Part 19

»Ilkeitä valehtelijoita ne olisivatkin!» huusi ritari; »ja saisivatpa minulta kelpo löylytyksen, jos olisivat kynsissäni. Kuitenkin, pyhä munkki, olet oikeassa sanoessasi, että jokaisella ihmisellä on vihamiehensä. Ja tunnenpa minäkin tässä maassa sellaisia, joita mieluummin tahtoisin puhutella kypäräni silmirautojen takaa kuin paljain päin.»

»Pane sitten rautapatasi jälleen päähäsi, Tyhjäntoimittaja veikkoseni, niin kiireesti kuin luontosi sallii», sanoi erakko. »Minä pistän sillä aikaa piiloon nuo saviruukut, joiden äskeinen sisällys niin kummasti pyörii päässäni. Ja jotta ei niiden kilinä kuuluisi -- sillä, totta puhuen, raajani eivät ole nyt oikein luotettavat -- niin yhdypä sinäkin äänelläsi virteen, jota nyt rupean veisaamaan. Ei huolta sanoista --tuskinpa minä niitä itsekään osaan.»

Näin lausuttuaan hän aloitti kumajavalla äänellä virren: »_De profundis clamavi_ (syvyydestä huudan)», korjaten samalla syrjään pitopöytänsä. Nauraen täydestä sydämestään ja samassa pukien rautavarustuksiaan ylleen yhtyi ritarikin välistä isännän veisuuseen, sen verran kuin hän naurultansa saattoi.

»Mitä perkeleen aamumessua siellä keskellä yötä veisataan?» huusi ääni ulkoapäin.

»Herra Jumala suokoon syntisi anteeksi, hyvä matkustaja!» sanoi erakko, jota hänen oma loilotuksensa sekä kenties myös monet yölliset ryypyt estivät tuntemasta kysyjän ääntä, vaikka se oli hänelle vanhastaan tuttu. -- »Mene tiehesi, Jumalan ja pyhän Dunstanin nimessä, äläkä häiritse minun ja pyhän veljeni jumalanpalvelusta.»

»Sinä pappi tolvana», vastasi ääni ulkoa, »avaa heti Locksleylle!»

»Ei hätää -- kaikki on hyvin!» sanoi erakko nyt toverilleen.

»Mutta kuka hän on?» kysyi Musta ritari; »minun olisi hyvin tärkeätä saada tietää se.»

»Kuka hän on?» kertasi erakko; »sanonhan minä, että hän on ystävä.»

»Mutta kuka tuo ystäväsi on?» kysyi ritari uudelleen; »sillä hän voi olla sinun ystäväsi, mutta ei silti minun.»

»Kukako tuo ystävä on?» matki erakko. »Kas, se on niitä asioita, joita on helpompi kysyä kuin selittää. -- Kukako tuo ystävä on? -- Onpahan, kun nyt oikein muistelen, juuri sama kunnon metsänvartija, josta äsken puhuin sinulle.»

»Aivan oikein, sitten hän lienee yhtä kunnollinen metsänvartija kuin sinä olet pyhä munkki», vastasi ritari, »sitä en ollenkaan epäile. Mutta avaapa hänelle ovi, ennenkuin hän lyö saranat säpäleiksi.»

Koiratkin, jotka ensin kolkutuksen kuultuansa olivat hirmuisesti haukkuneet, näyttivät nyt tunteneen ulkona olevan äänen. Niiden käytös muuttui kokonaan ja ne rupesivat vinkuen raapimaan ovea ikäänkuin pyytäen, että vieras päästettäisiin sisään. Erakko vetäisi joutuisasti teljet ovelta ja päästi Locksleyn seuralaisineen sisään.

»Kuules, munkki», oli jousimiehen ensi kysymys, kun hän huomasi ritarin, »mikä viinaveikko sinulla tuossa on?»

»Hän on meidän veljistöömme kuuluva munkki», selitti erakko päätään pudistellen; »me olemme kaiken yötä yhdessä veisailleet virsiä.»

