Part 38

»Suu kiinni, orja», tiuskaisi suurmestari, »ja mene tiehesi! Hyvinpä sopii tosiaan sinun kaltaistesi luontokappalten puuhata helvetin lääkkeitten kanssa ja tehdä palkkatyötä pahuuden lapsille. Muista, mitä sanon: perkele lähettää usein tauteja ihmisille juuri siinä tarkoituksessa, että jokin helvetistä tuotu lääke tulisi näiden tautien poistamisella ihmisten kesken kuuluisaksi. Onko sinulla sitä voidetta täällä mukanasi, josta puhuit?»

Talonpoika kopeloi vapisevin käsin poveansa ja otti esiin pienen pullon, jonka kyljessä oli muutamia heprealaisia kirjaimia; ja sepä jo useimpien katsojain mielestä oli varma todistus siitä, että perkele oli keittänyt voiteen. Beaumanoir ristittyänsä silmänsä otti pullon käteensä ja luki sujuvasti -- sillä hän osasi useimpia itämaan kieliä -- seuraavat sanat: _Juudaan heimokunnan Leijona on voittanut_. -- »Ihmeellinenpä on saatanan voima», lausui hän, »kun se näin voi vääntää Raamatun sanoja jumalanpilkaksi sekoittaen myrkkyä terveelliseen ruokaan! -- Eikö täällä ole ainoatakaan lääkäriä saapuvilla, joka taitaisi ilmoittaa meille, mistä aineista tämä taikavoide on kokoonpantu?»

Kaksi lääkäriä, siksi he ainakin itse kehuivat itseään, astui esiin, --toinen oli munkki, toinen parranajaja. He vakuuttivat, etteivät he voineet saada selkoa voiteen aineista, paitsi että se tuoksahti myrhalta ja kamfertilta, jotka he tiesivät itämaan yrteiksi. Mutta ammattikateus, jolla semmoiset miehet aina katselevat taitavaa ja onnistunutta virkaveljeä, pani heidät vielä lisäämään, että voide epäilemättä oli luvattomin taikakeinoin keitetty, koska he eivät voineet saada siitä selkoa. »Tunnemmehan me», sanoivat he, »perinpohjin kaikki taitomme haarat, sen verran kuin hyvän kristityn omatunto sitä sallii.» -- Tämän lääkärintutkinnon päätyttyä saksilainen talonpoika nöyrästi pyysi saada takaisin tuon voiteen, jonka voima oli ollut niin parantava. Mutta sen kuullessaan suurmestari ankarasti rypisti kulmakarvojansa. »Mikä nimesi on, mies?» kysyi hän rammalta.

»Higg Snellinpoika», vastasi tämä.

»No sitten, Higg Snellinpoika», lausui suurmestari, »minä sanon sinulle, että sinun on parempi maata vuoteessasi halvattuna kuin kyetä nousemaan ja kävelemään pakanan antaman lääkkeen avulla. Parempi on väkivaltaisella kädellä ryöstää uskottomien aarteita kuin ottaa heiltä vastaan armolahjoja tai palvella heitä palkan edestä. Mene nyt ja tee niinkuin olen sanonut.»

»Voi, korkeastikunnioitettava herra», virkkoi talonpoika, »älkää panko pahaksi, mutta liian myöhäinenhän tuo neuvo on minulle, sillä minä olen rampa mies. Mutta kyllä minä mainitsen molemmille veljilleni, jotka palvelevat rikasta rabbiinia Nathan Ben Samuelia, suurmestarin sanoneen, että on parempi varastaa mainitulta rabbiinilta kuin rehellisesti häntä palvella.»

»Ajakaa ulos se lörpöttelevä ilkimys!» tiuskaisi Beaumanoir, joka ei heti osannut vastata tähän käytännölliseen johtopäätökseen, jonka toinen oli vetänyt hänen antamastaan yleisestä ohjeesta.

