Part 39

Sen jälkeen hän nöyrästi huomautti suurmestarille, että hänelle olisi sallittava tilaisuus saattaa sana ystävillensä, jotta he saatuaan tiedon hänen tilastaan voisivat mikäli mahdollista hankkia hänelle puolustajan.

»Se on oikeuden ja kohtuuden mukaista», päätti suurmestari. »Valitse joku sanansaattaja, johon luotat, ja hän saa vapaasti tulla puheillesi vankihuoneeseesi.»

»Onkohan», kysyi Rebekka, »täällä ketään, joka hyvän asian vuoksi tai runsaan palkinnon tähden tahtoisi toimittaa perille onnettoman tytön sanan?»

Kaikki olivat vaiti; kukaan ei uskaltanut suurmestarin läsnäollessa tunnustaa säälivänsä tuota väärän kanteen alaista vankia; jokainen näet pelkäsi sen takia joutuvansa epäillyksi juutalaisuuden salaisesta suosimisesta. Tätä pelkoa ei palkinnon toivokaan voinut voittaa, saatikka sitten armeliaisuus.

Rebekka seisoi hetken aikaa sanomattoman tuskan vallassa ja huudahti sitten: »Voiko tämä olla totta? -- Pitääkö Englannissa sen ainoan vähäisen pelastuksen toivon, joka minulle on vielä suotu, raueta tyhjäksi siitä syystä, ettei kukaan tahdo tehdä minulle armeliaisuuden työtä, jota muuten ei kielletä paatuneimmaltakaan pahantekijältä?»

Vastasipa silloin viimein Higg Snellinpoika: »Minä olen vain vaivainen mies, mutta tämän tytön armeliasta apua saan kiittää siitä, että voin senkin verran kävellä ja liikkua. Minä lähden siis toimittamaan asiasi», lisäsi hän kääntyen Rebekan puoleen, »niin hyvin kuin vaivainen raukka voi, ja iloinen olisin, jos jalkojeni nopeus vielä voisi parantaa kieleni tuottaman pahan. Voi, voi! Kun kehuin sinun armeliaisuuttasi, niin enpä osannut aavistaa, että sillä saatoin sinut vaaraan!»

»Jumala», virkkoi Rebekka, »kaikki asiat säätää. Hän voi heikoimmankin välikappaleen avulla lakkauttaa Juudaan kansan vankeuden. Ja etana saisi tämän asiani toimeen yhtä varmaan kuin haukka. Käy etsimään käsiisi Iisak Yorkilaista -- tässä on rahaa hevosen ja miehen elatukseksi -- ja vie hänelle tämä paperi. -- En tiedä, taivaastako tämä ajatus mieleeni johtui, mutta lujimmalla luottamuksella uskon, että kuolema ei ole tuleva osakseni ja että minulle on puolustaja nouseva. Jää hyvästi! --Elämäni tai kuolemani riippuvat sinun joutuisuudestasi!»

Mies otti paperin, joka sisälsi vain muutamia hepreankielisiä rivejä. Moni katsojajoukosta kielsi häntä koskemasta tuohon epäluulonalaiseen kirjeeseen, mutta Higg oli lujasti päättänyt auttaa hyväntekijätään. »Hän on pelastanut henkeni», sanoi hän, »ja minä uskon varmasti, ettei hän tahdo saattaa sieluani hukkaan. Minä koetan», hän lisäsi, »saada lainaan naapurini Burthonin kelpo juhdan ja riennän sitten Yorkiin niin kiireesti kuin vain mies ja hevonen jaksavat.»

Mutta eipä hänen tarvinnutkaan mennä niin kauas. Noin puolen virstan päässä preceptorio-kartanon portilta hän kohtasi kaksi ratsumiestä, jotka hän puvuista ja korkeista, keltaisista lakeista tunsi juutalaisiksi. Ja vielä lähemmäksi saavuttuaan hän huomasi, että toinen heistä olikin hänen entinen isäntänsä Iisak Yorkilainen. Toinen oli rabbiini Ben Samuel. Molemmat miehet olivat kuultuansa, että suurmestari piti ritaristonkokousta noidan tuomitsemista varten, tulleet niin lähelle preceptorio-kartanoa kuin heidän pelkonsa salli.

»Veli Ben Samuel», sanoi Iisak, »sieluni on levoton, vaikk'en oikein tiedä siihen syytä. Tuommoisia noitakanteita on usein ennenkin keksitty peitteeksi kansamme tuomioksi haudotuille pahoille hankkeille.»

