Part 36

»Enkö sanonut, Konrad, että nykyiset ajat ovat turmion aikaa?» virkkoi suurmestari. »Cistersiläismunkki lähettää kirjeen temppelin soturille eikä keksi sopivampaa sanansaattajaa kuin uskottoman juutalaisen! --Anna kirje tänne.»

Juutalainen päästi vapisevin käsin auki armeenialaisen päähineensä poimut, johon hän paremmaksi varmuudeksi oli tallettanut abotin kirjeen. Kättänsä kurottaen ja selkäänsä notkistaen hän astui sitten lähemmäksi antaaksensa sen tylyn kysyjän haltuun.

»Seis, koira!» huusi suurmestari. -- »Minä en koske uskottomiin muuten kuin miekallani. Konrad, ota sinä kirje juutalaiselta ja anna minulle.»

Tällä tavoin saatuaan kirjeen käsiinsä Beaumanoir tarkasteli sitä ulkopuolelta ja rupesi sitten ratkomaan rihmoja, joilla se oli kiinni sidottu. »Arvoisa isä», esteli Konrad, vaikka hyvin nöyrästi, »ettehän toki rikkone sinettiä?»

»Enkö rikkoisi sinettiä?» vastasi Beaumanoir vetäen kulmakarvansa ryppyyn. »Eikö ole kirjoitettu neljännessäkymmenennessätoisessa luvussa, _De lectione literarum_ -- kirjeitten lukemisesta -- ettei kukaan temppeliritari saa ottaa vastaan kirjettä, ei edes isältänsä, näyttämättä sitä suurmestarille ja lukematta sitä hänen läsnäollessaan?»

Hän silmäsi sitten kiireesti kirjeen läpi, jolloin hänen kasvoillaan kuvastui hämmästystä ja inhoa. Hän luki sen vielä toistamiseen hitaammin. Sitten hän, toisella kädellään ojentaen pergamentin Konradille ja toisella keveästi sivaltaen sitä huusi: »Kas tässäpä on oivallinen kirjeenvaihto kahden kristityn miehen välillä, jotka kumpainenkin ovat hengellisten veljeskuntien korkeavirkaisia jäseniä! --Milloin, vanhurskas Jumala», hän lausui juhlallisesti kääntäen silmänsä taivaaseen päin, »sinä tulet tänne erottamaan nisut akanoista?»

Mont-Fitchet otti kirjeen päämieheltään ja rupesi sitä lukemaan. »Lue ääneen, Konrad», käski suurmestari -- »ja sinä (Iisakille) kuuntele, mitä se sisältää, sillä me tahdomme sitten kuulustella, mitä sinä siitä tiedät.»

Konrad luki kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

»Aymer. Jumalan armosta Pyhälle Maarialle pyhitetyn Jorvaulx'in Cistersiläisluostarin abotti, herra Brian de Bois-Guilbertille, pyhän temppeliritariston jäsenelle toivottaen terveyttä sekä kuningas Bakkuksen ja rouva Venuksen lahjoja. Mitä meidän nykyiseen tilaamme tulee, rakas veli, olemme me vankina eräitten miesten luona, jotka eivät pelkää lakia eivätkö Jumalaakaan ja jotka ovat rohjenneet ottaa meidät kiinni ja vaatia meiltä lunnaita. Täällä me olemme saaneet kuulla Front-de-Boeufin surkeasta lopusta sekä myös siitä, että sinä olet päässyt pakoon tuon ihanan juutalaisnoidan kanssa, jonka mustat silmät ovat sinut lumonneet. Sydämestä iloitsemme pelastuksestasi; mutta samalla pyydämme, että olisit varovainen tekemisissäsi tämän uuden Endorin noidan kanssa. Sillä minä olen salaisesti saanut varman tiedon siitä, että teidän suurmestarinne, joka ei piittaa hituistakaan kirsikanvärisistä poskista tai mustista silmistä, on tulossa tänne Normandiasta, vahvasti aikoen tehdä lopun teidän iloistanne ja oikaista teidän hairahduksianne. Sentähden pyydän sydämestäni, että olisit varoillasi ja valvoisit, niinkuin pyhä Raamattu sanoo: _Invenientur vigilantes_. Ja tytön isä, tuo rikas Yorkin juutalainen, on pyytänyt minua kirjoittamaan sinulle hänen puolestaan. Sentähden annoin hänelle tämän kirjeen totisesti neuvoen ja hartaasti kehoittaen sinua, että päästäisit neitosen vapaaksi lunnaista, jotka hänen isänsä tahtoo pulittaa sinulle arkustaan niin runsaasti, että sillä saisit vaikka viisikymmentä muuta neitosta, joista ei ole yhtä suurta vaaraa. Ja toivon minäkin saavani niistä osani, kun taas kerran istumme iloisesti yhdessä, uskollisina veikkoina, eikä viinimaljaakaan saa silloin puuttua. Sillä kuinka Raamatussa onkaan kirjoitettu: _Vinum laetificat cor hominis_ -- viini saattaa ihmisen sydämen iloiseksi -- ja toisessa paikassa: _Rex delectabitur pulchritudine tua_ -- Kuningas on iloitseva kauneudestasi.