Higg Snellinpoika poistui kansanjoukon keskelle, mutta kun häntä halutti saada tietää, mikä tulisi hänen hyväntekijänsä kohtaloksi, jäi hän kuitenkin saliin kuuntelemaan tuomiota. Sen hän teki, vaikka hän tiesi siten vielä kerran voivansa joutua tuon ankaran herran vihastuksen alaiseksi, joka äsken oli häntä pelästyttänyt, niin että hänen sydämensä aivan kutistui kokoon.

Suurmestari käski nyt Rebekkaa poistamaan hunnun kasvoiltaan. Ensi kertaa avaten huulensa tyttö vastasi nöyrästi mutta kuitenkin arvokkaasti: -- hänen kansansa tyttärillä ei ollut tapana näyttää kasvojansa hunnuttomina kun he olivat yksinänsä vierasten joukossa. --Hänen äänensä suloinen sointu ja hänen vastauksensa siveys taivuttivat kuulijain mielet sääliin ja leppeyteen. Mutta Beaumanoir, joka katsoi Jumalalle otolliseksi, että armotta kukistettaisiin kaikki säälin tunteet, jotka voivat estää hänen luultua velvollisuuttansa, uudisti käskynsä ja määräsi, että Rebekan huntu oli poistettava. Vartijat astuivat siis lähemmäksi poistaaksensa sen, mutta Rebekka nousi nyt itse ja kääntyi suurmestarin puoleen:

»Ei -- jos teille omat tyttärenne ovat rakkaat! -- Voi», hän lisäsi huomaten erehdyksensä, »eihän teillä olekaan tyttäriä! -- Mutta teidän äitinne muiston tähden -- jos te rakastatte omia sisarianne ja pidätte pyhänä naisen häveliäisyyttä, niin älkää salliko, että minua täten kohdellaan teidän läsnäollessanne. Ei sovi, että miesten kädet väkivaltaisesti riisuvat tytön verhoja. Minä tahdon totella teitä», lopetti hän kärsivällisellä, vaikka surullisella äänellä, joka miltei sulatti itse Beaumanoirinkin kovan sydämen. »Te olette kansanne vanhin; teidän käskystänne tahdon poistaa verhon onnettoman tytön kasvoilta.»

Hän veti huntunsa pois ja loi heihin katseen, joka ilmaisi häveliäisyyttä ja arvontuntoa. Hänen erinomainen kauneutensa nostatti ihmettelevää kuiskailua, ja nuoremmat ritarit katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ilmaisten siten ajatuksensa, että tytön ihanuuden todellinen voima -- ilman mitään taikakeinoja -- riitti täydesti selittämään Brianin käytöksen. Mutta Higg Snellinpoikaan hänen hyväntekijänsä kasvojen näkeminen vaikutti kaikkein syvimmin. »Antakaa minun mennä pois», sanoi hän ovenvartijalle, »antakaa minun mennä pois! -- Minä kuolen, jos vielä kerran näen hänet, sillä minullakin on osaa hänen murhaansa.»

»Älä sure, mies parka», virkkoi Rebekka, joka kuuli hänen huutonsa, »sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa sillä, että ilmaisit totuuden, etkä myöskään voi auttaa minua valituksillasi ja itkullasi. Mene kotiin ja pelasta itsesi.»

