapauksessa oli liikkeellä itsepintainen huhu, että meidät vietäisiin hyökkäykseen, vieläpä mainittiin, että meitä käytettäisiin etujoukkona. Joku luuli tietävänsä tanskalaisten ryhtyneen kapinaan. Saksalaiset kuljettivat joukkoja Tanskan rajoille ja tänne oli meidänkin muka määrä lähteä. Suurin osa ei tätä kuitenkaan uskonut, mutta moni oli hyvillään siitä, että kerrankin oikein päästäisiin näyttämään suomalaista sisua. Kerrottiin niinkin, että tämä tulisi olemaan viimeinen tappelumme. Senjälkeen siirrettäisiin meidät jonnekin rantakaupunkiin, Windauhun tai Libauhun pitämään rannikkovartiota ja odottelemaan kaikessa rauhassa sopivaa tilaisuutta päästäksemme Suomeen. -- Näihin aikoihin ei enää kovinkaan uskottu siihen, että me Pietarin kautta kotimaahan marssisimme.
Mutta samalla alkoi ilmassa liikkua jotakin salaperäistä ja painostavaa. Siellä täällä kuiskuteltiin salavihkaa, silmissä kiilsi kuumetta ja helposti huomasi, että jotakin kuohuvaa kierteli miesjoukossa. Se aines, jota kokemuksen perusteella pidimme huonoimpana, oli liikkeessä, mutta samalla oli heihin ikäänkuin johtajiksi liittynyt monta rohkeata, itsenäisesti ajattelevaa jääkäriä. Kokonaisuutta silmälläpitäen voinee kuitenkin sanoa, että etupäässä työläisluokkaan kuuluvissa jääkäreissä huomasi levottomuutta.
Mitenkä tämä kuohunta kehkeytyi ja paisui kolmannessa komppaniassa, missä kaikki varsinaisesti alkoi, siitä ei minulla ole tietoa, meille se ehti ikäänkuin myöhästyneenä ja aluksi tavattoman sekavana ja päämäärästään epätietoisena. --
Eräänä päivänä, kun kaikessa rauhassa juttelimme minkä mitäkin "Uudessa Jukolassa", tulla pöllähti isä V. ovesta kiihtyneenä ja synkän näköisenä. Hän oli ollut jossakin vierailulla ja oli nähtävästi kuullut pimeitä uutisia.
-- Jumalauta, jos minut viedään tanskalaisia vastaan, niin minä kieltäydyn. Ja jos vievät väkisin, niin karkaan toiselle puolelle, alkoi hän.
-- Mitäs sinä intoilet? Joko on Tuomisen ja Vickströmin juttu unohtunut?
-- Se on eri asia. Mutta minä olen vapaaehtoinen sotilas, ja minulla täytyy olla oikeus määrätä, mihin minä menen ja mihin en.
-- Niin no. Mikäs sinua estäisi ilmoittamasta, että periaatteellisista syistä et halua taistella tanskalaisia vastaan, vaikka se olisikin epäsotilaallinen teko. Ja ellei ilmoituksestasi olisi mitään hyötyä -- mikä on todennäköistä -- niin ei muuta kuin olla hyvä ja totella. Mutta että sinä karkaisit, sitä ei edes kukaan usko.
-- Jos minut kerran vapaaehtoisena miehenä pakoitetaan, niin miks'en karkaisi. Silmä silmästä.
-- Johan sinä hyvä veli nyt kokonaan ymmärrät väärin, mitä vapaaehtoisella sotilaalla tarkoitetaan. Hän on vain henkilö, joka vapaaehtoisesti, ilman laillista kutsuntaa, on tullut riveihin, alistuakseen ylipäällystön käskyjen ja sotalain alle. Ei hänellä ole mitään erikoisoikeuksia totella tai olla tottelematta mielensä mukaan. -- Sitäpaitsi, sinähän olet kirjoittanut nimesi paperiin, jossa nimenomaan sitoudut taistelemaan saksalaisten puolesta millä rintamaosalla vain määrätään.
