Part 20

»Tostin lähettiläs», sanoi hän, »astui salin halki pelästymättä ympärillä istuvien herrojen vihaisia katseita, kunnes tuli Harold-kuninkaan valtaistuimen eteen. Siellä hän vasta kumarsi.

»'Mitä ehtoja, herra kuningas', sanoi hän, 'tahdotte suoda veljellenne, jos hän suostuu laskemaan aseensa maahan ja pyytämään rauhaa?'

»'Minä soisin hänelle', lausui jalomielinen Harold, 'veljellisen rakkauteni sekä kauniin Northumberlannin kreivikunnan.'

»'Mutta jos Tosti ottaisi vastaan nämät ehdot', kysyi vielä lähettiläs, 'niin mitä maita annatte hänen uskolliselle liittolaiselleen Hardradalle, Norjan kuninkaalle?'

»'Seitsemän kyynärää Englannin maata', vastasi Harold ylpeästi, 'taikka kenties, koska Hardrada kuuluu olevan jättiläinen kooltaan, voisimme suoda hänelle vielä kaksitoista tuumaa lisäksi.'

»Kajahtipa koko sali silloin hartaista hyväksymishuudoista, ja maljat ja sarvet tyhjennettiin sillä toivomuksella, että norjalainen pian saisi omakseen hänelle suodun kappaleen Englannin maata.»

»Joisin minäkin mielelläni hänen terveydekseen», pisti Athelstan väliin, »sillä kieleni tahtoo aivan tarttua kiinni suulakeen.»

»Hämmästynyt lähettiläs», kertoi Cedrik, yhä vain hartaasti jatkaen tarinataan, vaikka se ei näkynyt huvittavan hänen kuulijaansa, »lähti viemään Tostille ja hänen liittolaiselleen suuttuneen kuninkaan vastauksen. Mutta pian sen jälkeen saivat Yorkin kaukaiset tornit sekä verestä punastunut Derventin virta nähdä sen hirvittävän taistelun, jossa Tosti ja Norjan kuningas, urhoollisesti ja uljaasti taisteltuaan molemmat kaatuivat, sekä lisäksi kymmenentuhatta heidän parhaita miehiään. Kenpä silloin aavisti, että sama tuuli, joka tuona jalona voiton päivänä heilutteli saksilaisten riemuitsevia lippuja, samassa myös paisutteli normannilaisten purjeita, kuljettaen heitä Sussexin onnettomille rannoille? -- Kenpä silloin aavisti, että Harold itse, muutamien kerkeitten päivien kuluttua ei omistaisi suurempaa kappaletta kuningaskunnastaan, kuin minkä hän suutuksissaan oli määrännyt norjalaiselle viholliselle? -- Kenpä silloin aavisti, että sinäkin, jalo Athelstan, -- sinä, Haroldin jälkeläinen, ja minä, jonka isä ei ollut huonoin saksilaiskruunun suojelijoista, istuisimme tässä normannilaisen konnan vankeina samassa salissa, missä silloin esi-isämme viettivät noita mainioita pitoja?»

»Se on sangen surkeaa todellakin», vastasi Athelstan; »mutta toivonpa, että pian pääsemme irti maksamalla kohtuulliset lunnaat. -- Eihän heidän aikomuksensa toki voi olla peräti näännyttää meitä nälkäkuolemalla, vaikka kyllä näyttääkin siltä, koska päivä jo on puolessa eikä meille vielä ole tuotu päivällisateriaa. Katsopas ylös ikkunaan ja virka, eiköhän päivän säteistä päättäen jo mahda olla melkein päivällisen aika.»

