Part 42

Näitten sanojen kiihoittamina törmäsivät miehet uudestaan Mustan ritarin kimppuun, jonka parhaana puolustuskeinona nyt oli asettua selin tammipuuta vasten ja läimähytellä ympärilleen pitkällä iskumiekallaan. Kavala Sininen ritari otti toisen peitsen ja odotti, kunnes näki peloittavan vastustajansa olevan tulisimmassa ahdingossa; silloin hän karahdutti lähemmäksi ja aikoi naulata hänet peitsellään puuhun kiinni. Mutta Wamba teki senkin yrityksen tyhjäksi. Narri, jolla tosin ei ollut paljon voimaa, mutta sitä enemmän ketteryyttä, ja josta sotamiehet eivät pitäneet suurta lukua, kun heillä oli tärkeämpi työ tekeillä, hyppeli sinne tänne taistelijoiden takana ja katkaisi kerrassaan Sinisen ritarin uhkaavan hyökkäyksen siten, että löi miekallaan hänen hevoseltaan kinttukintereen poikki. Ratsu ja ratsastaja pyllähtivät maahan. Mutta sittenkin oli Mustan ritarin tila yhä vielä vaarallinen, sillä useampia täysin varustettuja asemiehiä ahdisti häntä tulisesti. Häntä alkoi jo uuvuttaakin, sillä hänen piti ponnistaa kaikki voimansa voidakseen torjua yht'aikaa päältään niin monta, eri haaroilta tulevaa hyökkäystä. Mutta lensipä äkkiä keskelle kiherrystä hanhensulkainen nuoli, joka kaatoi maahan pahimman päälleryntääjän. Ja samassa töytäisi metsästä esiin jousimiesjoukko, etunenässä Locksley ja iloinen munkki. Joutuisaan ja voimallisesti he kävivät rosvojen kimppuun, jotka pian makasivat kaikki maassa hengettöminä tai henkitoreissaan. Musta ritari osoitti kiittäessään auttajiansa majesteetillisuutta, jota hänessä ei ollut aikaisemmin huomattu; hänen ryhtinsä oli ollut pikemminkin tavallisen reippaan soturin kuin korkeasukuisen herran.

»Minulla on sangen tärkeätä, ennenkuin oikein saan ilmaisseeksi kiitollisuuttani näille uskollisille ystäville, saada tietää, ketkä näin aiheetta ovat päälleni hyökänneet. -- Aukaise tuon Sinisen ritarin silmikko, Wamba; hänhän näkyy olevan noiden lurjusten päällikkö.»

Narri riensi murhamiesten päällikön luo, joka kaatuessaan oli loukannut itseään ja takertuneena haavoittuneen ratsunsa alle ei kyennyt vastarintaan eikä pakoon.

»Sallikaa, urhoollinen herra», virnakoi Wamba, »minun nyt olla teidän asemiehenänne, niinkuin äsken olin tallirenkinänne. Silloin autoin teidät alas hevosen selästä, nyt riisun kypärän päästänne.»

Näin sanoen hän, eikä niinkään hellävaroen, irroitti Sinisen ritarin kypärän, joka vieri vähän matkaa nurmikkoa pitkin. Siten paljastui Mustan ritarin nähtäväksi harmahtava tukka sekä tutut kasvot, joita hän ei olisi luullut saavansa tämmöisessä tilaisuudessa nähdä.

»Woldemar Fitzurse!» virkkoi hän kummastellen. »Mikä on voinut yllyttää miestä, joka on niin korkea säädyltään ja jota on pidetty niin kunnollisena, tämmöiseen konnantyöhön?»

»Rikhard», vastasi vangittu ritari katsoen häneen, »vähänpä sinä tunnet ihmissydäntä, kun et tiedä, mihin kaikkeen kunnianhalu ja kostonhimo voivat saattaa jokaisen Aatamin pojan.»