-- Kun oli pakko kirjoittaa! Ettekö häpeä siihen viitatakin. Se paperi työnnettiin nenän eteen yht'äkkiä; tuskinhan oli ehtinyt tajuta sen sisällystä, puhumattakaan ajattelusta, kun jo vaadittiin nimikirjoitus. Ja kuinka siinä meneteltiin! Vakuutettiin, että joutuisimme ainoastaan ryssää vastaan ja samalla huomautettiin viekkaasti, ettei kukaan ollut kieltäytynyt. Ja entäpä, ellei olisi kirjoittanut. Oliko silloin vapaa? Varsin hyvin tiedätte, että vankileiri olisi ollut edessä. Ei ollut toimintavapautta, eikä sellainen sitoumus ole pätevä.
-- Miehen sana on aina pätevä...
-- Joutaviahan te siinä vokostatte, keskeytti Haitari-Jali. Kuka teille on sanonut, että meitä viedään tanskalaisia vastaan?
-- Hyökkäykseen me joka tapauksessa joudumme, kivahti isä V. -- Ja suuresti minä epäilen, ettei tämän pataljoonan miehet lähde sinnekään.
-- Etteivätkö lähde? Johan nyt jotakin! Et sinä toki edusta koko pataljoonaa noine mielipiteineisi.
-- Suurempaa osaa siitä kuin luulettekaan.
-- Mihinkäs sinä nyt oikein tähtäät? Mikä sinuun on mennyt? Ei suinkaan täällä ole tarkoitus ruveta napisemaan hyökkäyksen aikana.
-- Minä puhun nyt suuni puhtaaksi, niin että silmänne kerrankin aukenevat. Koko pataljoonan perustanahan on valhe. Jo Suomessa meille valehdeltiin, sanottiin, ainakin useimmille, että he joutuisivat Saksassa töihin, ettei täällä viipyisi kauan. Mitään ei mainittu siitä, ettei täältä ollut mahdollista päästä pois. Nekin jotka tulivat sotilaiksi, luulivat vain Suomessa ja Suomen puolesta saavansa taistella. He olivat vapaa-ehtoisia. Ja kun nämä vapaaehtoiset saatiin rajan yli, niin heitä kohdeltiin kuin vankeja ja heidän eteensä pistettiin tuo äskenmainittu paperi, joka pakosta oli allekirjoitettava, sillä perääntyä ei enää voinut...
-- Etkö muista pionieri-kapinaa? Kysyttiinhän silloin jokaiselta, oliko hänelle valehdeltu, oliko hänet houkuteltu lähtemään, ja nimenomaan huomautettiin, etteivät myöhemmät valitukset enää saaneet tulla kysymykseen.
-- Kysyttiin keltä kysyttiin, minulta ei ainakaan. Ja perhana, oli sekin kysymistä! Jos rehellisesti tunnusti olevansa petetty, niin mikä oli edessä? Pakkotyö, Barnefeldtin vankileiri: perunankuoret, vesisoppa! Eikö silloin ollut viisaampaa vaieta. -- Kyllähän tämän ymmärtää: Suomeen lähetetyt värvärit olivat kunnianhimoisia ja koettivat saada niin monta kuin mahdollista verkkoihinsa. Mutta täällä on meitä kiusattu nälällä. Vähäisetkin ruokavaramme ovat saksalaiset aliupseerit varastaneet. Meille annettiin rintamapaikaksi epäterveellisin suo, mikä tiedettiin, jossa puolet miehistä sairastui. Nyt tahdotaan päästä lopuistakin, kulettamalla heitä hyökkäyksestä hyökkäykseen. Asia on selvä: saksalaiset eivät enää itsekään usko Pietarin valtaukseen. Kaikki ne lupaukset, joita he meille syöttivät, ovat tuulen tohinaa. Nyt me olemme heidän tiellään, heidän omantuntonsa painajaisena. He tahtovat päästä meistä eroon voidakseen sanoa: ei ole mitään suomalaista pataljoonaa, eikä meillä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Vai luuletteko, että he muuten, vastoin suomalaisten valtiomiesten nimenomaista pyyntöä, nyt ryhtyisivät meitä tapattamaan, nyt, jolloin Suomen kohtalosta ei voi olla kysymystäkään?... Mutta nyt onkin hiljaa kytenyt tyytymättömyys puhjennut ilmiliekkiin. Kolmas komppania on tehnyt kirjallisen valituksen, jossa se anoo, että pataljoona päästettäisiin rintaman taakse tai hajalleen, ettei sitä vietäisi hyökkäykseen, koska siinä tapauksessa saattaisi puhjeta ilmikapina. Oberzugführer Ö. on ryhtynyt heidän välittäjäkseen. No, mitäs nyt sanotte? Eikö se ole paikallaan, mitä?
