Part 40
»Ei, Rebekka», sanoi ritari lauhkeammalla äänellä lähestyen neitoa, »valintani ei ole vielä lopullisesti tehty -- ei, huomaa se; sinulla on nyt valitsemisen valta. Jos menen taisteluun, niin täytyy minun ylläpitää sotamainettani; ja jos niin teen, on sinun kuolemasi tuliroviolla välttämätön. Sillä koko maailmassa ei ole yhtään ritaria, lukuunottamatta Rikhard Leijonamieltä ja hänen suosikkiaan Ivanhoeta, joka minun kanssani taistellessa on päässyt voitolle tai edes ollut täysin vertaiseni. Mutta Ivanhoe, senhän hyvin tiedät, on nyt kykenemätön rautahaarniskaa kantamaan, ja Rikhard on vieraassa maassa vankeudessa. Jos minä menen taisteluun, niin et voi kuolemaasi välttää, vaikka kauneutesi nostaisikin jonkun kuumaverisen nuorukaisen puolustajaksesi.»
»Ja mitä apua on siitä, että kerrot tätä minulle niin moneen kertaan?» kysyi Rebekka.
»Paljon», vastasi temppeliherra, »sillä sinun on tarkastettava kohtaloasi kaikilta puolilta.»
»Hyvä on, käännä sitten kuva», sanoi juutalaistyttö, »ja näytä minulle sen toinen puoli.»
»Jos minä», jatkoi Bois-Guilbert, »menen tuohon kirottuun taisteluun, niin sinun täytyy kuolla hidas, julma kuolema, samassa piinassa, jonka sanotaan määrätyn toisessa maailmassa syyllisille. Jollen mene taisteluun, niin olen virkani ja kunniani menettänyt ritari, jota haukutaan noitien ja uskottomien liittolaiseksi -- sukuni kuuluisa nimi, jonka olen itse tehnyt vielä kuuluisammaksi, on muuttuva soimaus- ja pilkkanimeksi. Minä menetän maineeni, menetän kunniani, menetän toivoni päästä korkeuteen, jonka vertaiseen keisaritkin harvoin pääsevät; minä uhraan hartaan kunnianhaluni, jätän kesken hankkeeni, jotka ovat rakennetut yhtä korkealle kuin ne vuoret, joita myöten jättiläiset, pakanallisen tarun mukaan, yrittivät kiivetä taivaaseen. -- Ja kuitenkin, Rebekka», lisäsi hän langeten polvilleen tytön jalkojen juureen, »kaiken tämän korkeuden tahdon uhrata, kaiken tämän maineen tahdon hylätä, kaiken tämän vallan jättää, -- nytkin, kun käteni jo on siihen ylettymäisillään, -- jos vain sinä sanoisit: Bois-Guilbert, minä sallin sinun rakastaa itseäni.»
»Heittäkää jo nämä mielettömät ajatukset, herra ritari», vastasi Rebekka. »Rientäkää sen sijaan leskikuningattaren ja prinssi Juhanan luokse -- he eivät voi, Englannin kruunun kunnian tähden, sallia teidän suurmestarinne tehdä tämmöistä. Tällä keinolla tulisin pelastetuksi ilman uhrausta teidän puolestanne, ja teidän saamatta tekosyytä vaatia palkkiota uhrinne korvaukseksi.»
»Heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä», jatkoi temppeliritari, pidellen Rebekkaa helmasta kiinni; »sinua vain minä puhuttelen -- ja mikähän vastapaino olisi vaa'an toisessa lautasessa? Ajattele tätä, jos olisinkin paha henki, niin kuolema kuitenkin on vielä pahempi, ja kuolemahan on nyt ainoa kilpailijani.»