»Mahtaa hän sitten arvatakseni kuulua sotivaan kirkkokuntaan», sanoi Locksley, »ja sitä lajia on nyt paljon liikkeellä näillä mailla. Kuules, munkki, sinun pitää nyt panna pois helmivyösi ja ottaa nuijasauva käteen. Me tarvitsemme kaikkia iloisia poikiamme, niin maallikoita kuin pappejakin. -- Mutta», hän lisäsi vetäen munkin hihasta vähän syrjään, »oletko sinä päästäsi sekaisin, kun päästit tuntemattoman ritarin majaasi? Oletko unohtanut meidän asetuksemme?»

»Tuntemattomanko?» vastasi erakko rohkeasti. »Enkö muka tuntisi häntä! Minä tunnen hänet yhtä hyvin kuin kerjäläinen päivällisateriansa.»

»No, mikä hänen nimensä sitten on?» kysyi Locksley.

»Hänen nimensäkö?» sanoi erakko, -- »hänen nimensä on herra Antti Scrablestone. -- Minäkö rupeisin juomaan miehen kanssa, jonka nimeä en tunne!»

»Olet nyt juonut liiaksikin, munkkiseni», sanoi jousimies, »ja pelkäänpä myös, että olet lörpötellytkin liikoja.»

»Hyvä jousimies», virkkoi nyt ritari astuen esiin, »älähän kovin suutu iloiselle isännälleni. Täytyihän hänen suoda minulle vieraanvaraa, sillä muuten olisin hänet pakottanut siihen, jos hänellä olisi ollut rohkeutta kieltäytyä.»

»Sinäkö pakottanut!» huusi erakko; »maltas, kunhan tämän harmaan mekon sijaan panen viheriäisen nutun päälleni, ja jollei pääsi sitten, kun saan nuijasauvani käteen -- pian kumaja kuin soisivat siinä kirkonkellot, niin haukuttakoon minua valepapiksi ja mitättömäksi metsämieheksi.»

Näin puhuessansa hän riisui mekon päältään, jonka alta tuli näkyviin mustasta kanvastikankaasta tehty takki ja housut. Näiden yli hän puki kiireesti viheriäiset housut ja nutun. »Ole hyvä, veikkonen, ja sido nuo paulani umpeen», sanoi hän Wamballe, »saat kupillisen viiniä vaivastasi.»

»Suurkiitos viinistäsi», vastasi Wamba, »mutta lieneeköhän aivan oikein, vai mitä arvelet, että autan sinua muuttumaan pyhästä erakosta syntiseksi metsämieheksi?»

»Ei hätää!» vakuutti erakko. »Eipä tarvitse muuta, kuin että viheriä nuttuni ottaa tuon harmaan mekon rippi-isäkseen ja silloin ovat kaikki synnit taas kuitatut.»

»Amen!» säesti narri, »sarkaiselle syntiselle sopiikin säkkipukuinen ripittäjä, ja mahtaneepa sinun harmaassa mekossasi olla sen verran voimaa, että se voi synnistä puhdistaa minunkin kirjavan kolttini.»

Näin sanoen hän antoi erakolle apuansa ja sitoi ne lukemattomat paulat, joilla housut siihen aikaan kiinnitettiin takkiin.

Tämän toimituksen kestäessä vei Locksley ritarin hiukan syrjään ja lausui: »Älkää kieltäkö, herra ritari -- olettehan te sama mies, joka toisena turnajaispäivänä sai voiton kallistumaan Englannin ritarien puolelle.»

»Mitäs sitten, jos arvaisitkin oikein, kunnon jousimies?» kysyi ritari vastaan.

»Siinä tapauksessa luulisin», vastasi jousimies, »että te olette heikompien ystävä.»

»Sehän on jokaisen kelpo ritarin velvollisuus», sanoi Musta ritari, »enkä suinkaan soisi, että minun voitaisiin sanoa lyövän sitä laimin.»