Vartijat, jotka pelkäsivät, että miehen kova parkuminen saattaisi heille nuhteita ja hänelle itselleen rangaistuksen, tahtoivat ajaa Higgin ulos. Mutta hän lupasi olla ääneti ja sai siis pysyä salissa. -- Nyt kutsuttiin esille ne kaksi sotamiestä, joille Albert de Malvoisin oli pannut sanat suuhun, mitä heidän oli todistettava. Vaikka molemmat olivat paatuneita, kovasydämisiä konnia, niin vangitun tytön ulkomuoto sekä hänen erinomainen ihanuutensa näytti ensi hetkellä saattavan heidät levottomiksi. Mutta Templestowen preceptorin tuima silmänisku palautti pian heidän paatuneen rohkeutensa. Liiankin tarkkaan, minkä olisi tasapuolisen tuomarin mielessä pitänyt nostaa epäluuloa, he kertoivat kaikenlaisia asioita, jotka olivat joko peräti valheellisia tahi itsessään mitättömiä ja luonnollisia, mutta vahingollisia kanteenalaiselle sen vuoksi, että vieraatmiehet niitä suurentelivat ja selittivät pahimmalla tavalla. Heidän todistamansa seikat olisi meidän aikanamme jaettu kahteen osaan: toiset mitättömiä, toiset luonnollisista syistä mahdottomia. Mutta noina tietämättömyyden ja taikauskon aikoina ne nielaistiin kaikki tyyni helposti täysinä syyllisyyden todisteina. Edelliseen luokkaan kuului esimerkiksi se, että Rebekan oli kuultu itsekseen mutisevan oudolla kielellä -- että laulut, joita hän välistä lauleli, kuuluivat niin ihmeen kauniilta, jotta kuulijain korvat alkoivat soida ja sydän sykähdellä -- että hän joskus puheli itsekseen ja katsahteli ylöspäin ikäänkuin odottaen taivaasta vastausta -- että hänen pukunsa oli outo ja kumma, aivan toisenlainen kuin hyvämaineisten naisten yleensä -- että hänellä oli taikasanoja piirrettynä sormuksiinsa ja kummia kirjaimia kudottuna huntuunsa.

Kaikkia näitä luonnollisia tai aivan mitättömiä seikkoja kuunneltiin todistuksina luvattomasta seurustelusta yliluonnollisten voimien kanssa tai ainakin väkevinä syinä epäluulon heräämiseen.

Mutta tulipa näiden todistusten lisäksi eräs, joka vielä selvemmin oli perätön, mutta jonka kuulijat tai ainakin enin osa heistä herkkäuskoisuudessaan ahneesti omistivat todeksi. Eräs sotamies kertoi nähneensä, miten Rebekka paranteli erästä haavoittunutta miestä, jonka he olivat tuoneet mukanaan Torquilstoneen. Juutalaistyttö oli muka siinä tilaisuudessa tehnyt ihmeellisiä temppuja ja lausunut salaperäisiä sanoja, joita sotamies ei sanonut ymmärtäneensä, mutta olevansa Jumalalle kiitollinen siitä. Näiden taikakeinojen voimalla oli varsijousen nuolen rautakärki itsestään irtautunut haavasta, veri laannut vuotamasta, haava sulkeutunut umpeen ja kuolemaisillaan ollut mies oli neljännestunnin kuluttua astunut muurille auttamaan puhujaa kivenheittokoneen virittämisessä. Alkuaiheena tähän juttuun oli epäilemättä se, että Rebekka oli Torquilstonen linnassa hoidellut Ivanhoeta. Mutta tämän puheen totuutta oli sitä vähemmän syytä epäillä, koska vieras mies viimein vahvistaaksensa sanojaan todistusesineen avulla veti taskustaan saman nuolenpään, joka muka taikakeinoin oli saatu ulos haavasta. Ja koska tämä rautakappale painoi runsaan luodin, niin antoi se tietysti miehen jutulle täydesti todistavan painavuuden.

Hänen kumppaninsa puolestaan oli läheiseltä muurilta nähnyt Rebekan ja Bois-Guilbertin välisen kahakan, jolloin edellinen tahtoi heittäytyä alas tornikamarin akkunasta. Hänkään ei tahtonut olla huonompi tarinoija kuin edellinen ja kertoi siis nähneensä, miten Rebekka kävi tornin katonreunukselle seisomaan ja muuttui lumenvalkoiseksi joutseneksi, jossa haamussa tyttö kolmesti lentää lekotti Torquilstonen linnan ympäri. Sitten hän muka palasi samaan torniin ja muuttui jälleen naisen hahmoon.

