Part 28

Vaaran hetki on usein myös samalla se hetki, jolloin lempeys ja rakkaus peittelemättä näyttäytyvät. Koko sydämen kuohuessa puhkeavat helpommin ilmi mainitutkin tunteet, joita varovaisuus rauhallisimpina hetkinä ainakin pitää salassa, jollei kykene niitä kokonaan tukahduttamaan. Päästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeeksensä tunsi sydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta vaarasta ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan suonta ja tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja äänessään tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut osoittavansa. Hänen äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta Ivanhoen kylmäkiskoinen kysymys: »Sinäkö se olet, tyttö hyvä?» herätti hänet huomaamaan, että hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä voinutkaan olla molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon rinnasta, ja kun hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä ei ilmaissut enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi kiireesti voivansa jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut toivoa. »Siitä saan», hän lopetti, »kiittää sinun taitavaa apuasi, Rebekka-kulta.»

»Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi», tuumi tyttö itsekseen, »mutta hän sanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomaila äänellä, joka huonosti soveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa -- hänen metsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!»

»Sydämeni, hyvä tyttö», jatkoi Ivanhoe, »on kipeämpi levottomuudesta kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä isääni?»

»Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse», ajatteli Rebekka edelleen salaa napisten. »Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin ajatukseni kiintyä häneen!» Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän vastasi Ivanhoen kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran hän vain tiesikin kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja paroni Front-de-Boeuf olivat linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin. Keitä piirittäjät olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. »Mutta linnassa on nyt kristitty pappi», lisäsi hän, »joka kenties tiennee enemmän.»

»Kristitty pappi!» huudahti ritari iloissaan; »haepa hänet tänne, Rebekka, jos voit -- sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä hengellistä apua -- sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne luokseni -- jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta kuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla asiat ovat tuolla ulkona.»

Totellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti pyytämään valepukuista Cedrikiä haavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida, joka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi. Rebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut saanut toimitetuksi käskettyä asiaa.

Kauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eikä liioin ajatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta kuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmenen vertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet kuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia käytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille varustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat miehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja sotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi. Hirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne ennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin juhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon hetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät, vaikka veri oli paennut poskista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella tunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain huonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: »Viinit kalisevat --keihäät ja kilvet kiiltävät -- kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen hälinä!»

Ivanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa mainittu sotaorhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulista halua päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. »Jospa edes», virkkoi ritari, »jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin, miten uljas leikki alkaa käydä. -- Olisipa minulla edes jousi, jolla voisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden ainoan kerrankin iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo --turha toivo -- olen aseeton ja voimaton!»

»Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari», vastasi Rebekka, »melu on äkkiä vaiennut -- kenties he eivät rupeakaan tappelemaan.»

»Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät», virkkoi Wilfred maltittomasti. »Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan muurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme, oli vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa täyteen raivoonsa. -- Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!»

»Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari», vastasi hoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi lujalla äänellä: »Minä käyn itse ikkunan ääreen ja kerron teille kaikki, mitä ulkona tapahtuu.»

»Ei suinkaan -- sitä et saa tehdä!» huusi Ivanhoe; »jokainen ikkuna, jokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi sattua...»

»Olkoon se tervetullut!» sanoi Rebekka hiljaa astuessaan lujin askelin pari kolme porrasta ylös, jotka veivät puheenalaiselle ikkunalle.

»Rebekka, -- Rebekka kulta!» huusi Ivanhoe. »Ei tämä ole tyttöjen leikkiä, -- haava tai kuolokin voisi tulla osaksesi, ja silloin olisin onneton elämäni loppuun saakka, koska itse olisin siihen syypää. Suojaa itseäsi ainakin tuolla vanhalla kilvellä ja näytä itsestäsi niin vähän kuin mahdollista.»