»Ole huoleti, veikkoseni», lohdutti lääkäri. »Mikä hätä sinun on olla tekemisissä nasarealaisten kanssa, kun sinulla on tarpeeksi tuota väärää mammonaa, jolla voit ostaa heiltä vapauden -- hallitseehan kulta noiden jumalattomien miesten sydämiä yhtä voimallisesti kuin mahtavan Salomonin sinetin sanotaan hallinneen pahoja henkiä. -- Mutta mikä vaivais-parka tuolla kömpii tännepäin kainalosauvojensa nojassa arvattavasti minun puheilleni? -- Veikkonen», lisäsi lääkäri puhuen Higg Snellinpojalle, »kyllä kernaasti autan sinua taidollani, mutta en koskaan anna ropoakaan maantiekerjäläiselle. Hyi häpeää! -- Ovatko jalkasi halvatut? No, sitten elätä itseäsi kättesi työllä. Sillä vaikk'et juuri kelpaa joutuisaksi sanansaattajaksi etkä huolelliseksi paimeneksi etkä sotamieheksi etkä hätäisen herran palvelijaksi, niin onpahan niitä kuitenkin töitä... Mitä nyt, veli?» hän keskeytti korean puheensa katsahtaen Iisakiin, joka vain vilkaistuaan Higgin tuomaan paperiin parahti kovasti, putosi muulinsa selästä kuin kuollut ja makasi hetken aikaa tunnottomana maassa.

Rabbiini hyppäsi säikähtyneenä hänkin alas juhtansa selästä ja koetti toinnuttaa matkakumppaniansa semmoisilla lääkkeillä, jotka hän tiesi hyviksi. Olipa hän ottanut suoneniskuraudankin taskustansa aikoen sen voimalla virotella onnetonta miestä henkiin, kun tämä tointui jo itsestään. Ensi työkseen Iisak repi lakin päästään ja ripotti tomua harmaihin hiuksiinsa. Lääkäri luuli tämän äkillisen ja kovan mielenliikutuksen raivonpuuskaksi ja aikoi taas ottaa esiin kojeensa, mutta Iisakin puheesta hän pian pääsi asian perille.

»Surunlapseni», valitti juutalainen, »paremmin sopisi sinulle nimi Benoni kuin Rebekka. Miksi pitää sinun kuolemallasi saattaa harmaat hiukseni hautaan, niin että katkerana kiroon Jumalaa ja kuolen!»

»Veljeni», virkkoi rabbiini suuresti hämmästyneenä, »oletko tosiaankin Israelin seurakunnan vanhimpia, kun tämmöisiä sanoja päästät suustasi? Tottahan toivoakseni huoneesi lapsi vielä elää?»

»Elää hän vielä», vastasi Iisak; »mutta hän elää niinkuin Daniel, jota nimitettiin Belsassariksi, eli leijonanluolassa. Hän on vankina noiden Belialin miesten vallassa, ja he aikovat harjoittaa julmuuttaan häntä vastaan armahtamatta hänen nuoruuttaan ja kauniita kasvojaan. Voi, voi! Hän oli kuin vihreistä palmunlehdistä punottu seppele harmailla hiuksillani; ja nyt hänen täytyy yhdessä yökaudessa lakastua kuten Joonaan kurpitsa! -- Rakkauteni lapsi! Vanhuuteni lapsi! Voi Rebekka, Raakelini lapsi! Kuoleman varjon pimeys on sinut peittänyt.»

»Mutta luehan tuo paperi», neuvoi rabbiini; »kenties me vielä löydämme pelastuskeinon.»

»Lue sinä, veli», vastasi Iisak, »sillä silmäni ovat kuin vesilähde.»