Tämä vuolas, katkera sanatulva oli saattaa meidät ymmälle. Ilmeisesti se oli liioiteltu, mutta sen loppu-osa kertoi tapahtumista, joista meillä ei ollut mitään tietoa. Mutta vastauksen puhuja kyllä sai. Hänelle selitettiin, kuinka naurettavaa oli olettaakaan saksalaisten tahtovan meitä lopettaa. Mitä he sillä voittaisivat? Kerta kaikkiaan oli suomalaisen pataljoonan olemassa-olo jo suuren maailman tietona. Se oli pieni, sillä ei voitu saada ihmeitä aikaan, eikä sitä hyödyn kannalta kannattanut syöstä turmioon. Mutta häpeää ja toisten suurvaltojen tuomion sen hävittäminen kyllä tuottaisi. -- Missään tapauksessa ei ollut meidän asiamme ryhtyä tällaisia seikkoja pohtimaan. Jos meidät haluttiin tappaa, niin olkoon menneeksi, siinä tapauksessa oli meidän vain näytettävä kuinka suomalainen kuolee.
Isä V., joka oli jo voittanut pari muutakin miestä puolelleen, huomautti meissä olevan typerää aatelisylpeyttä, jonka aika oli ollut ja mennyt, ja väittelyä jatkui kiihoittuen miltei riitaan asti. --
* * * * *
Tämänkaltaisia palopuheita kuului sitten yhä useammin. Myöhemmin saimme varmuuden siitä, että kolmannen komppanian miehet olivat todellakin mainitun valituksen tehneet. Minkälainen se oli muodoltaan ja mitä siinä oikein vaadittiin, sitä en tiedä tänäkään päivänä. Luulen kuitenkin, ettei se sisältänyt mitään viittauksia mahdolliseen kieltäytymiseen hyökkäyksen sattuessa. Miehistö jakautui puolueihin, syntyi riitaisuuksia ja sekavuutta, koko pataljoona oli kuohuksissa.
Helppoa oli panna merkille, kuinka juuriaan myöten mielet olivat järkytettyjä, mutta vaikeampaa oli saada selville, mikä oli kaiken perustana ja mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Kuuli niin ristiriitaisia väitteitä, niin toisistaan eroavia lausuntoja, ettei tiennyt, keneen luottaa, kenen mielipiteitä ryhtyä selvittelemään. Jos olen tämän kapinaliikkeen oikein ymmärtänyt, niin luulen, että ydin oli eräässä huhussa, joka oli päässyt liikkeelle ja jota sitten käänneltiin ja väänneltiin ja tietysti tavattomasti suurenneltiin. Väitettiin nimittäin, että meidän "esikuntamme", suomalainen neuvosto, jonka jäseniä oli sekä Berlinissä että Tukholmassa ja johon kuului suomalaisia valtiomiehiä, oli vaatinut pataljoonalle lepoa ja tahtonut, että se oli tuotava pois rintamalta. Mutta saksalainen ylipäällystö ei tähän suostunut. Syntyi eripuraisuutta, väittelyä, yleensä hankausta, joka muka lopullisesti johti välien täydelliseen katkeamiseen. Meillä ei siis enää ollut suomalaista neuvostoa, ei ollut enää yhdistävää sidettä kotimaahan. Emme enää olleet Suomen palveluksessa, Suomen valtuuttamina ajamassa maamme asiaa; uhrauksemme oli hyödytön, koskapa muka Suomen ja Saksan "diplomaattiset välit" olivat katkenneet. Me olimme sensijaan jääneet pieneksi, irralliseksi joukoksi, jota saksalaiset käyttivät mielin määrin omien intressiensä mukaisesti. Oliko meidän siis jatkettava taistelua, kenties viimeiseen mieheen kuoltava, vai oliko meidän miehekkäästi kieltäydyttävä ja vetäydyttävä syrjään, kunnes Suomen kohtalo jälleen olisi kyseessä?