Erinomaisen säntillisesti Rebekka noudatti Ivanhoen neuvoja ja asetti ison vanhan kilven pystyyn ikkunaa vasten. Sen takaa hän saattoi jokseenkin hyvässä turvassa katsella, mitä linnan ulkopuolella tehtiin, ja kertoa Ivanhoelle, mitä rynnäkköhankkeita piirittäjillä oli tekeillä. Ikkuna, josta hän tähysteli ulos, olikin soveliaimpia paikkoja katselijalle; se oli näet päärakennuksen kulmauksessa, joten Rebekka ei vain nähnyt linnan muurien ympäristöä, vaan saattoi myös pitää silmällä ulkovarustusta, johon aiottu rynnäkkö epäilemättä ensiksi oli kohdistuva. Tämä ulkovarustus, joka ei ollut erin korkea eikä vahva, suojeli sitä takaporttia, josta Front-de-Boeuf vähää ennen oli päästänyt Cedrikin ulos. Vallihauta kulki sen ja päälinnan välitse, niin että, jos se sattui vihollisen valtaan, oli helppo poistaa sen yli vievä lautaporras ja siten erottaa menetetty turvapaikka vielä valloittamattomasta. Ulkovarustuksessa oli rynnäkköportti vastapäätä linnan porttia, ja koko varustuksen ympäri kulki vielä vahva hakuli-aitaus. Tähän paikkaan asetettujen soturien paljous osoitti, etteivät piiritetyt uskoneet sen voivan kestää kovempaa rynnäkköä. Samaten oli myös piirittäjiä suuri joukko kokoontunut tämän ulkovarustuksen kohdalle, josta ilmeni, että hekin pitivät tätä paikkaa helppona valloittaa.

Nämä seikat Rebekka kiireesti ilmoitti Ivanhoelle, lisäten vielä: »Metsän reuna näkyy olevan täynnä jousimiehiä, vaikka vain harvat ovat uskaltaneet ulos sen pimeästä peitosta.»

»Minkälainen lippu heillä on?» kysyi Ivanhoe.

»En minä voi nähdä mitään lippua», vastasi Rebekka.

»Sepä on kummallinen uusi tapa», mutisi ritari; »rynnätäänkö tämmöistä linnaa vastaan ilman liehuvaa lippua tai viiriä! -- Voitko nähdä, minkälaiset miehet heitä johtavat?»

»Päälliköltä näyttää mustassa rautapuvussa oleva ritari», sanoi juutalaistyttö; »hän yksin on puettuna päästä jalkoihin täysiin varuksiin ja komentaa kaikkia ympärillä seisovia.»

»Mikä vaakuna hänen kilvessään on?» kysyi taas Ivanhoe.

»Jokin rautakangen tapainen sekä munalukko maalattuna sinisellä värillä kilven mustalle pohjalle.»

»Jalkarauta ja kahlelukko siniseksi maalattuna», arveli Ivanhoe. »En tiedä, kenen vaakuna se lienee; sen vain tiedän, että se sopisi nyt minulle. Voitko nähdä siinä mitään tunnuslausetta?»

»Tuskin erotan vaakunaakaan näin kaukaa», vastasi Rebekka. »Mutta kun päivänpaiste sattuu kilpeen, niin näen nuo mainitsemani kuvat.»

»Eikö näy toisiakin päälliköitä?» huusi maltiton kysyjä.

»En tästä paikasta voi nähdä ainoatakaan häntä etevämpää», sanoi Rebekka; »mutta epäilemättä ahdistetaan linnan toistakin kulmaa. Juuri nyt he ryntäävät eteenpäin! -- Herra, Siionin Jumala, suojele meitä! --Mikä peloittava näky! -- Eturivissä ryntääjät kantavat hirmuisen suuria kilpiä tai laudoista tehtyjä katoksia päänsä peitteenä. Muut seuraavat jäljestä, jouset vireessä. -- He kohottavat jousensa! -- Herra, Mooseksen Jumala, anna näille luomillesi olennoille anteeksi!»

Hänen kertomuksensa keskeytyi tähän. Sillä nyt kajahti kimakka torven toitotus rynnäkkömerkkinä; muurin toiselta puolen kuului normannilaistorvien torahdus ja vaskirumpujen kolea kumahdus vastaten uhkaavasti vihollisen sotasoitantoon. Molemminpuolinen kiljunta koroitti yhä vielä tuota peloittavaa pauhua. Ryntääjät huusivat: »Pyhä Yrjänä iloisen Englannin avuksi!» Normannilaiset vastasivat siihen: »_En avant, de Bracy! -- Beau séant! Beau séant! -- Front-de-Boeuf à la rescousse_!»[27] kaiuttaen päällikköjensä tunnussanoja.

