Part 10
-- Jatka, Jali, jatka! kuului vuoteelta, kun laulaja lopetti hetkiseksi.
Aamulla, kun heräsin, isäntä kolkutti ja vaati multa maksua, vaan mull' ei ollutkaan. Kori käsivarrella Lontoon kaduilla täytyi minun kaupitella ostraliaa.
En ihanampaa neitoa oo nähnyt päällä maan, vaikk' meriä oon seilaillut ma ympäri maailman. Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin, ett' täytyi minun kaupitella ostraliaa.
Surunvoittoinen, miellyttävä sävel oli jo tarttunut poikien korviin ja koko kämppä kertasi:
Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin, ett' täytyi minun kaupitella ostraliaa.
-- Se on Jali, se, huudahti Tekijä-Eeka.
-- Se on herra!
-- Mitä varten sinä meidät herätit. Halusitko antaa konsertin?
-- Hm. Vielä kysytte! Toverinne on sateessa ja te ette jätä ainutta pulikkaa tehdäkseni tulen kamiinaan. Luuletteko, että hyvä omatunto kykenee vaatteet kuivaamaan?
-- Mitä sinä keität Jali?... Puuroa? Tekijä-Eeka kopeloi jo lusikkaansa, ja aina kohtelias ja hyvänluontoinen Kustu kysäsi:
-- Saako sitä maistaa?
Ja pian istui Haitari-Jalin ympärillä rykelmä poikia, ja keittoastiaan painui kerrallaan niin monta lusikkaa kuin suinkin sopi.
9.
MUUTTO.
Eräänä päivänä elokuun lopulla tuli aivan äkkiarvaamatta määräys, että kaikkien piti olla yöllä lähtövalmiina. Syntyi kiireellistä touhua, tornistereita pakattiin, jaettiin uusia rautaisia annoksia, mutta mitään tarkempia selityksiä ei annettu. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin oli matka. Toiset väittivät, että meidät viedään suureen hyökkäykseen, toiset olivat tietävinään, että meidät siirrettäisiin jonnekin rintaman taakse lepäämään ja toipumaan siitä heikkoudesta, jonka nykyinen epäterveellinen asemamme oli aiheuttanut. Viimemainittuun suuntaan olivat jo aikaisemmatkin huhut viitanneet. Oma lääkärimme oli kuuleman mukaan noussut kapinoimaan, syyttäen saksalaisia siitä, että he antoivat meidän menehtyä tälle toivottomalle suolle ja numeroilla osoittaen sairaustapausten lisääntymistä vaatinut meille siirtoa.
Meitä ei kovinkaan huolestuttanut päämäärä. Kunhan vain saimme jättää tämän sumuisen ja myrkyllisen Misse-joen laakson, kunhan vain pääsimme liikkeelle, kokemaan jotakin uutta, se oli pääasia, ja iloisin mielin me valmistausimme matkalle.
Vaikka yö oli pimeä, kuljimme vain ryhmä kerrallaan kenttärataa pitkin kokoontumispaikalle. Sateen lokaiseksi pieksämällä tiellä taivalsi vastaamme se joukko-osasto, joka asettui meidän entisiin asemiimme. Kesti kauan, ennenkuin pataljoona ehti kokoontua; sitten lähdimme eteenpäin, täysinäiset taakat selässä taas pitkästä aikaa.
Missään maailmassa ei liene lokaa niin paljon kuin Kuurinmaalla. Vaikka tie oli kauttaaltaan laskettu pyöreillä puilla, niin että sillä kuivana aikana käveli kuin sillalla, tunkeusi kura puitten rakosista päällimmäiseksi, hyllyen sitkeänä kuin valmiiksi vatkattu muurisavi, takertuen saappaihin ja tavattomasti rasittaen marssia. Pimein osa yöstä täytyikin meidän sen vuoksi pysyä aivan paikoillamme. Olihan sekin omituista värjöttämistä, kun tornisterien päällä istuen odotimme aamua. Muutamat torkkuivat, useat söivät, hehkuvia paperossin päitä kiilui siellä täällä, joskus matala laulu hiljaa väreili...