Lääkäri luki siis omalla kielellään seuraavat sanat:

»Iisakille, Adonikamin pojalle, jota pakanat nimittävät Iisak Yorkilaiseksi: rauhaa ja lupauksen siunausta vuotakoon runsaasti ylitsesi! -- Isäni, minä olen kuin se, joka on tuomittu kuolemaan pahanteosta, mistä ei sieluni tiedä mitään -- nimittäin noituudesta. Isäni, jos löytyisi jostakin väkevä mies, joka tahtoisi puolestani taistella miekalla ja peitsellä nasarealaisten tavan mukaan Templestowen turnajaistantereella kolmantena päivänä tästä lähtien, niin meidän isiemme Jumala kukaties suo sille miehelle voimaa puolustaa viatonta ja turvatonta. Mutta jollei semmoista miestä löydetä, niin käske kansamme tyttärien itkeä minua niinkuin kadonnutta itketään, ja niinkuin metsäkaurista, jonka metsästäjä on ampunut, ja kuin kukkasta, jonka niittäjän viikate on katkaissut. Sentähden katso, mitä voit tehdä ja onko pelastus mahdollinen. Eräs nasarealaissoturi ehkä kyllä tarttuisi miekkaan puolestani, nimittäin Wilfred, Cedrikin poika, jota pakanat nimittävät Ivanhoeksi. Mutta hän luultavasti ei vielä kykene kantamaan rautapukua. Lähetä sittenkin, oi isä, hänelle sanoma tästä; sillä hänellä on ystäviä kansansa väkevien miesten joukossa, ja koska hän vankeudessa oli meidän kärsimystoverimme, niin kenties hän hankkii minulle puolustajan. Ja sano hänelle, että Rebekka, olipa elämä tai kuolema hänelle sallittu, on eläessään ja kuollessaan aivan viaton siitä rikoksesta, josta häntä syytetään. Ja jos niin olisi Jumalan tahto, että sinun täytyy kadottaa tyttäresi, älä, vanha rakas isäni, kauemmin viivy tässä verenvuodatuksen ja julmuuden maassa, vaan muuta pois Cordovaan, missä veljesi elää hyvässä turvassa Boabdil Saraseeniläisen valtaistuimen suojassa. Sillä maurilaisten julmuus ei ole niin julma Jaakobin sukua vastaan kuin Englannin nasarealaisten julmuus.»

Niin kauan kuin Ben Samuel luki kirjettä, kuunteli Iisak sitä jokseenkin lujalla mielellä. Mutta sitten hän taas rupesi itämaiseen tapaan osoittamaan suruansa liikkeillään ja parkumisellaan, repien vaatteitansa, ripottaen maantien tomua tukkaansa ja huutaen: »Voi tytärtäni! Voi tytärtäni! Voi sinua, joka olet lihaa lihastani ja luuta luustani!»

»Mutta rohkaise mielesi», lohdutti rabbiini, »sillä surusta ei nyt ole apua. Sonnusta kupeesi ja mene etsimään tuota Wilfrediä, Cedrikin poikaa. Kukaties hän voi auttaa sinua neuvoillaan tai voimallansa; sillä tuo nuorukainen on suuressa suosiossa Rikhard-kuninkaan luona, jota nasarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, ja huhu tämän kuninkaan kotiinpaluusta on yhä varmempana levinnyt ympäri maata. Saattaisi käydä niin, että kuningas antaa hänelle kirjeen ja sinetin kieltäen noita verisiä miehiä, jotka temppelin häväistykseksi ovat ottaneet itselleen temppeliritarien nimen, toteuttamasta tätä aikomaansa pahuutta.»

»Minä lähden heti häntä hakemaan», virkkoi Iisak, »sillä hän on hyvä nuorukainen ja armahtavainen Jaakobin lapsia kohtaan heidän maanpakolaisuudessaan. Mutta hän ei kykene pukemaan ylleen rautavaruksia, ja kuka toinenkaan rupeaisi taistelemaan Siionin poljettujen lasten puolesta?»

»Älähän», sanoi rabbiini; »puhuthan nyt niinkuin se, joka ei tunne pakanoitten mieltä. Kullalla voit heidän apunsa ostaa, aivan samalla tavalla kuin voit kullalla lunastaa itsesi heistä vapaaksi. Ole huoleti ja lähde hakemaan tuota Wilfred Ivanhoeta. Minäkin nousen ja ryhdyn toimiin, sillä suuri synti olisi, jos jättäisin sinut yksiksesi tässä pulassa. Minä riennän Yorkin kaupunkiin, missä on monta sotaherraa ja väkevää miestä koolla, ja heidän paristaan, sitä älä epäilekään, löydän kyllä jonkun, joka ottaa taistellakseen tyttäresi puolesta. Sillä kulta on heidän jumalansa, ja rikkauden vuoksi he panevat henkensä yhtä kernaasti kuin maansakin alttiiksi. -- Tottahan sinä, veli, sitten täytät, mitä lupaan heille sinun nimessäsi?»