Pelkällä huudolla ei linnaa kuitenkaan valloitettu; piirittäjien hurjaan rynnäkköön vastasi luja vastarinta linnaväen puolelta. Jousimiehet, jotka metsässä eläen olivat oppineet sangen taitaviksi ampujiksi, laskivat nuolensa niin tarkkaan, ettei yksikään paikka, missä jonkun linnalaisen ruumiista näkyi pieninkään vilahdus, pysynyt turvattuna. Tämä nuolituisku tappoi heti pari kolme linnanväestä ja haavoitti useampia. Ja yhä edelleenkin kesti tätä tuiskua; nuolet lensivät taajasti ja terävästi kuten rakeet, mutta sittenkin jokainen erityiseen maaliinsa tähdättynä. Niitä lenteli kymmenittäin jokaista rintavarustuksen ampumareikää kohti, samaten myös jokaiseen ikkunaan, missä soturin nähtiin tai arveltiin seisovan. Mutta luottaen vahvoihin haarniskoihinsa sekä myös muurien suojaan seisoivat Front-de-Boeufin ja hänen liittolaistensa miehet kuitenkin lujasti asemillaan ja vastasivatkin piirittäjien lakkaamattomaan, taajaan ampumiseen siten, että sinkosivat varsi- ja käsijousillaan sekä lingoillansa nuolia sekä muita heittoaseita heille vastaan. Ja kun ryntääjät eivät voineet pysytellä yhtä hyvin suojattuina kuin linnan puolustajat, niin heitä kaatuikin monta vertaa enemmän. Nytpä ei kuulunutkaan enää muita ääniä kuin kummaltakin puolen lentävien nuolien sekä muiden heittoaseitten viuhinaa ilmassa; paitsi kun jommallekummalle riitapuolelle sattui suurempi vahinko, kohosi vastustajain joukosta riemunhuutoja.

»Pitääkö minun virua tässä niinkuin laiska munkki», valitti Ivanhoe, »sillä aikaa kuin muut taistelevat minun vapaudestani tai kuolemastani! -- Katso vielä kerran ulos ikkunasta, hyvä tyttö, mutta pidä varasi, etteivät jousimiehet tuolta alhaalta huomaa sinua. -- Katso vielä kerran ja virka, eivätkö he käy jo väkirynnäkköön.»

Rebekan rohkeutta olivat äänettömät rukoukset lomahetkinä vahvistaneet, ja kärsivällisesti hän kävi jälleen ikkunan ääreen varoen kuitenkin, ettei häntä alhaalta voitaisi huomata.

»Mitä nyt näet sieltä, Rebekka?» kysäisi haavoittunut ritari kärsimättömästi.

»En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että silmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä lennättävät.»

»Tätä ei voi iankaikkisesti kestää», sanoi Ivanhoe; »jolleivät he käy väkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä muureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukko-ritari on ja mitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö.»

»Häntä en nyt näe», virkkoi Rebekka.

»Se kurja pelkuri!» huusi Ivanhoe. »Väistyykö hän peräsimestä nyt, kun myrsky on tuimimmillaan?»

»Ei hän väisty! Ei hän väisty!» sanoi Rebekka; »nyt näen taasen hänet. Hän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin edessä. -- He murtavat kirveillään hakulia maahan. -- Ritarin musta kypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutantereella ruumiitten yllä liitelevä korppi. -- Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin -- he ryntäävät sisään -- heidät syöstään takaisin! -- Front-de-Boeuf on linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka kohoaa väentungoksen yli. -- He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään --siinä taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. -- Herra Jaakobin Jumala! Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain -- ikäänkuin kaksi valtamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!»

Hän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.

»Katso taas ulos, Rebekka», sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta väistyvän akkunasta, »nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut, koska he ovat jo käsikahakassa. -- Katso vielä kerta, nyt se ei voi olla enää sinulle varsin vaarallista.»

Rebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: »Pyhät lain profeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään muurin aukossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin huudoin. -- Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi sorrettujen vankien puolesta!» -- Nyt hän kovasti parahti: »Hän kaatui! -- Hän kaatui!»

»Kuka kaatui?» huusi Ivanhoe; »pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen --virka, kumpi heistä kaatui?»

»Musta ritari», vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän taas iloisella kiireellä huusi: »Mutta ei -- eipäs sittenkään! Kiitos olkoon Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! -- Hän on pystyssä jälleen ja tappelee, kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima. -- Hänen miekkansa katkesi -- hän tempaisee kirveen erään miehensä kädestä -- hän ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla -- jättiläinen kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen alla -- hän kaatuu -- hän kaatui jo!»

»Front-de-Boeufkö?» huusi Ivanhoe.

»Juuri hän!» vastasi tyttö. »Hänen miehensä rientävät avuksi ylpeän temppeliherran johtamina. -- Heidän yhdistyneet voimansa pysähdyttävät sankarin. -- He vetävät Front-de-Boeufin turvaan muurin sisäpuolelle.»

»Ryntääjät ovat siis valloittaneet etuvarustuksen?» kysyi Ivanhoe.