»Siihen iloiseen jälleen tapaamiseen saakka sanon sinulle jäähyväiset. Kirjoitettu tässä ryövärin luolassa aamumessun aikana.»

_Aymer Pr. S. M. Jorvolciensis_.

»_Jälkikirjoitus_. Enpä ole saanutkaan kauan pitää kultavitjojasi. Ne koristavat nyt metsävoron kaulaa ja niistä nyt riippuu pilli, jolla hän kutsuu koiriansa kokoon.»

»Mitä sinä tästä sanot, Konrad?» virkkoi suurmestari. »Ryövärien luolassa! Sopiva asuntopaikka todellakin tämänkaltaiselle abotille. Ei olekaan ihme, että Jumalan käsi rankaisee meitä ja että Pyhällä Maalla uskottomat valloittavat meiltä kaupungin toisensa, maapalstan toisensa perästä, kun meidän papistossamme on sentapaisia miehiä kuin tuo Aymer. Ja mitäpä hän tarkoittanee, sen tahtoisin tietää, tuolla uudella Endorin noidalla?» kysyi hän vähän hiljaisemmalla äänellä kumppaniltaan.

Konrad (kenties omastakin kokemuksestaan) tunsi paremmin kuin hänen esimiehensä silloiset rakkausseikkailut. Hän siis osasi selittää tuon lauseen, joka pani suurmestarin aivot pyörälle, sanoen sen olevan semmoisen puheenparren, joita maalliset miehet käyttivät jalkavaimoistaan. Mutta se selitys ei tyydyttänytkään sokeauskoista Beaumanoiria.

»On siinä jotakin pahempaakin, kuin mitä sinä arvaat, Konrad; sinun viaton älysi ei voi ulottua tämän pahuuden perimmäiseen syvyyteen. Tämä Rebekka Yorkilainen on ollut opissa Mirjamin luona, josta olet kuullut puhuttavan. Saatpa nähdä, että juutalainen itsekin sen myöntää.» --Sitten taas kääntyen Iisakin puoleen hän ääneensä lisäsi: »Sinun tyttäresi siis on Brian de Bois-Guilbertin vankina?»

»Niin on, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», sammalsi Iisak raukka, »ja maksaisin niin suuret lunnaat kuin vain köyhä mies -- --»

»Vaikene!» tiuskaisi suurmestari. »Tämä tyttäresi on harjoittanut lääkärintaitoa, eikö niin?»

»On kyllä, armollinen herra», vastasi juutalainen rauhoittuneena; »ja ritarit sekä vapaat talonpojat, asemiehet ja orjat siunaavat sitä kallista lahjaa, jonka Jumala on hänelle suonut. Moni ihminen voi todistaa parantuneensa taudista tyttäreni avulla, kun jo kaikkea muuta ihmistaitoa oli turhaan koetettu. Mutta Jaakobin Jumalan siunaus vaikutti tyttäressäni.»

Beaumanoir kääntyi Mont-Fitchetin puoleen tylysti hymyten. »Näetkö, veljeni», hän virkkoi, »kuinka kaikkinielevä vihollinen osaa meitä ihmisiä pettää! Katsopas, millä syötillä hän sieluja onkii antaen lyhyen maallisen elämän jatkon iankaikkisen autuuden hinnasta. Totta puhuu siunattu lakimme, kun käskee: _Semper percutiatur leo vorans_ -- Aina lyötäköön jalopeura, joka kaikki nielee. -- Ylös jalopeuran kimppuun! Lyökäämme hävittäjä maahan!» huusi hän heiluttaen korkealle salavoimaista sauvaansa, ikäänkuin peloittaakseen pimeyden valtoja. --»Tyttäresi epäilemättä parantelee tauteja», lisäsi hän kääntyen juutalaisen puoleen, »loitsusanoilla ja muilla taikakeinoilla.»