»Mutta minulle on tärkeätä», sanoi jousimies, »että te olisitte yhtä kelpo englantilainen kuin kelpo ritarikin. Sillä se, josta nyt aion teille puhua, koskee tosin ylipäänsä jokaista kelpo miestä, mutta on erityisesti jokaisen totisen Englannin pojan velvollisuus.»

»Kun minulle puhut», vastasi ritari, »niin puhut miehelle, jolle Englanti ja jokaisen englantilaisen henki on kalliimpi kuin kellekään muulle koko maailmassa.»

»Mielelläni tahtoisin uskoa sananne todeksi», sanoi metsämies, »sillä tämä maa tarvitsee nyt kipeämmin kuin koskaan ennen poikiensa rakkautta ja apua. Kuulkaa, minä puhun teille hankkeesta, jossa te, jos todella olette semmoinen mies kuin sanotte, voitte olla suureksi avuksi. Muuan rosvojoukko, joka on tehnyt itsensä tuntemattomaksi jäljittelemällä paljoa parempien miesten pukua, on vanginnut korkeasukuisen englantilaisherran, Cedrik Saksilaisen, sekä hänen holhokkinsa ja lisäksi hänen ystävänsä, Athelstan Coningsburghilaisen, ja vienyt vankinsa Torquilstonen linnaan, joka sijaitsee keskellä tätä saloa. Tahdonpa nyt kysyä teiltä, tahdotteko kelpo ritarina ja kelpo Englannin miehenä tulla mukaan heitä vapauttamaan?»

»Velvoittaahan ritarivalanikin minua siihen», vastasi ritari. »Mutta ensin tahtoisin mielelläni tietää, keitä te olette, jotka pyydätte minua avuksi?»

»Minä», sanoi metsämies, »olen nimetön mies; mutta silti olen maani ystävä ja maani ystäväin ystävä. -- Tähän tietoon saatte nyt ensi aluksi tyytyä; ettehän tahdo itsekään ilmoittaa nimeänne. Uskokaa kuitenkin minua; minun sanani, kun sen olen kerta antanut, on yhtä luja kuin jos minulla olisi kultakannukset saappaissani.»

»Mielelläni uskon sinua», sanoi ritari. »Minä olen oppinut tarkastamaan ihmisten kasvoja, ja sinun kasvoistasi luen suoruutta ja miehuutta. En siis huoli kysyä enempää, ja tahdon kernaasti auttaa sinua vapauttamaan nuo vankiparat. Sen tehtyämme toivon, että tutustumme paremmin toisiimme ja tulemme hyviksi ystäviksi.»

»Vai niin», sanoi Wamba Gurthille -- saatuansa munkin vaatetuksen valmiiksi narri oli näet lähestynyt majan toista puolta ja kuullut ylläkerrotun keskustelun loppusanat. -- »Vai niin, tässäpä olemme taas saaneet uuden liittolaisen lisäksi. Hauskaa tulee olemaan nähdä, lieneekö tämän ritarin urhous luotettavampaa lajia kuin erakon jumalisuus ja jousimiehen rehellisyys. Sillä Locksley näyttää minusta täyskarvaiselta metsävarkaalta ja pappi puolestaan ulkokullatulta veitikalta.»

»Pidä suusi kiinni, Wamba», käski Gurth. »Voi kyllä olla, että kaikki on niinkuin sanot. Mutta vaikka nousisi itse sarvipää saatanakin syvyyden pohjasta tarjoten apuansa Cedrikin ja Rowena-neidin vapauttamiseksi, niin pelkäänpä jumalisuuteni olevan niin huonolla kannalla, etten kieltäisi paholaisen pyyntöä enkä käskisi häntä palaamaan hiiteen.»

Erakko seisoi nyt täydessä jousimiehen puvussa, miekka vyöllä, kilpi, jousi ja viini kädessä sekä vahva pertuska olalla. Hän astui ensiksi ulos majastaan, lukitsi sen muiden lähdettyä huolellisesti ja pisti avaimen kynnyksen alle.