»Saattaa niin olla», vastasi Cedrik; »mutta minullepa tulee katsellessani näitä maalattuja ikkunaruutuja aivan toisenlaiset mietteet mieleen kuin huoli nykyhetkestä ja sen aiheuttamasta puutteesta. Siihen aikaan, kun tuo ikkuna muurattiin, jalo ystäväni, meidän karskit esi-isämme eivät vielä tienneetkään lasista eivätkä lasimaalaustaidosta. -- Mutta Wolfgangerin isä haetti kopeudessaan tänne taiturin Normandiasta varustamaan tätä salia noilla uusmuotisilla koreuksilla, jotka hämmentävät Jumalan luoman valkean päivänvalon näin monenkarvaiseksi ja eriskummalliseksi. Tullessaan muukalainen oli köyhä ja laiha, kumarteli ja imarteli ja nosteli nöyrästi lakkiansa halvimmallekin talon palvelijoista. Täällä hänet syötettiin lihavaksi ja ylpeäksi, ja sitten kotiin tultuansa hän kertoi ahneille maanmiehilleen saksilaisten herrain rikkaudesta sekä yksinkertaisuudesta. -- Ah, Athelstan, tuon turhamaisuuden seurauksia käsittivät ja ennustivat jo silloin ne Hengistin uljaitten uroiden jälkeIäiset, jotka vielä pitivät vanhoja yksinkertaisia tapoja pyhinä. Me otimme nuo muukalaiset parhaiksi ystäviksemme ja uskotuiksi palvelijoiksemme; me lainasimme heidän taitonsa ja heidän taitureitaan, halveksien esi-isiemme koristelematonta ja karskia elämänlaatua. Näin imi normannilaisten tuoma ylellisyys voiman suonistamme jo paljoa ennen kuin normannilaisten aseet löivät meidät maahan. Paljoa parempi oli muinainen kotoinen ruokamme kuin nykyiset ulkomaan herkut, joiden ahnehtiminen on saattanut meidät vieraan valloittajan orjiksi.»

»Maistuisipa minusta», huokasi Athelstan, »nyt laihakin ruoka aika herkulliselta; ja minusta on oikein kumma, kuinka sinä, jalo Cedrik, niin tarkoin voit muistaa menneitä asioita, kun näytät kuitenkin kokonaan unohtaneen tämänpäiväisen päivällishetken.»

»Turhaa vaivaa», mutisi Cedrik äreästi itsekseen, »onkin puhua hänelle mistään muusta kuin hänen vatsansa täyttämisestä! Knut Tylyn sielu näkyy vallanneen hänen ruumiinsa, niin ettei hän muuta tee kuin vain suuhunsa ahtaa ja vatsaansa ahmaa ja yhä tahtoo lisää. Voi kuitenkin», jatkoi hän katsahtaen säälivästi Athelstaniin, »että niin nerottoman hengen pitää asua niin pulskeassa ruumiissa! Voi, että niin tärkeä työ kuin Englannin vapautus täytyy toimittaa näin tylsällä aseella! Jos hän Rowenan naipi, voi kuitenkin tämän jalompi, korkeammalle pyrkivä mieli kenties vielä saada hänessä hereille sydämen pohjassa uinuvan paremman hengen.»

»Mutta mitä minä tämmöistä avioliittoa ajattelenkaan nyt, kun Rowena, Athelstan ja minä itse olemme vankeina tämän petomaisen rosvon kynsissä. Varmaan hän juuri siitä syystä onkin vanginnut meidät, kun pelkäsi, että me vapaina voisimme saada kukistetuksi hänen maanmiestensä väärän vallan.»

Saksilaisen miettiessä näitä murheellisia mietteitänsä aukeni vankihuoneen ovi ja sisään astui hovimestari valkoinen virkakeppi kädessä. Tämä korkea-arvoinen mies kävi vakavin askelin keskelle kamaria, ja hänen jäljessään neljä palvelijaa kantaen ruoalla täytettyä pöytää. Sen näkö ja haju näytti heti karkoittavan Athelstanin mielestä kaikki huolet. Ruoantuojilla oli kaikilla naamiot silmillä ja suuret viitat vartalon peitteenä.

