Part 27

»Totta on kaikki, mitä puhut, Rebekka», myönsi Iisak kuultuansa nämä tärkeät syyt, -- »olisi todellakin rikos Jumalaa vastaan, jos antaisimme Mirjam-vainajan salaisuudet ilmi. Sillä taivaan armolahjoja ei saa kevytmielisesti tuhlata muille ihmisille, yhtä vähän viisaan lääkärin salaisia keksintöjä kuin kultatalentteja ja hopeasekeleitä. Ne ovat tosiaankin säästettävät ainoastaan niiden hyödyksi, joille Herra on armossaan ne suonut. Ja mitä tuohon mieheen tulee, jota Englannin natsarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, niin varmastikin minun olisi parempi langeta Idumean väkevän leijonan kynsiin kuin hänen käsiinsä, jos hän pääsisi selville minun ja hänen veljensä välisistä asioista. Sen vuoksi tahdon kallistaa korvani sinun neuvosi puoleen ja vien tämän nuorukaisen mukanani Yorkiin, ja meidän kotimme olkoon hänen, kunnes hänen haavansa ovat parantuneet. Ja jos Leijonamieli todellakin tulisi takaisin, niinkuin nyt taaskin huhutaan, niin saanpa sitten tästä Wilfred Ivanhoesta suojelusmuurin, jotta kuninkaan tulinen suuttumus ei pääse polttamaan isääsi. Ja jollei hän tulisikaan, niin voipi Wilfred ehkä kuitenkin maksaa meille kulunkimme takaisin sitten, kun hän taas on, niinkuin eilen ja tänäpäivänäkin, koonnut väkevällä peitsellänsä ja miekallaan itsellensä rikkautta. Sillä tämä nuorukainen on hyvä nuorukainen, hän muistaa määräpäivän ja maksaa lainansa ja auttaa Israelin miestä, jopa isänikin huoneen lasta, kun hän näkee hänen olevan julmien rosvojen sekä Belialin poikien kynsiin joutumaisillaan.»

Ilta kului melkein kokonaan loppuun, ennenkuin Ivanhoe jälleen tuli täyteen tuntoonsa. Hän heräsi levottomasta unestaan niin sekavana ja pyörryksissä kuin tainnoksista tointuva ainakin. Ensi hetkellä ei hän voinut tarkkaan muistaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ennenkuin hän vaipui taistelutantereelle, eikä muutenkaan järjestää eilispäivän seikkoja yhteen jaksoon. Hän tunsi olevansa haavoitettu ja sairas, heikko ja voimia vailla; siihen tunteeseen hämmentyi hämärä muisto annetuista ja saaduista sivalluksista, vastakkain ryntäävistä, maahan syöksyvistä tai maahan syöstyistä ratsuista, huudoista ja aseitten kalskeesta -- sanalla sanoen sekamelskaisen taistelun pyörryttävästä melusta. Hän yritti työntää syrjään vuoteensa uutimet, ja siinä hän osaksi onnistuikin, vaikka hartiassa kirveltävä haava teki pahaa.

Suureksi kummastuksekseen hän näki olevansa komeasti sisustetussa kamarissa, missä tuolien asemesta oli istumatyynyjä ja kaikki muukin sisustus itämaiden tapaan. Rupesipa siis Ivanhoe arvelemaan, että hänet kukaties oli hänen nukkuessansa viety takaisin Pyhälle maalle. Tämä ajatus näkyi vahvistuvan vielä todemmaksi, kun oven peitteenä oleva esirippu siirtyi syrjään ja naisolento, puettuna kalliiseen pukuun, joka oli paljoa enemmän Itämaan kuin Euroopan kuosin mukainen, astui hiljaa sisään seurassaan mustaverinen palvelija.