»Kostonhimoko?» sanoi Musta ritari; »enhän minä ole milloinkaan tehnyt sinulle pahaa. Ei sinulla pitäisi olla mitään kostettavana minulle?»

»Sinä hylkäsit naimisliiton tyttäreni kanssa, Rikhard -- eikö siinä ollut kylliksi loukkausta normannilaiselle ritarille, jonka sukuperä on yhtä korkea kuin sinun omasikin?»

»Tyttäresi kanssa?» jatkoi Musta ritari. »Siinäkö muka kylliksi syytä vihaan, ja vieläpä näin veriseen vihaan! -- Siirtykää syrjään, ystävät, tahtoisin puhua hänen kanssaan kahdenkesken. -- Ja nyt, Woldemar Fitzurse, sano minulle täysi totuus -- tunnusta, kuka sinut on käskenyt tähän maankavaltajan työhön?»

»Isäsi poika», vastasi Woldemar, »joka näin tehdessään ei tee muuta kuin rankaisee sinua omasta kapinastasi isääsi vastaan.»

Rikhardin silmät säihkyivät suuttumuksesta, mutta hänen parempi olemuksensa sai pian vihan hillityksi. Hän painoi käden otsaansa vasten ja seisoi vähän aikaa katsellen kukistettua paronia kasvoihin, joissa ilmeisesti taistelivat keskenään loukattu ylpeys ja häpeäntunne.

»Etkö pyydä armoa hengellesi, Woldemar?» kysyi kuningas.

»Ken on joutunut jalopeuran kynsiin», vastasi Fitzurse, »hän tietää rukoukset turhiksi.»

»Pidä siis henkesi pyytämättäsikin», lausui Rikhard; »jalopeura ei kajoo maassa makaaviin raatoihin. -- Pidä henkesi, mutta sillä ehdolla, että kolmen vuorokauden kuluessa poistut Englannista ja menet johonkin Normandian linnaan piiloittamaan häpeääsi; sen lisäksi et saa ikänä sanallakaan mainita, että Anjoun Juhanalla on ollut osaa sinun kavalassa hankkeessasi. Jos sinut nähdään Englannin rajojen sisällä sen ajan jälkeen, jonka olen suonut sinulle, niin kuolet -- tai jos hiiskut sanaakaan, josta sukuni kunnia tahraantuisi, niin ei alttarikaan ole, sen vannon Pyhän Yrjänän kautta, oleva sinulle tarpeeksi varma turvapaikka. Minä hirtätän sinut oman linnasi tornin huippuun kaarneitten ruoaksi. -- Anna tälle ritarille hevonen, Locksley, --ovathan, näen minä, sinun miehesi saaneet kiinni muutamia irrallaan juoksevia -- ja salli hänen lähteä täydessä turvassa.»

»Jollen arvelisi, että tällä äänellä, joka nyt minua käskee, on laillinen valta käskeä», vastasi sissipäällikkö, »niin lähettäisin tuon väijyvän lurjuksen jälkeen nuolen, joka säästäisi häneltä enemmät matkanvaivat.»

»Sinussa asuu tosi englantilainen sydän, Locksley», sanoi Musta ritari; »ja syystä arvaat, että minulla on valta käskeä -- minä olen Rikhard, Englannin kuningas!»

Nämä sanat kuultuansa, joiden majesteetillinen ääni oli Leijonamielen korkean säädyn ja yhtä jalon hengen mukainen, metsäsissit lankesivat heti polvilleen, osoittaen samalla kertaa kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja pyytäen anteeksi pahoja tekojaan.

»Nouskaa pystyyn, ystäväiseni», lausui Rikhard armollisella äänellä, luoden heihin silmänsä, joissa hänen tavallinen iloisuutensa oli jo saanut voiton tulisesta vihastuksesta. Muutenkaan ei hänen kasvoillaan näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä tuimasta tappelusta, paitsi että ne voimanponnistuksesta olivat vielä tulistuksissa. -- »Nouskaa, ystäväni!» lausui hän. »Rikoksenne, olivatpa ne tehdyt metsässä tai pellolla, olette sovittaneet annettuanne Torquilstonen edustalla uskollista apua onnettomuuteen joutuneille alamaisilleni sekä myös tänään pelastamalla kuninkaanne. Nouskaa, uskolliset mieheni, ja olkaa tästä lähtien rehellisiä alamaisia. -- Ja sinä, kunnon Locksley...»