Taivalta tehtiin sinä päivänä kuitenkin aika runsaasti. Aloimme päästä kuivemmille maille ja vasta täällä saimme oikean käsityksen näiden seutujen kesästä. Varsinkin ensimäinen yöpaikkamme oli kovin kauniin luonnon ympäröimä. Oli puistoa, kirkasvetinen puro, kukkia. Selkeästi on mieleeni jäänyt kuitenkin vain omenapuut, joille me -- huolimatta hauptmannin kiellosta -- osotimme nälkäisen ihailua syömällä raakaleet suihimme.
Osittain jalan, osittain junalla kulkien saavuttiin vihdoin pieneen, idyllimäiseen Tuckumin kaupunkiin, jossa Gastinnitsa Riga, autio, sodan raiskaama ravintola, sai tarjota meille suojansa yöksi. Oltiin siis kaupungissa taas, kerrankin. Kovin suurta iloa ei siitä kuitenkaan ollut, sillä ainoastaan harvat ja valitut saivat mennä ulos, toisten täytyi tyytyä remuamaan sisällä. Monenmoisia herkkuja saatiin sentään ostetuksi, jopa viiniäkin ja ennen kaikkea, kolmen kuukauden erakko-elämän jälkeen näkivät pojat naisia. Oli jotakin kummallista heidän silmissään, kun he seurasivat esimerkiksi myyjättärien liikkeitä, jotakin, josta vielä kuvastui kuolon näytelmät omituisena pistävänä terävyytenä, mutta samalla jotakin muuta.
Seuraavana päivänä marssittiin noin 15 kilometriä kaunista tietä pitkin, jonka kahden puolen avartuvat maisemat suuresti muistuttivat kotoisia seutuja. Niin saavuimme määräpaikkaan Kneissin kylään, joka sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä rintamalinjan pohjoisimmasta osasta, Riianlahden rannalla.
IV.
RIIANLAHDEN RANNALLA.
1.
KNEISSIN KYLÄSSÄ.
Kylä oli miellyttävä ja kotoinen; se sijaitsi kuivalla kunnaalla aivan rannassa. Meren raittiit, suolaiset tuulet kulkivat sen ylitse; matalien talojen pihamailla kasvoi omenapuita ja marjapensaita; siellä täällä näki kyökkipuutarhan, josta vielä saattoi löytää kaalia, kurkkuja, punajuuria. Lukuisia, valtavia honkia oli ennen humissut kylän tanhualla, mutta nyt ne oli kaikki sahattu poikki, ties mistä syystä, ehkäpä vaikeuttaakseen laivatykkien tähtäimen asettamista. Muutamia taloja oli raunioina ja järjestään kaikki olivat asukkaita vailla; niissä majaili vain sotilaita; ennen ne luullakseni olivat kattojensa suojiin kätkeneet lukuisia onnellisia kesävieraita.
Tähän viihdyttävään kylään saimme pariksi viikoksi pysähtyä lepäilemään. Olomme muistutti suuresti Tittelmünden aikoja. Kuten siellä, niin täälläkin, saimme uida, mutta nyt meressä, suurissa, vihertävissä aalloissa, jotka tulivat kaukaa, kenties kotoa. Sitäpaitsi ryhdyimme kalastamaan. Kustakin komppaniasta valittiin erikoiset kalamiehet, jotka jäivät harjoittamaan tointaan vielä senkin jälkeen, kun me muut siirryimme rintamalle, ja vaikkei saalis ollutkaan kovin runsas, oli se sitä maukkaampi.
Tietysti heti alussa panimme saunan kuntoon. Ja sattuipa mukavasti: saimme viekoteltua erään saksalaisen löylyyn, koettamaan suomalaista kylpyä. Mutta hullusti kävi. Vaikka kuumuus oli vielä varsin siedettävä -- lujanpuoleisesti oli kyllä vettä kiukaaseen heitetty -- pyörtyä kupsahti muukalainen kuin kana ja toivuttuaan vannoi sydämensä pohjasta ensimäisen ja viimeisen kerran ryhtyneensä hullujen peliin. Samalla kertaa sattui toinenkin hauska juttu. Minä olin tornisterissa säilyttänyt hienoa, kotoatuotua, lumivalkoista paitaa kuin aarretta ikään. Kuinka olikaan, pisti päähäni panna se nyt päälleni. Se hohti kuin pohjolan hanget. Jääkäreitä pyöri lähettyvilläni kuin kärpäsiä tulen ympärillä, mikä ääneen kummeksuen, mikä vaieten ja outo kaipuu katseessa osoittaen ihailuaan. Kun paitahihasillani vaelsin sisään hitaasti ja itsetietoisena, niin zugführerimmekin oikein kääntyi perähäni katsomaan. --
* * * * *
Kylän takana avartui laajoja peltoja, joilta pojat ahkerasti etsivät perunoita, vaikka saksalaiset olivatkin jo korjanneet paraan sadon. Kun kulki kaunista tietä pitkin kauemmas, tapasi suuria taloja komeine puutarhoineen, mutta kaikki olivat ne saksalaisten miehittämiä. Hedelmäpuista saattoi löytää jonkun luumun tai huomaamatta jääneen kriikunan, lanttuja tapasi runsaasti ja omenapuut olivat täynnä omenia, mutta pahaksi onneksi ankarasti vartioituja. Eräällä tällaisella "tutkimusretkellä" jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun parin saksalaisen kanssa, joista toinen oli vääpeli. Kun kysyin heiltä, oliko siinä kylässä, missä silloin oltiin, kanttiinia, mistä olisi saanut ostaa jotakin, keksiä t.m.s., huomasivat he puheestani, etten ollut saksalainen.