»Onko sinusta nyt taisteluun, munkki», kysyi Locksley, »vai vieläkö ruskeat oluet pyörivät päässäsi?»

»Kyllämaar kulaus Pyhän Dunstanin lähteestä saa ne pyörijät pian asettumaan», vastasi erakko. »Onhan päässäni vähän pohmeloa ja kintuissani kohmeloa, mutta siitä minä heti pääsen, -- katsokaas vain.»

Näin sanoen hän astui kiviselle altaalle, johon lähteen vedet vierähtelivät, heloittavina kuin helmisade kuutamossa. Siihen hän kyykistyi ja juoda viiletteli pitkään, aivankuin olisi aikonut särpiä koko lähteen kuiville.

»Milloinkahan lienet viimeksi ottanut noin ankaran kulauksen, pyhä Copmanhurstin erakko?» kysyi Musta ritari.

»Enpä siitä ajasta lähtien, kun viininassakkani kerran rupesi vuotamaan ja päästi nesteensä ulos luvattomasta aukosta», vastasi munkki. »Silloin ei minulla ollut varalla muuta juomista kuin tätä suojeluspyhimykset luomaa.»

Vihdoin hän pisti vielä kätensä ja päänsäkin lähteeseen, huuhtoen tällä tavoin pois viimeisetkin jäljet yöllisistä juomingeistaan.

Täten virkistettyään ja selvitettyään päänsä heilahdutti munkki veitikka raskasta pertuskaansa kolmella sormella päänsä ympäri, ikäänkuin se olisi ollut kevyt kävelykeppi. »Missä», hän huusi samalla, »missä ovatkaan nuo rosvot ja lurjukset, jotka vievät väkisin tyttösiä? Vieköön minut itse musta paholainen, jollei minussa ole kahdentoista mokoman miehen kukistajaa!»

»Osaatpa sinä kunnollisesti kirotakin, hurskas munkkiseni!» sanoi Musta ritari.

»Älä minua munkittele äläkä mankittele», vastasi nahkansa muuttanut munkki; »pyhä Yrjänä ja hänen lohikäärmeensä avuksi! En minä enää ole mikään kaljupää pappi riisuttuani yltäni harmaan mekkoni. -- Niin pian kuin olen pujahtanut tähän vihreään nuttuun, on minussa miestä lasia kilistämään ja tyttösiä likistämään ja kirouksia vilistämään, yhtähyvin kuin reippaimmassa metsäsississä koko Länsi-Ridingin piirikunnassa.»

»Pappi hoi», sanoi Locksley, »pidä nyt jo suusi kiinni! Pidäthän yhtä suurta melua kuin koko luostarillinen pyhiä veljeksiä pyhä-aattona, kun abotti jo on kallistunut vuoteellensa. -- Lähdetään nyt vain kaikki, hyvät ystävät, älkäämme enää kuluttako aikaa turhilla puheilla --lähdetään sanon minä! Meidän pitää saada kaikki voimamme kokoon, eikä niitä suinkaan tule liiaksi, jos meidän täytyy käydä rynnäköllä Reginald Front-de-Boeufin linnaa vastaan.»

»Mitä!» sanoi Musta ritari, »Front-de-Boeufkö se onkin, joka on kuninkaan maantiellä vanginnut kuninkaansa uskollisia alamaisia? -- Onko hänestä tullut rosvo ja väkivallantekijä?»

»Väkivallantekijä hän on aina ollut», vastasi Locksley.

»Ja mitä rosvoamiseen tulee», lisäsi erakko, »niin epäilen, onko hänessä niinkään paljon rehellisyyttä kuin monessa julkirosvossa, jonka tunnen.»

»Astu eteenpäin, pappi, ja ole vaiti», sanoi jousimies; »parempi on, että neuvot tietä yhtymäpaikalle, kuin että lörpöttelet semmoista, jota sekä häpy että varovaisuus kieltää puhumasta.»

YHDESKOLMATTA LUKU.