»Älkää enää, kuninkaallinen herrani, nimittäkö minua Locksleyksi, vaan kuulkaa nimeni, jonka maine, pelkään minä, on levinnyt niin avaralle, että se varmaan on ulottunut teidänkin korviinne asti -- minä olen Robin Hood, Sherwoodin salon sissi.»

»Sinä kaikkien metsäsissien kuningas ja kaikkien iloveitikkojen hallitsija», sanoi kuningas, »kuka ei olisi kuullut sinun nimeäsi, jonka maine on levinnyt aina Palestiinan maalle saakka? Mutta minä vakuutan sinulle, uljas metsäsissi, etten tahdo pitää pahassa muistossa yhtään ainoatakaan tekoa, jonka olet tehnyt minun poissaollessani ja näiden metelien aikana, joihin poissaoloni on ollut syynä.»

»Toteenpa tässäkin taas käy vanha sananlasku», virkkoi Wamba, virittäen kokkapuheensa väliin, vaikka kuitenkin vähemmän kärkkäästi kuin tavallisesti, --

Kun kissa kulkuteillä, hiiret pöydälle pyrähti.

»Mitä, Wamba, oletko sinäkin saapuvilla?» sanoi Rikhard. »Enpä ole niin pitkään aikaan kuullut ääntäsi, että luulin jo sinun pötkineen pakoon.»

»Minäkö pakoon pötkisin!» vastasi Wamba. »Milloinka olette nähnyt hupsuuden erillään urhoudesta? Tuossahan on pitkällään miekkani kaatama, kelpo harmaa ruuna, jonka mielelläni näkisin jälleen jaloillaan, kunhan sen isäntä sen sijaan kellottaisi maassa, kinnersuonet poikki. Tunnustaa täytyy, että peräydyinhän minä ensi alussa pikkuisen, sillä kirjava nuttu ei suojele peitsenpäätä vastaan niinkuin rautapaita. Mutta vaikka en taistellutkaan miekallani, niin myöntänettepä kuitenkin, että soitin rynnäkköön.»

»Ja sopivalla ajalla sen teitkin, kunnon Wamba», vastasi kuningas. »Sinun hyvää apuasi en ikänä unohda.»

»_Confiteor! Confiteor!_ (Minä tunnustan syntini!)», huusi samassa nöyrä ääni kuninkaan vieressä. »Eipä latinani auta minua edemmäksi, mutta tunnustaa tahdon rikokseni majesteettia vastaan, jolla olen kuoleman ansainnut. Sitä vain anoisin, että saisin anteeksi, ennenkuin minut viedään mestauslavalle!»

Rikhard katsahti ympärilleen ja huomasi iloisen erakon joka seisoi polvillaan hypistellen helmivyötänsä. Hänen nuijasauvansa, joka ei ollut taistelun aikana jouten ollut, oli nurmikolla vähän matkan päässä isännästään. Munkki oli vääntänyt kasvonsa semmoiseen irveeseen, jonka arveli paraiten ilmaisevan katumusta: silmät olivat taivaaseen päin pullistuneet ja suupielet vääntyneet alas, -- Wamban sanoilla puhuen, niinkuin tupsut kukkaron molemmista päistä. Mutta tämän teeskennellyn katumuksen valheellisuutta todisti naurettavalla tavalla munkin karkeissa kasvojen eleissä väijyilevä veitikkamainen ilve; se näytti kielivän, että hänellä pelko oli yhtä teeskennelty kuin katumuskin.