Tämän suuntaisia ajatuksia luulen tuon vakavan huhun, joka tietenkin oli väärä, herättäneen jaloimmissa kapinoitsijoissa. Mutta oli luonnollista, että heihin liittyivät kaikki tyytymättömät ja pelkurit, joita niitäkin lienee ollut joukossa, yleensä kaikki ne epäjalot ainekset, jotka ajattelivat etupäässä vain omaa parastaan ja toivoivat mukaviin oloihin. Monet sellaiset miehet, jotka ani harvoin olivat ennen vaivanneet päätään näin laajakantoisilla kysymyksillä, teoretisoivat nyt kuin vanhat mestarit ainakin ja tietysti kansankiihottajain epäjohdonmukaiseen, mutta hehkuvaan tapaan. Ja kun logiikka pyrki pettämään, turvauduttiin nyrkin puristukseen ja vihaiseen katseeseen, puhumattakaan suomalaisesta "perkeleestä".
Oli liikkeellä toinenkin juttu: suomalaisten zugführerien kerrottiin miehissä hakeneen Saksan alamaisiksi päästäkseen oikeiksi saksalaisiksi upseereiksi. Olihan sekin selvä merkki siitä -- sanottiin -- että meidät aijottiin jättää oman onnemme nojaan, herrat pyrkivät meistä eroon. Mutta tämäkin huhu osoitettiin perättömäksi, ainoastaan pari tämän kaltaista hanketta lienee ollut tekeillä. --
Kenties tänä melskeisenä aikana paljastui muuan epäkohta, nimittäin se, että me koko valtiollisen kysymyksemme suhteen olimme kuin pimeässä säkissä. Ei meillä ollut mitään tietoa, minkälainen mainittu suomalainen neuvoskuntamme oikeastaan oli, mitä se puuhasi, miten paljon se asiaamme uskoi. Kun suomalaisia sanomalehtiä tuli kovin vähän, ajottain ei ollenkaan, emme saaneet mitään tietoja kotimaasta. Mitä meistä Suomessa arveltiin, odotettiinko meitä pelastajina, vai kirottiinko meitä? Sitäpaitsi ne, jotka eivät osanneet lukea saksaa, eivät päässeet edes sotatapahtumista selville. Suomalainen upseeristomme ei meille mitään kertonut ja aivan yleisesti väitettiinkin, että heihin oli tyyten tarttunut saksalainen kopeus. Ani harvoin he juttelivat miesten kanssa ja silloinkin virallisesti ja jäykästi. Tietenkin on otettava huomioon, että sotaväessä on aina sillä tavoin; sitäpaitsi on päällikön, joka antautuu liian läheisiin kanssakäymisiin miehistön kanssa, vaikeata säilyttää arvovaltansa.
