Part 16

»Tie», vastasi erakko, »on helppo löytää. Metsäpolku vie sinut suolle ja siitä joelle, jonka yli, sateet kun nyt ovat lakanneet, mahtanet päästä kahlaamalla. Toiseen rantaan päästyäsi katso, että kävelytät varovasti hevostasi, sillä äyräs on hiukan jyrkänlainen. Ja jokea myöten käyvä polku, niin hoetaan, -- harvoinhan minä rukouksiltani joudun itse liikkumaan tätä kappelia ulommaksi -- on vierinyt muutamin paikoin. Kulje siitä sitten suoraan -- -- --»

»Jokeen vierinyt polku -- jyrkkä äyräs -- kahlaamopaikka ja suo!» luetteli ritari, keskeyttäen hänet. -- »Kunnon erakko, vaikka olisitkin pyhin kaikista pyhistä miehistä, jotka ikänä ovat kasvattaneet pitkää partaa ja lukeneet rukousvyönsä helmiä, niin tuskinpa ruvennen tottelemaan käskyäsi ja lähtemään yön selkään tämmöiselle tielle. Minä muistutan sinulle, että sinun, joka elät maakunnan avuista -- ilman mitään ansiota, pelkään minä -- on velvollisuus suoda suojaa pulassa oleville matkustajille. Avaa siis ovesi joutuisaan, tai -- pyhä risti minua auttakoon! -- hakkaan sen rikki ja tulen väkisin sisään.»

»Matkustaja veikkoseni», vastasi erakko, »älä rupea hävyttömäksi! Jos pakotat minut turvautumaan maallisiin aseisiin suojeluksekseni, niin tuskinpa kiittänet onneasi.»

Kaukainen haukunta ja murahtelu, jonka matkustaja oli jo jonkin aikaa kuullut, kiihtyi nyt äkkiä äänekkääksi ja hurjaksi. Siitä ritari arvasi, että erakko, peläten väkinäisten sisäänmurtautumisen uhkausta, oli päästänyt ärisevät koiransa ulos jostakin sisemmästä kallionrotkosta, mihin ne olivat suljetut, ja aikoi käyttää niitä apumiehinään taistelussa. Suuttuneena tästä erakon hankkeesta, joka osoitti, että hän pysyi lujana nurjamielisessä päätöksessään, ritari potkaisi niin vimmatusti ovea raudoitetulla kantapäällään, että sekä pihtipielet että saranat sälähtivät.

Nyt näkyi erakko ruvenneen pelkäämään, että toinen samanlainen potkaisu ei olisi hänen ovelleen oikein terveellinen; hän huusi näet kovalla äänellä: »Malta, malta -- hillitse voimaasi, kunnon matkalainen! Kyllä minä kohta paikalla avaan oven, vaikka et kenties siitä liioin ihastu.»

Ovi siis aukeni ja ritari näki edessään erakon, -- kookkaan, vahvaraajaisen miehen piikkokankaisessa mekossa ja luukossa[15] sekä kaislainen nuora vyöllä. Toisessa kädessä hänellä oli tulisoihtu, toisessa metsäomenapuusta tehty sauva, niin paksu ja raskas, että se hyvin ansaitsi nuijan nimen. Kaksi suurta, pörhökarvaista koiraa, puoleksi hurtta-, puoleksi mäyräkoiran rotua, ärhenteli valmiina karkaamaan matkustajan päälle, kohta kun ovi tarpeeksi avautuisi. Mutta kun ulkona seisovan ritarin korkea kypäränharja sekä kultaiset kannukset välkähtivät tulisoihdun valossa, näytti erakko muuttaneen päätöksensä ja hillitsi vimmaiset apulaisensa. Talonpoikaisen karkealla kohteliaisuudella hän pyysi ritaria astumaan majaansa ja selitti syyn, minkätähden hän oli niin vastahakoinen avaamaan oveansa päivänlaskun jälkeen. »Täälläpäin on niin paljon rosvoja ja karkulaisia liikkeellä», hän sanoi, »jotka eivät kunnioita Pyhää Neitsyttä eikä Pyhää Dunstania, vielä vähemmän minuntapaisiani hurskaita miehiä, jotka heitä palvelemme.»