Haavoittunut ritari aukaisi huulensa puhutellakseen tätä ihanaa hahmoa, mutta nainen painoi hienon sormensa purppuraisille huulilleen merkiksi, että hänen piti olla vaiti. Palvelija astui nyt sairaan luokse ja siirsi pois peiton tämän kupeelta, niin että suloinen juutalaistyttö sai nähdä siteen olevan paikallaan ja haavan paranemaan päin. Rebekka toimitti tehtävänsä sulavalla, arvokkaalla luonnollisuudella ja kainoudella, mikä nytkin, sivistyneemmällä aikakaudella, olisi saanut unohtumaan kaiken sen, mikä hänen toimessaan kenties soti naisen luontaista häveliäisyyttä vastaan. Ei olisi sillä hetkellä voinut muistaa, että nuori, kaunis tyttö seisoi miehen vuoteen vieressä tämän haavaa hoitaen, -- häntä olisi pidetty vain laupeuden henkenä, joka voimallisella avullaan poisti kipua ja torjui syrjään kalman miekan. Harvat, lyhyet käskynsä Rebekka lausui hebreankielellä vanhalle palvelijalleen, ja tämä, joka oli ollut monesti ennen samankaltaisissa tilanteissa apuna, totteli äänettömänä.

Oudon kielen äänet saattavat monesti kuulua karkeilta, mutta tässä tapauksessa niiden kohotessa kauniin Rebekan huulilta ne tekivät romanttisen ja korvia hivelevän vaikutuksen. Olisi luullut kuulevansa jonkin hyvän haltiattaren taikasanoja, korvalle tosin outoja ja älylle käsittämättömiä, mutta lausujan lempeän äänen ja suloisen ulkomuodon vuoksi sydäntä liikuttavia. Ivanhoe ei yrittänytkään enää kysellä, vaan antoi hoitajainsa toimiskella miten he tarpeelliseksi näkivät. Vasta kun lempeä lääkäri aikoi työnsä lopetettuaan lähteä, ei Ivanhoe voinut enää hillitä uteliaisuuttansa. -- »Suloinen neito», hän lausui arabiankielellä, jota hän Itämailla retkeillessään oli oppinut ja luuli tuon turbaanipäisen, kauhtanaan puetun neitosen parhaiten ymmärtävän --»Olkaa niin hyvä, suloinen neito, minä rukoilen...»

Tässä kaunis lääkäri hänet keskeytti; ja hymy, jota Rebekka tuskin huolikaan tukahduttaa, lennähti hänen kasvoilleen, jotka tavallisesti ilmaisivat vain miettiväistä alakuloisuutta. -- »Olen syntynyt Englannissa, herra ritari, ja puhun englanninkieltä, vaikka pukuni ja sukuni ovat kaukomailta kotoisin.»

»Korkeasukuinen neiti...» yritti Ivanhoe uudelleen, mutta Rebekka kiiruhti jälleen vaimentamaan hänet.

»Älkää, herra ritari», virkkoi hän, »kunnioittako minua korkeasukuisen arvonimellä. On parasta, että heti saatte tietää palvelijanne olevan halvan juutalaistytön, saman Iisak Yorkilaisen tyttären, jolle te äskettäin olitte niin hyvä ja avulias. Hänen ja hänen perheensä velvollisuus on hoitaa teitä mitä huolellisimmin, niinkuin nykyinen tilanne välttämättömästi vaatii.»

Enpä tiedä, olisiko ihana Rowena ollut oikein mielissään, jos hän olisi saanut nähdä, millä ihastuksella hänen uskollinen ritarinsa tähän saakka oli katsellut suloisen Rebekan viehättävää vartaloa, kauniita kasvoja ja säihkyviä silmiä, -- noita silmiä, joiden loistetta jonkin verran varjostivat ja tavallaan pehmensivät pitkät, silkinhienot ripset ja joita kuljeksiva runoilija olisi verrannut jasmiinipensaan läpi vilkkuvaan iltatähteen. Mutta Ivanhoe oli liian hyvä kristitty ihaillaksensa juutalaistyttöä. Sen Rebekkakin oli jo ennakolta arvannut ja juuri siitä syystä hänellä oli ollut niin kiire ilmaista isänsä nimi ja kansallisuus. Mutta sittenkin -- sillä olihan Iisakin kauniin ja viisaan tyttärenkin sydämessä hiukkanen naisen turhamaisuutta -- hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, kun tuo kunnioituksen ja hellyyden sekainen ihastus, millä Ivanhoe siihen saakka oli katsellut tuntematonta hyväntekijäänsä, äkkiä muuttui kylmäksi, pakotetuksi kohteliaisuudeksi, joka ei ilmaissut mitään sen syvempää tunnetta kuin tunnustusta alhaisemman rodun puolelta saadusta avusta. Tosin ei ollut Ivanhoen aikaisempikaan käytös ilmaissut enempää kuin totunnaista palvontaa, jonka nuori mies aina omistaa kaunottarelle. Mutta kipeästi koski se, että yksi ainoa sana riitti ikäänkuin taikavoimalla syöksemään Rebekka-poloisen niin alhaiseen ihmisluokkaan, että ritarin ei sopinut suoda hänelle edes tällaistakaan kunnioitusta.