»Mitä narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi Cedrik. »Luuletteko, ettemme tiedä, kenenkä vankeudessa olemme, kun näemme, kenenkä tämä linna on? Sanokaa isännällenne», hän lisäsi käyttäen kärkkäästi tilaisuutta toimiakseen vapautumisensa puolesta -- »sanokaa isännällenne, Reginald Front-de-Boeufille, että me emme voi arvata, mistä syystä hän on kuljettanut meidät vankeuteen, paitsi jos hän tahtonee laittomasti ryöstää itselleen meidän rikkautemme. Sanokaa hänelle, että me tahdomme myöntyä hänen vaatimuksiinsa, niinkuin samanlaisessa tilassa myöntyisimme tavallisen metsäsissinkin vaatimuksiin. Määrätköön hän, kuinka kalliiksi hän arvioi vapautemme, ja me maksamme lunnaat, jos vain varamme siihen riittävät.»

Hovimestari kumarsi sanaakaan vastaamatta.

»Ja sanokaa vielä ritari Reginald Front-de-Boeufille», lisäsi Athelstan, »että minä vaadin häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta, jalkaisin tai ratsain, missä turvallisessa paikassa hyvänsä, ennenkuin viikko on kulunut umpeen vapaaksipääsymme jälkeen. Ja tätä taistelua ei hän suinkaan uskaltane kieltää tai toistaiseksi lykätä, jos hän on todellinen ritari.»

»Minä saatan teidän vaatimuksenne herrani tietoon», vastasi hovimestari; »nyt kuitenkin jätän teidät tänne aterioimaan.»

Vaatimuspuhettansa ei Athelstan lausunut erin arvokkaalla tavalla; sillä hänen tavallinen saamattomuutensa sekä myöskin suuri lihaköntäle, jonka pienentämisessä hänen molemmilla leuoillaan par'aikaa oli täysi työ, heikensivät suuresti rohkeitten sanojen vaikutusta. Sittenkin Cedrik ihastui suuresti kuullessaan tämän todistuksen kumppaninsa uudestaanheräävästä miehuudesta. Sillä ei edes Athelstanin korkea sukuperäkään ollut voinut enää hillitä sitä suuttumusta, jota tämän nahjusmainen luonne herätti hänessä. Nyt löi Cedrik hartaasti kättä Athelstanille kiitellen häntä; vaan saipa hän heti taas uutta pahanmielen aihetta, kun toinen siihen vastata tokaisi: »Taistelisin minä vaikka kymmentäkin mokomaa miestä vastaan, jos sillä keinoin pikemmin pääsisin vankeudesta, jossa liemeen pannaan näin paljon sipulia.» Cedrik koki kuitenkin karkoittaa mielestänsä tämän uuden todistuksen siitä, että hänen kumppaninsa oli jälleen vajonnut vatsansa orjuuteen. Hän istuutui Athelstanin vastapäätä ja näytti että hänkin, --vaikka suru maansa onnettomasta tilasta oli saattanut hänet unohtamaan ruoan niin kauan kuin sitä ei vielä ollut pöydässä, -- oli perinyt saksilaisten esi-isäinsä hyvän ruokahalun yhdessä heidän muiden hyvien avujensa kera.

Kauanpa eivät vangit kuitenkaan saaneet häiritsemättä virvoittaa ruumistansa aterialla. Sillä portin edustalta kuului yht'äkkiä torven toitotus, joka keskeytti heidän tärkeän työnsä. Kolme kertaa törähti torvi niin kovalla äänellä, kuin olisi tämä varustus ollut saduissa mainittu lumottu linna, ja portilla seisoja sallimuksen lähettämä ritari, jonka torven toitahduksesta salien ja tornien, muurien ja vallien piti haljeta hajalleen niinkuin yösumu hajoaa aamutuulen noustessa. Saksilaiset kavahtivat ylös pöydästä ja riensivät ikkunaan. Mutta siitä ei heidän uteliaisuutensa saanut tyydytystä. Sillä ikkuna antoi linnanpihaan päin, ja torvensoitto tuli muurin ulkopuolelta. Tämä toitotus näkyi kuitenkin tuoneen tärkeitä sanomia, sillä koko linnassa nousi heti suuri melu.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Voi tyttäreni! Ja voi kolikkoni! Voi kristilliset kultakolikkoni! Voi laki -- oikeus -- voi tyttäreni -- ja kolikkoni kultaiset!