»En tahdo punnitsemalla verrata näitä molempia pahoja», sanoi Rebekka, joka pelkäsi suututtavansa hurjan ritarin, mutta toiselta puolen oli myös lujasti päättänyt, ettei suostuisi, ei edes teeskennellen, hänen rakkauteensa. -- »Ole mies, ole kristitty! Jos uskontosi avuihin todella kuuluu armeliaisuus -- joka muuten osoittautuu pikemmin teidän sanoissanne kuin teoissanne -- niin pelasta minut tästä hirvittävästä kuolemasta, vaatimatta palkintoa, joka muuttaisi jalomielisyytesi halvaksi kaupittelemiseksi.»
»Ei, neito!» lausui ylpeä temppeliritari, kavahtaen seisaalleen, »näin et saa minua houkutelluksi. Jos minun pitää hylätä nykyinen kunniani ja toivottu korkeuteni, niin hylkään ne sinun tähtesi, ja me pakenemme yhdessä. Kuule mitä sanon, Rebekka», lisäsi hän jälleen lauhtuneella äänellä; »ei Englanti -- ei Eurooppakaan -- ole koko maailma. On muitakin maita, missä minunkin kunnianhalulleni olisi tarpeeksi avara piiri. Lähtekäämme Palestiinaan, missä Monferratin markiisi Konrad on ystäväni -- ystävä, joka on yhtä vapaa kuin minä itsekin kaikista taikauskon siteistä, jotka kahlitsevat meidän alkujaan vapaata järkeämme. -- Parempi antautua liittoon sulttaani Saladinin kanssa kuin kärsiä näiden sokeitten hylkiöiden moitteita. -- Minä tahdon raivata uuden tien korkeuteen», jatkoi hän, astuen jälleen kiireisin askelin edestakaisin; »Eurooppa saa kuulla hylkäämänsä pojan mannerta kumahuttavan astunnan! Kaikki ne miljoonat ristiretkeläiset, jotka rientävät surman suuhun, eivät voi niin voimallisesti suojella Palestiinaa -- eivätkä kaikki nuo tuhannet ja kymmenettuhannet saraseenit voi sapeleillaan niin voimallisesti raivata itselleen tietä tuohon kansojen riidanalaiseen maahan kuin minun voimani ja viisauteni eräitten säätyveljieni avulla, jotka -- tästä sokeasta ukosta piittaamatta -- tulevat pitämään puoltani niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Sinusta tulee kuningatar, Rebekka -- Karmelin vuoren kukkulalle me asetamme sen valtaistuimen, jonka voimakas käsivarteni on valloittava sinua varten, ja minä vaihdan valtikkaan tuon komentosauvan, jota tähän asti aina halusin!»
»Se on hourailua», sanoi Rebekka, »tyhjää kuvitelmaa, eikä se liikuttaisi minua sittenkään, vaikka olisikin todellisinta totta. Semmoinen on vastaukseni, etten koskaan suostu ottamaan osaa vallasta, minkä voinetkin anastaa itsellesi. Ei kotimaa eikä uskonto ole niin halpaa tavaraa, että voisin vähimmässäkään kunniassa pitää miestä, joka, tyydyttääksensä hillitöntä himoaan vieraan kansan tytärtä kohtaan, on valmis hylkäämään sekä maansa että uskonsa ja katkaisemaan säätynsä siteet, jotka hän vannotulla valalla on ottanut päällensä. -- Älkää, herra ritari, vaatiko maksua pelastuksestani -- älkää kaupitelko jalomielistä tekoa -- suojelkaa sorrettua armeliaisuudesta, älkää omanvoitonpyynnistä. -- Rientäkää Englannin kuninkaan eteen; Rikhard on varmasti ottava vastaan vetoamiseni näiden julmien miesten tuomiosta.»
»En milloinkaan, Rebekka!» vastasi temppeliherra kiivaasti. »Jos minun pitää luopua säädystäni, niin teen sen vain sinun tähtesi. -- Jos sinä hylkäät rakkauteni, niin tahdon kuitenkin säilyttää kunniani -- kaikkea en toki anna ryöstää käsistäni. -- Minäkö kumartaisin niskaani Rikhardille? -- Minäkö anoisin armolahjaa siltä uhka-ylpeältä? -- Ei, Rebekka, temppeliritaristo ei ole milloinkaan minun kauttani alentuva hänen jalkojensa poljettavaksi! Minä luovun ehkä säädystäni, mutta en koskaan petä enkä häpäise sitä.»