Mutta Rebekan lempeä, puhdas sydän ei kuitenkaan pannut Ivanhoen syyksi, että tämä antoi aikakauden ja uskonnon yleisen ahdasmielisen ajatustavan sokaista itseään. Päinvastoin, vaikka ihana juutalaistyttö huomasikin, että sairas ritari kohteli häntä nyt hylätyn kansan lapsena, jonka kanssa oli häpeällistä seurustella kauemmin kuin pakko vaati, piti kuitenkin mitä hellintä huolta sairaan ritarin hengestä ja terveydestä. Hän ilmoitti tälle, että he olivat menossa Yorkiin ja että Iisak oli päättänyt ottaa sairaan sinne kanssaan hoitaaksensa häntä omassa talossaan, kunnes terveys olisi palautunut. Ivanhoe ei ollut lainkaan suostuvainen tähän tuumaan, sanoen vastahakoisuutensa syyksi, ettei hän mielellään tahtoisi sen kauemmin olla hyväntekijäinsä vastuksina.

»Eikö», hän vastusteli, »täällä Ashbyssä päin ole ketään saksilaista vapaatilallista tai vaikkapa varakkaampaa lampuotia, joka sallisi haavoittuneen maanmiehensä asua luonaan, kunnes tämä jälleen kykenisi kantamaan rautavaruksia? -- Eikö olisi mitään saksilaisilla rahoilla perustettua luostaria, missä saisin sijan? -- Tai ettekö voisi viedä minua Burtoniin asti, missä P. Witholdin luostarin abotti Waltheoff, joka on sukulaiseni, varmaan osoittaisi minulle vieraanvaraisuuttaan?»

»Totta kyllä», vastasi Rebekka hymyillen surullisesti, »halvinkin mainitsemistanne paikoista olisi sopivampi teille asunnoksi kuin ylenkatsotun juutalaisen maja. Mutta, herra ritari, jollette tahdo samalla karkoittaa pois lääkäriänne, teidän täytyy sittenkin tyytyä tähän asuntoon. Tiedättehän, että meidän kansalaisemme ovat taitavia parantamaan haavoja, vaikka ei lyömään niitä; ja meidän perheessämme eritoten tunnetaan salaisia lääkityskeinoja, jotka ovat perinnäistietona suvussamme polvesta polveen aina Salomonin päiviltä ja joiden parannusvoimaa olette jo itsekin kokenut. Ei yksikään nasarealainen --suokaa sanontatapani anteeksi, herra ritari -- ei yksikään kristitty lääkäri Britannian neljän rajameren välillä saisi teistä rautapaidan kantajaa lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa.»

»Ja kuinka pian _sinä_ sitten sen saisit aikaan?» kysyi Ivanhoe maltittomasti.

»Viikkokaudessa, jos tahdotte olla kärsivällinen ja noudattaa ohjeitani», vastasi Rebekka.

»Pyhä Neitsyt!» sanoi Wilfred, -- »eipähän liene syntiä, vaikka tässä paikassa satuin mainitsemaan hänen siunattua nimeänsä -- nyt en minä eikä kukaan muukaan kelpo ritari jouda kauan vuoteella venymään! Jos siis, tyttö, voit täyttää lupauksesi, niin maksanpa sinulle kypärin täyden hopearahoja, vaikka täytyisi hankkia ne mistä hyvänsä!»

»Kyllä minä täytän lupaukseni», vakuutti Rebekka, »ja te saatte pukeutua aseisiin kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, jos tahdotte suoda minulle vain yhden palkinnon, jonka pyytäisin tarjoamainne hopeitten sijasta.»

»Jos vallassani vain on luvata ja jos se on semmoista, minkä hurskas kristitty ritari saa antaa sinun rotuisellesi», lausui Ivanhoe, »niin suostun pyyntöösi mielelläni ja kiitollisena.»