Yllämainittu epäkohta on niin vaarallinen juuri suomalaiselle. Hän ei tyydy olemaan pimeässä. Ajattelevan mielenlaatunsa takia hän vaatii selvitystä. Saksalainen sotilas tottelee päällystönsä käskyjä; jos häntä käsketään kaivoon, niin hän menee, koska niin on määrätty. Suomalainen kysyy ensin: mitä varten? ja menee sitten, mutta sitä varmemmin. Enkä ole taipuvainen uskomaan, että tämä riippuu sotilaskasvatuksesta, joka toisella on täydellinen, toisella mitätön, sen juuret ovat syvemmällä, kansan luonteessa. --
Ennen pitkää syntyivät puoluenimetkin: kapinallisia sanottiin palokuntalaisiksi, muita pelastusarmeijalaisiksi. Sitten ryhtyivät omat upseerimme pitämään meille puheita. Oberzugführer A. kuvaili meille sydämellisellä tavallaan ja aivan äärimmilleen liikutettuna, kuinka hän, alusta alkaen mukana ollen, oli nähnyt pataljoonan vähitellen kasvavan ja kehittyvän. Melkein pyytäen hän kehoitti meitä ajattelemaan ja rauhoittumaan. Niille, jotka tahtoivat pataljoonaa laskettavaksi hajalle, hän vakuuttavasti selitti, kuinka vaikea sitä oli jälleen koota. Hän osoitti kuinka suuria rahamääriä oli meidän takiamme jo uhrattu ja viittasi historialliseen maineeseemme, joka aina oli kuvannut esi-isämme sitkeäksi, äärettömän kärsivälliseksi kansaksi. -- Niitä miehiä, jotka eivät kauemmin halunneet palvella, kehoitettiin ilmoittautumaan. Jokaisesta komppaniasta kutsuttiin poikia majurin luokse keskustelemaan, selittämään kantaansa. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja: joka kymmenes mies ammuttaisiin, loput lähetettäisiin vankileiriin, taikka: majuri oli pyytänyt keisarilta lupaa hajoittaa pataljoonan. Vihdoin lähetettiin majurin kirjelmä kiertämään miehestä mieheen. [Katso Suomen Jääkärit ss. 172-179. Tekijän huom.] Mutta sekään ei ollut onnistunut. Aito saksalaisella ylpeydellä siinä kuvailtiin, kuinka suurta suosiota meille oli osoitettu, kun meille oli annettu kunnia kuulua saksalaiseen sotaväkeen ja kuinka kiitollisia meidän tuli olla siitä, että keisari oli meitä ruokkinut ja antanut meille jääkärin mainehikkaan takin, vieläpä mennyt niinkin pitkälle, että jakoi meille rautaristejä. Paraiten tämä kirje todisti, kuinka vaikeata saksalaisen, parastaankin koettaessaan, oli ymmärtää kapinallisten luonnetta, eikä sillä suinkaan ollut sitä tehoa, jota oli tarkoitettu, pikemmin päinvastoin. Vai niin, ajateltiin, jopa onkin palkka: työnteossa roskaantunut takki ja rautaristit, joita ensimäiseksi jaettiin rintaman takana olleille saksalaisille. Ei täällä niitä varten oltu nähty nälkää ja kannettu hirsiä. --
Olin hyvilläni, että meidän kämpässämme tämä kapina riehui niin peräti aatteellisena ja puhtaana. Se ei sisältänyt mitään henkilökohtaisia mukavuuspyrkimyksiä eikä huonoista vaikuttimista syntynyttä halua väistää taistelua. Isä V., joka oli koko joukkueemme palokuntalaisten luonnollinen päämies, hehkui kuin kekäle, ja oli monesti saattaa meidät ymmälle joukkoja hurmaavalla, kiihkeällä esitystavallaan, erinomaisella muistillaan ja kummallisella syrjähyppytaidollaan. Häntä vastassa olivat innostuva Kustu ja kaikkien suureksi ihmeeksi veltonnäköinen, välinpitämätön Haitari-Jali, joka nyt pauhasi suu vaahdossa, vähintäänkin rautaristin edestä. Mutta isä V. sai puolueeltaan ankaran kolauksen: Kun sakin piti mennä zugführerin luo, ilmoittamaan, että he halusivat pois komppaniasta, pyörsivät kaikki ovelta ympäri ja johtajakin palasi synkeänä kämppäänsä, tunnusti olleensa raukkojen kanssa tekemisissä ja kävi hiljaiseksi. Zugführer H. vaikka tiesikin hänen olleen johdossa, kutsui hänet puheilleen ja nähtävästi ymmärsi hänet oikein, koska ei lähettänyt häntä rangaistusjoukkueeseen.