-- Te olette ulkomaalainen?
-- Niin olen. Suomalainen.
-- Vai niin, Suomesta. Sehän on jo valloitettu?
-- Eikä ole.
-- Niinkö. Sehän on venäläinen provinssi, eikö totta?
-- Ei suinkaan. Se on suuriruhtinaskunta, aivan itsenäinen maa pohjoisessa, Ruotsin ja Venäjän välillä. Sillä on Venäjän kanssa vain yhteinen hallitsija, mutta ei muuta.
-- Mutta ettekö siis ole Venäjän alamainen?
-- Olen kyllä, tavallaan. Mutta kuitenkin olen suomalainen, vastasin naurahtaen.
-- ???
-- Olen vapaaehtoinen. Meitä on täällä pari tuhatta. Venäjä sortaa maatamme, kuljettaa sen parhaat miehet vankiloihin, ehkäisee painovapauden ja pyrkii meitä venäläistyttämään. Sitä emme voineet kärsiä. Karkasimme yli rajan Saksan riveihin ja aijomme vapauttaa maamme.
-- Ah, ah! Ja kuinka se tapahtuu?
-- Marssimme ensin Pietariin, sitten puhdistamme Suomen, sanoin naurahtaen.
-- Verrückter Mensch! (Hullu ihminen.)
-- Kuinka niin?
-- Kauanko te olette jo ollut Saksassa?
-- Puolitoista vuotta, ensimäiset meistä.
-- Ah, ah!
Saksmannit katselivat toisiaan ihmeissään. Ystävällisesti neuvoivat he kanttiinin, jossa ei kuitenkaan ollut muuta kuin tupakkaa ja viiniä. Käteltiin toverillisesti ja saksalaiset seurasivat silmillään pitkän aikaa poistuvaa lumimaan miestä, joka nyt komeili jääkärin vihreässä takissa.
* * * * *
Kneississä oli siihen aikaan melko runsaasti sotilaita, kolme tai neljä jääkäripataljoonaakin, ja aivan yleisesti huhuiltiin, että oli tarkoituksena hyökätä rintaman pohjoisimmalla siivellä. Jonkinlainen yritys kyllä tehtiinkin, mutta se epäonnistui: kun saksalaiset, ankaran tykistövalmistelun jälkeen ryhtyivät etenemään, olivat ryssät, sensijaan että olisivat pommituksen pakoittamina perääntyneet, hiipineetkin piikkilankavarustustensa eteen, jossa hiljaa väijyivät ja antoivat hyökkääjille niin lämpimän vastaanoton, että näiden oli pakko kääntyä takaisin. -- Meikäläisiä ei silloin ollut mukana.
Meidänkin osallemme sattui kerran ankara hälyytys. Oli saatu tietoon, että ryssät aikoivat laskea veneillä miehiä maihin rintaman selkäpuolelle ja meidät järjestettiin ketjuun pitkin rantaa. Asema oli loistava: korkea, kuiva ranta-äyräs, jonka puhtaaseen hietaan saattoi kaivaa itselleen miten hyvän haudan tahansa. Edessä avartui meri, yltympäri humisi hongikko ja kanervaisella kankaalla kasvoi puoloja ja sieniä. Tämä oli toista kuin Missen soilla. Ihan ilolla olisi tapellut tällaisella kotoisia seutuja muistuttavalla paikalla. -- Komppaniamme toinen joukkue jätettiin tänne pysyväiseen vartioon, päällikkönään verraton luutnantti Oberdörfer, Ylikylän Janne, kuten häntä sanottiin, joka pyöreävatsainen, hiukan leveä- ja leväperäinen Backuksen palvelija piti pojille ainaista hauskaa. Toiset saivat palata Kneissiin, entisiin asuntoihinsa. [Katso Suomen Jääkärit ss. 149-159. Tekijän huom.]