»Ei suinkaan, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», vastasi Iisak, »vaan pääasiallisesti ihmeellisen voimallisella voiteella.»

»Mistä hän on oppinut sen salaisuuden?»

»Hän sai sen», vastasi Iisak vastahakoisesti, »Mirjamilta, eräältä meidän kansamme viisaalta vaimolta.»

»Ahaa, kavala juutalainen!» tiuskaisi suurmestari; »eikö se ollut sama noita-akka Mirjam, jonka inhoittavasta loitsutaidosta maine on levinnyt yli kaikkien kristittyjen maiden?» huusi hän ristien silmänsä. »Hänen ruumiinsa poltettiin lavalla, ja hänen tuhkansa ripoiteltiin kaikkien neljän tuulen vietäväksi. Ja samaten käyköön myös minulle ja minun säädylleni, jollen tee samaa ja vielä pahempaakin hänen oppilaallensa! Minä häntä opetan loitsuilla ja salatiedoilla lumoamaan pyhän temppelin sotureita! -- Damian, hoi! Potkaise tämä juutalainen ulos portista --ammu hänet kuoliaaksi, jos hän vastustaa tai yrittää palata takaisin. Hänen tyttärensä kohtalon me määräämme sillä tavalla kuin kristillinen lakimme ja korkea virkamme vaativat.»

Iisak-raukka ajettiin siis kiireesti ulos preceptorio-kartanosta; hänen hartaita pyyntöjänsä ei otettu kuuleviin korviin eikä myöskään auliita tarjouksiansa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin palata rabbiinin taloon, jonka ystävän avulla hän toivoi saavansa kuulla, mikä kohtalo tulisi hänen tyttärensä osaksi. Tähän asti oli hän pelännyt vahinkoa hänen kunnialleen; mutta nyt häntä vapisutti se pelko, että Rebekka tulisi tapetuksi. Sillävälin suurmestari kutsui Templestowen preceptorin eteensä.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Petokseks' älä taitoani soimaa. Eläähän kaikki teeskentelyn turvin. Teeskentelyllä köyhä almun saa, teeskentelyllä herra saavuttaa itselleen maita, valtaa, korkeutta. Papitkin sitä viljelee, ja myös soturi uljas teeskentelemällä, kultaapi urhotyönsä arvoa. Jokainen sitä käyttää, jokainen luvalliseks' sen katsoo, ja jos ken todella näyttäytyy luonnossansa, menesty ei hän kirkon eikä kruunun palvelijana eikä armeijassa. -- Näin maailman meno on.

_Vanha näytelmä_.

Albert Malvoisin, Templestowen kartanon preceptori, oli saman Filip Malvoisinin veli, josta on jo joskus ollut puhetta tässä kertomuksessa. Hänkin oli niinkuin tämä veljensä Brian de Bois-Guilbertin liittolainen.

Niiden irstastapaisten, jumalattomien miesten joukossa, joita temppeliritaristossa oli kovinkin monta, oli Albert Malvoisin pahimpia. Mutta hän ynnä uljas Bois-Guilbert erosivat siinä suhteessa toisistaan, että hän osasi ulkokultaisuuden hunnulla peittää häijyt tapansa ja kunnianhimoiset pyyteensä sekä ulkonaisesti teeskennellä ankaraa jumalisuutta, vaikka hän sitä salaa pilkkailikin. Jollei suurmestari olisi niin äkkiarvaamatta saapunut paikalle, ei hän Templestowessa olisi saanut nähdä hienointakaan merkkiä kurin heikontumisesta. Ja nytkin, vaikka hän ei ollut osannut kyllin ajoissa valmistautua ja oli jossakin määrin tullut itse teosta tavatuksi, Albert Malvoisin oli niin nöyrästi ja niin silminnähtävän katuvaisena kuunnellut päämiehensä moitteita ja niin joutuisasti parantanut kaikki moitteenalaiset asiat, -- hän oli sanalla sanoen osannut antaa kartanolleen ja sen asukkaille, jotka äsken vielä eivät tietäneet muusta kuin huvituksista ja hekumasta, niin jumalisen ja ankaran ulkomuodon, -- että Luukas Beaumanoir oli jo alkanut uskoa preceptoria kunnollisemmaksi mieheksi, kuin mitä hän ensisilmäyksellä kartanon ulkoasusta olisi voinut päättää.