»Armahtakoon sitten Jumala minua!» sanoi Rebekka, »sillä ihmisavusta ei taida enää olla mitään toivoa!»
»Ei olekaan», virkkoi temppeliherra, »sillä itse olet ylpeä, ja minussa olet tavannut täysin vertaisesi. Jos minä, peitsi tanassa, ratsastan turnajaistantereen aitauksen sisäpuolelle, ei mikään maallinen syy, älä sitä toivokaan, tule estämään minua ponnistamasta parhaita voimiani. Ja ajattele, mikä kohtalo sinua sitten uhkaa -- hirmuinen kuolema, joka on säädetty vain kaikkein häijyimmille pahantekijöille -- sinä palat hehkuvan halkokasan päällä -- hajoat niiksi alkuaineiksi, joista ruumiimme on niin ihmeellisesti kokoonpantu -- sinun ihanasta vartalostasi ei säily jäännöstäkään, josta voisi päättää: tämä aikoinansa eli ja liikkui! -- Rebekka, ei kenenkään naisen mieli kestä tämmöistä näkyä edessään -- sinä suostut pyyntöihini.»
»Bois-Guilbert», vastasi ihana juutalaistyttö, »sinä et tunne naisen sydäntä tai olet seurustellut vain semmoisten naisten kanssa, joiden parhaat tunteet ovat olleet tukehduksissa. Mutta sen sanon sinulle, ylpeä temppeliritari, että sinun kehuttu pelottomuutesi ei tuimissakaan taisteluissa ole ollut sen pelottomuuden vertainen, jota naiset osoittavat, kun rakkaus tai velvollisuus vaatii heitä kärsimään. Minäkin olen nainen, hellästi kasvatettu, luonnostani vaaraa pelkäävä ja kipua kauhistuva -- mutta kun me molemmat astumme tuon surmatantereen aitauksen sisäpuolelle, sinä taistelemaan ja minä piinattavaksi, niin minun rohkeuteni, sen tunnen varmasti sydämessäni, on oleva lujempi kuin sinun. Hyvästi nyt -- en tahdo tuhlata enemmän sanoja; se aika, joka Jaakobin tyttärelle vielä on suotu maan päällä, on käytettävä toisella tavalla. Minun on käännyttävä sen Lohduttajan puoleen, joka joskus peittää kasvonsa kansansa näkyvistä, mutta jonka korva on aina avoinna, kun hänen puoleensa huudetaan totuudessa ja hartaudessa.»
»Näinkö me siis eroamme?» virkkoi temppeliherra lyhyen vaitiolon jälkeen. »Voi -- jospa emme olisi milloinkaan nähneet toisiamme, tai jos sinä olisit ollut suvultasi jalo ja uskonnoltasi kristitty! -- Ja kun nyt katselen sinua ja muistelen, milloin ja missä me jälleen saamme nähdä toisemme, niin tahtoisinpa -- sen vannon kautta taivaan -- että kuuluisin sinun omaan halpaan kansaasi -- että käsittelisin kultaharkkoja ja sekeleitä peitsen ja kilven sijasta -- että niskani olisi nöyrästi kumarruksissa jokaisen nurkkaparonin edessä ja katseeni herättäisi vain vapisevan, häviöön joutuneen velkamiehen pelkoa --semmoiseksikin tahtoisin muuttua, Rebekka, jos sillä keinolla saisin olla elämäsi toveri ja vapautua siitä hirvittävästä kohtalostani, että minun täytyy auttaa sinun murhaajiasi.»