2.
LOUKKAUS.
Kun ruokaa mentiin noutamaan keittiöstä, tapahtui se aivan kuin ennen leiri-elämässäkin: päivystäjä huusi ensin komppanian ulos, asetuttiin riviin talomme eteen ja sitten marssittiin järjestyksessä saamaan annoksemme. Toisinaan, kun kokki sattui puuhissaan myöhästymään, tapahtui uloshuuto liian aikaisin. Rivissä sai seista pitkät ajat, vesi suussa odotellen, varsinkin ne, jotka olivat jääneet häntäpäähän. Tästä oli seurauksena, ettei oltu niin kärkkäitä riviin asettumaan, vaan monesti viivyteltiin tahallisesti sisällä ja tultiin vasta sitten, kun nähtiin, että ruoan jako todellakin alkoi.
En tarkalleen muista sen ikävän jutun alkua, josta tässä aijon kertoa, varmaa vain on, että oli huudettu ulos ruokaa noutamaan ja poikia tippui riviin yksitellen ja sangen hitaasti. Sääntöjen mukaan tuli päivystäjän laskea miehet ja ilmoittaa luku muonitus-aliupseerille, mutta mennä heitä nyt laskemaan, kun yhä uusia ja uusia saapui ja toisia pyöri vielä pihamaalla. Kieltämättä tämä oli epäsotilaallista, eikä se leirillä olisi voinut tulla kysymykseenkään, mutta olimme tottuneet rintaman vapaihin oloihin ja menettäneet turhan tarkan disipliinimme. Varavääpeli Freude, joka sattui katselemaan toimitusta, päätti nyt ryhtyä meitä hiukan kuranssaamaan -- huomaamatta malkaa omassa silmässään. Ensin hän tarkasti astiat, olivatko ne puhtaaksi pestyt, sitten alkoi hän huutaa ja ärjyä voimainsa takaa, kun rivit eivät olleet tarpeeksi suorat. Pojat, joista moinen rekryytti-komento oli rintamamiehille vallan sopimatonta, tottelivat vastahakoisesti, tekivät laiskoja käännöksiä ja kalisuttivat astioitaan. Ja suuttunut vääpeli komensi koko joukon hajalle, takaisin huoneisiin. Tuskin oli ennätetty sisään, kun kuului uusi uloshuuto, ja jälleen alkoi sama ärhentely. Ja tällä kertaa oli se miltei suotta, aivan tahallista kiusaamista. Poikien pisti vihaksi, kuului murinaa, nälkäkin tietysti kiusasi, ja järjestys ei ottanut lainkaan parantuakseen, pikemmin päinvastoin. Vihan vimmassa komensi vääpeli taaskin miehet sisään.
Mutta kun kolmatta kertaa huudettiin ulos, ei kukaan enää lähtenyt. Joku juoksi puolitiehen, mutta huomasi sitten, että jotakin oli tekeillä ja kääntyi takaisin. Sillä nuoren varavääpelin ärhentely, mokomankin poikanulikan, joka koko ajan oli maannut rintaman takana, alkoi tuskastuttaa jääkäreitä siinä määrin, että he ennemmin jäivät ilman ruokaa, kuin sietivät tällaista nahkapoika-äkseerausta silloin kuin syöminen, sotilaan pyhin ja kallein asia, oli kysymyksessä.
Kun raivostunut varavääpeli kysyi päivystäjältä, minkä tähden eivät miehet asettuneet riveihin, täytyi tämän nolostuneena ilmoittaa, ettei hänen huutoaan toteltu. Tiesihän sen, mikä siitä seurasi. Varavääpeli kiiruhti kantelemaan vääpeli Steinmüllerille, tämä syöksyi vihasta kalpeana tupiin, mulkoili ympärilleen ja kyseli mies mieheltä.
-- Ettekö tahdo mennä ruokaa hakemaan, mitä?