Vähemmän kuin puolet näistä painavista todistuksista olisi jo saattanut tuomionalaiseksi minkä köyhän ja ruman akan tahansa, vaikka kristinuskoisenkin. Ja voittivatpa ne myös Rebekan nuoruuden ja erinomaisen ihanuudenkin, saatuansa lisäpainoa siitä onnettomasta seikasta, että hän oli juutalainen.

Suurmestari oli kuulustellut tuomarikunnan jäsenten mieltä ja kysyi nyt juhlallisella äänellä Rebekalta, mitä hänellä oli sanomista kuolemantuomiota vastaan, joka nyt tulisi julistettavaksi.

»Minä huomaan», vastasi suloinen juutalaistyttö, »että olisi yhtä turhaa kuin mielestäni myös alentavaa itselleni ruveta teiltä armoa anomaan. Turha olisi myös, jos sanoisin, että sairaan ja haavoitetun hoitaminen, vaikka hän kuuluisikin toiseen uskontokuntaan, ei liene vastenmielinen teko Hänelle, jonka tiedetään olevan niin kristityn kuin myös juutalaisen uskonnon perustajan. Vähän apua samaten taitaisi olla siitä, jos minä väittäisin mahdottomiksi useita seikkoja, joita nuo miehet --Jumala heille sen synnin anteeksi suokoon! -- ovat tuoneet esiin minua vastaan -- sillä näytättehän te uskovan ne mahdollisiksi. Ja vielä vähemmän auttaisi minua, jos selittäisin, että minun oudot vaatteeni, puheeni sekä tapani ovat ominaiset kansalleni -- olinpa sanoa kotimaalleni, -- mutta eihän meillä olekaan omaa maata. En myöskään tahdo puolustuksekseni puhua pahaa sortajastani, joka tuolla seisoo kuunnellen näitä valheellisia tarinoita ja syytöksiä, joista päättäen tyranni itse olisi ollut sorron uhrina. Jumala tuomitkoon meidän välillämme! -- Mutta pikemmin tahdon kymmenen kertaa kärsiä minkä kuoleman tahansa, johon te katsonette hyväksi tuomita minut, kuin suostua niihin ehtoihin, joita tämä Belialin mies on tarjonnut minulle -- ystävättömälle, turvattomalle hänen vallassaan olevalle naiselle. Mutta hän kuuluu teidän omaan uskontokuntaanne, ja hänen pieninkin sanansa siis tekisi tyhjäksi onnettoman juutalaistytön juhlallisimmatkin vakuutukset. En siis tahdo kääntää häntä vastaan sitä kannetta, jonka alainen minä olen -- vaan häntä itseään -- niin, Brian de Bois-Guilbert, sinua itseäsi minä vaadin vastaamaan, ovatko nämä syytökset minua vastaan todet vai perättömät? Eivätkö ne ole yhtä valheellisia ja mahdottomia kuin turmiota tuottaviakin?»

Vähän aikaa oli kaikki hiljaista; kaikkien silmät olivat kääntyneet Brian de Bois-Guilbertiä kohti. Mutta hänkin oli ääneti.

»Puhu», jatkoi Rebekka, -- »jos olet kristitty, puhu! -- Minä käsken sinua säätysi puvun nimessä -- isiesi suvun nimessä -- sen ritarikunnan nimessä, josta kerskailet -- äitisi kunnian nimessä -- näiden kaikkien nimessä vaadin sinua ilmoittamaan, ovatko nämä tarinat tosia?»

»Vastaa hänelle, veli», sanoi suurmestari, »jos siltä pahaltahengeltä, jonka kanssa nyt taistelet, voit ja kykenet.»