»Tietysti, veli», vastasi Iisak, »ja siunattu olkoon Jumala, että hän tässä hädässäni soi minulle lohduttajan. Älä sittenkään oitis suostu heidän vaatimukseensa, sillä saatpa nähdä, että tällä kirotulla kansalla on tapana vaatia leiviskä ja lopulta kuitenkin tyytyä luotiin. -- Mutta olkoon kuitenkin, niinkuin tahdot, sillä mitä apua olisikaan minulla kaikesta kullastani, jos rakkauteni lapsi hukkaantuisi?»

»Hyvästi», sanoi lääkäri, »ja tapahtukoon, niinkuin sydämesi halajaa.»

He syleilivät toisiansa ja lähtivät sitten kumpikin haaralleen. Vaivainen talonpoika jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen katsellen heidän jälkeensä.

»Te juutalaiskoirat», kirosi hän; »ettehän pidä enempää lukua vapaasta miehestä, kuin olisi hän osto-orja tai turkkilainen tai vaikkapa vain ympärileikattu hebrealainen niinkuin te! Olisivatpa nuo toki voineet viskata minulle äyrin tai kaksikin palkakseni. Mikä pakko minun oli kuljettaa heidän jumalattomia koukeroitaan, jotka kenties voivat loihtia minutkin, niinkuin usea varoitti lähtiessäni. Ja mitä apua minulle on tästä kultakappaleesta, jonka tyttö minulle antoi, jos ensi pääsiäisenä saan sen vuoksi toruja papilta, joka ottaa minulta kaksi sen vertaa syntini sovittajaisiksi, ja jos minun kenties vielä päälliseksi täytyy koko ikäni pitää hyvänäni haukkumanimeä 'juutalaisen postimies'? Taisinpa tosiaankin olla noiduttu seistessäni lähellä tuota tyttöä! --Mutta niinhän aina on käynyt kaikkien, niin juutalaisten kuin kristittyjen, jotka sattuvat hänen seuraansa -- ei kukaan voinut olla tottelematta, kun tyttö lähetti jollekin asialle -- ja nytkin, kun häntä muistelen, antaisin koko työhuoneeni sekä kaikki työkaluni, jos hänet sillä saisin lunastetuksi.»

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Oi, tyttö, kylmä ja leppymätön, minun ylpeä mielen' on myös.

SEWARD.

Iltahämärissä samana päivänä, jolloin edelläkerrottua oikeudenistuntoa (jos sitä sellaiseksi voi sanoa) oli pidetty, kolkutettiin Rebekan vankihuoneen ovelle. Tätä kolkutusta ei kuullut huoneen asukas, joka par'aikaa luki iltarukoustaan uskontonsa käskyn mukaan ja lopuksi veisasi tämän virren:

Kosk' Israel, kansa Jumalan, läks ulos maasta orjuuden, edellä nähtiin kulkevan oppaana patsaan tulisen. Päivällä savupilvenä se kulki verkkaan kulkuaan, ja yöllä hehkuin helein punasi hiekat erämaan.

Ylistysvirret kaikuivat kanss' pasuunain ja symbaalein ja yhdess' äänet raikuivat Siionin impein, sankarein. Mut ihmeet meit' ei auta nyt, kansamme Herra hylkäsi; Sun tieltäis se on erinnyt, siis otit siltä kätesi.

Siionin alttarilta ei nyt nouse savu tupruttain, ja kauniit kanteleemme jäi pilkattavaksi pakanain. Mut sikain vert' et vaadikaan, et uuhten lihaa uhrikses; katuva, nöyrä sydän vaan on mieluisin sun mielelles.

Kun Rebekan hurskaan virren säveleet olivat vaienneet, kuului hiljainen kolkutus uudestaan. »Astu sisään», virkkoi Rebekka, »jos olet ystävä; ja vaikka olisit vihamieskin, ei minulla ole voimaa estää sinua sisään tulemasta.»

»Minä olen», sanoi Brian de Bois-Guilbert astuen huoneeseen, »ystävä tai vihamies siitä riippuen, kuinka meidän keskustelumme tulee päättymään.»