_Venetsian kauppias_.

Antakaamme nyt saksilaisherrojen palata aterialleen niin pian kuin heidän tyydyttämättä jäänyt uteliaisuutensa salli heidän muistaa puoleksi tyydytettyä ruokahaluansa. Käykäämme sillä välin tarkastamaan Iisak Yorkilaisen tilaa, joka oli paljon kurjempi. Juutalaisparka oli heitetty linnan tornin alla olevaan kellariin; hänen vankilakomeronsa oli maanpintaa paljoa syvemmällä, vieläpä syvemmällä kuin muuria ympäröivä kaivanto, josta syystä sen permanto aina pysyi sangen kosteana. Valoa ei päässyt siihen muualta kuin kahdesta pienestä aukosta, jotka olivat niin korkealla, ettei vanki ylettynyt likellekään. Keskipäivälläkin oli näistä aukoista pujahtava valo sangen vähäinen; pilkkopimeä oli siellä jo aikoja sitten päässyt valtaan, ennenkuin auringon suloiset säteet jättivät muut linnan osat. Seinillä riippui ruostuneita kahleita sekä jalkarautoja, joihin edellisiä vankeja oli kytketty, kun pelättiin heidän yrittävän paeta. Riippuipa vielä yhden kahleen renkaissa pari mustunutta luuta, jotka näyttivät siltä kuin olisivat aikoinaan olleet ihmissäärien kannattimina. Se oli todisteena siitä, että vankeja oli jätetty tänne sekä kuolemaan että luurangoiksi kuivumaan.

Tämän hirvittävän kammion perällä näkyi vielä avara tulitakka, jonka yli oli poikittain kiinnitetty muutamia ruosteisia rautakankia.

Miehuullisempikin sydän kuin Iisakin olisi voinut jähmettyä kaikesta, mitä täällä oli nähtävänä. Merkillistä kyllä oli juutalainen kuitenkin nyt, itse turmion kidassa, paljoa levollisemmalla mielellä kuin silloin, kun kaukaiset ja epätietoiset vaarat häntä vielä ahdistivat. Kertovathan metsämiehet jäniksestäkin, että se on pahemmassa tuskassa paetessaan koiria kuin perästä päin reutoillessaan niiden kynsissä. Samalla tavalla näyttävät juutalaisetkin, joilla niin usein ja monenlaisissa tilaisuuksissa oli syytä pelkoon, johonkin määrin tottuneen kaikkiin niihin kidutuksiin, joita sortajain julmuus ikänä voi keksiä. Sentähden ei mikään väkivalta, kun sitä kerran täydellä todella oli kärsittävä, voinut hämmästyttää heitä, ja hämmästyshän muuten on pelon kipeimmästi koskeva vaikutus. Eikä Iisak ollutkaan nyt ensi kertaa näin pahassa pulassa. Hänellä oli siis vanha kokemus ohjeenaan sekä rohkaisijanaan se toivo, että hän, samoinkuin ennenkin, voisi päästä pälkähästä niinkuin lintu ansamiehen kynsistä. Kaiken lisäksi hän vielä oli taipumattoman itsepintainen ja murtamattoman luja, jotka ominaisuudet, niinkuin tiedämme, usein ovat antaneet Israelin lapsille voimaa kärsiä kernaammin julmimpaakin kidutusta ja väkivaltaa kuin olisivat tyydyttäneet sortajainsa ahneutta.