-- Ei ole nälkä, vastailtiin yksikantaan. Milloinkaan maailmassa ei meille oltu opetettu -- eikä se ollut tarpeellistakaan -- että ruuanhaku olisi ollut pakollinen toimitus. Vimmastuneena karjaisi vääpeli: heraustreten! (ulos!), ja nöyrästi totteli joka mies, sillä nythän ei käsketty ruokaa noutamaan. Asetuttiin riveihin, vääpeli kuljetti meidät läheiselle töyräälle, juoksutti mitä pahimmassa risukossa edestakaisin ja ainakin kymmenen kertaa huusi: maahan -- ylös, maahan-ylös, pitäen sitä varmaankin hyvin suurena rangaistuksena. Sitten komensi hän meidät ruoturintamaan, kyseli jotakin muutamilta yksilöiltä, tietysti äänellä, jota kuvaamaan eivät sanat riitä, ja ryhtyi vihdoin kaunopuheiseen esitykseen, joka hakee vertaistaan historian aikakirjoista.
-- Te laiskat nahjukset, jotka liikutte kuin etanat, te inhoittavat koirat, te napaseutujen haiseva ryysykansa, jotka olette niin kurjia ja likaisia, ettei teihin voi tarttua, kuin pihdeillä, te ryhdytte osoittamaan mieltänne. Te löyhkäävät raadot, jotka olette erehdyksestä joutuneet tänne häpäisemään Saksan sotaväkeä, te kehtaatte, uskallatte! Minä ammun teidät jokaikisen tähän paikkaan...
Tähän malliin jatkui esitystä. En vastaa siitä, onko jokainen lause siinä muodossa kuin tämä arvon herra sen päästi kieleltään, mutta jyrkästi väitän, etten liioittele. Liikkumattomana, perusasennossa seisten, kuunteli joukko tyynenä ja hartaana; joku silmä vain terävöityi ja välähti, jotkut kasvot hiukan vaalenivat ja poskinahan alta näkyi kiristyneitten leukalihasten paisunta. -- Meidän kansallisuuttamme oli törkeästi loukattu. Oli tehty suurin rikos, minkä ulkomaalainen saattaa maassaan vierailevalle muukalaiselle tehdä. Sitäkin raskauttavampi, kun me kaiken lisäksi olimme vapaaehtoisia sotureita.
Zugführer H., joka aina oli niin tyyni, aina palvelusintoinen ja masentumaton, näytti nyt kuohahtaneelta ja syvästi loukkaantuneelta. Viipymättä lähti hän tapaamaan luutnantti Haasea, joka nyt, hauptmannin ollessa sairaana, toimi komppanian päällikkönä. Nähtävästi vääpeli tajusi rikoksensa, koska hän hätääntyneenä koetti pidättää zugführeriä, vieläpä huuteli hänen jälkeensä, mutta suomalainen, upseerin arvonsa muistaen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan päätä kääntämättä jatkoi matkaansa. Enkä myöhemminkään ole hänen nähnyt tervehtivän tätä vääpeliä, jonka edessä hän näihin asti oli pelkästä kohteliaisuudesta aina seisonut moitteettomassa asennossa, muuten kuin eräänlaisella tyynellä ylemmyydellä.
Komppania oli kuohuksissa ja huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Milloin oltiin tietävinään, että molemmat vääpelit saisivat eron, milloin jotain muuta. Kerrottiin luutnantti Haasen olevan meidän puolellamme, ja häneen me olimme tottuneet luottamaan ja pidimme hänestä. Ymmärsimme kyllä, että olimme syypäät rikokseen, sillä menettelyämme saattoi pitää mielenosoituksena, joka saksalaisessa sotaväessä on niin ankarasti kielletty. Mutta kuitenkin hupeni se mielestämme mitättömäksi sen törkeän raakuuden rinnalla, jota vääpeli oli meitä kohtaan osoittanut.
Vihdoin sitten komppania kutsuttiinkin ulos. Luutnantti Haase puhui meille vakavasti ja hienosti, selittäen tekemämme virheen ja toivoen, ettei se enää uudistuisi. Hän käsitti kyllä, että meitä oli ehkä kohdeltu väärin, mutta sellaisessa tapauksessa oli turvauduttava lailliseen valitukseen, eikä ryhdyttävä sotilaalle kerrassaan sopimattomaan mielenosoitukseen.