»Niin ovat -- niin ovat!» huusi Rebekka -- »ja he ahdistavat tuimasti ulkomuurilla seisovia linnalaisia. Mitkä asettavat tikapuita muuria vasten, mitkä yrittävät toistensa olkapäitä pitkin kavuta muurille. --Heidän päälleen syöstään kiviä, pölkkyjä ja kantoja; haavoitettujen sijaan, jotka kannetaan syrjemmäksi, virtaa yhä vereksiä miehiä kahakkaan. -- Herra Jumalani! Siksikö loit ihmiset oman kuvasi mukaan, että heidät veljiensä käden kautta raadeltaisiin näin hirveästi!»

»Älä niin ajattele», virkkoi Ivanhoe, »ei nyt ole semmoisiin ajatuksiin aikaa. -- Kumpi puoli peräytyy? -- Kumpi ryntää eteenpäin?»

»Tikapuut ovat syöstyt alas muurilta», vastasi Rebekka väristen; »sotamiehet väänteleivät niiden alla niinkuin jaloin tallatut käärmeet. -- Linnaväki on voitolla.»

»Pyhä Yrjänä, auta meitä miekallasi!» huusi ritari; »peräytyvätkö kurjat talonpojat?»

»Ei!» huusi Rebekka. »He taistelevat niinkuin miehet ainakin. -- Musta ritari lähenee porttia, iso kirves kädessä -- kuuluuhan hänen iskujensa pauke tännekin asti taistelun melskeen läpi. -- Kiviä ja pölkkyjä vieritetään uljaan sankarin pään menoksi -- mutta hän ei huoli niistä enempää kuin ohdakkeen höytyvistä tai höyhenistä.»

»St. Jean d'Acre!» huudahti Ivanhoe iloisesti nousten istualleen; »enpä olisi luullut Englannissa olevan useampia kuin yhden ainoan semmoisen miehen!»

»Portti horjahtaa», jatkoi Rebekka; »se rytisee -- se lentää säpäleiksi hänen iskujensa alla -- he ryntäävät sisään -- ulkovarustus on heidän käsissään. -- Voi, Herra Jumalani! -- He syöksevät puolustajat alas muurilta -- he viskaavat heidät kaivantoon. -- Voi ihmishurjat, jos todella olette ihmisiä, niin säästäkää kumminkin ne, jotka eivät enää voi tehdä vastarintaa!»

»Mutta silta -- ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta --onko sekin tärkeä paikka valloitettu?» huusi Ivanhoe.

»Ei ole», vastasi Rebekka, »temppeliherra on hävittänyt lautaportaan, jota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon -- nuo huudot ja parahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtaloa. -- Voi, voi! Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!»

»Mitä he nyt tekevät, tyttö?» kysyi taas Ivanhoe; »katso ulos jälleen --ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta.»

»Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut», vastasi Rebekka. »Meidän ystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta on heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin lennättää sinne muutaman nuolen, pikemmin tehdäksensä kiusaa kuin vahinkoa.»

»Eiväthän toki», sanoi Wilfred, »meidän ystävämme jättäne kesken näin urhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Ei suinkaan! Minä luotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi portin tammipalkit ja rautasaranat. -- Kummapa kuitenkin», mutisi hän sitten itseksensä, »voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät tuommoisiin hurjantöihin! -- Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla -- mitä se tarkoittanee? -- Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta Mustan ritarin voisi tuntea?»

»En näe», vastasi juutalaistyttö. »Kaikki muu hänessä on mustaa kuin korpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. --Mutta nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes tuntevani hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan aivan kuin pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa -- näyttääpä siltä kuin urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka kerta, kun hän sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen anteeksi! -- On peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan miehen into ja voima voittaa kymmeniä.»

»Rebekka», virkkoi Ivanhoe, »sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan he nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat silta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. -- Sellaisen miehen johtaessa rynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei voi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta eikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja vaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voitonkunnia. Mielelläni -- sen vannon sukuni kunnian kautta -- ja vannonpa sen ihanan lemmittyni nimen kautta -- kärsisin vaikka kymmenvuotista vankeutta, jos vain yhden ainoankin päivän saisin olla osallisena tämmöisessä tappelussa tuon kelpo ritarin johdon alla!»

»Voi!» lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten haavoittuneen ritarin vuodetta, »tämä malttamaton halu taisteluun --tämä tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan ehkäisevät teidän parantumistanne. -- Kuinka voitte ajatellakaan antaa iskuja muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on parantunut?»