»Juutalaiset», virkkoi Rebekka, »ovat tulleet sellaisiksi kuin sinä niitä kuvasit sinun kaltaistesi miesten vainoamisen kautta. Jumala on vihoissaan karkoittanut heidät kotimaastaan, mutta ahkeruus on avannut heille ainoan tien mahtavuuteen ja voimaan, josta sorto ei estä heitä. Mutta lue Jumalan valitun kansan muinaista historiaa ja sano minulle, olivatko ne, joiden kautta Jehova teki niin suuria ihmeitä kansojen kesken, silloinkin saituri- ja koronkiskurikansaa! -- Ja tiedä, että meidän joukossamme on sukuja, joiden rinnalle teidän pohjoismaiset aatelissukunne eivät voi koroittaa itseänsä paremmin kuin kurpitsakasvi ylettyy seetripuun latvoihin -- on sukuja, joiden alkuperä juontuu aina niistä mainioista ajoista, jolloin, itse Herran ja Jumalan läsnäollessa, armonistuin vapisi keruubien keskellä -- sukuja, joiden loisto ei ole saanut alkuaan mistään maallisesta hallitsijastakaan siitä peloittavasta äänestä, joka käski heidän isänsä seisomaan lähinnä ilmoituksen tabernaakelia. Semmoiset olivat ylimmäiset Jaakobin suvussa.»
Puna nousi Rebekan poskille, kun hän täten ylisti kansansa muinaista loistoaikaa; mutta se vaaleni jälleen, kun hän huoaten lisäsi: »Semmoiset _olivat_ ylimmäiset Juudan suvussa, mutta semmoisia he eivät enää ole! -- He ovat poljetut maahan kuin kuloheinä ja sotketut tien lokaan. On heidän parissaan kuitenkin niitäkin, jotka eivät häpäise korkeata syntyperäänsä, ja yksi niistä on oleva Iisakin, Adonikamin pojan tytär! Jää hyvästi! Minä en kadehdi verintahrattua mainettasi --en kadehdi pohjoisista pakanoista ja metsäläisistä johtuvaa sukuperääsi --en kadehdi uskoasi, joka aina on huulillasi, mutta ei milloinkaan näy sydämessäsi eikä teoissasi.»
»Lumottu minä olen tosiaankin, Jumala auttakoon», sanoi Bois-Guilbert. »Melkeinpä uskon, että tuo riivattu luuranko puhui totta ja että syynä siihen, kun minun on näin vaikea erota sinusta, on jokin yliluonnollinen taika. -- Ihana tyttö!» jatkoi hän astuen lähemmäksi, mutta hyvin kunnioittavasti, -- »olet niin nuori, niin kaunis, niin peloton! Ja kuitenkin tulee kohtaloksesi kuolema, häpeällinen ja piinallinen kuolema. Kuka voisi olla itkemättä sinun osaasi? Kahteenkymmeneen vuoteen minun silmäni eivät ole nähneet kyyneleitä, mutta nyt ne vettyvät sinua katsellessaan. Mutta eihän auta -- ei mikään nyt enää voi pelastaa sinun henkeäsi. Sinä ja minä olemme kumpainenkin vain välikappaleita välttämättömän kohtalon käsissä, joka ajelee meitä kuin myrsky laivoja, sysäten toista toistansa vastaan, kunnes ne hukkuvat. Anna siis minulle anteeksi, ja sanokaamme toisillemme hyvästi niinkuin ystävykset. Turhaan olen koettanut muuttaa sinun päätöstäsi, ja minun päätökseni on luja niinkuin sallimuksen timantinkovat säädökset.»
»Näinhän», vastasi Rebekka, »ihmiset lykkäävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset. Mutta minä annan sinulle anteeksi, Bois-Guilbert, vaikka olet syynä minun ennenaikaiseen kuolemaani. Sinun voimallisessa sielussasi joskus välähtää jaloja ajatuksia. Mutta se on kuin laiskurin puutarha, jossa rikkaruohot yhdistynein voimin tukahduttavat kelmit ja terveyttä tuovat kukkaset.»