Mutta tämä suurmestarin parempi ajatus oli nyt taas suuresti muuttunut, kun tuli tietyksi, että Albert oli vastaanottanut tähän hengelliseen kartanoon vangitun juutalaisnaisen, joka, niinkuin syytä oli pelätä, taisi olla toisen temppeliritarin jalkavaimo. Tavattoman ankaralla katsannolla otettiin siis Albert vastaan, kun hän astui suurmestarin eteen.

»Tässä kartanossa, joka on temppeliritariston toimia varten pyhitetty», lausui suurmestari tylyllä äänellä, »kuuluu olevan juutalaisnainen, jonka eräs uskonveljistämme on tuonut tänne teidän luvallanne, herra preceptori.»

Albert Malvoisin oli aivan yllätettynä ja hämillään. Sillä Rebekka-parka oli talletettu syrjäiseen, salaiseen kammioon, ja tarkasti oli pidetty vaaria siitä, ettei kukaan saisi tietoa hänen läsnäolostansa. Preceptori näki Beaumanoirin silmistä, että turmio oli tarjona hänelle sekä Bois-Guilbertille, jollei hän osaisi väistää tätä uhkaavaa myrskyä.

»Miksi olet ääneti?» kysyi suurmestari uudelleen.

»Onko minun sallittu vastata?» vastasi preceptori kaikkein alamaisinta nöyryyttä teeskennellen, vaikka hän itse asiassa tällä vastauksellaan tahtoi saada aikaa koota ajatuksiaan.

»Puhu, minä sallin sen», lausui suurmestari -- »puhu ja sano, tunnetko tätä lukua pyhissä säännöissämme: _de commilitonibus Templi in sancte civitate, qui cum miserrimis mulieribus versantur, propter oblectationem carnis;_ -- Pyhässä kaupungissa olevan temppelin sotureista, jotka lihallisessa himossaan seurustelevat mitä kurjimpien vaimojen kanssa.»

»Tunnen kyllä, kunnioitettava isäni», vastasi preceptori. »Kuinka olisin voinutkaan kohota virkaani tuntematta tätä sääntöä, joka sisältää lakimme ankarimman kiellon.»

»Kuinka sitten, minä kysyn sitä vielä kerran, olet sallinut erään veljemme tuoda tänne jalkavaimonsa, vieläpä juutalaisen noidan, tämän pyhän paikan häväistykseksi ja saastutukseksi?»

»Juutalaisen noidanko!» toisti Albert Malvoisin. »Hyvät enkelit varjelkoot!»

»Niin juuri, veli, juutalaisen noidan!» lausui suurmestari ankaralla äänellä. »Niin juuri minä sanon. Uskallatko kieltää, että Rebekka, tuon kurjan koronkiskurin Iisak Yorkilaisen tytär ja tuon ilkeän noita-akan Mirjamin opetuslapsi asuu nyt -- hävettääpä jo sitä mainitessa ja ajatellessakin! -- tässä sinun preceptorio-kartanossasi?»

»Teidän viisautenne, arvokas isä», vastasi preceptori, »on nyt poistanut pimeyden, joka peitti ymmärrystäni. Suurestihan minä jo ihmettelin, kuinka niin kelpo ritari kuin Brian de Bois-Guilbert oli voinut niin mielettömästi ihastua tämän naikkosen muotoon. Ja minä puolestani olen vain senvuoksi sallinut tälle sijaa tässä kartanossa, että siten estäisin heidän alkavaa rakkauttaan, joka muuten olisi yhä kiihtynyt ja saattanut meidän urhoollisen, jumalisen veljemme lankeemukseen.»

»Eikö heidän välillään siis ole vielä tapahtunut mitään, jolla hän olisi valaansa rikkonut?» kysyi suurmestari.