»Miksi olet näin alla päin, pahoilla mielin, pappi veitikka?» kysyi Rikhard. »Pelkäätkö, että piispasi saa nyt kuulla, miten harras olet palvelemaan Jumalan Emoa ja Pyhää Dunstania? -- Vielä vai, mies, ole huoleti! Rikhard, Englannin kuningas, ei kieli salaisuuksia, jotka saa kuulla viinipullon ääressä.»

»En, armollisin kuninkaani», vastasi erakko, »enpä piispan sauvaa niin pahasti pelkää kuin kuninkaan valtikkaa. Voipa kuitenkin, kun minun saastuttavan nyrkkini piti koskea Jumalan voiteleman majesteetin korvalliselle!»

»Hahaa!» nauroi Rikhard; »siltäkö puolelta tuuli nyt käy? Olinpa, totta puhuen, kokonaan unohtanut korvapuustisi, vaikka korvani soi siitä koko sen päivää. Mutta jos sinun antamasi korvapuusti olikin kelpo lajia, niin vetoanpa näiden hyvien miesten tuomioon, että se tuli täysin määrin maksetuksi -- tai, jos arvelet velkaa vielä jääneen minun puolelleni ja tahdot ottaa vastaan toisen samanlaisen...»

»En suinkaan, en suinkaan», vastasi veli Tuck kiireisesti. »Olenpa saanut omani takaisin, vieläpä koron kanssa -- ja minä toivon vain, että te, kuninkaallinen majesteetti, aina yhtä täydesti maksaisitte veikanne!»

»Jos ne saisin korvapuusteilla suoritetuksi», sanoi kuningas, »niin vähänpä syytä minun velkojillani silloin olisi valittaa rahastoni tyhjyyttä.»

»Mutta en kuitenkaan», sanoi munkki muuttaen jälleen kasvonsa teeskennellyn nöyriksi, »vielä tiedä, millä lihankidutuksella minun pitää sovittaa tuo jumalaton lyöntini!»

»Älä siitä puhu enää, veikkonen», vastasi kuningas. »Minä olen ottanut vastaan niin monta sivallusta muhamettilaisilta ja pakanoilta, että olisin aivan järjetön, jos riitelisin yhdestä korvapuustista, jonka niin pyhä mies kuin Copmanhurstin erakko on suonut minulle. Mutta, pyhä veljeni, luulisinpä kuitenkin parhaaksi sekä kirkolle että itsellesikin, jos hankkisin sinulle luvan riisua munkkikaapusi päältäsi ja ottaisin sinut henkivartijajoukkooni. Sitten saisit palvella minua samalla tavalla kuin tähän asti olet palvellut Pyhän Dunstanin alttaria.»

»Herra kuninkaani», vastasi munkki, »pyydän nöyrimmästi, ettette panisi pahaksi, vaikka en otakaan vastaan tarjoustanne. Ja luulenpa, että te helpostikin soisitte minulle anteeksi, jos vain tietäisitte, miten suuren vallan laiskuuden synti on saanut minussa. Pyhä Dunstan -- olkoon hän meille armollinen! -- seisoo koreasti seinäkomerossaan, vaikka minä joskus löisinkin messuni laimin pyydystäessäni lihavaa metsäkaurista. Olen joskus koko yökauden poissa kotoa, ties häntä millä asioilla --siitä ei Pyhä Dunstan koskaan suutu. Hän on hiljainen isäntä, -- ja hyvänsävyinen isäntä, niinkuin puupölkky ainakin. Mutta jos minun tulisi olla henkivartijana herrani ja kuninkaani palveluksessa -- suuri kunnia se tietysti olisi -- niin, jos vähänkin poikkeaisin tänne leskeä lohduttamaan, tai tuonne metsäkaurista ampumaan, kohtapa kuuluisi kaikenlaista. 'Missä tuo pappi koira on?' soimaisi yksi. 'Eikö kukaan ole nähnyt sen vietävää Tuckia?' kiroilisi toinen. 'Tuo munkkikaapunsa hylännyt lurjus hävittää enemmän metsän otuksia kuin puoli maakuntaa', tiuskaisisi metsänvartija. 'Hän on heti jokaisen aran emokauriin jäljillä, mikä ilmaantuu vain valtakuntaani' haukkuisi toinen. Sanalla sanoen, armollinen kuninkaani, minä rukoilen, että sallitte minun pysyä samanlaisena kuin olin meidän ensi kerran tavatessamme. Tai jos tahtonette minulle osoittaa jotakin hyvyyttä, niin pyytäisin, että pitäisitte minua vain samana köyhänä erakkona, joka asuu Pyhän Dunstanin majassa Copmanhurstissa, ja joka kiitollisuudella ottaa vastaan pienimmänkin lahjan.»