Sillä siihen lopuksi tultiin, että uppiniskaisimmat kapinoitsijat ja parhaimmat yllyttäjät erotettiin pataljoonasta ja lähetettiin erikoisesti tarkoitusta varten muodostettuun rangaistusjoukkueeseen, joka majoitettiin Zerksteinin kartanoon, kymmenen kilometriä rintaman taakse. Täällä koetettiin ankaran harjoittelun ja kovan työn avulla muokata heistä kunnon sotilaita. Mutta saksalaisten suureksi hämmästykseksi yritys ei lainkaan onnistunut: seikka, joka osoittaa, kuinka vaikeata on suomalaista kasvattaa pelkällä kovuudella. Ja olihan sitäpaitsi sangen vaikeasti määrättävissä, ketkä olivat rikollisia, ketkä eivät. Moni verrattain viaton mies joutui tähän surkeaan joukkoon, johon kuulumista pidettiin häpeällisenä. Selvää oli, että he katkeroituivat ja kova kohtelu vaikutti heihin vain pahentavasti. Toveriensa seurassa he olisivat kenties tyyntyneet, alistuneet ja muuttaneet vähitellen mielipiteensä, mutta täällä esiintyivät he uppiniskaisina härkäpäinä, joita et millään saatu tottelemaan, kun niikseen tuli. Harjoittelun johtajaksi määrättiin vääpeli Höfelmeyer, josta jo ennemminkin on ollut puhe ja jonka kiusaavaan ankaruuteen eniten luotettiin. Mutta vaikka tämä arvon herra käytti kaikki keinonsa, uhkaili revolverillaan, kiusasi kylmässä putkassa vuorokausimääriä, ei siitä ollut apua, jos mikä ei poikia haluttanut. "Antaa tulla vaan", kuului tyyni vastaus revolverin piipun edestä, ja tuskastuneena täytyi ylpeän vääpelin viimein myöntää: "tämä olisi maailman parasta sotaväkeä, jos heihin osaisi oikealla tavalla vaikuttaa; nykyinen menettely ei tehoa." Itsepäisimpiä lähetettiin vankileireihin ja loput vähitellen alistuivat, jopa pääsivät takaisin komppanioihinsakin, myöhemmin. --
Tämä kapina alensi tavattomasti pataljoonan arvoa saksalaisten silmissä. Heistä me olimme kapinoitsijoita, jotka aina napisimme, milloin valittaen ruoan huonoutta, milloin osoittaen tyytymättömyyttä rintama-osaamme, milloin mistäkin nuristen. Nyt me olimme kieltäytyneet, kieltäytyneet ryhtymästä taisteluun, ottamasta osaa hyökkäykseen -- johon, kuten myöhemmin kuulimme, ei meitä koskaan oltu aiottukaan viedä. Ja tästä huolimatta koki pataljoona olla vapaaehtoisten merkeissä.
No niin. Kieltämättä tuo kaikki oli ikävää, mutta menettelyllämme oli kuitenkin ollut ymmärrettävät syynsä, joista saksalaiset eivät tienneet mitään. Ja meille oli tästä kapinasta siunauksellisiakin tuloksia. Pari kertaa viikossa naulattiin julkisille paikoille kirjoituksia, joissa oli mainittu tärkeimmät sotatapahtumat ja kotimaan uutiset. Monta hämärää seikkaa oli sen lisäksi selvinnyt. Ja pelastusarmeijan miehiin oli varmaankin yhä syvemmälle juurtunut se vakaumus, että nyt oli taisteltava loppuun asti, olipa siitä sitten hyötyä tai ei.