Voi kuinka monta päivää, vuottakin jo vierryt siit' on, konsa ympäri tään pöydän istui pitovierahat ja sillä seisoi lamput, pikarit! Tuntuupa, niinkuin vielä kuulisin menneitten aikain melun kaikuvan katoksen korkeen kupukaarilta ja niinkuin nurmen alla nukkujain viel' äänet täällä yhä viipyisi.

»_Orra», Murhenäytelmä_.

Sillä aikaa kuin salolla täten hankittiin Cedrikin ja hänen matkakumppaniensa vapauttamista, kuljettivat ryöstäjät kiiruusti vankejansa linnaan päin, missä he aikoivat tallettaa heitä. Mutta yö pimeni pimenemistään, eivätkä rosvot näyttäneet varsin hyvin tuntevan salon polkuja. Useaan kertaan heidän täytyi pysähtyä tiedustellakseen tietä, vieläpä kerta tai kaksi palata jäljilleen, kun olivat oikealta suunnalta poikenneet. Täyttä selvää kuljettavasta tiestä he eivät saaneet, ennenkuin kesäinen aamu valkeni. Valon mukana palasi myös rohkeus, ja matkajoukko rupesi jouduttamaan kulkuaan. Heidän näin tehdessään puhelivat rosvojen molemmat päämiehet tällä tavoin keskenänsä.

»Olisipa jo aika, ritari Mauri», virkkoi temppeliherra de Bracylle, »että eroaisit meistä ja valmistautuisit näytelmän toista näytöstä varten. Pitihän sinun, muistatkos, nyt näytellä vapauttavan ritarin osaa.»

»Minä olen muuttanut mieltäni», vastasi de Bracy; »en aio erota teistä, ennenkuin saalis on hyvässä tallessa Front-de-Boeufin linnassa. Siellä aion astua Rowena-neidin eteen omassa hahmossani, ja toivonpa, että hän tulisen rakkauteni tähden tulee antamaan anteeksi väkivallan, jonka olen hänelle tehnyt.»

»Ja mikä sinun mielesi nyt on muuttanut, de Bracy?» kysyi temppeliherra.

»Se ei ole sinun asiasi lainkaan», vastasi toinen. »Toivonpa kuitenkin, herra ritari», sanoi temppeliherra, »ettei mielenmuutokseesi ole syynä epäluulo minun kunniallisuuttani kohtaan, jommoista Fitzurse koetti sinuun istuttaa?»

»Ajatukseni ovat omani», vastasi de Bracy; »mutta sanotaanhan paholaisen siitä iloitsevan ja nauravan, jos rosvo rosvolta varastaa. Ja tiedänpä myös, että vaikka piru nauramisen sijasta oksentaisikin tulta ja tulikiveä kidastaan, se ei kuitenkaan estäisi temppeliherraa noudattamasta himojansa.»

»Eikä myöskään vapaajoukon päällikköä», jatkoi temppeliherra, »epäilemästä asetoveria ja ystävää taipuvaiseksi pahantekoihin, joita hän itse on tottunut tekemään kaikille ihmisille.»

»Tämä on tarpeeton ja vaarallinen syytös», virkkoi de Bracy, »mutta olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että tunnen teidän temppeliherrojen tavat ja etten tahdo suoda sinulle tilaisuutta ryöstää minulta tätä ihanaa saalista, jonka voittamiseksi olen antautunut niin vaaralliseen vehkeilyyn.»

»Noh!» vastasi temppeliherra, »mitähän sinä pelkäätkään? -- Tiedäthän meidän säätymme säännöt.»

»Tiedän kyllä», sanoi de Bracy, »ja tiedän myös, kuinka tarkoin niitä noudatatte. Älä luulekaan, temppeliherra, kyllähän se tiedetään, kuinka vapaasti rakkauden lakeja selitetään Palestiinan maalla, ja tässä asiassa en tahdo ollenkaan luottaa sinun omaantuntoosi.»