»Kyllä ymmärrän», sanoi kuningas, »ja pitääpä siis tämän pyhän erakon saada lupa kuljeksia sinisaloilla ja ammuskella Wharncliffen metsässä, joka kuuluu minulle. Huomaa kuitenkin, että lupaan sinulle vain kolme kaurista joka vuosi. Mutta jollei niin tapahdu, vaan että sinä tämän lupauksen turvin tapat kolmekymmentä, niin en ole kristitty kuningas enkä tosi kuningas.»

»Olkaa huoleti, armollinen herra», vakuutti munkki, »kyllä minä Pyhän Dunstanin avulla keksin keinoja saattaakseni teidän hyväntahtoisen lahjanne satakertaisesti enentymään.»

»Sitä en epäilekään, veli veikkonen», vastasi kuningas. »Ja koska metsänotuksen liha on kuivanlaista pureksittavaa, niin käsken kellarimestarini toimittaa sinulle yhden puoliskon Kanarian viiniä, yhden aarnin Malvasian viiniä sekä kolme tynnyriä olutta, ensimmäistä panosta joka vuosi. Jollet silläkään vielä saa janoasi aivan sammuksiin, niin ei ole muuta neuvoa, kuin että tulet hoviini ja koettelet päästä ruokaeverstini tuttavaksi.»

»Entäs mitä Pyhälle Dunstanille...?» kysyi erakko.

»Messupaidan ja alttariliinan saat häntäkin varten», jatkoi kuningas ristien silmänsä. -- »Mutta älkäämme kääntäkö leikkiä todeksi, ettei Jumala rankaise meitä siitä, että enemmän ajattelemme omia hulluttelujamme kuin hänen kunnioittamistaan ja palvelemistaan.»

»Kyllä minä vastaan suojeluspyhäni puolesta», tokaisi munkki leikillisesti.

»Vastaa omasta puolestasi, munkki!» lausui Rikhard kuningas jotenkin ankaralla äänellä. Mutta heti hän taas ojensi kätensä erakolle, joka vähän häpeissään lankesi polvilleen ja suuteli kättä. »Vähemmänpä osoitat kunniata kämmenelleni kuin nyrkilleni», sanoi hallitsija. »Sille sinä nyt vain kumarrat polvillasi, mutta tämän edessä löit tuonnoin otsasi maahan.»

Mutta munkki, joka ehkä pelkäsi uudestaan suututtavansa Rikhardia, jos jatkaisi puhetta liian leikilliseen tapaan -- tätä vikaa on varsinkin karttaminen, kun ollaan kuningasten puheilla -- kumarsi syvään ja vetäytyi syrjään.

Tällä hetkellä ilmaantui paikalle vielä kaksi miestä toisten lisäksi.

YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Oi terve, mun herrani ylhäiset, täss' ollahan köyhät, mut iloiset; nyt tanssitaan ja riemuitaan, -- oi tulkaa riemua katselemaan.

MACDONALD.