»Aivan oikein», virkkoi temppeliherra, »olenhan minä, niinkuin sanoit, Rebekka, kasvattamaton, kesyttämätön ja ylpeä olen siitä, että keskellä tätä turhanpäiväisten hupsujen ja kavalien ulkokullattujen joukkoa olen saanut omaksi sen jalon mielenlujuuden, joka kohottaa minut heitä kaikkia suuremmaksi. Sodan lapsi olen ollut nuoruudestani alkaen, korkealle pyrkivä, luja ja järkähtämätön pyrkimyksissäni. Semmoisena minun tulee pysyäkin -- ylpeänä, järkähtämättömänä, muuttumattomana; ja sen saa maailma pian nähdä. -- Mutta annathan minulle anteeksi, Rebekka?»
»Yhtä kernaasti kuin teloitettu antaa teloittajallensa anteeksi.»
»Hyvästi sitten», lausui temppeliherra ja läksi kamarista.
Preceptori Albert odotti läheisessä huoneessa maltittomana Bois-Guilbertin paluuta.
»Kauan sinä viivyitkin», sanoi hän; »ja minä olen täällä odottaessani ollut semmoisessa tuskassa kuin olisi ruumiini virunut tulikuuman polttoraudan päällä. Mitä, jos suurmestari tai hänen salakuuntelijansa Konrad olisi tullut tänne? Pahan palkinnonpa olisin silloin saanut avustani. -- Mutta mikä sinua nyt vaivaa, veliseni? Käyntisi horjuu ja otsasi on synkkä kuin yö. Voitko huonosti, Bois-Guilbert?»
»Voin yhtä hyvin», vastasi Bois-Guilbert, »kuin se onneton olento, jonka kuolemantuomio on tunnin päästä täytettävä. -- Ei, pyhä risti auttakoon, en niinkään hyvin -- sillä monta on ollut samanlaisessa tilassa, jotka heittivät henkensä aivan niinkuin luovutaan kuluneesta vaatteesta. Jumala nähköön, Malvoisin, tuo tyttö on miltei masentanut miehuuteni. Puoleksi olen jo päättänyt astua suurmestarin silmien eteen ja sanoa hänelle, että luovun säädystämme ja etten rupea siihen julmaan työhön, johon tuo tyranni on minut määrännyt.»
»Sinä olet hullu», vastasi Malvoisin. »Siten tosin saattaisit itsesi hukkaan, mutta et kuitenkaan voisi tehdä hitustakaan tuon juutalaistytön pelastamiseksi, jonka henki näyttää sinun silmissäsi niin kalliilta. Beaumanoir vain määrää jonkun muun veljistämme sinun sijaasi päätöksensä puolustajaksi, ja syytetyn kuolema on kuitenkin aivan yhtä varma, kuin jos olisit itse täyttänyt sinulle annetun käskyn.»
»Se ei ole totta -- minä itse aion käydä puolustamaan tyttöä peitselläni», virkkoi Bois-Guilbert ylpeästi. »Ja jos sen teen, niin taidat itsekin tietää, Malvoisin, että meidän veljeskunnassamme ei ole ainoatakaan, joka minun peitseni sysätessä kestäisi satulassaan.»
»Oikein, mutta unohdatpa», jatkoi viekas neuvonantaja, »ettet saisi lupaa etkä tilaisuutta tehdä tuota hullutusta. Astupa vain Luukas Beaumanoirin eteen ja sano hänelle hylkääväsi kuuliaisuudenvalasi, niin saatpa nähdä, kuinka kauan tuo itsevaltias ukko sallii sinun kävellä vapaana. Tuskin ovat nuo uhmaavat sanat päässeet huultesi raosta, kun makaat jo sadan jalan syvyydessä maan alla, tämän preceptorio-kartanon vankihuoneessa, odotellen valapattoiselle ritarille tulevaa tuomiota. Tai jos suurmestari yhä edelleen pysyy siinä ajatuksessaan, että olet muka lumouksen alainen, niin saat heti nauttia olkivuoteen, pimeyden ja kahleitten hauskuutta jossakin syrjäisessä luostarikammiossa; -- ja siellä sinulle luetaan pyhiä lukuja, kunnes korvasi menevät lumpeen, ja sinua kylvetellään siunatulla vedellä, kunnes olet hukkumaisillasi, jotta sinuun tunkeutunut paha henki lähtisi tiehensä. Sinun pitää lähteä taisteluun, Bois-Guilbert, tai olet hukassa ja menetät kunniasi.»