Tämmöiseen kärsivälliseen vastarintaan valmistuneena Iisak istui vankikomeronsa nurkassa. Hän oli koonnut mekkonsa helmat moneen kertaan allensa suojakseen permannon kosteutta vastaan. Olisipa juutalainen --kun hän istui siinä vankityrmän puolipimennossa puuhkareunainen mekko yllään ja korkea hattu päässään kädet ristissä ja tukka sekä parta pörrössä, ollut oiva aihe Rembrandtille, jos tuo kuuluisa maalari jo silloin olisi elänyt. Lähemmä kolme tuntia pysyi Iisak täten liikkumattomana paikallaan. Mainitun ajan kuluttua häiritsi häntä rappusia myöten lähenevien askelten kopina. Salpa vingahti, saranat narahtivat, ja avatusta ovesta astui Reginald Front-de-Boeuf vankikomeroon perässänsä temppeliherran molemmat saraseenilaiset orjat. Front-de-Boeuf oli kookas, harteva mies. Hän oli viettänyt kaiken aikansa julkisodissa tai yksityisissä taisteluissa ja meteleissä eikä ollut kammonnut mitään keinoa, jolla vain saattoi laajentaa valtaansa. Tämän luonteensa mukaan oli hänen kasvojensa ilmekin muodostunut, selvästi ilmaisten sydämessä kuohuvia hillittömiä, häijyjä himoja. Jos ei tätä häijyä ilmettä olisi ollut, olisivat hänen kasvoissansa ristiin rastiin kulkevat arvet ritarillisen urhouden merkkeinä varmaan herättäneet kunnioitusta. Mutta Front-de-Boeufin ulkomuoto muuttui niiden vuoksi vain sitä julmemman ja hirvittävämmän näköiseksi. Pukuna tällä peloittavalla herralla oli tiukka nahkatakki, monesta paikasta kahnautunut ja ryvettynyt rautahaarniskasta, jota sen päällä oli pidetty. Hänen ainoa aseensa tässä tilaisuudessa oli vasemmalla puolella vyöhön kiinnitetty tikari, joka oli ikäänkuin vastapainona oikealla kyljellä riippuvalle ruosteiselle avainkimpulle.

Front-de-Boeufin kanssa tulleet orjat eivät nyt olleet niissä koreissa vaatteissa, joissa heidät kerran ennen näimme. Heidän nykyiset takkinsa ja housunsa olivat karkeasta liinakankaasta ja hihat vedetyt ylös kyynärpäitä myöten, niinkuin teurastajilla verityöhön mennessään. Kumpainenkin kantoi pientä koria. He olivat pysähtyneet vankihuoneen ovelle, jonka Front-de-Boeuf itse huolellisesti lukitsi vääntäen lukon kaksin kerroin salpaan. Sitten hän astui hitaasti huoneen poikki juutalaisen luokse, tuijottaen kaiken aikaa häneen tuimilla silmillään kuin olisi tahtonut katseellaan lumota hänet liikkumattomaksi, niinkuin muutamien petojen sanotaan tekevän saaliillensa. Paronin tyly, uhkaava katse näyttikin jossakin määrin vaikuttavan vankiin mainitulla lumousvoimalla. Juutalainen istui liikkumatonna paikallaan, suu ammollansa katsoa ällistellen Front-de-Boeufiin. Näkyipä hänen vartalonsakin pelosta ikäänkuin kutistuvan ja pienenevän, kun Front-de-Boeufin pahaenteiset silmät tuijottivat häneen. Iisak-parka ei kyennyt nousemaan eikä kumartamaan, niinkuin hänen pelkonsa vaati, eikä edes ottamaan lakkia päästään tai rukoilevaa sanaa lausumaan. Niin kovasti ahdisti hänen mieltään se tieto, että nyt olivat kidutus ja kuolema häntä lähellä.