»Rebekka», vastasi Ivanhoe, »sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on miehen, joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin munkki tai nainen, sillaikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät kunniakkaassa kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin jokapäiväinen leipä -- kahakan pöly yhtä tarpeellinen kuin ilma keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme saa elää voitollisina ja kuuluisina. -- Semmoiset, tyttö, ovat ritarisäännöt, joita olemme vannoneet pitää pyhinä ja joille uhraamme kaikki, mikä meille elämässä on kallista!»

»Voi!» virkkoi ihana juutalaistyttö, »mitä tämä on muuta, jalo ritari, kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä tulen kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, -- mitä jää silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?

»Mitäkö jääpi?» huusi Ivanhoe. »Kunnia, -- tyttö, -- ja maine! Ne kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen!»

»Kunnia ja maine?» jatkoi Rebekka. »Voi! Tuoko ruostunut rautapaita, joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkävän haudan yläpuolella -- tuoko puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota oppimaton munkki töintuskin osaa lukea tiedustelevalle vaeltajalle, --niissäkö on tarpeeksi palkkiota siitä, että olette masentaneet kaikki lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina kaiken aikanne, voidaksenne tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin tehoisa taika, että te mielettömästi annatte pois perherakkauden, hellän lemmen, rauhan ja onnen, tullaksenne päähenkilöiksi jossakin runossa, jota kuljeksiva viisuseppä laulelee humalaisille talonpojille iltaoluen ääressä?»

»Herewardin sielun kautta!» tuiskahti ritari kiivastuneena, »etpä tiedäkään, tyttö, mitä puhut. Tahtoisithan sinä sammuttaa ritarisuuden kirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja jalon ritarin maanmoukasta tai metsäläisestä. Sehän opettaa meitä pitämään henkeämme paljoa, paljoa halvempana kuin kunniaa; sehän antaa meille voimaa voittamaan kaikki tuskat, työt ja vaivat, niin ettemme pelkää mitään muuta pahaa, paitsi häpeää. Sinä et ole kristitty, Rebekka; sentähden et tunnekaan sitä jaloa tunnetta, joka kohottaa jalon neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja sillä pyhittänyt lempensä. Ritarisuus! -- sehän, tyttö, onkin puhtaan ja jalon rakkauden synnyttäjä -- sehän on sorrettujen turva, poljettujen kohottaja, tyrannien vallan kukistaja. Jalosukuisuus ilman sitä olisi pelkkä tyhjä, mitätön nimi, ja vapaus saa parhaan suojansa ritarin peitsestä ja miekasta.»

»Olenpa kuitenkin», lausui Rebekka, »syntynyt kansasta, joka ennen muinoin oli kuuluisa urhoudestaan, vaikka kansalaiseni eivät silloinkaan, kun vielä kansana olivat, käyneet sotaa muuten kuin Jumalan käskystä tai vihollisen ahdistaessa heidän maataan. Mutta sotatorven toitotus ei nyt enää herätäkään Juudan kansaa, ja Juudan halveksitut lapset kärsivät vastustelematta vihollistensa sortoa. Oikein olette puhunut, herra ritari, -- ennenkuin Jaakobin Jumala nostaa valitulle kansallensa toisen Gideonin tai toisen Makkabeuksen, ei juutalaistytön sovikaan puhua tappelusta eikä sodasta.»

Ylevämielisen neidon ääni soi tämän puheen lopussa surullisena ja ilmaisi selvästi, miten kipeästi häneen koski tieto hänen kansansa halvasta tilasta. Ja tämä tieto koski häneen kenties nyt sitä kipeämmin, kun hän oli näkevinänsä, että Ivanhoe piti häntä olentona, joka ei voinut sydämessään tuntea eikä siis sanoillakaan ilmoittaa mitään kunniallista eikä jaloa vaikutusta.

»Vähänpä hän tätä sydäntä tuntee», lausui tyttö hiljaa itsekseen, »kun hän sen johdosta, että moitin nasarealaisten narrimaista ritarisuutta, päättää pelkurimaisuuden ja muiden halpojen tunteiden asustavan minussa. Tahtoisinhan, jos Jumala sen sallisi, mielelläni antaa sydänvereni jok'ainoan pisaran Juudan vankeuden lopettamiseksi! Ja mielelläni antaisin myös sydänvereni, jos sillä voisin lunastaa isäni sekä hänen hyväntekijänsä sortajan kahleista! Tämä ylpeä kristitty saisi silloin nähdä, että Jumalan oman valitun kansankin tytär uskaltaa kuolla yhtä urhoollisesti kuin röyhkein nasarealaisneito, joka kerskaten johtaa sukunsa jostakusta pikku herrasta näillä kolkoilla, kylmillä pohjanmailla.»

Hän katsahti haavoittuneen ritarin vuoteelle.