»Teidän majanne köyhyys, arvoisa isä», sanoi ritari, joka ympärilleen katsoessansa ei nähnyt muuta kuin lehdistä tehdyn vuoteen, tammipuusta kömpelösti veistetyn ristiinnaulitunkuvan, messukirjan, höyläämättömän pöydän sekä kaksi tuolia ja pari huonoa talouskalua, »teidän majanne köyhyys, ainakin minun mielestäni, suojelee teitä täydesti varkailta, mainitsemattakaan noita uskollisia koirianne, jotka ovat tarpeeksi isot ja väkevät, jollen pety, vaikka sarvaankin maahan murtamaan. Olisihan niistä täysi vastus hyvällekin urholle.»

»Hyvä metsänvartija», sanoi erakko, »on sallinut minun pitää nämä koirat, kunnes ajat paranevat.»

Näin puhuttuaan erakko pisti tulisoihdun kiemuraksi väännettyyn rautapihtiin, joka toimitti kynttilänjalan virkaa. Hän kantoi nyt tammisen pöytänsä valkean eteen, lisäsi kyteville kekäleille vähän kuivaa puuta tulen virikkeeksi; sitten hän sijoitti tuolinsa pöydän ääreen ja viittasi ritaria istumaan toiselle.

He kävivät istumaan ja katselivat sangen yksitotisesti toinen toisensa muotoa. Kumpikin mahtoi miettiä mielessänsä, että vastapäätä istuja oli vahvin ja jättiläismäisin mies, mitä hän vielä iässään oli nähnyt.

»Arvoisa erakko», sanoi ritari, kauan ja kiinteästi katsottuaan isäntäänsä, »jollen sillä liioin häiritse pyhiä mietteitäsi, niin tahtoisin sinulta, pyhältä mieheltä, kysyä kolme asiaa. Ensiksikin: mihinkä panisin hevoseni? -- Toiseksi: mitä voisin saada iltaruoakseni? -- Ja kolmanneksi: mihinkä käyn lepäämään täksi yöksi?»

»Minä tahdon», sanoi erakko, »vastata sinulle sormellani, koska valani ei salli minun puhua, jos viittauksilla voin tulla toimeen.» Näin sanoen hän viittasi kahteen nurkkaan.

»Tuossa on talli», lisäsi hän, »ja tuossa makuusijasi; ja tässä», ottaen alas hyllyltä vadin, jossa oli kaksi kourallista paahdettuja papuja, ja asettaen sen pöydälle, »tässä on illallisruokasi.»

Ritari kohautti olkapäitään, läksi ulos, toi sisään hevosensa, joka sillä välin oli ollut puuhun sidottuna, riisui huolellisesti pois satulan ja levitti väsyneen juhdan selkään oman viittansa.

Matkustajan huolellisuus ja taito hänen hoitaessaan hevostaan nähtävästi liikutti hiukan erakon mieltä. Hän mutisi puoliääneen, että kodassa kuitenkin oli vähäisen heiniä varattuna metsänvartijan ratsun tarpeiksi, ja veti salaloukosta esiin koko tukon, jonka hän pani ritarin hevosen eteen. Kohta sen jälkeen hän myös levitti kuivattuja kanervanvarsia siihen nurkkaan, jonka hän oli määrännyt matkustajan makuusijaksi. Ritari kiitti tästä kohteliaisuudesta, ja sen jälkeen molemmat kävivät jälleen istumaan pöydän ääreen, jolla papuvati seisoi heidän keskivälillänsä. Erakko luki nyt pitkän ruokasiunauksen, jossa alkuperäisestä latinasta ainoastaan hiukan merkkiä oli jäljellä, paitsi silloin tällöin jonkin sanan tai lauseen pitkään venytetyssä loppupäätteessä. Sitten hän avasi sangen leveän suunsa, jonka hampaita sekä valkeuteen että myös terävyyteen nähden olisi voinut verrata metsäkarjun purimiin, ja näytti hyvää esimerkkiä vieraallensa sillä, että hän haukkasi kolme, neljä kuivaa papua, mikä tosin oli sangen mitätön jauhe niin suuressa ja kelvollisessa myllyssä.