Normannilaisen jykevä ruumis sitä vastoin näytti ikäänkuin vielä suurenevan aivankuin kotka, joka pyrhistää kaikki höyhenensä, kun se valmistaikse iskemään turvattomaan saaliiseen. Kolmen askeleen päähän siitä nurkasta, mihin kurja juutalainen oli kyykistynyt kokoon, Front-de-Boeuf seisahtui ja viittasi toista orjista luokseen. Mustapintainen palvelija astui käskyä totellen lähemmäksi, otti vasustaan suuren vaa'an painoineen ja laski ne lattialle Front-de-Boeufin jalkojen juureen. Sitten hän taas nöyrästi palasi syrjäisempään paikkaan, missä hänen kumppaninsa seisoi.

Näiden miesten liikkeet olivat hitaat ja juhlalliset, ilmaisten, että heidän sydämensä oli täynnä synkkiä, julmia ajatuksia. Front-de-Boeuf kääntyi nyt onnettoman vankinsa puoleen.

»Kirottu koira kirotusta suvusta», hän lausui ja hänen syvä, synkkä äänensä kajahti vankikomeron kupulakea vasten, »näetkö tämän vaa'an?»

Heikolla äänellä juutalais-parka vastasi näkevänsä.

»No niin, juuri tällä vaa'alla», virkkoi armoton paroni, »pitää sinun punnita minulle tuhat naulaa hopeata, Lontoon Towerin oikean painon ja mitan mukaan.»

»Pyhä isä Aabraham!» huusi juutalainen, jolle tuskan ankaruus antoi nyt sanan voiman, »kuka ikänä on kuullutkaan niin mahdotonta vaatimusta? --Kuka on ministrelin laulamassa runossakaan kuullut mainittavan niin suurta summaa kuin tuhat naulaa hopeata? -- Kenenkä ihmisen silmää onkaan niin äärettömän aarteen näky koskaan ilahduttanut? -- Vaikka hakisitte läpi minun ja kaikkien muiden maanmiesteni talot Yorkin kaupungin vallien sisäpuolella, niin ette saisi kokoon kymmenettä osaakaan tuosta vaatimastanne summattomasta hopeamäärästä.»

»En tahdo liioin kovistaa», vastasi Front-de-Boeuf, »mutta jos hopeasta on puute, otan kultaakin sen sijaan. Kun maksat naulan kultaa kuudelta hopeanaulalta, niin säästyy uskoton raatosi sinulle aiotusta rangaistuksesta, jonka ankaruutta et vielä voi aavistaakaan.»

»Armahtakaa minua, jalo ritari!» voivotti Iisak. »Minä olen vanha ja köyhä ja turvaton. Ei ole teille miksikään kunniaksi kukistaa minua --matosen rikkipolkeminen on vain halpa sankarityö.»

»Vanha mahdat kyllä olla», vastasi ritari; »sitä hullumpia ovat olleet ne, jotka ovat sallineet moisen koronkiskojan ja veijarin tulla harmaapäiseksi. -- Heikko myös mahdat olla, sillä kuka on ikinä kuullut, että juutalaisella olisi lujuutta käsivarressaan ja sydämessään. --Mutta rikas olet -- senhän kaikki tietävät.»

»Minä vannon teille, jalo ritari», vakuutti juutalainen, »kaiken sen kautta, mitä pyhänä pidän -- ja mitä me kaikki yhteisesti pidämme pyhänä -- -- --»

»Älä vanno väärää valaa», keskeytti hänet normannilainen, »äläkä itsepintaisesti syökse itseäsi turmioon, ennenkuin olet nähnyt ja tarkoin punninnut, mikä sinulle voi tulla kohtaloksi. Älä luulekaan, että minä laskettelen vain turhia uhkauksia peloittaakseni sitä kurjaa pelkurisydäntä, joka on kaikille teille juutalaisille ominainen. Minä vannon sinulle kaiken sen nimessä, mitä sinä et pidä pyhänä, minä vannon kirkkomme saarnaaman evankeliumin kautta ja kirkollemme suodun sitomis-ja päästämisvoiman kautta, että päätökseni on luja ja järkähtämätön. Tässä vankikomerossa ei ole leikille sijaa. Nämä seinät ovat jo ennenkin nähneet vankien kuolevan, -- semmoistenkin, joiden sääty on ollut kymmenentuhatta kertaa korkeampi kuin sinun. Eikä kukaan ole saanut tietoa heidän kohtalostaan! Mutta heidän loppuaan voisi sanoa paratiisin iloksi siihen pitkään, kiduttavaan kuolemaan verraten, joka sinulle on määrätty.»