Bois-Guilbertin sydämessä näyttivät todellakin eri tunteet taistelevan vääristellen hänen kasvojansa, ja sortuneella äänellä hän viimein sai sanotuksi katsahtaen rukoilevasti Rebekkaan: »Paperi! -- Paperi!»

»Kas niin», virkkoi Beaumanoir, »tuo todellakin oli todistus! Tytön loitsuilla lumottu mies-parka ei voi saada suustansa muuta sanaa kuin sen 'paperin', johonka kirjoitetut taiat nähtävästi ovat syynä hänen äänettömyyteensä.»

Mutta Rebekka käsitti toisella tavalla sanan, joka oli aivan kuin väkisin päässyt Bois-Guilbertin suusta. Hän katsahti paperipalaseen, jota hän yhä vielä piti kädessään, ja luki siitä arabialaisilla kirjaimilla kirjoitetut sanat: _Vaadi puolustajataistelijaa!_ Läsnäolijat puhelivat hiljaa keskenänsä Bois-Guilbertin kummallisen vastauksen johdosta; sillä tavoin sai Rebekka tilaisuuden kenenkään huomaamatta lukea sekä hävittää paperin. Kuiskausten vaiettua suurmestari jälleen lausui:

»Rebekka, sinulle ei voi olla yhtään apua tämän onnettoman ritarin todistuksesta, jota paha henki silminnähtävästi vielä riivaa. Onko sinulla mitään muuta sanomista?»

»On minulla vielä yksi pelastuksen mahdollisuus», sanoi Rebekka, »jonka teidän oma ankara lakinnekin suo. Elämäni on ollut kurja -- kurja ainakin viime aikoina -- mutta en kuitenkaan tahdo heittää pois sitä Jumalan lahjaa, niin kauan kuin Hän suo minulle keinoja sitä puolustamaan. Minä sanon, että syytökset minua vastaan ovat valheita ja väitän olevani viaton! -- Minä vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla ja tahdon saada puolustajataistelijan!»

»Mutta kukahan, Rebekka», vastasi suurmestari, »kukahan on laskeva peitsensä tanaan noidan vuoksi? Kuka tahtoisi taistella juutalaisen puolesta?»

»Kyllä Jumala on lähettävä minulle puolenpitäjän», lausui Rebekka. »Mahdotonta on, että iloisessa Englannissa -- tässä vieraanvaraisessa, jalomielisessä ja vapaassa maassa, missä niin moni aina on altis antautumaan vaaraan kunnian tähden -- mahdotonta on, että tässä maassa ei olisi ainoatakaan, joka tahtoisi taistella oikeuden puolesta. Mutta siinä on kyllin, että vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla -- tuossa on sormikkaani!»

Hän riisui kullalla kirjotun sormikkaan kädestänsä ja viskasi sen suurmestarin eteen teeskentelemättömän majesteetillisella arvokkuudella, joka ihmetytti ja ihastutti kaikkia läsnäolevia.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

-- -- Ja vastavuoroon kintaani ma heitän nyt jalkoihin sen korskan kavaltajan, näin näyttäikseni kunnon ritariksi parhaissa hänen sydänverissään.

_Rikhard II_.

Itse Luukas Beaumanoiriakin liikutti Rebekan ulkomuoto ja käytös. Hän ei ollut alkujansa julma eikä edes kovaluontoinenkaan mies. Mutta hänen luonnostaan kylmä verensä sekä ankara, vaikka harhatielle eksynyt omatuntonsa ja lihankiduttajanelämänsä, ylen suuri, hänelle uskottu valta sekä uskottomuuden kukistamisen ja vääräuskoisuuden hävittämisen velvollisuus, jonka hän käsitti olevan erittäin hänelle uskotun, ne kaikki olivat paaduttaneet hänen sydämensä kovaksi. Hänen kasvojensa tavallinen tylyys lauhkeni, kun hän katseli tuota edessään olevaa ihanaa olentoa, joka yksin ja ystävittä ja kuitenkin niin luottavaisen rohkeasti piti puoliaan. Kahdesti hän risti silmiänsä ikäänkuin epäillen itsekin, minkä voiman vaikutuksesta oikeastaan johtuikaan hänen sydämensä tavaton lempeys, -- tuon sydämen, joka muulloin aina tämmöisissä tilaisuuksissa oli ollut yhtä luja kuin hänen miekkansa teräs. Viimein hän lausui:

»Tyttö, suuri on rikoksesi, jos sinä häijyillä taikakeinoilla olet nostanut sen säälintunteen, jota nyt sydämessäni tunnen. Mutta luulenpa pikemmin sen kuitenkin johtuvan oman pohjaltaan lempeämmän luontoni vaikutuksesta, joka surkuttelee, että näin suloisen muodon pitää olla pahuuden astiana. Kadu, tyttäreni -- tunnusta noituutesi -- luovu ilkeästä uskostasi -- suutele tätä pyhää ristiä, ja kaikki on vielä hyvin käyvä sinulle, niin tässä kuin toisessakin elämässä. Jossakin ankarimpien sääntöjen alaisena elävässä naisluostarissa saat viettää loppuikäsi rukouksissa ja sopivissa lihankurituksissa sekä siinä katumustyössä, jota syntisen ei tarvitse koskaan katua. Tee näin ja pelasta henkesi -- mitähän hyvää Mooseksen laki on tehnyt sinulle, jotta kuolisit senvuoksi?»

»Se on isieni laki», lausui Rebekka; »se julistettiin ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla, pilvissä ja tuulissa, Siinain vuorelta. Senhän tekin uskotte, jos olette kristityitä. -- Se on peruutettu, sanotte te; mutta näin eivät minun opettajani ole sanoneet minulle.»

»Astukoon», tiuskaisi Beaumanoir, »meidän kappalaisemme esiin ja selittäköön tälle itsepäiselle uskottomalle...»

»Älkää panko pahaksi, että keskeytän», virkkoi Rebekka nöyrästi. »Minä olen tyttö, taitamaton uskoni puolesta sanoilla taistelemaan; mutta kuolla minä voin sen edestä, jos se on Jumalan tahto. -- Olkaa hyvä ja vastatkaa pyyntööni saada vedota jumalantuomioon.»

»Antakaa minulle hänen sormikkaansa», sanoi Beaumanoir. »Heikko ja hieno tosiaan», jatkoi hän katsellen sormikkaan hienoa kudontaa ja soukkia sormia -- »on tämä pantti niin verisestä työstä! -- Näetkös, Rebekka, yhtä ohut ja heikko kuin tämä sinun sormikkaasi on meidän raskaitten teräskintaittemme rinnalla, yhtä heikko on myös sinun asiasi temppelin voiman suhteen, sillä koko ritarikuntaamme olet sinä taisteluun vaatinut.»

»Pankaa minun viattomuuteni toiseen vaakalautaseen», vastasi Rebekka, »niin silkkisormikkaani tulee rautakinnasta painavammaksi.»

»Sinä siis yhä edelleen kiellät syyllisyytesi etkä tahdo peruuttaa taisteluvaatimustasi?»

»Niin teen kuin teenkin, jalo herra», vastasi Rebekka.

»No tapahtukoon siis niin, Jumalan nimeen», lausui suurmestari, »ja todistakoon Hän oikeuden puolesta.»

»Amen», lopettivat preceptorit hänen ympärillään, ja kaikki muutkin läsnäolijat toistivat kovalla äänellä saman sanan.