»Sitä vain anoisin teiltä», vastasi Rebekka, »että tästä lähtien uskoisitte juutalaisenkin saattavan antaa apua kristitylle pyytämättä muuta palkintoa kuin saman Suuren Isän siunausta, joka on luonut meidät kaikki, niin juutalaiset kuin pakanat.»

»Syntiäpä olisi, jollen sitä uskoisi, tyttö», virkkoi Ivanhoe. »Ja nyt aion ilman enempää epäilystä tai utelua antautua hoitoosi täydesti luottaen siihen, että sinun taitosi avulla kykenen viikon kuluttua kantamaan haarniskaa. Mutta, armas lääkärini, salli minun vähän tiedustella, mitä maailmalta kuuluu. Kuinka voi jalo Cedrik perheineen? -- Ja kuinka voi suloinen neiti...» Hän lopetti puheensa kesken, ollen haluton mainitsemaan Rowenan nimeä juutalaisen talossa -- »häntä tarkoitan, joka oli turnajaisten kuningattarena?»

»Ja jonka te, herra ritari, siihen arvoon koroititte, osoittaen valinnassa hyvää makua, jota ihailtiin yhtä paljon kuin urhoollisuuttanne», täydensi Rebekka.

Paljon verta oli Ivanhoen suonista virrannut maahan, mutta olipa sitä kuitenkin vielä siksi paljon jäljellä, että hänen poskensa lensivät purppuranpunaisiksi, kun hän huomasi ilmaisseensa rakkautensa Rowenaan yrittäessään taitamattomasti salata sen.

»Enpä juuri hänestä niin paljon tahtoisi kuulla», sanoi hän, »vaan pikemmin prinssi Juhanasta. Ja tahtoisin myös tietää, mihin uskollinen asemieheni on joutunut, koska hän ei ole täällä minua hoitamassa?»

»Sallikaa minun käyttää lääkärinvaltaani», vastasi Rebekka, »ja käskeä teitä olemaan vaiti ja välttämään levottomuutta herättäviä mietteitä. Koetan kuitenkin kertoa teille, mitä haluatte tietää. Juhana-prinssi lopetti turnajaiset kesken ja lähti kiireesti Yorkiin kaikkien seurueeseensa kuuluvien aatelismiesten, ritarien sekä hengellisten herrojen kanssa. Ennättipä hän ennen lähtöänsä hyvällä tai väkisenkin kerätä kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin sai puristetuksi niiltä, joita pidetään tämän maan rahamiehinä. Hänen huhutaan aikovan anastaa itselleen veljensä kruunun.»

»Eipä ennenkuin sen puolustukseksi on miekkoja käsitelty!» huudahti Ivanhoe kohoten istualleen, »vaikkapa Englannissa olisi vain yksi ainoa uskollinen alamainen. Minä tahdon taistella Rikhardin oikeuden puolesta heidän parastakin miestään vastaan -- vaikkapa kahta vastaan yht'aikaa, sillä oikeus on minun puolellani!»

»Mutta jotta teille karttuisi siihen tarpeeksi voimaa», virkkoi Rebekka, laskien kätensä hänen olkapäälleen, »pitää teidän nyt totella käskyäni ja maata rauhallisesti.»

»Totta puhut, tyttö», sanoi Ivanhoe, »tahdonpa maata niin rauhallisena kuin näinä rauhattomina aikoina voi. Mutta mitä tiedät Cedrikistä ja hänen perheestään?»

»Hänen hovimestarinsa kävi äsken juuri täällä, läähättäen kiireisestä kulusta, noutamassa isältäni maksua Cedrikiltä ostetuista villoista. Häneltä sain tietää, että Cedrik sekä Athelstan Coningsburghilainen olivat suuresti suuttuneina poistuneet Juhana-prinssin pidoista ja aikoivat heti lähteä kotimatkalle.»

»Oliko joku nainen heidän seurassaan pidoissa?» kysyi Wilfred.

»Rowena-neiti», sanoi Rebekka, vastaten tarkemmin kuin mitä kysymys olisi vaatinut, -- »ei ollut prinssin pidoissa, ja hovimestarin kertoman mukaan hänkin on nyt matkalla Rotherwoodiin, kasvatusisänsä Cedrikin seurassa. Ja teidän uskollinen asemiehenne Gurth...»