Hän viittasi nyt taas orjat luokseen ja virkkoi heille muutamia sanoja heidän omalla kielellään. Hänkin oli näet käynyt Palestiinassa ja kenties juuri siellä oppinutkin julmuutensa. Saraseenit ottivat vasuistaan sysiä, palkeen ja öljypullon. Toinen heistä iski tulta teräksellä ja taulalla; toinen levitti sydet ennenmainitun suuren, ruosteisen rautahalsterin alle ja lietsoi palkeella, kunnes sydet hehkuivat punaisina.

»Katsos nyt, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »noita hehkuvilla sysillä punastuvia rautakankeja -- tuolle lämpimälle makuusijalle pääset venymään paljaaksi riisuttuna, niinkuin kävisit höyhenpatjallesi lepäämään. Toinen orjistani pitää lietsomalla vireillä tulta sinun allasi, toinen kastelee kurjia raajojasi öljyllä, ettei paisti palaisi. -- Valitse nyt, kumman osan tahdot: maatako tuolla kärventävällä vuoteella vai maksaa tuhat hopeanaulaa. Kolmatta ehtoa sinulla ei ole, sen vannon isäni parran kautta.»

»Ei ole mahdollista», huusi juutalais-parka, »ei ole mahdollista, että te täydellä todella tahdotte tehdä semmoista! Eihän Jumala ole suinkaan voinut luoda sydäntä niin julmaksi!»

»Älä kuvittele sellaista, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä sen väärän uskon saisit nahallasi maksaa. Luuletko todella, että minä, joka olen väkirynnäköillä valloitetuissa kaupungeissa nähnyt kristinuskoisia kansalaisiani tuhansittain surmattavan miekalla ja tulella ja vedellä, luuletko sinä, että minä säikähtyisin yhden ainoan kurjan juutalaisen vinkumisesta ja voivotuksista? -- Vai luuletko, että nuo mustaihoiset orjat, jotka eivät tottele mitään muuta lakia eikä omantunnon sääntöä paitsi herransa käskyä -- ja jotka, kun herra vain viittaa, kohta ovat valmiit käyttämään myrkkyä tai tulisoihtua tai tikaria tai hirttonuoraa -- luuletko, että he suovat sinulle armoa? Eiväthän he ymmärtäisi puhettasikaan, jos heiltä anoisit armoa. -- Älä siis ole mieletön, vanhus-parka. Maksa pois liiat rahasi. Anna kristityn miehen haltuun osa niistä varoista, jotka olet koronkiskomisella nylkenyt hänen uskolaisiltaan. Viekkaudellasi saat laihtuneen kukkarosi jälleen pian paisumaan; mutta ei mikään lääkäri eivätkä mitkään lääkkeet voisi enää parantaa nahkaasi ja lihaasi, kun ne kerran ovat olleet tällä vuoteella paahtumassa. Maksa pois lunnaasi, sanon minä, ja ole iloinen, että sillä pääset tästä vankihuoneesta, jonka salaisuuksista vain ani harva täällä käynyt tietää kertoa. Mutta mitäpä turhaan tuhlaan sanojani: -- valitse nyt, kumman rakkaampana pidät, mammonasiko vai oman lihasi ja veresi, --ja niinkuin itse tahdot, niin sinulle tapahtukoon.»