»Veljet», lausui Beaumanoir, »te tiedätte, että me olisimme hyvin voineet kieltää tältä naiselta sen edun, että hän saisi vedota jumalantuomion kaksintaisteluun. Mutta vaikka hän onkin juutalainen ja uskoton, niin onpa hän myös turvaton muukalainen, ja Jumala varjelkoon, että häneltä kiellettäisiin meidän leppeitten lakiemme suoja, koska hän itse sitä anoo. Sitäpaitsi me olemme ritareita ja sotureita yhtä hyvin kuin hengellisiä miehiä, ja häpeä olisi, jos me, millä syyllä tahansa, välttäisimme meille tarjottua taistelua. Tällainen on siis tämän asian laita; -- Rebekkaa, Iisak Yorkilaisen tytärtä, on monen, monenlaisen ja itsessään sangen epäilyttävän seikan nojalla syytetty siitä, että hän on harjoittanut noitakeinoja erästä meidän veljeskuntaamme kuuluvaa jaloa ritaria kohtaan, ja hän on vedonnut jumalantuomioon kaksintaistelulla toivoen siitä viattomuutensa puhdistusta. Kenelle, arvoisat veljeni, tämä taistelunpantti teidän mielestänne on annettava, ja kenenkä me samalla määräisimme puolestamme-taistelijaksi?»

»Brian de Bois-Guilbertille, jota asia ennen muita koskee», lausui Goodalricken preceptori, »ja joka sitäpaitsi parhaiten tietää, millä puolella totuus tässä asiassa on.»

»Mutta jos», väitti suurmestari vastaan, »veljemme Brian on taian tai lumouksen alainen -- minä puhun ainoastaan varovaisuudesta, sillä eihän ole toista kättä tässä meidän pyhässä säädyssämme, jolle minä muuten mieluummin uskoisin tämän tai sitä vielä tärkeämmänkin asian?»

»Korkea-arvoinen isä», vastasi Goodalricken preceptori, »ei mikään lumous voi vaikuttaa häneen, joka astuu esiin taistelemaan jumalantuomion puolesta.»

»Oikein puhuit, veli», päätti suurmestari. »Albert Malvoisin, anna tämä taistelupantti Brian de Bois-Guilbertille. Me kehoitamme sinua, veli», jatkoi hän kääntyen Bois-Guilbertin puoleen, »että taistelet miehuudella uskoen oikean asian menestykseen. -- Ja sinä, Rebekka, huomaa, että sinulle määrään kolmannen päivän tästä lukien; siihen asti saat etsiä ritaria, joka tahtoo puolestasi taistella.»

»Se on lyhyt aika», vastasi Rebekka; »kuinka muukalainen ja vielä lisäksi vierasuskolainen voisi sen harvoina hetkinä löytää miehen, joka hänen puolestaan panisi henkensä ja kunniansa alttiiksi antautuen taisteluun sotataidostaan kuuluisaa ritaria vastaan.»

»En voi suoda sinulle pitempää aikaa», lausui suurmestari. »Taistelu on taisteltava minun omien silmieni edessä, sillä useat tärkeät syyt vaativat minua neljäntenä päivänä lähtemään täältä.»

»Jumalan tahto tapahtukoon siis!» sanoi Rebekka. »Minä turvaan Häneen, jonka voimalla silmänräpäys on yhtä riittävä kuin koko pitkä ihmisikä.»

»Oikein puhuit, tyttö», virkkoi suurmestari; »mutta hyvinhän tiedämme, kuka sinussa osaa pukeutua valkeuden enkelin muotoon. Nyt ei ole enää muuta tehtävää, kuin että määräämme soveliaan taistelutantereen ja --jos se tulokseksi tulisi -- mestauspaikan. -- Missä on tämän kartanon preceptori?»

Albert Malvoisin, joka yhä piteli Rebekan sormikasta kädessään, puheli Bois-Guilbertin kanssa hyvin kiivaasti vaikka matalalla äänellä.

»Mitä!» kysyi suurmestari, »eikö hän tahdo ottaa panttia vastaan?»