»Mitä! Näidenkö kattojen alla?» huudahti preceptori ristien silmiään. »Pyhä Magdaleena ja kaikki kymmenentuhatta neitsyttä varjelkoot! -- Ei! Jos tein väärin ottaessani tytön vastaan tähän huoneeseen, niin syynä on ollut se hairahduttava toivo, että sillä keinoin voisin lopettaa veljemme hullun ihastuksen juutalaistyttöön. Sillä tämä rakkaus oli mielestäni niin hurja ja epäluonnollinen, etten voinut arvella sitä muuksi kuin hulluuden puhdin synnyttämäksi, jota pikemmin tuli sääliä kuin moittia. Mutta kun teidän viisautenne nyt on keksinyt tuon juutalaisnaikkosen olevan ilkeän noidan, niin lieneekin siinä seikassa täysi selitys Bois-Guilbertin hulluuteen.»

»Niin onkin! -- Niin onkin!» vahvisti Beaumanoir. »Näetkös, veli Konrad, kuinka vaarallista on antaa perään saatanan ensimmäisillekin houkutuksille ja mairitteluille! Me katselemme naista ainoastaan silmän nautinnon vuoksi ja ihaillaksemme hänen kauneuttansa ihmisten tavalla puhuen. Ja ikivanha perivihollisemme, kaikki nielevä jalopeura saa sillä tavoin vallan meidän sielujemme ylitse ja saa sitten taikakeinoilla ja loitsimisilla aikaan sen, minkä ensin meidän turhamaisuutemme ja hulluutemme oli vain alulle pannut. Saattaa tosin olla, että veljeämme Bois-Guilbertiä tässä asiassa pikemmin tulee sääliä kuin kovasti rangaista, että sauvan tuki on tässä enemmän paikallaan kuin kepin kuritus ja että meidän kehoituksemme sekä rukouksemme vielä voivat vapahtaa hänet siitä hullutuksesta ja palauttaa hänet veljien seuraan.»

»Kovin surkeaa se olisikin», virkkoi Konrad Mont-Fitchet, »jos pyhä veljeskuntamme kadottaisi yhden parhaista peitsimiehistään juuri nyt, kun ritaristomme kipeimmin tarvitsee poikiensa apua. Kolmesataa saraseenia on Bois-Guilbert omalla kädellänsä tappanut.»

»Näiden kirottujen koirien veri», lausui suurmestari, »on oleva makeana ja suotuisana uhrina pyhille miehille ja enkeleille, joita he pitävät halpana. Ja näiden pyhien miesten sekä enkelien avulla me saamme rikotuksi sen loitsun ja lumouksen, johon veljemme on takertunut kuin verkkoon. Hän on repäisevä poikki tämän Delilan paulat, samoin kuin Simson katkaisi molemmat uudet köydet, joilla filistealaiset olivat sitoneet hänet, ja hän on edelleenkin teloittava uskottomia kaataen niitä kasaan kasan päälle. Mutta tämä ilkeä noita, joka taikakeinoillansa on ryhtynyt pyhän temppelin ritariin, kuolkoon armotta.»

»Mutta Englannin lait», keskeytti preceptori, joka tosin oli iloinen siitä, että suurmestarin vihastus täten oli kääntynyt toiseen henkilöön Bois-Guilbertistä ja hänestä itsestään, mutta nyt pelkäsi sen menevän liian kauas toiseen suuntaan.

»Englannin lait», sanoi Beaumanoir, »sallivat, jopa käskevätkin, että jokainen tuomari omassa tuomiopiirissään valvoo oikeutta. Pieninkin paroni saa vangita, tutkia ja tuomita noidan, joka on hänen alusmailtaan tavattu. Eikö siis sama valta olo temppelin suurmestarillakin kartanossa, joka on hänen veljeskuntansa oma? -- Ei -- minä aion tässä tuomita ja päättää. Tämä noita on hävitettävä, ja silloin tämä maa saa häijyytensä anteeksi. Varustakaa juhlasali kuntoon noidan tutkimista varten.»

Albert Malvoisin kumarsi ja lähti -- ei kuitenkaan salia valmistamaan, vaan Brian de Bois-Guilbertin puheille ilmoittaaksensa hänelle, mihin suuntaan asiat nyt lopulta näyttivät kallistuvan. Pian hän tapasikin mainitun ritarin, joka oli vimmatun vihastuksissaan, kun ihana juutalaistyttö oli toistamiseen hylännyt hänen tarjouksensa. »Sitä ajattelematonta, kiittämätöntä olentoa!» sanoi hän. »Minutko hän hylkää, joka oman henkeni uhalla olen pelastanut hänet veren ja tulen keskeltä! Taivaan nimessä, Malvoisin! Minä viivyin siellä siksi, kunnes kaikki parret ja pylväät ympärilläni räsähtivät ja romahtivat maahan. Minuun kohdistuivat sadat nuolet. Ne löivät ratisten rautapaitaani kuin rakeet ikkunalasia vasten, ja minä suojelin vain häntä kilvelläni. Kaiken tämän olen hänen tähtensä tehnyt, ja nyt tuo itsepäinen tyttö moittii minua siitä, kun en jättänyt häntä surman suuhun, eikä tahdo suoda minulle vähintäkään kiitollisuudenosoitusta, ei edes kaukaisinta toivettakaan, että hän joskus vasta voisi taipua sitä suomaan. Perkele, joka on koko hänen kansalleen niin runsaasti suonut itsepäisyyttä, näyttää koonneen tämän lahjan väkevimmän tehon tuohon tyttöseen!»