»Auttakoot minua Abraham ja Jaakob ja kaikki muut kansani patriarkat!» sanoi Iisak. »Enhän minä voikaan valita, sillä minulla ei ole niin paljon varoja, että voisin tyydyttää teidän äärettömän vaatimuksenne.»

»Ottakaa ja riisukaa hänet paljaaksi, orjat», käski ritari, »ja auttakoot häntä kansansa patriarkat parhaan kykynsä mukaan.»

Palvelijat, jotka pikemmin katseesta ja viittauksesta kuin sanoista ymmärsivät, mitä paroni tahtoi, astuivat taas likemmäksi, koppasivat kiinni Iisak-raukan, nostivat hänet maasta ja pitivät häntä näin käsillänsä kohotettuna, odottaen, mitä armoton herra vielä käskisi. Viheliäinen juutalainen katsahti väliin heihin, väliin Front-de-Boeufiin, hakien jotakin armahtamisen merkkiä. Mutta paronin hymy oli yhä yhtä kylmä kuin alusta alkaen, puolittain tyly, puolittain pilkallinen. Ja saraseenien silmissä, jotka tuimina ja synkkinä vilkkuivat sinne tänne mustien kulmakarvojen alla, -- näyttäen vielä peloittavammilta sen takia, että silmäterien ympärys oli niin loistavan valkoinen, -- kuvastui pikemminkin salaista iloa kuin vastahakoisuutta ja haluttomuutta. Juutalainen katsahti sitten hehkuvaan hiilokseen, jolle hänet kohta asetettaisiin, ja kun ei missään näkynyt armoa, niin hänen lujuutensa raukeni.

»Minä maksan», hän sanoi, »ne tuhat hopeanaulaa -- tarkoitan», lisäsi hän hetken arveltuaan, »minä koetan maksaa ne veljieni avulla; sillä minun täytyy mennä kerjäämään synagogamme ovelle, ennenkuin saan näin mahdottoman summan kokoon. -- Milloin ja missä se on maksettava?»

»Tässä paikassa», vastasi Front-de-Boeuf, »juuri tässä se on maksettava ja punnittava -- juuri tämän vankihuoneen permannolla se on maksettava ja punnittava. -- Luuletko, että minä päästäisin sinut pihdeistäni, ennenkuin lunnaat ovat käsissäni?»

»Ja minkä takuun minä saan», sanoi juutalainen, »että pääsen vapauteen edes sittenkään, kun lunnaat ovat maksetut?»

»Normannilaisen herran sanan, sinä panttilainaaja-orja», vastasi Front-de-Boeuf; »normannilaisen aatelismiehen sanan, joka on kalliimpi kuin kaikki kansasi kullat ja hopeat.»

»Älkää panko pahaksi, jalo herra», virkkoi Iisak vielä pelokkaalla äänellä, »mutta miksi luottaisin teidän sanaanne, kun te ette tahdo luottaa minuun?»

»Siitä syystä, juutalainen, että sinun täytyy», vastasi ritari tylysti. »Jos nyt istuisit Yorkissa aarre-aitassasi ja minä tulisin sinulta sekeleitäsi lainaksi pyytämään, niin sinä se olisit, joka määräisit maksupäivän sekä maksusta annettavan takuun. Mutta tässä on minun aarre-aittani. Täällä ovat edut minun puolellani, enkä minä huoli enää uudestaan kertoa ehtojani, joilla sinut vapaaksi päästän.»

Juutalainen huokasi syvään. -- »Suo edes», sanoi hän, »että matkakumppaninikin yhdessä minun kanssani pääsevät vapaiksi samasta hinnasta. He tosin halveksivat minua siksi, että olen juutalainen, mutta he armahtivat minua kuitenkin pahassa pulassani. Ja siitä syystä, että he viivästyivät minua auttaessansa, joutuivat he samaan paulaan kuin minäkin. Sitäpaitsi voinevat hekin kenties antaa vähän apua lunnasmaksuni suorittamiseksi.»