5.
NAAMIAISET RINTAMALLA.
Meidän komppaniassamme oli kapinallisia ollut kaikkein pienin määrä, seikka, jota monet pitivät Bade-ukon ankaran kasvatuksen ansiona. Olipa miten tahansa, kiitoksia ainakin saimme ja kunnollisuutensa palkkioksi siirrettiin komppania eräänlaiseen reserviasemaan rannikolle, lähelle Latshe noroa, missä aikaisemmin olimme majailleet. Siltä kohdalta, missä varsinainen rintamalinja päättyi mereen, alkoi meidän uusi osamme, kulkien pitkin rantaa vihollisesta poispäin. Kuivan, mäntyjä kasvavan rantaäyrään takana oli suojainen paikka kämpille. Varsinaisia sotatehtäviä ei ollut muuta kuin helppo vartiopalvelus, sensijaan tehtiin ankarasti työtä. Hiekkaperäisiin mäen rinteihin rakennettiin lujia suojakämppiä: kaivettiin ensin suuri, tasapohjainen, kolme metriä syvä ja neliön muotoinen kuoppa, sen pohjaan toinen, pienempi ja puolta metriä matalampi. Tämä viimemainittu vuorattiin hirsillä kuin rakennus ainakin, tehtiin tulisija, tunnelin tapainen sisäänkäytävä, ikkunat, vihdoin katto lukuisine hirsikerroksineen, sitten täytettiin isompi kuoppa uudelleen, päälle pantiin vihreitä turpeita, istutettiin puita ja niin oli "heldenkammer" (sankarikammio) valmis. Sen katto oli vähintään kolme metriä vahva, eikä maanpinnalla kuitenkaan ollut näkyvissä kuin mitätön vihreä kumpu ja esiinpistävä savutorvi.
Yöllä vaelteli patrullimme pitkin rantaa, pitämässä silmällä, ettei meren puolelta vaara uhannut ja varsinaisen etulinjan pohjoisimmassa vartiopaikassa seisoi meidän joukkueemme vahti. Oli omituista seistä siinä, "viimeisenä miehenä", vahvan, neliönmuotoisen varustuksen suojassa, edessä vihollisen piikkilangat, oikealla suunnaton Mustaanmereen saakka ulottuva valli ja vasemmalla Riianlahden aallot. -- Samaisella vartiopaikalla sattui kerran hauskastikin. Muuan kenraali, nimen olen unohtanut, tuli tarkastamaan asemaamme, ja aivan tahallisesti oli mainittuun vartioon silloin määrätty poikkeuksellista laatua oleva miespari: Toinen oli rehtori H., nykyinen valtiopäivämies, toinen diploomi-insinööri ja kirjailija K. Molemmat olivat verrattain vaatimattoman näköisiä, rehtorin kasvojen intelligentin ilmeen oli sota hiukan villiinnyttänyt ja insinöörin rintamanaama olisi vallan hyvin sopinut tavalliselle reissusällille. Hänen ylhäisyytensä kenraali oli kuitenkin hieman hämmästynyt, kun nämä pahaiset vahti-ukot hänen kysyessään ilmoittivat tittelinsä. --
Näinä aikoma vaivasi meitä valon puute. Syyspimeät olivat synkeimmillään, mutta kynttilöitä ei tahtonut saada mistään tai olivat ne sitten niin kalliita, ettei niitä kyetty ostamaan. Loihan tosin uuni jonkunlaisen heikon kajastuksen kämppään, ja tuoreista puista yritettiin kiskoa päreitä. Mutta lukea niiden valossa ei saattanut, täytyi tyytyä makailemaan tupakka hampaissa vuoteellaan. Ei voi käsittää se, joka ei moista ole kokenut, kuinka hiuduttava ikävä ajoittain valtasi mielen. Laulettiin, tarinoitiin, muisteltiin