»Perkele», virkkoi preceptori, »on luullakseni riivannut teidät kumpaisetkin. Enkö ole monta monituista kertaa saarnannut sinulle varovaisuutta, jollet voi hillitä itseäsi kokonaan? Enkö ole sanonut sinulle olevan yltäkyllin kristityitä neitosia, joiden mielestä olisi suuri synti kieltää _le don d'amoureux merci_ -- rakkauden armolahjaa --näin uljaalta ritarilta? Mutta sinä kiinnität väkisinkin rakkautesi uppiniskaiseen, itsepäiseen juutalaisnaikkoseen! Vannonpa pyhän messun kautta, että taisipa vanha Luukas Beaumanoir osata oikeaan, kun hän sanoi tytön lumonneen sinut taikakeinoilla!»

»Luukas Beaumanoir!» sanoi Bois-Guilbert moittivalla äänellä. -- »Niinkö sinä valvoit asiani salaisuutta, Malvoisin? Oletko antanut tuon ukko-hupakon saada vihiä Rebekan olosta tässä kartanossa?»

»Mitä minä sille mahdoin?» vastasi preceptori. »En ole laiminlyönyt mitään peittääkseni salaisuuttasi, mutta se on sittenkin tullut ilmi. Piruko sen kieli vai joku muu, sen vain piru itse tietää. Mutta minä olen voimiani myöten kääntänyt asian hyväksi; sinulle ei tapahdu mitään pahaa, jos vain luovut Rebekasta. Sinua säälitään -- muka loitsukeinojen uhrina. Rebekka on noita, ja hän saa semmoisena kuolemanrangaistuksen.»

»Sitä hän ei saa, sen vannon kautta Jumalan!» äyskähti Bois-Guilbert.

»Hänen täytyy kuolla ja hän on kuoleva, sen vannon taivaan kautta!» virkkoi Malvoisin. »Sinä et voi pelastaa häntä eikä kukaan muukaan. Luukas Beaumanoir on päättänyt, että yhden juutalaistytön kuolema riittää sovitusuhriksi temppeliherrojen kaikista rakkaussynneistä; ja tiedäthän sen, että hänellä on tarpeeksi sekä lujuutta että valtaakin panna toimeen tämä viisas ja jumalinen päätös.»

»Uskottaneenko vastaisina aikoina todeksi, että tämmöistä typerää taikauskoa koskaan on voinut olla olemassa!» sanoi Bois-Guilbert astuen edestakaisin huoneessa.

»Mitä silloin uskottaneen, en tiedä», virkkoi Malvoisin rauhallisesti. »Mutta sen tiedän varmaan, että meidän aikanamme yhdeksänkymmentä ja yhdeksän sadasta papista tai maallikosta on huutava aamenensa suurmestarin tuomiolle.»

»Nytpä keksin keinon», sanoi Bois-Guilbert. »Albert, sinä olet ystäväni. Sinun pitää sallia hänen salassa paeta, ja minä vien hänet johonkin salaisempaan ja turvallisempaan paikkaan.»