Tulijat olivat Wilfred Ivanhoe, istuen abotin juhdan selässä, ja Gurth, joka ratsasti ritarin omalla sotaoriilla. Ivanhoe oli äärettömän hämmästynyt, kun hän näki herransa veren tahrassa ja kuusi, seitsemän ruumista virumassa sillä pienellä, lakealla nurmikolla, joka äsken oli ollut taistelutantereena. Yhtä suuri oli hänen kummastuksensa myös siitä, kun hän näki Rikhardin ympärillä niin monta metsäläistä, jotka nähtävästi olivat rosvoja ja siis hiukan vaarallista seuraa kuninkaalle. Hän epäili, pitikö hänen puhutella kuningasta Mustan ritarin nimellä, vai osoittaa hänelle asiaan kuuluvaa kunnioitusta. Rikhard huomasi hänen neuvottomuutensa.

»Puhuttele vain pelkäämättä, Wilfred», virkkoi hän, »Rikhard Plantagenetiä hänen tosinimellään. Nämä miehet, jotka näet hänen ympärillään, ovat rehellisiä Englannin poikia, vaikka heidän tulinen englantilaisverensä taitaakin välistä hairahduttaa heidät hiukan väärille teille.»

»Ritari Wilfred Ivanhoe», sanoi uljas sissipäällikkö astuen esille, »minun vakuutukseni ei voi paljonkaan vahvistaa hallitsijan sanaa; mutta sallikaa minun sittenkin ylpeänä vakuuttaa, että kuninkaalla ei ole sen uskollisempia alamaisia kuin ne, jotka nyt seisovat hänen ympärillään.»

»Sitä en epäile, uljas urho», vastasi Wilfred, »koska kerran sinäkin kuulut niiden joukkoon. Mutta mitä tietävät nuo kuoleman ja vaaran jäljet? Nuo tapetut miehet ja kuninkaani verinen haarniska?»

»Maankavaltajia on ollut kimpussamme, Ivanhoe», sanoi kuningas. »Mutta kiitos ja kunnia siitä olkoon näille urhokkaille miehille, petturit ovat saaneet ansaitun palkkansa. -- Mutta nyt, kun oikein ajattelen asiaa», lisäsi Rikhard hymyillen, »olethan sinäkin kapinoitsija, oikein uppiniskainen kapinoitsija. Sillä enkö ankarasti käskenyt sinua lepäilemään Pyhän Botolfin luostarissa, kunnes haavasi olisi jälleen parantunut?»

»Se onkin jo parantunut», vastasi Ivanhoe; »se ei tee minulle enempää haittaa, kuin jos olisin vain neulalla raapinut nahkaani. Mutta miksi, ah miksi, jalo kuninkaani, tahdotte näin kiusata uskollisen palvelijanne sydäntä ja saattaa itsenne vaaraan syrjäisillä teillä ja hurjilla retkillä, ikäänkuin ei henkenne olisi suuremman arvoinen kuin tavallisen vaeltavan ritarin, jolla ei maan päällä ole muuta arvoa kuin minkä hän voi peitsellään ja miekallaan hankkia itselleen?»

»Eikä Rikhard Plantagenetkään», sanoi kuningas, »halua mitään muuta arvoa kuin sen, minkä hän voi itsellensä hankkia kelpo peitsellään ja miekallaan. Ja suurempana ansiona Rikhard pitää vaarallista retkeä, jonka hän vain kelpo miekkansa ja vahvan käsivartensa voimalla on saattanut hyvään päätökseen kuin suurta tappelua, jossa hän on ollut johtamassa sataatuhatta soturia.»

»Mutta teidän valtakuntanne, minun herrani ja kuninkaani», jatkoi Ivanhoe, »teidän valtakuntanne on hajoamaisillaan ja kukistumaisillaan keskinäissodan vuoksi -- teidän alamaisianne uhkaavat kaikki mahdolliset onnettomuudet, jos heidän kuninkaansa hukkaantuisi johonkin niistä vaaroista, joihin te antaudutte joka päivä ja jollaisesta nytkin olette töintuskin vapautunut.»