Nähdessään tuon miehen, jonka irstasta himoa Rebekka piti alkusyynä onnettomaan kohtaloonsa, hän varovaisella, mutta kuitenkin pelottomalla liikkeellä perääntyi vankilansa syrjäisimpään sopukkaan. Näytti kuin hän olisi päättänyt väistyä temppeliherran tieltä niin paljon kuin mahdollista, mutta sitten pysyä lujasti paikallansa, kun hän ei enää voinut päästä edemmäksi. Hän seisahtui siihen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat mielenlujuutta, vaikkakaan ei uhmaa. Selvästi näkyi, että hän ei tahtonut yllyttää vastustajaansa väkivaltaan, mutta oli päättänyt kaikella voimallansa panna vastaan, jos Bois-Guilbert yritti tehdä väkivaltaa.

»Ei teidän tarvitse pelätä minua, Rebekka», virkkoi temppeliherra, »tai jos vielä tarkemmaksi oikaisen puheeni, teidän ei tarvitse ainakaan _nyt_ pelätä minua.»

»En teitä pelkääkään, herra ritari», vastasi Rebekka, vaikka hänen henkensä ahdistus tahtoi tehdä tyhjäksi sanojen uljuuden. »Luottamukseni on luja, minä en pelkää teitä.»

»Siihen ei olekaan syytä», virkkoi Bois-Guilbert vakavana; »entisiä hurjia yrityksiäni teidän ei nyt tarvitse pelätä. Tässä on vartijoita lähellä, joita voitte kutsua avuksi ja jotka eivät ole minun käskettäviäni. Heillä on määränä viedä teidät kuolemaan, Rebekka; mutta he eivät sallisi kenenkään, kaikkein vähimmin minun, loukata teitä, jos hulluuteni -- sillä hulluutta se todella on -- ajaisi minut semmoisiin tekoihin.»

»Jumala olkoon ylistetty siitä!» lausui juutalaistyttö; »kuolemaa minä kaikesta vähimmin pelkään tässä pahuuden pesässä.»

»Niin», vastasi temppeliherra, »peloton sydän taipuu helposti kuolemaan, jos matka sinne on lyhyt ja avoin. Peitsenpistosta tai miekansivalluksesta minäkään en suuresti surisi -- eikä teitä peloita hyppäys pyörryttävän korkealta muurilta tai terävän väkipuukon pisto --ne eivät ole meidän mielestämme niin hirmuiset kuin se, mitä pidätte häpeänä. Kuule minua -- mitä sanon, Rebekka -- minun kunniantuntoni on kenties yhtä herkkä kuin sinunkin; ja molemmat me osaamme yhtä hyvin kuolla sen vaatiessa.»

»Onneton mies», sanoi juutalaistyttö, »onko sinun siis pakko antaa henkesi alttiiksi semmoisten ajatusten tähden, joita kylmäverisenä ollessasi et itsekään usko? Se tosiaankin on kalliin aarteen vaihtamista tavaraan, joka ei ole leipää. Mutta älä luule, että minun laitani on sama. Jos sinun aikomuksesi ajeleekin ihmismielen hurjilla, vaihtelevilla laineilla, niin minun päätökseni on laskenut ankkurinsa ikikallioon.»

»Vaiti, tyttö», vastasi temppeliherra, »semmoisista puheista ei nyt ole paljon apua. Sinua ei ole tuomittu nopeaan ja helppoon kuolemaan, joka onnettomalle on mieluisaa ja toivottomalle tervetullut, vaan hitaaseen ja tuskalliseen kidutukseen, jonka julmuus on yhtä suuri kuin se rikos, mistä noiden ihmisten perkeleellinen taikauskoisuus sinua syyttää.»

»Ja kenenkä -- jos sellainen kohtalo uhkaa minua -- kenenkä syytä se onkaan?» intti Rebekka; »tietysti hänen, joka ajatellen vain omaa petomaista himoansa väkisin raahasi minut tänne ja joka nyt, en tiedä missä tarkoituksessa, suurentelee minua uhkaavan kohtalon hirmuisuutta.»

»Älä usko», sanoi temppeliherra, »että olen saattanut sinut tähän tilaan. Minä olisin tahtonut suojella sinua tätäkin vaaraa vastaan omalla ruumiillani yhtä hartaasti kuin peittelin sinua nuolilta, jotka muuten olisivat sinut surmanneet.»