»Mitä!» huusi ritari, »tunnetko sinä hänen nimensä? Mutta tiedäthän sen», lisäsi hän heti; »kuinka et tietäisi! Sinun kädestäsi, sen nyt arvaan, ja sinun jalomielisyytesi kautta hän eilen sai sata sekiiniä.»

»Älkää puhuko siitä», virkkoi Rebekka, posket tulipunaisina, »huomaanpa, että kieli liiankin helposti antaa ilmi, minkä sydän mieluummin soisi salatuksi.»

»Mutta nämä kultarahat», sanoi Ivanhoe vakavana, »kunniani vaatii minun maksamaan ne isällesi takaisin.»

»Tehkää miten tahdotte», sanoi Rebekka, »kunhan viikko on kulunut. Mutta älkää nyt puhuko älkääkä ajatelko asioita, jotka voivat viivyttää haavanne paranemista.»

»Olkoon niinkuin sanot, hyvä tyttö», virkkoi Ivanhoe; »sangen kiittämätön olisinkin, jos vastustaisin sinun käskyjäsi. Virka nyt vain sananen vielä Gurth-parkani kohtalosta, niin kyseltäväni loppuvat kaikki siihen.»

»Minua surettaa kertoa, herra ritari», vastasi juutalaistyttö, »että hänet on pistetty kahleisiin Cedrikin käskystä.» -- Nähtyänsä, kuinka kipeästi tämä sanoma koski Wilfrediin, hän kiirehti lisäämään: »Mutta hovimestari Oswald vakuutti, että jollei mitään uutta suuttumuksen syytä sattuisi, Cedrik varmaan pian antaisi anteeksi Gurthille, joka aina on ollut uskollinen orja ja isäntänsä suuressa suosiossa ja jonka ainoastaan rakkaus Cedrikin omaan poikaan oli saattanut hairahtumaan velvollisuudestaan. Ja vielä vakuutti hovimestari kaikkien palvelijoitten, erittäinkin Wamba-narrin, päättäneen matkalla antaa Gurthille tilaisuuden paeta, jollei Cedrikin vihastus sillä välin olisi ehtinyt asettua.»

»Jumala sallikoon, että he voisivat täyttää tämän aikeensa!» sanoi Ivanhoe. »Mutta näyttääpä siltä kuin olisin luotu syöksemään turmioon kaikki ne, jotka minulle osoittavat rakkautta. Kuninkaani on suonut minulle ystävyyttä, kunniaa, ja näetpä kuinka hänen veljensä, joka on hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, nousee kapinaan anastaakseen häneltä kruunun; -- minun ihailuni on tuottanut huolta ja vastusta suloisimmalle kaikista naisista; -- ja nytpä isäni vihanvimmoissaan kenties tappaa tuon orjaparan vain siitä syystä, että tämä on rakkaudesta minuun auttanut minua! Näetkös, tyttö, minkälaista onnen hylkäämää kurjaa sinä olet ruvennut hoitamaan. Ole viisas ja luovu minusta, ennenkuin paha onni, joka niinkuin verikoira aina vainoaa jäljilläni, sinuunkin tarttuu.»

»Ei», lausui Rebekka, »heikkoudessanne ja tuskassanne te käsitätte väärin Jumalan aivoitukset, herra ritari. Te olette saanut palata kotimaahanne juuri sillä hetkellä, jolloin se kipeimmin tarvitsee väkevää kättä ja uskollista sydäntä avukseen. Te olette masentanut niiden miesten ylpeyden, jotka ovat niin hyvin teidän kuin myös kuninkaanne vihollisia, juuri sillä hetkellä, jolloin heidän kaulansa oli kopeimmin kenossa. Ja jos olettekin siinä toimessa saanut vamman, niin ettekö huomaa, että Jumala on maan halvimpien joukosta nostanut teille lääkärin ja auttajan? -- Sentähden olkaa hyvillä mielin ja uskokaa, että te olette määrätty kätenne voimalla tekemään jonkin ihmetyön tämän kansan silmien edessä. Hyvästi nyt -- nauttikaa niitä lääkkeitä, jotka Ruben teille pian tuo, ja sitten nukkukaa, jotta saisitte voimia huomispäivän matkan varalle.»