»Hohoo -- valtakuntaniko ja alamaiseni?» vastasi Rikhard närkästyen. »Sen sanon sinulle, Wilfred, että parhaatkin alamaisistani ovat liian kärkkäitä kostamaan hullutuksiani omilla hullutuksillani. Niinpä esimerkiksi tämä sangen uskollinen palvelijani, Wilfred Ivanhoe, ei piittaa lainkaan minun ankarasta käskystäni, ja sittenkin hän pitää kuninkaallensa pitkän saarnan siitä, että tämä muka ei tarkoin noudata hänen neuvojansa. Kumpaisellako meistä lienee suurempi syy moittia toista? -- Mutta suo anteeksi minulle, uskollinen Wilfredini. Tätä aikaa, jonka olen kuluttanut ja vielä edelleen aion kuluttaa syrjäisissä paikoissa, on täytynyt täten käyttää -- selitinhän sen sinulle Pyhän Botolfin luostarissa --, jotta ystäväni ja uskolliset aatelisherrani kerkiäisivät saada voimansa kokoon. Sillä kun sanoma Rikhardin tulosta viimein julistetaan, pitää hänen komentonsa alla olla niin suuri sotajoukko, etteivät viholliset uskalla ajatellakaan käydä sen kimppuun ja että aiottu kapina siis kukistuu itsestään miekkaa paljastamatta. Ennen vuorokauden kuluttua ei Estotevillella ja Bohunilla vielä voi olla kyllin väkeä koossa, jotta he voisivat marssia Yorkiin päin. Minä odotan sanomia Salisburyltä etelästä, Beauchampilta Warwickshirestä ja Multonilta ja Percyltä pohjoisesta. Kanslerin pitää saattaa Lontoon kaupunki puolellemme. Ennenaikainen ilmaantumiseni saattaisi minut aivan toisenlaisiin vaaroihin, vaaroihin, joista peitseni ja miekkani tuskin voisikaan pelastaa minua, vaikka apunani olisikin uljaan Robinin jousi ja veli Tuckin nuijasauva ja viisaan Wamban torvi.»

Wilfred kumarsi myöntyen. Hän tiesi hyvin, miten turhaa oli vastustella sitä hurjan ritarillista uljuutta, joka niin usein saattoi hänen kuninkaansa vaaroihin, mitkä helposti olisi voinut välttää, ja joihin antautuminen, suoraan sanoen, oli kuninkaan ankarimmin moitittavia vikoja. Nuori ritari siksi vain huokasi ja vaikeni. Rikhard puolestaan, joka oli iloinen siitä, että oli muka saanut neuvonantajansa vaikenemaan, vaikka hän sydämessään ei voinutkaan olla myöntämättä moitteen oikeutusta, jatkoi puhettansa Robin Hoodin kanssa. --»Metsäsissien kuningas», sanoi hän, »eikö sinulla ole mitään ravintoa tarjottavana kuninkaalliselle veljellesi? Sillä noita roistoja tappaessani oli minulla riittävästi ruumiinliikettä, ja siitä olen saanut ruokahalua.»

»Totta puhuakseni», vastasi sissipäällikkö, »-- sillä en teille, armollinen herra, tahdo valhetella, -- meidän ruoka-aittamme varat ovat pääasiallisesti saatuja...» Hän vaikeni hiukan hämillään.

»Minun metsästänikö, eikö niin?» sanoi Rikhard iloisesti. »Eihän parempaa ruokaa olekaan nälkäiselle vatsalle kuin metsänriista. Ja, totta puhuen, jos kuningas ei viitsi pysyä kotona itse hankkimassa metsänriistaansa, niin eipä hänen pitäisi nostaa liian suurta melua, kun hän näkee sitä hankittavan hänen avuttaankin.»

»Jos te, armollinen kuningas», sanoi Robin, »siis suvaitsette jälleen kunnioittaa käynnillänne erästä Robin Hoodin miesten yhtymäpaikkaa, niin eipä siellä pidä oleman puutetta metsänviljasta. Ja löytyneehän tuopillinen olutta ja kenties myös pikarillinen jokseenkin hyvää viiniä palan painikkeeksi.»