»Jos tarkoituksesi olisi ollut viattoman tytön kunniallinen suojeleminen», virkkoi Rebekka, »niin olisin sinua kiittänyt huolenpidostasi. -- Mutta niinkuin asia nyt on, olet niin monta kertaa vaatinut siitä sellaista palkintoa, etten pidä elämääni minkään arvoisena, jollei se voi säilyä muulla kuin sinun vaatimallasi hinnalla.»

»Lakkaa jo moittimasta minua, Rebekka», sanoi temppeliherra. »Minulla on itsellänikin paljon syytä tuskaan enkä kärsi, että enennät sitä moitteillasi.»

»Mikä sitten on tarkoituksenne, herra ritari?» kysyi juutalaistyttö. »Puhukaa lyhyesti. Jos teillä täällä on muuta tekemistä kuin että tulitte katsomaan onnettomuutta, johon olette syypää, niin ilmoittakaa se minulle. Ja sitten olkaa armelias ja jättäkää minut yksin. Askel tästä ajallisesta maailmasta iankaikkiseen elämään on lyhyt, mutta hirvittävä, ja minulla on vain muutamia harvoja hetkiä valmistusaikaa siihen.»

»Minä näen, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert, »että yhä vielä pidät minua syypäänä onnettomuuteesi, vaikka kuitenkin hartain haluni olisi ollut pelastaa sinut siitä.»

»Herra ritari», sanoi Rebekka, »mielelläni jättäisin kaikki moitteet sikseen. Mutta mikä on sen varmempaa, kuin että hillitön himonne on syynä minun kuolemaani?»

»Sinä erehdyt -- sinä erehdyt», -- jatkoi temppeliherra kiireesti, »kun luulet minun tarkoituksekseni tai teokseni sellaista, mitä en voinut estää enkä edes ennakolta arvatakaan. -- Kuinka minä osasin ajatella, että tänne äkisti tulisi tuo ukko-hupakko, jonka jotkut hurjan uljuudenpuuskat ja hupsujen ylistämät, järjettömät lihankidutukset ovat kohottaneet paljon ylempään paikkaan, kuin mitä hän ansaitsisi, ylempään kuin terve järki sallisi, ylemmäksi minua ja ylemmäksi satoja muita meidän säätymme ritareita, jotka ajatuksissaan ja tunteissaan ovat vapaat kaikista noista tyhmistä ja turhista hullutuksista, joita hän aina tottelee?»

»Mutta istuittehan tekin», väitti Rebekka vastaan, »tuomitsemassa minua, joka olen viaton, aivan viaton, niinkuin te itse hyvin tiedätte. Tekin olitte osallinen siinä päätöksessä, joka määräsi minulle kuoleman, ja jos oikein ymmärsin, te tulette itse miekallanne todistamaan syyllisyyteni ja vahvistamaan tuomioni.»

»Malta, tyttö», vastasi temppeliritari. »Onhan sinun heimosi paremmin kuin mikään muu kansa aina osannut taipua asianhaaroja myöten ja käännellä laivansa kokkaa, niin että ovat hyväkseen käyttäneet vastatuuliakin.»

»Kirottu olkoon se hetki», virkkoi Rebekka, »joka Israelin suvulle opetti sen taidon. Mutta kova onni masentaa sydämet, niinkuin tuli taivuttaa jäykkää terästäkin; ja niiden, joilla ei enää ole omaa valtaa eikä omaa vapaata, itsenäistä kotimaata, täytyy kumartaa muukalaista. Se on kansamme kirous, herra ritari, joka epäilemättä on ansaittu palkka meidän omista ja esi-isiemme pahoista teoista. Mutta paljon suurempi on häpeä, kun te -- te, joka kehutte vapautta synnynnäiseksi oikeudeksenne -- näin alennatte itseänne ja vasten omaa parempaa tietoanne kiitätte meidän pahaa tapaamme.»

»Sinun sanasi ovat katkerat, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert astuen suuttuneena edestakaisin huoneessa; »mutta enpä tullutkaan tänne sinun kanssasi moitteita vaihtamaan. -- Bois-Guilbert, huomaa se, ei väisty kenenkään kuolevaisen pelosta tieltään, vaikka hän asianhaarain pakosta saattaa vähän aikaa kulkea kiertotietä. Minun tahtoni on kuin vuorivirta, joka kallion vastaan sattuessa tosin hetkeksi painuu syrjään, mutta lakkaamatta kuitenkin jatkaa kulkuansa valtamerta kohti. Tuo paperi, joka antoi sinulle neuvon pyytää jumalantuomiota kaksintaistelulla, keneltä sen luulet tulleen, jollei Bois-Guilbertiltä? Kuka toinen olisi niin hartaasti pitänyt sinusta huolta?»