»Minä tahdon katkaista siteeni ja lähteä pakoon», sanoi Bois-Guilbert, -- »pakoon, jonnekin kaukaiseen maahan, jonne hullutus ja sokea uskonkiihko eivät vielä ole tunkeutuneet. Ei pisaraakaan tämän ihanan tytön verestä tule vuotamaan minun suostumuksellani.»
»Sinä et pääse pakenemaan», virkkoi preceptori; »sinun hullut puheesi ovat nostaneet epäluuloa ja sinulle ei anneta lupaa lähteä tästä kartanosta. Menehän vain ja yritä -- astu portille ja käske laskea silta alas, niin saatpa nähdä, mitä vastataan. -- Sinä olet kummastuksissasi ja suutuksissasi, -- mutta eikö se olekin sinun omaksi hyödyksesi? Jos pääsisit pakoon, niin mikä muu siitä seuraisi, kuin että vaakunasi käännettäisiin ylösalaisin, että esivanhempiesi nimi tulisi häväistyksi ja itse menettäisit arvopaikkasi? -- Ajattele sitä! Mihinkä pitää sinun vanhojen sotakumppaniesi kätkeä päänsä, kun Bois-Guilbert, paras temppelin peitsimiehistä, julistetaan valapatoksi, heittiöksi ja kokoontunut kansa sen kuullessaan rupeaa viheltämään? Siitäkös suru nousisi Ranskan kuninkaanhovissa! Ja onpa iloitseva ylpeä Rikhard kuullessaan, että se ritari, joka Palestiinassa niin kovasti häntä ahdisti ja miltei himmensi hänen maineensa loiston, nyt on hylännyt ritarikunniansa juutalaistytön tähden, saamatta tyttöä edes silläkään kalliilla uhrilla pelastetuksi!»
»Malvoisin», lausui ritari, »kiitos sinulle -- sinä olet koskettanut sitä sydämeni kieltä, joka herkimmin helähtää! -- Tulkoon kohtalokseni mikä tuleekin, valapatto-sanaa ei tule koskaan lisättäväksi Bois-Guilbertin nimeen. Jumala suokoon, että Rikhard tai joku hänen suurisuisista englantilaisystävistään tulisi minua vastaan taistelutantereelle! Mutta vastustajani paikka on oleva tyhjä -- ei kukaan ole uskaltava taittaa peistään tuon viattoman, onnettoman tytön puolesta!»
»Sitä parempi sinulle, jos niin käy», sanoi preceptori; »jollei hänelle ilmaannu puolustajaa, niin eihän sitten sinun tekosi ratkaise tyttöparan kuolemaa, vaan suurmestarin tuomio yksin. Hänelle siis tulee kaikki häpeä siitä, ja hän on pitävä sitä häpeätä kunnianaan ja ansionaan.»
»Se on totta», virkkoi Bois-Guilbert. »Jollei Rebekalle ilmaannu puolustajaa, niin minä olenkin siellä vain pelkkänä koristuksena, istun tosin tantereella hevoseni selässä, mutta puuttumatta siihen, mitä siellä tapahtuu.»
»Eihän sinulla ole siinä mitään osaa», vakuutti Malvoisin, »ei enempää kuin rautaan puetulla Pyhän Yrjänän kuvalla, kun sitä kuljetetaan juhlakulkueessa.»