»No kuule sitten, kuinka asian laita on», sanoi temppeliherra. »Minä en pidä vähintäkään lukua sinun sinisilmäisestä ihanteestasi. Tuossa joukossa on toinen, joka sopii minulle paremmin.»

»Mitä! Alentaisitko itsesi palkkaneitsyen kosijaksi?» kysyi de Bracy.

»En maar, herra ritari», vastasi temppeliherra ylpeästi. »En aio alentaa itseäni palkkaneitsyen kosijaksi. Mutta onpa minullakin vankien joukossa saalis, joka on yhtä suloinen kuin sinun valitsemasi.»

»Pyhän messun kautta! Ethän tarkoita tuota sievää juutalaistyttöä?» sanoi de Bracy.

»Ja jos tarkoittaisin, niin mitä sitten?» virkkoi temppeliherra. »Kuka minua estäisi?»

»Ei kukaan, sen verran kuin minä tiedän», vastasi de Bracy, »jollei kenties naimattomuusvalasi tai omantunnon pistos antautuessasi mokomaan rakkausseikkailuun juutalaisnaisen kanssa.»

»Mitä valaani tulee», sanoi temppeliherra, »on suurmestarimme suonut minulle vapautuksen siitä. Ja mitä omaantuntoon tulee, niin eihän minunmoiseni miehen, joka jo olen ottanut kolmesataa saraseeniä hengiltä, tarvitse surra jokaista pikkuhairahdusta, niinkuin talonpoikaisen tyttöluntuksen, kun hän pitkänperjantain aattona ensikerran käy ripittäytymässä papille.»

»Parhaiten tietänet itse etuoikeutesi ja vapautesi», arveli de Bracy. »Mutta olisinpa voinut vannoa, että sinulla on vanhan koronkiskurin rahasäkit enemmän mielessäsi kuin hänen tyttärensä mustat silmät.»

»Miksi en rakastaisi molempia», vastasi temppeliherra. »Ja sitäpaitsi, minä en saa juutalais-äijästä enempää kuin vain puolet. Minun tulee näet jakaa saalis Front-de-Boeufin kanssa, joka ei suinkaan ilmaiseksi lainaa meille linnaansa. Mutta minäkin tahdon saada jotakin itselleni tämän retkemme saaliista, ja sentähden olen valinnut ihanan juutalaistytön erikoiseksi voitokseni. Tottahan nyt, kun tiedät minun haluni, ryhtynet jälleen alkuperäiseen keinoosi, vai kuinka? -- Näethän, ettei sinulla ole yhtään pelättävää minun puoleltani.»

»Ei», vakuutti de Bracy, »tahdon sittenkin pysyä saaliini lähettyvillä. Todistelusi kuulostaa tosin sangen todenmukaiselta, mutta eipä kuitenkaan suurmestarin suoma vapautus eikä kolmensadan saraseenin tappamisella ansaittu oikeutesi ole minulle oikein mieleen. Mitäpä sinä välittäisit pikku synneistä, kun sinulla on niin suuri oikeus vaatia täyttä kuittausta kaikista synneistä.»

Tämän keskustelun aikana Cedrik koetteli saada vartijaltaan ilmi, mitä miehiä he oikeastaan olivat ja mitä he tarkoittivat. »Te olette olevinanne Englannin miehiä», hän sanoi, »ja sittenkin, -- pyhä taivas sen nähköön! -- ryöstätte omia kansalaisianne niinkuin ilmeisiä normanneja. Te olette olevinanne minun naapureitani, ja siksi teidän pitäisi olla minun ystäviäni; sillä kenelläpä englantilaisella naapurillani on syytä vihata minua? Minä sanon teille, miehet, -- nekin teistä, joita laki on vainonnut, ovat aina saaneet minulta apua; sillä minä olen surkutellut heidän kurjaa tilaansa ja olen kironnut heidän armottomien herrojensa sortamista. Mitä siis minulta nyt tahdotte? Ja mitä hyötyä teille voi olla tällaisesta väkivallanteosta minua vastaan? -- Olettehan teoissanne järjettömiä luontokappaleita pahemmat, --tahdotteko myös mykkyydessä olla heidän kaltaisiansa?»