Ja vääpeli. Hän kuului saaneen varoituksen, jonkun lievän muistutuksen. -- Jos lie saanut?
3.
PERUNAJUHLAT.
Meikäläinen komppania sai ensimäisenä lähtömääräyksen Kneissistä. Aluksi ei sekään siirtynyt varsinaiselle etulinjalle asti, vaan asettui noin kilometrin taaksepäin erääseen suojaiseen noroon, lähelle Latshe-nimistä puroa. Norossa kasvoi valtavia honkia ja sitä ympäröivien hiekkamäkien rinteille oli kyhätty tilavia, puoleksi maahan upotettuja kämppiä. Ilma oli raitista, maa kuivaa ja metsäistä; parin sadan metrin päässä lauloivat meren aallot ja hohti rannan valkea hieta. Tulihan kyllä tännekin silloin tällöin granaatti, mutta sen osumismahdollisuudet olivat verrattain pienet.
Tuskin olimme saaneet kämppämme asuttavaan kuntoon, kun Setä, joka aina pysyttelihe varsin salaperäisenä kaikkien löytöjensä suhteen, nyhkäisi minua vaivihkaa kylkeen ja kuiskasi.
-- Ota sääskiverkkosi ja seuraa minua.
Minä työtä käskettyä ja niin lähdettiin hyvää kyytiä painumaan poikki kangasmaan. Noin puolisen kilometriä kuljettuamme avartui eteemme laajoja peltoja ja niittyjä; niistä oli suuri osa ruohottunutta ja tallattua, mutta toisin paikoin huomasi selviä viljelyksen merkkejä. Etäämpää näkyi Dumben kylä rikki-ammuttuine taloineen, joiden rakennustyyli suuresti muistutti kotoisia oloja, sekä osa rintavarustusta. Sivummalla olevia rakennuksia ympäröi vehmas omenapuutiheikkö, ja ne näyttivät kodikkailta ja hyvin hoidetuilta, vaikka niissä majailikin vain sotilaita. --
Toverini painui kuin tuulispää rinnettä alas pellolle, missä jo ennestään melkoinen joukko vihreätakkeja hiki hatussa väänsi ja tonki, etsiessään perunoita. Ja nyt niitä löytyi kuin perunamaasta ainakin. Olihan tosin yritelty kaivaa jo Kneississäkin, mutta saalis oli ollut liian niukka. Sääskiverkkoa, jota niin salaperäisellä tavalla oli kehoitettu ottamaan mukaan, käytettiin paremman puutteessa säkkinä, ja hyvinpä sen venyvään syvyyteen mahtuikin kolme neljä keittoa.
Oli siinä riemua, työniloa, huolettomuutta! Jo huomaa ryssäkin tähystyspaikaltaan, koska tuiskahuttaa sekaan sihahtavan shrapnellin. Viheriätakkiset pyrähtävät hajalleen kuin pyyparvi, mutta ennen pitkää jatkuu kaivaminen yhtä vilkkaasti. --
Illalla tarjosi Latshe-noro hauskan näyn. Kun korkeat kunnaat ja metsä kutakuinkin peittivät olinpaikkamme vihollisen vaanivilta silmiltä, uskalsimme sytyttää pieniä nuotioita. Pimenevässä syysillassa makasi niiden ympärillä iloisesti rupattelevia poikia, jotka tarkkaavasti seurasivat kiehumassa olevain perunain kodikasta ropotusta. Eräät valmistelivat jo kastiketta: keitto-astian kanteen murennettiin hieman leipää, sekaan pantiin schmalzia ja suolaa -- muutamat olivat saaneet sipuliakin käsiinsä -- seos käristettiin tulella, kaadettiin vähän vettä päälle, kiehautettiin, ja niin oli "soosi" valmista. Toisinaan, makeanleivän päivinä, kun rasvaa oli runsaammin, paistettiin sen lisäksi sieniä, joita metsässä kasvoi aika taajaan. Vihdoin otettiin perunat tulelta ja niin alkoi syönti. Joka mies ahmi kymmenittäin näitä maukkaita herkku-mummelia. Oli siinä tyytyväisyyttä, oli naurua, silmäin kiilua, kokkapuheita, suun maiskutusta, vyön hellitystä. Ja sitten tupakat suihin ja jutut kiertämään, nuotiotulen suloisesti lämmittäessä täyteläisiä vatsoja ja tähtien ystävällisesti vilkkuessa syystaivaan tummasta sinestä.