Noudattaaksensa tätä esimerkkiä ritari riisui yltään kypärän, haarniskan ynnä enimmät muutkin varusteensa osat. Täten erakko näki tuuheain, keltaisten kiharain ympäröimän pään, siniset, erinomaisen kirkkaat ja loistavat silmät, sievänmuotoisen suun, jonka ylähuulta varjostavat viikset olivat tummemmanväriset kuin tukka, -- sanalla sanoen kasvot, joiden peloton, miehuullinen, uskalias näky hyvin sopi yhteen ruumiin rotevuuden kanssa.

Ikäänkuin osoittaaksensa puolestaan myös yhtä suurta luottamusta kuin vieras, veti erakkokin nyt luukkonsa päästä, jolloin esiin tuli ympyriäinen pää, jonka muoto ilmaisi miehen olevan parhaassa miehuudeniässään. Paljaaksi ajettu päälaki, jota ympäröi karkea, kiharainen, musta hiusseppele, oli muodoltaan kuin korkean pensasaidan reunustama kaalimaa. Miehen kasvoissa ei näkynyt hiventäkään jälkeä ankarasta munkkielämästä eikä lihankidutuksesta. Päinvastoin ne olivat rohkeat ja pulskat; kulmakarvat tuuheat ja mustat, otsa kauniinmuotoinen, posket pulleat ja punakat kuin torvensoittajan, ja parta pitkä, musta, kiharainen. Tämmöinen ulkomuoto, varsinkin kun siihen vielä lisäsi miehen rotevan vartalon, todisti pikemmin härkäpaistien ja kylkilihan kuin papujen ja palkojen syöntiä. Vieraskin huomasi heti, miten vähän tämä ulkomuoto ja pöydällä tarjona oleva ravinto sopivat yhteen. Suurella vaivalla saatuansa purruksi rikki suuntäyden kuivia papuja, hän ei voinut olla pyytämättä vähän juotavaa päälle. Hurskas isäntä, pyyntöä täyttäessään, asetti suuren ruukun täynnä kirkkainta lähdevettä hänen eteensä.

»Se on Pyhän Dunstanin lähteestä», sanoi erakko, »jossa tämä pyhä mies yhden päivännousun ja päivänlaskun välillä kastoi viisisataa pakanallista tanskalaista ja brittiläistä -- siunattu olkoon hänen nimensä!» Näin lausuttuaan hän likisti mustan partansa astian reunaan, mutta otti paljon kohtuullisemman siemauksen kuin niin mahtavien ylistyssanojen jälkeen olisi luullut.

»Minusta näyttää, arvoisa isä», sanoi ritari, »että tuo laiha ruokasi sekä pyhä, joskin hiukan miedonlainen juomasi ovat ravinneet sinua aivan ihmeellisellä tavalla. Pikemmin luulisi sinun näköisesi miehen tavallisesti saavan voiton kaikissa painilajeissa tai sauvapeleissä tai kilpamiekkailuissa kuin viettävän aikansa tässä jylhässä korvessa messuja veisaamalla ja elättävän itseään paahdetuilla pavuilla ja kylmällä vedellä.»

»Herra ritari», sanoi erakko, »teidän ajatuksenne, niinkuin muidenkin oppimattomien maallikkojen, ovat lihan siittämiä. Pyhä Neitsyt Maaria ja erikoinen suojeluspyhimykseni ovat siunanneet ne halvat aineet, joita minun, valani mukaan, tulee käyttää ainoana ravintonani. Siinä on tapahtunut samanlainen ihme kuin Sadrakin, Mesakin ja Abednegon pavuille ja vedelle, koska mainitut miehet mieluummin tyytyivät näihin aineisiin kuin maistoivat saraseenien kuninkaan tarjoamia herkkuja ja viinejä.»