Mutta aivan turhat olivat kaikki Cedrikin puheet vartijoilleen. Näillä oli niin monta hyvää syytä ollaksensa vaiti, ettei hänen suuttumuksensa eikä houkuttelunsa voineet taivuttaa heitä puhumaan. He kuljettivat häntä yhä eteenpäin joutuisata ravia, ja viimeinpä ilmestyi näkyviin kujanne, jonka kumpaisellakin reunalla kasvoi korkeita puita, ja kujan päässä näkyi Torquilstone, Reginald Front-de-Boeufin ikivanha, harmaa linna. Se ei ollut sanottavan avara; siinä oli vain yksi suuri, korkea, nelikulmainen torni ja sen ympärillä matalampia rakennuksia, joita sisemmän pihan muuri ympäröi. Ulkomuurin juuritse kierteli syvä kaivanto, joka sai vetensä läheisestä pienestä joesta. Front-de-Boeuf, joka usein eli vihoissa naapuriensa kanssa, oli vanhaa linnaansa vielä paljon vahvistanut rakentamalla ulkomuuriin torneja, joista saattoi ampua pitkin muurin kaikkia laitoja. Portin suojana oli senaikaisen tavan mukaan holvitettu ulkovarustus, jonka molemmat kulmat olivat vahvistetut pienellä tornilla.

Samassa kuin Front-de-Boeufin linnan tornien harmaat, sammaltuneet sakarat näyttäytyivät aamuauringon valossa metsän latvojen yli, arvasi Cedrik syyn heille tapahtuneeseen onnettomuuteen.

»Vääryyttäpä teinkin», hän sanoi, »näillä saloilla asuville rosvoille ja karkulaisille, kun luulin näiden konnain kuuluvan heidän joukkoonsa. Yhtä hyvin olisin voinut sekoittaa meidän korpiemme ketut ja Ranskanmaan nälkäiset sudet. Puhukaa, te koirat, -- henkeänikö vai omaisuuttaniko teidän herranne himoitsee? Onko hänelle liikaa jo sekin, että kaksi vapaata saksilaista talollista, minä ja jalo Athelstan, elämme edelleen tässä maassa, joka oikeastaan on meidän kansamme perintö? -- Tappakaa siis meidät ja täyttäkää sortonne määrä sillä, että ryöstätte myös henkemme, niinkuin jo ennen olette ryöstäneet tavaramme. Jos Cedrik Saksilainen ei voi vapauttaa Englantia, uhraa hän kuitenkin mielellään henkensä sen puolesta. Yhtä vain rukoilisin teidän julmalta herraltanne: sanokaa hänelle, että hän päästäisi Rowena-neidin kunnialla ja täydessä turvassa kotiinsa. Nainenhan Rowena on eikä hänestä pitäisi olla pelkoa; kun meidät on surmattu, ei ole ketään enää jäljellä, joka uskaltaisi Rowenan puolesta tarttua aseihin.»

Tähänkään puheeseen vartijat eivät vastanneet enempää kuin edellisiin, ja samassa saavuttiinkin jo linnan portille.

De Bracy puhalsi kaksi kertaa torveensa; sen kuultuaan käsijousilla ja varsijousilla asestetut vartijat, joita matkalaisten lähetessä oli ilmaantunut muureille, laskivat laskusillan joutuisasti alas ja avasivat portin. Vankien täytyi astua alas hevostensa selästä; sitten heidät vietiin erääseen suojaan, jossa heille tarjottiin hät'hätää valmistettu ateria, joka vain Athelstanissa herätti ruokahalua. Mutta pitkää aikaa ei Edward Tunnustajan jälkeläisellekään suotu nauttia tarjottua vieraanvaraa. Sillä vartijat ilmoittivat pian, että heidän oli käsky viedä Cedrik ja Athelstan toiseen kamariin, erilleen Rowenasta. Vastarinta oli turha; heidät kuljetettiin avaraan huoneeseen, jonka lakea kömpelötekoiset, saksilaiskuosiset patsaat kannattivat. Se oli näöltään samanlainen kuin ruoka- ja kokoussalit, joita vielä nähdään meidän vanhimpien luostariemme ikäarvoisimmissa osissa.