Mutta ryssäkin huomasi jotakin outoa. Tuliemme kajastus näkyi kai sittenkin ja vihollinen luuli ehkä suurtenkin joukkojen majailevan metsikössä. Yhtäkkiä alkoi kuulua tuttua surinaa ja iso, harmaa lentokone, jota tuskin erotti tummenevaa taivasta vasten, tulla huristi aivan lähelle. Se heitti pari pommia niskaamme, mutta onneksi ne sattuivat putoamaan melkoisen syrjään. Jyske oli kyllä ankara ja tanner järkkyi, mutta vahinkoa ei tullut. Nuotiot oli kuitenkin heti sammutettava ja miesten mentävä kämppiin. --
Tätä perunajuhlaa kesti sitten noin kuukauden päivät. Perunoita koottiin varastoihin, josta päiväksi kerrallaan määrätty keittäjä valmisti aterian koko kämppäkunnalle. Parissa viikossa miehet muuttuivat tykkönään. He lihoivat silmänäössä, katseeseen tuli eloa ja pulleat posket kiilsivät hymyilevinä kuin täysikuu. Kenttäkeittiön iänikuista ryynisoppaa, johon niin tyyten oli kylläännytty, ei usein syöty. Sensijaan kasvoi hyvinvoinnista heti ylellisyyden kaipuu: kaikin mokomin yritettiin ampua hanhia tai vesilintuja. Ja milloin riistaa saatiin, pidettiin tietenkin mässäys, jota hyvin saattoi verrata kannibaalien hurjiin aterioihin.
4.
KAPINA.
Jo muutaman päivän perästä saimme jättää Latshe-noron, kun pataljoona jälleen siirrettiin etulinjaan. Rintama-osanamme oli pohjoisin pää siitä valtavasta linjasta, joka lähti aina Mustaltamereltä saakka. Seutu oli meren tuulien puhdistamaa, osittain hietaista kangasmaata, osittain vesiperäistäkin, mutta suo oli täällä kokonaan toisenlaatuista kuin Misse-joella, se kasvoi vaivaismäntyä ja rahkasammalta, oli sanoakseni suomalaista. Tilavien, hyvin rakennettujen kämppien paksut, kuoritut seinähirret olivat sisäpuolelta katsoen hohtavan valkoisia; monessa majassa oli jonkinlainen muuri ja oikea hella. Täällä tapasi varsinaisia juoksuhautojakin ylävämmillä paikoilla, ja kaikkialla näkyi vahvoja suojakämppiä monta metriä paksuine kattoineen, joiden turviin tykkitulen aikana saattoi paeta. Muuten oli asema vaarallisempi. Ryssien linja oli merenrannassa tuskin kolmensadan metrin päässä, kauempana etelässä se kyllä kaartui suon taakse painuen kuivemmille seuduille, metsän peittoon ja ollen meistä noin puolentoista kilometrin vaiheilla. Pahin asia oli se, että venäläinen tykistö saattoi ampua meitä sivulta. Riianlahteen pisti nimittäin vihollisen puolelta muuan niemi, ja kun tälle niemelle oli sijoitettu patteri, jouduimme turmiollisen sivutulen alaisiksi. Niinikään olivat patrulliretket paljoa vaarallisemmat, sillä yöt olivat jo pimeitä ja täytyi liikkua metsässä, missä milloin tahansa saattoi joutua väijytykselle alttiiksi. Tervetuliaisiksi meille kerrottiinkin, että se jääkäripataljoona, joka meitä ennen oli täällä majaillut, oli vastikään menettänyt parikymmentä miestä teille tietymättömille juuri tuollaisella tiedusteluretkellä.
* * * * *
Mutta ei oltu vielä pitkää aikaa uudella rintamaosalla majailtu, kun syntyi se hälinä, josta sitten kehkeytyi koko sotahistoriamme kenties ikävin jupakka. Se on sekava vyyhti, jota on vaikea selvittää, ja luulen, että ainoastaan joku korkeammassa asemassa ollut upseeri, jolla on kaikki langat käsissään, voi siitä antaa kokonaiskuvan. Minä tiedän tuskin muuta kuin sen, mitä omassa joukkueessani, oikeammin sanoen omassa kämpässäni tapahtui, ja siitäkin on paljon unohtunut, hämärtynyt epämääräiseksi sekasotkuksi.