kotimaata; toisinaan vaivuttiin pitkäaikaiseen, uneksivaan äänettömyyteen, jolloin kukin eli omissa mietteissään. Täytyy ottaa huomioon sekin, että me olimme niin kerrassaan epätietoisia "matkamme määrästä", kuten jääkärin laulussa sanottiin ja, kumma kyllä, vähitellen olimme tuohon epämääräisyyteen niin tottuneet, ettemme huolineet sillä päätämme vaivata, emme toivoneetkaan mitään. Selvää on, että monesti tuli mieleen varsin pimeitäkin ajatuksia, mutta en vielä koskaan ollut tuntenut katumusta, enkä milloinkaan ollut kuullut toistenkaan toverieni sanovan, "minne sentään tuli lähdettyä!", "olisi pitänyt pysyä kotimaassa", tai muuta sentapaista. Mutta joskus, kun aika kävi oikein pitkäksi ja hiljaisuus painostavaksi, saattoi sydämensä pohjasta odottaa tappelua, granaattisadetta, melua minkälaista tahansa, jotakin uutta, joka olisi poistanut tämän näännyttävän ykstoikkoisuuden.
Ja ettei liian aikaisin päässyt nukahtamaan, siitä pitivät kirput kyllä huolen. Tämä hietainen rannikkoseutu tuntui olevan niiden luvattu maa. Höylänlastuissa, joita käytimme vuoteittemme pehmikkeenä, vilisi niitä mustanaan ja me makasimme useimmiten alasti -- reservi-asemassa oli se sallittu -- voidaksemme käsin pyyhkiä päällimmäisiä syrjään. Paljoa helpompaa on tottua täihin. Se on luonteeltaan rauhallinen ja ajatteleva, syö tyynesti ateriansa ja makaa sitten kuin porsas, korkeintaan taivaltaen perhe-elämän hiljaisiin iloihin. Mutta kirppu, se puraisee kerran kipeästi, pyörähtää, hyppää pari askelta ja taas puraisee; ja vaikka se on ahminut kyllikseen, ei se suinkaan asetu lepoon, vaan tanssii ja heittää heipparallaa kuin päihtynyt. Samoilla metsästysmailla eivät nämä veljekset sovi olemaan. Missä kirppuja alkaa vilistä, sieltä katoaa täi; arvatenkin se filosoofisemman luonteensa mukaisesti väistyy ja antaa perää mielipuolena hyppivälle mustalle paholaiselle.
* * * * *
Rantala oli harvinaisen suuri kämppä. Kummallakin sivuseinällä seisoi jykevä pöytä, perällä olivat vuoteet kahdessa kerroksessa ja vuodelavan edessä tiilistä tehty matala uuni, josta peltinen savutorvi johti katolle.
Oli jo ilta. Lämmin syyshämärä sankkeni yhä tummemmaksi, se verhosi tiheällä hunnullaan nurkkien romun ja kätki vuoteet kuin mustaan samettiin Kämpässä oli siistiä; lattia oli lakaistu, pöydät pyyhitty ja uunissa paloi iloinen tuli, joka parhaansa mukaan koetti saada vesipataa kiehumaan. Näkyi selvästi, että pojat odottivat jotakin ja että oli tekeillä tavallisuudesta poikkeavaa.
Jo tulla porhalsi Tekijä-Eeka sisään hengästyneenä ja innoissaan.
-- Vielä sitä sentään näkyy tavallinen suomalainen puhuvan saksalaisen pyörryksiin. Ei tahtonut peijakas myödä, sanoi hän.
-- No sinä sait kuitenkin, kuului kuin yhdestä suusta.
-- Tottakai, kun on tekijän hyppyset, pisti Haitari-Jali.
Ja nyt alkoi tulija kiskoa rommipulloja taskustaan asettaen niitä hellävaroen ja ikäänkuin hyväillen pöydälle riviin.