Sitten erotettiin Rowenakin seuralaisistaan ja vietiin, tosin kohteliaasti, mutta hänen tahtoansa kysymättä, syrjäiseen kamariin. Sama hiukan peloittava kohtalo tuli myös Rebekan osaksi, vaikka hänen isänsä hartaasti puhui vastaan, jopa tuskissansa lupasi rahaakin, kun vain hänen tyttärensä annettaisiin pysyä hänen luonaan. »Uskoton konna», vastasi yksi vartijoista, »jos olisit nähnyt sinulle aiotun komeron, niin etpä pyytäisi tytärtäsi sinne.»

Ja sen pitemmittä puheitta vietiin nyt vanha juutalainen toiselle suunnalle, erilleen muista vangeista. Palvelijoilta otettiin tarkoin pois kaikki aseet, jonka jälkeen heidät kuljetettiin linnan toiseen kulmaan. Rowena ei saanut edes pitää kamarineitoaan Elgithaa auttajanaan ja lohduttajanaan.

Huone, johon molemmat saksilaisherrat lukittiin -- me seuraamme nyt ensiksi heidän kohtaloaan -- oli ennen ollut linnan juhlasalina, vaikka sitä nyt käytettiin jonkinlaisena vahtitupana. Se oli tullut täten syrjäytetyksi alkuperäisestä käytännöstään, koska nykyinen isäntä, paitsi muitakin linnan mukavuutta, vahvuutta tai kauneutta enentäviä rakennuksia, oli laitattanut uuden, komean juhlasalin, jonka holvikaarinen laki lepäsi paljon hoikempien ja kauniimpien patsaitten varassa ja oli normannilaisten mukana maahan tulleella taiteellisemmalla tavalla koristettu. Cedrik astuskeli edestakaisin lattialla, ärtyneesti miettien sekä menneitä että nykyisiä asioita. Hänen toverilleen sitä vastoin oli hänen hidas luonteensa yhtä hyvänä kilpenä kuin toisille maltillisuus tai filosofia, -- kilpenä, joka suojeli häntä kaikista elämän vastuksista. Eikä nykyisen hetkenkään epämukava olo häntä mainittavasti huolettanut, niin että hänellä vain harvoin oli aihetta vastata Cedrikin tulisiin vihanpurkauksiin.

»Kas niin», puheli Cedrik puolittain itsekseen, puolittain Athelstanille, »juuri tässä samassa salissa isäni istui, kun Torquil Wolfganger piti pitoja urhoolliselle ja onnettomalle Haroldille, joka silloin oli lähdössä kapinoitsevan veljensä Tostin norjalaisia liittolaisia vastaan. Tässä salissa Harold antoi mainion, jalon vastauksensa veljensä lähettiläälle. Useinpa olen kuullut isäni tulistunein mielin kertovan sitä tarinaa. Kun Tostin lähettiläs astui sisään, niin tämä suuri sali oli tuskin tarpeeksi avara jalojen saksilaisherrojen joukolle, jotka istuessaan hallitsijansa ympärillä kallistelivat veripunaista viiniä.»

»Tottahan», keskeytti Athelstan, jota ystävänsä viime sanat hiukan havahduttivat, »tottahan muistanevat lähettää meille hiukan viiniä sekä ruokaa päivällisen aikaan -- tuskinhan tuonnoin kerkisimme haukata palastakaan; ja vaikka lääkärit kehuvat syöntiä heti ratsastuksen jälkeen terveelliseksi, niin eipä minun vatsani siitä tahdo ottaa täyttyäksensä.»

Ottamatta vaarin ystävänsä huokauksesta jatkoi Cedrik tarinataan.