»No hyvä, minä siis peruutan ensi päätökseni», vastasi ylpeä temppeliherra. »Rebekka on minua halveksinut -- minut hylännyt -- minua häväissyt. Miksi minä siis hänen tähtensä uhraisin kaiken sen arvon ja kunnian, jota muut ihmiset suovat minulle? Malvoisin, minä menen taisteluun.»
Näin sanottuaan hän poistui kiireesti kamarista; preceptori seurasi jäljestä, pitääksensä häntä silmällä ja vahvistaaksensa tätä päätöstä. Sillä Bois-Guilbertin kunnia oli hänellekin sangen kallis; hän näet toivoi itselleen paljon etua siitä, että Bois-Guilbert kerran nousisi temppeliritariston suurmestariksi. Sitäpaitsi hän suuresti halusi sitä parempaa paikkaa, jonka Mont-Fitchet oli luvannut hänelle sillä ehdolla, että hän koettaisi saattaa onnettoman Rebekan rangaistuksen alaiseksi. Taistellessaan ystävänsä parempia tunteita vastaan Malvoisinilla olikin tarjona kaikki se voima, joka viekkaalla, kylmäverisellä, itsekkäällä ihmisellä aina on, ollessaan tekemisissä hurjien ja ristiriitaisten himojen vallassa riehuvan miehen kanssa. Mutta sittenkin hänen täytyi ponnistaa kaikki taitonsa saadakseen hänet pysymään päätöksessä, johon hän oli hänet saattanut. Hänen täytyi pitää häntä tarkasti silmällä, jotta hän ei taas rupeaisi miettimään pakoa, pääsisi suurmestarin puheille ja silloin kenties julkisesti riitaantuisi päällikkönsä kanssa. Hänen täytyi yhä aika-ajoin toistaa kaikki ne moninaiset syyt, joilla hän tahtoi näyttää toteen, että Bois-Guilbert, tässä tilaisuudessa taistellessaan temppeliritariston puolustajana, ei suinkaan ollut jouduttava eikä vahvistava Rebekan kuolemantuomiota, vaan ainoastaan käyttävä ainoata keinoa, jolla hän saattoi välttää häväistystä ja arvopaikkansa menettämistä.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Pois varjot! -- Rikhard taas on ennallaan!
_Rikhard III_.
Erottuansa ylevämielisestä metsäsissistä ja hänen käräjäpuustaan Musta ritari -- jonka jälkiä meidän on aika jälleen ruveta seuraamaan -- kulki suoraan läheiseen, pieneen ja köyhään luostariin, jota sanottiin Pyhän Botolfin abotin-kartanoksi. Sinne näet oli haavoittunut Ivanhoe kuljetettu linnan valloituksen jälkeen, uskollisen Gurthin ja Wamban huolenpidon alaisena. Tarpeetonta on nyt kertoa, mitä Wilfred ja hänen pelastajansa sillä välin puhuivat keskenään. Siinä olkoon kylliksi, että abotti pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen lähetti sanansaattajia monelle haaralle ja että Musta ritari seuraavana aamuna jatkoi jälleen matkaansa, seurassaan Wamba-narri, jonka piti olla oppaana.
»Me tapaamme jälleen toisemme», sanoi ritari lähtiessään Ivanhoelle, »Coningsburghissa, Athelstan-vainajan kotitalossa, missä isäsi Cedrik pitää hautajaisia suurisukuiselle heimolaiselleen. Minä tahtoisin nähdä sinun saksilaiset sukulaisesi kaikki yhdessä, ritari Wilfred, ja tutustua heihin lähemmin kuin tähän asti. Tule sinne luokseni, minä otan sovittaakseni sinun ja isäsi välit.»
Näin sanoen hän ystävällisesti lausui jäähyväiset Ivanhoelle, joka hartaasti pyysi jo nyt saada seurata pelastajaansa. Mutta Musta ritari ei ottanut tätä pyyntöä korviinsa.
»Lepää sinä tämä päivä; tuskinpa vielä huomennakaan kykenet hevosen selkään. En tahdo mukaani ketään muuta kuin kunnon Wamban, joka voi olla väliin pappina, väliin narrina, miten milloinkin minulle lienee mieleen.»