Huomaten nämä syyt tosiksi Ivanhoe totteli Rebekan neuvoa. Rubenin tuomissa lääkkeissä oli viihdyttävä, nukuttava voima; ne vaivuttivat sairaan terveelliseen ja rauhalliseen uneen. Aamulla tullessaan hänen lempeä lääkärinsä huomasi kuumeen kokonaan väistyneen, niin että hänet saattoi hyvin viedä matkalle.

Ivanhoe asetettiin siis samaan hevoskantotuoliin, jolla hänet oli turnajaistantereeltakin kuljetettu pois, ja kaikki järjestettiin mahdollisimman huolellisesti, jotta hänen olisi siinä mukava matkustaa. Yhdessä ainoassa suhteessa Rebekka vain ei voinut pitää sairaasta sitä huolta, jota tämän heikkous olisi vaatinut. Samaten kuin Juvenaliksen 10:nnessä ivarunoelmassa mainittu äkkiä rikastunut kultaseppä pelkäsi Iisak Yorkilainen aina rosvoja. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä niinhyvin normannilainen rosvoritari kuin saksilainen metsäsissi olisivat ilman vähintäkään epäröimistä pitäneet häntä luvallisena saaliinaan. Sentähden hän matkusti suurella kiireellä ja salli pitää vain lyhyet lepoajat -- sekä vieläkin lyhyemmät syömärupeamat. Sillä tavalla hän ennätti Cedrikin ja Athelstanin seurueen ohi, vaikka nämä olivat lähteneet useampia tunteja aikaisemmin; heiltä sitävastoin olivat, niinkuin muistamme, St. Witholdin luostarin pitkälliset pidot vieneet paljon aikaa. Mutta niin tehoava oli Mirjamin voiteen voima ja niin voimakas myös Ivanhoen ruumiinrakenne, ettei hätäisestä matkanteosta tullutkaan lempeän lääkärin pelkäämiä pahoja seurauksia.

Toisessa suhteessa sitävastoin oli juutalaisen kiireestä vahinkoa, hän näet hätäillessään joutui vähän väliä riitaan pestaamiensa saattomiesten kanssa. Nämä olivat saksilaisia, maanmiestensä tunnettuun tapaan he rakastivat joutenoloa ja runsasta syömistä -- tai normannilaisten tapaan puhuen: laiskottelua ja ahmimista. He olivat antautuneet tähän toimeen siinä toivossa, että saisivat jonkin aikaa lihottaa itseään rikkaan juutalaisen kustannuksella. Suuri oli siis heidän tyytymättömyytensä, kun juutalainen yhä hoputti matkan joutumista. Myöskin he valittivat, että heidän hevosensa saattoivat vikaantua tästä yhtämittaisesta matkanteosta. Kaiken lisäksi syttyi Iisakin ja hänen seuralaistensa välillä tulinen eripuraisuus, kun hän ei tahtonut antaa heille niin paljon viiniä eikä olutta kuin he vaativat joka ateriaksi. Seurauksena oli sitten, että nuo miehet, jotka hän oli palkannut suojakseen, mutta joiden kiintymystä hän ei ollut huolinut voittaa, luopuivat hänestä juuri hädän hetkellä, kun Iisakin pelkäämien rosvojen todella saattoi sanoa olevan lähellä.

Tähän surkeaan tilaan oli juutalainen jäänyt tyttärensä ja haavoitetun ystävänsä kanssa, kun Cedrik saavutti heidät. Kun sitten de Bracy liittolaisineen otti koko matkaseurueen vangiksi, niin alussa ei hevoskantotuolista pidetty mitään lukua. Se olisi ehkä jäänyt jäljelle kenenkään huomaamatta, jollei de Bracy olisi kurkistanut sen sisälle siinä luulossa, että se kukaties sisälsi hänen toivotun saaliinsa, sillä Rowena ei ollut poistanut huntua kasvoiltaan.

Mutta suurestipa de Bracy kummastui äkätessään kantotuolissa haavoitetun miehen, joka ilmoitti olevansa Wilfred Ivanhoe. Tämä näet luullen rosvoja saksilaisiksi metsäsisseiksi toivoi ilmaisemalla nimensä saavansa heiltä parempaa kohtelua.