»Lyhyt viivytysaika ennen kuolemaa», sanoi Rebekka, »josta ei minulle tule suurta apua -- siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä sen hyväksi, jonka päähän olette sälyttänyt raskaan surun kuorman ja jonka olette saattanut avatun haudan partaalle?»

»Ei, tyttö», vastasi Bois-Guilbert, »siinä ei ollut kaikki, mitä aioin tehdä. Jollei asiaan olisi sekaantunut taikauskoinen höperö ukko ja hupsu Goodalricke, joka muka, vaikka hän on temppeliherra, on ajattelevinaan ja päättävinään tavallisten ihmislakien mukaan, niin olisi tavallinen ritari, eikä mikään preceptori, tullut määrätyksi meidän veljeskuntamme puolustusmieheksi. Sitten olisin minä itse --semmoinen oli ajatukseni -- torven torahtaessa ratsastanut tantereelle pitämään sinun puoltasi puettuna vaeltavaksi ritariksi, joka hakee taisteluita kilpensä ja peitsensä vahvuuden todistukseksi. Ja sitten vaikka Beaumanoir olisi valinnut kenen hyvänsä täällä olevista säätyveljistäni, vaikkapa kaksi tai kolmekin, niin olisin, sen tiedän, yksin peitselläni sysännyt heidät satulasta maahan. Tällä tavoin, Rebekka, olisin todistanut viattomuutesi, ja sinun kiitollisuudeltasi olisin lujalla luottamuksella toivonut palkintoa voitostani.»

»Nyt te, herra ritari», sanoi Rebekka, »vain turhaan kerskailette siitä, mitä muka olisitte tehnyt, jollette olisi katsonut paremmaksi tehdä toisin. Mutta te otitte vastaan sormikkaani; ja minun puolustajani, jos näin onnettomalle olennolle ilmestyykään semmoista, tulee tantereella taistelemaan teidän peistänne vastaan, ja sittenkin te sanotte olevanne muka minun ystäväni ja suojelijani!»

»Sinun ystäväsi ja suojelijasi», sanoi temppeliherra vakavasti, »tahdon vieläkin olla, -- mutta huomaa, mikä häväistys siitä voi koitua minulle, tai oikeammin sanoen, varmasti on koituva minulle. Älä siis moiti minua, jos asetan muutamia ehtoja, ennenkuin juutalaistytön pelastukseksi uhraan kaikki, mitä tähän asti olen pitänyt kalliina.»

»Puhukaa», virkkoi Rebekka, »en teitä ymmärrä.»

»Hyvä», sanoi Bois-Guilbert; »minä tahdon puhua ajatukseni yhtä peittämättömästi kuin taikauskoinen syntinen puhuu papille rippituolissa. -- Rebekka, jos minä en saavu tuohon taisteluun, niin menetän virkani ja kunniani -- menetän sen, mikä minulle on yhtä kallista kuin sieraimieni henki, menetän -- sanon minä -- säätyveljieni kunnioituksen ja kaiken toivon sen mahtavan vallan perimisestä, jota nyt tuo taikauskoinen ukko-hupakko Luukas de Beaumanoir pitää kädessään ja jota minä käyttäisin ihan toisiin tarkoituksiin. Semmoinen tulee olemaan välttämätön kohtaloni, jollen tartu peitseen sinua vastaan. Kirous Goodalrickelle, joka saattoi minut tähän satimeen! Ja kaksin kerroin kirottu olkoon Albert de Malvoisin, joka esti minua ensi hetkenä tehdystä päätöksestäni. Sillä aioinhan minä nakata sormikkaasi tuolle taikauskoiselle, vanhalle hupsulle itselleen vasten silmiä, koska hän otti korviinsa niin hullun kanteen, joka oli nostettu näin jalomielistä, sulomuotoista olentoa vastaan!»

»Ja mitä apua on nyt kaikista näistä suurista ja makeista sanoista?» vastasi Rebekka. »Sinulla oli kaksi ehtoa: joko viattoman naisen veren vuodattaminen tai oman maallisen korkeutesi ja maallisten toivojesi menettäminen. -- Mitä apua on siitä, että siitä enää puhelemme? Sinun valintasi on jo tehty.»