»Ja minä», sanoi Wamba, »tahdon mielelläni seurata teitä. Tekisipä mieleni nähdä Athelstan-herran hautajaispidot. Sillä jollei ruokaa ja juomaa tuoda runsaasti ja tiheään, niin luulen hänen nousevan kuolleista torumaan kokkia, ruokaeverstiä ja juomanlaskijaa; ja sitä maksaisi vaivan nähdä. Tietysti luotan, herra ritari, siihen, että teidän urhoutenne puhuu puolestani Cedrik isännälleni, jollei oma älyni riittäisi.»
»Mitenkä minun halpa urhouteni onnistuisi siinä, herra narri, johon sinun terävä älysi ei pysty? Selitä minulle se.»
»Äly, herra ritari», vastasi narri, »voi kylläkin olla hyvä. Äly on sukkela, teräväsilmäinen veitikka, joka heti huomaa naapurin heikon puolen ja osaa pysyttäytyä tyynen puolella, kun tämän naapurin himot riehuvat myrskynä. Mutta urhous on vahva juupeli, joka voittaa kaikki esteet. Se soutaa sekä vastatuulet että vastavirrat ja pääsee aina eteenpäin. Ja sentähden, jalo ritari, tahdon hyväkseni käyttää jalon isäntäni hyvää säätä, mutta luotan siihen, että te lähdette liikkeelle kohta, kun sää riehahtaa pahaksi.»
»Herra Musta ritari, koska suvaitsette käyttää sitä nimeä», sanoi Ivanhoe, »pelkäänpä, että valitsemanne opas on hiukan liian lörppö ja kiusallinen. Mutta tunteehan hän jokaisen metsäpolun ja solan yhtähyvin kuin paras eränkävijä. Ja onhan tämä narririepu, niinkuin itsekin olette saanut nähdä, uskollinen kuin teräs.»
»Ei», virkkoi ritari, »kun hän vain osaa neuvoa minulle tien, niin en aio suuttua, jos hän tahtoo tehdä matkani huvittavaksi. -- Hyvästi vain, Wilfred-ystäväni, -- muista, ettet saa lähteä aikaisemmin kuin huomenna.»
Näin sanoen hän ojensi kätensä Ivanhoelle, joka vei sen huulillensa. Sitten Musta ritari otti jäähyväiset abotilta, nousi hevosen selkään ja läksi matkalle yhdessä Wamban kanssa. Ivanhoe seurasi heitä silmin, kunnes he katosivat läheisen metsän varjoon; sitten hän palasi luostariin.
Mutta heti aamumessun jälkeen hän pyysi abottia puheilleen. Vanha mies riensi hänen luokseen ja kysyi arkaillen, miten hänen terveytensä laita oli.
»Olen parempi», vastasi Ivanhoe, »kuin hartain toiveeni olisi voinut olettaa. Tai on haavani ollut helpompi kuin mitä verenvuodosta päättäen luulin; tai on tuo voide ihmeellisellä tavalla vaikuttanut siihen. Minusta tuntuu kuin voisin jo kantaa rautahaarniskaa. Ja hyvä se onkin, sillä mielessäni liikkuu ajatuksia, jotka eivät salli minun kauemmin viipyä täällä jouten.»
»Ei, pyhät miehet estäkööt», sanoi abotti, »että Cedrik Saksilaisen poika lähtisi tästä luostarista, ennenkuin hänen haavansa ovat parantuneet! Olisi häpeä meidän säädyllemme, jos sen sallisimme.»
»En minä pyrkisikään pois teidän vieraanvaraisen kattonne alta, arvoisa isä», virkkoi Ivanhoe, »jollen tuntisi kykeneväni matkalle ja jollei minun olisi pakko lähteä.»
»Ja mikä pakottaa teitä niin äkilliseen lähtöön?» kysyi abotti.