Sissipäällikkö alkoi nyt astua edeltä, ja hänen jäljessään seurasi iloinen kuningas, jota tämä yhteensattuma Robin Hoodin ja hänen metsämiestensä kanssa luultavasti miellytti enemmän kuin istuminen täydessä kuninkaallisessa komeudessaan, loistava piiri aatelisia herroja ympärillään. Seuran ja tapausten vaihtelu, se oli Rikhard Leijonamielelle parasta elämäniloa, ja tämä nautinto oli hänen silmissään sitä makeampi, jos sen lisäksi oli sattunut vaaroja, jotka olivat tulleet hyvin voitetuiksi. Tässä leijonamielisessä kuninkaassa ilmeni koko hyödyttömässä loistossaan ilmeinen ja elävä ritarillisuuden perikuva, semmoisena kuin sitä romaaneissa kuvattiin. Omilla mieskohtaisilla taisteluilla hankittu maine oli hänen kaikkea tavatonta etsivälle mielelleen paljon kalliimpi kuin se loisto, jonka valtiotaito ja viisaus olisivat levittäneet hänen hallituksensa yli. Siitä johtui, että hänen valtakautensa muistutti loistavaa, mutta pian sammuvaa tähdenlentoa, joka kiitää taivaankannen poikki levittäen ympärilleen hyödytöntä ja eriskummallista valoa, mutta heti taas katoaa ympäröivään pimeyteen. Hänen sankaritekonsa ovat antaneet paljon aihetta runoniekoille ja ministreleille, mutta eivät ole tuottaneet kotimaalle ainoatakaan niistä pysyvistä eduista, joista historia niin mielellään laveasti kertoilee, pitäen niitä nousevien polvien esikuvina. Mutta siinä seurassa, missä hän nyt oli, Rikhardin avut saivat tilaisuuden puhjeta esiin mitä loistavimmalla tavalla. Hän oli iloinen ja hyvänsävyinen ja viihtyi hyvin kaikensäätyisten ihmisten parissa.

Suunnattoman suuren tammipuun juurelle katettiin pian Englannin kuninkaalle metsämiehen tapaan pöytä. Hänen ympärillään seisoi piiri miehiä, jotka eivät totelleet kuningaskunnan lakeja, mutta olivat nyt kuitenkin kuninkaan seuralaisina ja henkivartijoina. Lauluja ja leikkipuheita vaihetteli, itsekunkin suorittamia urotöitä ylistettiin; kehuessaan onnistuneita lainrikkomisiaan sissit eivät enää muistaneetkaan puhuvansa lain luonnollisen suojelijan kuullen. Iloinen kuningaskaan ei pitänyt enempää lukua omasta arvostansa kuin hänen seurakumppaninsa; hän vain nauroi, kallisteli kannua ja laski kilpaa leikkiä muun iloisen joukon kanssa. Mutta Robin Hood, joka älyltään oli terävä vaikka oppimaton, halusi lopettaa tämän melskeen, ennenkuin hyvä sopu jollakin tavalla olisi rikkoontunut. Tämä hänen halunsa kiihtyi vielä siitä, kun hän näki huolen pimittävän Ivanhoen otsaa. »Suuri kunnia tosin on meille», hän virkkoi tälle, »että uljas kuninkaamme seurustelee meidän kanssamme; mutta enpä kuitenkaan soisi, että hän tällä tapaa kuluttaa suotta aikaansa, joka valtakunnalle sen nykyisessä tilassa on kallis.»

»Se oli hyvä ja viisas sana, kunnon Robin Hood», vastasi Wilfred kuiskaten. »Ja huomaa, että ne, jotka laskevat leikkipuheita majesteetin kanssa, oli tämä vaikka kuinka iloisella tuulella, itse asiassa leikittelevät leijonanpennun kanssa. Paljoa suuttumuksen syytä ei tarvitakaan, kun se tarttuu kiinni sekä kynsin että hampain.»