»Kyllä hän tahtoo -- kyllä hän ottaa, korkeasti kunnioitettava isä», vastasi Malvoisin peittäen sormikkaan oman viittansa alle. »Ja mitä taistelutantereeseen tulee, pidän Pyhän Yrjänän turnajaiskenttää, joka on tämän kartanon oma ja jota me käytämme sotaharjoituksiimme, siihen soveliaimpana.»

»Hyvä on», päätti suurmestari. -- »Rebekka, tälle mainitulle kentälle sinun pitää tuoda puolustajasi. Ja jollet voi sitä tehdä tai jos puolustajasi jumalantuomion kautta jää tappiolle, niin tulee sinun kuolla noidan kuolema, tuomion mukaan. -- Kirjoitettakoon tämä päätökseni muistiin ja luettakoon pöytäkirja ääneen, ettei kukaan saisi väittää, että ei ole saanut siitä tietoa.»

Eräs ritariston papeista, joka toimitti pöytäkirjurin virkaa, kirjoitti heti tuomion paksuun kirjaan, joka sisälsi tämmöisissä juhlallisissa kokouksissa tehdyt päätökset. Kun hän oli lopettanut kirjoittamisensa, luki toinen pappi ääneen seuraavan:

»Rebekkaa, juutalaistyttöä, Iisak Yorkilaisen tytärtä, syytettiin noituudesta sekä muista pahoista teoista erästä ritaria vastaan, joka kuuluu pyhään Siionin temppelin ritaristoon. Ja hän kielsi sen väittäen, että tänä päivänä häntä vastaan esiintuodut todistukset olivat väärät, pahanilkiset ja kavalat. Ja hän pyysi laissa sallitulla tavalla saada puolustaa asiaansa jonkun ritarin välityksellä, koska hänen oma ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tulee tämän hänen puolestaan taistelevan ritarin täyttää rehellinen tehtävänsä kaikella ritarillisella tavalla ja sellaisilla aseilla, jotka kaksintaisteluun täydesti kuuluvat. Ja se kaikki on tehtävä juutalaistytön omalla kustannuksella ja vaaralla. Ja näin sanoen hän tarjosi panttinsa. Ja tämä pantti annettiin jalolle herralle ja pyhän Siionin temppelin ritarille, Brian de Bois-Guilbertille, joka siis määrättiin taistelemaan tätä tappelua niin säätynsä kuin myös omasta puolestaan, koska syytetyn harjoittamat taikatemput olivat häntä vioittaneet ja vahingoittaneet. Sentähden korkeasti kunnioitettava isä ja mahtava herra, Luukas, Beaumanoirin markiisi, suostui mainittuun taisteluvaatimukseen sekä myös siihen, että kanteenalainen saa panna toisen puolestaan taistelemaan, ja määräsi suurmestari, että mainittu tappelu on taisteltava kolmantena päivänä tästä lukien siinä aitauksessa lähellä Templestowen preceptorio-kartanoa, jota nimitetään Pyhän Yrjänän turnajaiskentäksi. Ja suurmestari käskee kanteenalaisen toimittaa puolustajansa siihen paikkaan sillä uhalla, että hän muuten tulee tuomituksi syylliseksi noitana ja viekoittelijana. Ja pitää myös kanteen puolustajan saapua samaan paikkaan sillä uhalla, että hänet muuten katsotaan ja tuomitaan uskottomaksi. Ja on yllämainittu jalo herra ja korkeasti kunnioitettava isä päättänyt, että tappelu tulee taisteltavaksi hänen silmiensä edessä ja kaikin puolin sen mukaan, miten semmoisissa tilaisuuksissa on katsottu sopivaksi ja hyväksi. Ja olkoon Jumala itse oikeuden puolella!»

»Amen!» lausui suurmestari, ja kaikki läsnäolijat toistivat saman. Rebekka ei puhunut mitään; hän vain katsahti taivaaseen päin ja pani kätensä ristiin pysyen tässä asennossa hetken aikaa liikahtamatta.