»Sitä en voi, vaikka tahtoisinkin», vastasi preceptori. »Tämä kartano on täynnä suurmestarin palvelijoita ja muita hänen puoluelaisiaan. Ja suoraan puhuen, veikkoseni, enpä oikein tahtoisikaan puuttua sinun kanssasi tähän seikkailuun, jos voisinkin toivoa saattavani sen onnellisesti perille. Olen jo tarpeeksi antautunut vaaraan sinun tähtesi. En juuri mielelläni ottaisi vastaan erontuomiota enkä huolisi preceptorinvirkaanikaan menettää tuommoisen koreaksi maalatun liha- ja verikappaleen vuoksi. Ja sinäkin, jos tahdot totella neuvoani, heitä jo tämä metsähanhenpyynti ja lennätä haukkasi jonkin muun otuksen perään. Ajattelepas, Bois-Guilbert, että nykyinen arvosi ja vastainen korkeutesi riippuu kokonaan siitä, että pysyt meidän veljeskuntamme jäsenenä. Jos pidät mielettömästi kiinni rakkaudestasi Rebekkaan, niin annat Beaumanoirille aihetta erottaa sinut ritarien joukosta eikä hän suinkaan jätä sitä käyttämättä. Hän on peloissaan komentosauvansa puolesta, jota hän pitää tutisevassa kourassaan, ja hän tietää, että sinä ojentelet rohkeaa kättäsi sitä kohti. Älä epäilekään, että hän on saattava sinut turmioon, jos hän saa niin hyvän syyn siihen kuin sen, että muka suojelet juutalaista noitaa. Anna hänen tehdä mielensä mukaan tässä asiassa, jossa et voikaan häntä estää. Kun kerran saat komentosauvan omaan vahvaan kouraasi, silloin halaile Juudaan tyttäriä tai polta heitä tulella, miten mielesi parhaiten tehnee.»

»Malvoisin», sanoi Bois-Guilbert, »sinä olet kylmäverinen...»

»Ystävä», jatkoi preceptori kiireesti täyttäen lauseen, jonka Bois-Guilbert luultavasti olisi pahemmalla sanalla lopettanut; --»kylmäverinen ystävä minä olenkin ja sitäpä sopivampi neuvojaksi. Sinä et voi pelastaa Rebekkaa, sen vakuutan sinulle vielä kerran. Sinä voit vain antautua vaaraan yhdessä hänen kanssansa, sen vannon vielä kerran. Joudu nyt heti suurmestarin luo -- heittäydy hänen jalkojensa juureen ja sano hänelle...»

»En minä heittäydy hänen jalkojensa juureen, sen vannon kautta taivaan valtojen! Mutta vasten silmiä aion sanoa sille ukko-hupakolle...»

»Sano sitten hänelle vasten silmiä», jatkoi Malvoisin kylmäkiskoisesti, »että rakastat aivan mielettömästi tätä juutalaista vankia. Ja mitä kiivaammin sinä puhut rakkaudestasi, sitä enemmän on hän kiirehtivä tekemään siitä lopun ottamalla tuon ihanan lumoojan hengiltä. Ja sinä itse, kun näin tunnustat asian, joka on rikos valaasi vastaan, ja kun sillä tavoin olet tavattu julkiteosta, et voi toivoa mitään apua säätyveljiltäsi. Näin olet sitten menettänyt kaikki loistavat kunnian ja vallan toiveesi ja saat kenties siitä lähtien palkasta kantaa peistäsi jossakin joutavassa nurkkasodassa Flanderin ja Burgundin tanterilla.»

»Sinä puhut totta, Malvoisin», myönsi Brian de Bois-Guilbert hetken aikaa ajateltuaan. »En tahdo antaa tuolle harmaakarvaiselle, sokeauskoiselle pölkkypäälle tilaisuutta päästä niskaani kiinni. Ja mitä Rebekkaan tulee, niin eipä hän olekaan ansainnut, että hänen tähtensä panisin arvoni ja kunniani alttiiksi. Minä hylkään hänet -- niin, minä jätän hänet oman onnensa nojaan, jollei...»

»Älä rajoita millään ehdoilla tätä viisasta ja välttämätöntä päätöstäsi», sanoi Malvoisin. »Nainen ei ole muuta kuin lelu lomahetkiemme kulutukseksi -- kunniantavoittelu, kas se on elämän tositointa. Mieluummin näen tuhannen tuommoisen heikon leikkikalun kuin Rebekka on menevän rikki kuin miehuullisen jalkasi poikkeavan siltä loistavalta uralta, joka on sille avoinna! Nyt meidän on erottava eikä kukaan saa tietää, että olemme keskustelleet näin salaisesti. -- Minä lähden varustamaan salia kuntoon oikeudenistuntoa varten.»

»Mitä!» virkkoi Bois-Guilbert, »joko näin pian?»

»Aivan niin», vastasi preceptori; »tutkinto käy joutuisaan, kun tuomarilla on päätös jo ennakolta valmiina.»