Kaikessa hurjuudessaan ja irstaisuudessaan piti de Bracy kuitenkin aina jossakin määrin kiinni ritarikunnian vaatimuksista. Tämä esti häntä tekemästä pahaa ritarille, joka ei voinut puolustaa itseään; se esti myös häntä ilmaisemasta löytöään Front-de-Boeufille, joka ilman vähintäkään epäilyä olisi heti tappanut kilpaveljensä, olipa tämän tila millainen tahansa. Mutta toiselta puolen ei de Bracyn jalomielisyys ollut kuitenkaan niin suuri, että hän olisi päästänyt vapaaksi kilpakosijansa, jota Rowena-neiti rakasti, mikä oli tullut kaikkien ihmisten tiedoksi niinhyvin turnajaisissa kuin jo ennenkin, silloin, kun Wilfred ajettiin pois isänsä talosta. Hän valitsi siis hyvän ja pahan keskitien ja pani kaksi seuralaistansa ratsastamaan kantotuolin vieressä kieltäen, ettei kukaan saisi tulla likelle. Jos joku kysyisi, piti heidän sanoa, että erästä heidän kumppaniansa, joka oli haavoittunut kahakassa, kuljetettiin Rowena-neidin tyhjässä kantotuolissa. Kun oltiin saavuttu Torquilstoneen, veivät de Bracyn asemiehet, sillä välin kuin temppeliritari ja linnanisäntä olivat täydessä puuhassa kumpikin omalla tahollaan, edellinen kiristämässä juutalaiselta rahoja, jälkimmäinen taivuttamassa hänen tytärtään -- Ivanhoen yhä muka haavoitettuna toverinaan syrjäiseen kamariin. Tämän selityksen he antoivat myös Front-de-Boeufille tämän kysyessä, miksi he eivät hätätorven törähtäessä rientäneet muurille.

»Vai haavoitettu kumppani!» huudahti ritari ällistyksissään ja suuttuen. »Kummako, että talonpoikien ja metsäsissien harja kohoaa, niin että he uskaltavat käydä saartamaan linnaa ja että narrit ja sikopaimenet tohtivat lähettää sodanjulistuskirjeitä aatelisherroille, kun kerran sotamiehet rupeavat sairaanhoitajiksi ja vapaakomppanian pojat pitelevät uutimia kuolevan miehen vuoteen vieressä samalla hetkellä, kun vihollinen ryntää linnaa vastaan! -- Ylös muurille, senkin konnat ja nahjukset!» hän ärjäisi koroittaen ääntänsä, niin että kupukatto kumisi, »ylös muurille, tai teen tällä sauvalla luistanne sohjoa!»

Miehet vastasivat äreästi, että heidän hartain halunsa olikin nousta muurille, kunhan Front-de-Boeuf selittäisi asian heidän herralleen, jonka käskystä heidän piti hoitaa kuolevata miestä.

»Kuolevata miestä, mokomat lurjukset!» vastasi paroni. »Olemmepa kaikkityyni pian kuoleman kidassa, jollemme seiso miesten tavoin paikallamme. Mutta minä lähetän toisen hoitajan teidän kumppanirievullenne. -- Urfrida, hoi! -- ämmä! -- se perkeleen saksilainen noita! -- Etkö kuule? Mene hoitamaan tuota vuoteella venyvää junkkaria, koska hän ei muka tule hoidotta toimeen, jotta nämä pojat pääsevät käyttämään aseitansa. -- Kas tässä kaksi varsijousta viritysrautoineen ja nuijapäänuolineen, veikkoset -- joutukaa ulkovarustukselle ja katsokaa, että jokainen nuoli tekee kolon saksilaisen aivoihin!»

Miehet, joiden mielestä, niinkuin soturien ainakin, taistelu oli hauskaa ja joutenolo ikävää, riensivät ilolla siihen vaaralliseen paikkaan, jonne heidät oli käsketty. Näin jäi siis Ivanhoe Urfridan eli Ulrikan hoitoon. Mutta tämä, jonka mieli oli täynnä kärsityn sorron muistoa sekä koston toivoa, suostui mielellänsä uskomaan sairaan hoidon Rebekalle.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Käy ylös torniin, uljas soturi, ja katso, kuinka taisto kääntyvi.

SCHILLER: _Orleansin Neitsyt_.