»Pyhä isä», sanoi ritari, »salli syntisen maallikon saada tietää sen miehen nimi, jonka ulkomuodossa Luoja on tehnyt niin suuren ihmeen?»

»Saatpa sinä nimittää minua», vastasi erakko, »Copmanhurstin erakoksi, sillä siksi minua näillä seuduin mainitaan. -- Lisäävät he tosin tavallisesti siihen kunnianimen 'pyhä'; mutta en minä sitä tarpeellisena pidä, sillä en ole siihen mahdollinen. -- Ja nyt, uljas ritari, kenties lienee minunkin lupa kysyä kunnioitettavan vieraani nimeä?»

»Aivan mielelläni, pyhä Copmanhurstin erakko», vastasi ritari. »Ihmiset näillä seuduin sanovat minua Mustaksi ritariksi, -- lisäävätpä muutamat siihen vielä liikanimen 'Tyhjäntoimittaja'; mutta en ole kovin halukas sitä itselleni omistamaan.»

Erakko kuullessansa vieraansa vastauksen ei voinut pidättää nauruaan.

»Minä näen, ritari Tyhjäntoimittaja», sanoi hän, »että sinä olet varovainen ja viisas mies. Näenpä myös, että laiha munkinruokani ei oikein maistu sinulle, joka luultavasti olet tottunut hovien ja leirien hekkumaan ja isojen kaupunkien ylellisyyteen. Ja muistuu nyt mieleeni, ritari Tyhjäntoimittaja, että hyvä metsänvartija jättäessään minulle nuo koirat suojelukseksi sekä heinätukot ratsuansa varten samassa toi tänne myös vähän ruokavaroja. Ne olin tärkeämpiä asioita miettiessäni peräti unohtanut, koska ei niistä kuitenkaan ole minunlaiselleni miehelle syötäväksi.»

»Sen olisin minäkin ottanut valalla vakuuttaakseni, että hän niin on tehnyt», sanoi ritari. »Samasta hetkestä alkaen, jolloin avasit luukkosi, olen ollut aivan varma siitä, että tässä majassa on parempaa ruokaa saatavana. -- Sinun metsänvartijasi on nähtävästi iloinen veijari; ja kenpä, nähtyään myllynkivesi jauhamassa näitä papuja ja kurkkusi nielaisemassa tämmöistä inhoittavaa kostuketta», -- hän osoitti pöydällä seisovaa ateriaa, -- »ei säälisi, että olet tuomittu tämmöiseen hevosmuonaan ja -juomaan. Tottapa jokainen kiireesti hankkisi sinulle parempaa. Tuo siis metsänvartijan lahja viipymättä pöytään.»

Erakko loi ritariin miettivän katseen, joka lystillisellä tavalla ilmaisi epäilyä, olisiko viisasta luottaa vieraaseen. Mutta ritarin ulkomuoto oli niin suora ja rehellinen kuin ihmiskasvot yleensä voivat olla. Hänen hymyilynsä tartuttavaa voimaa oli mahdoton vastustaa, ja sekin ilmaisi kunnollisuutta ja vilpittömyyttä niin selvästi, ettei majan asukkaan sydän kauemmin voinut olla taipumatta.

Kun he olivat ääneti vaihtaneet pari katsetta, meni erakko majan toiseen päähän ja aukaisi pienen oven, joka oli kätketty sangen huolellisesti ja jotenkin taitavasti. Pimeästä komerosta, jonne ovi johti, hän otti esille mahtavan, suunnattomassa tina-astiassa paistetun piirakan. Tämän runsaan aterian hän asetti vieraansa eteen, joka tikarillansa heti puhkaisi kuoren ja arkailematta rupesi maistamaan sisällystä.

»Kuinka pitkä aika siitä on, kun tuo hyvä metsänvartija viimeksi kävi täällä?» kysyi ritari isännältänsä ahneesti ahmittuaan useampia paloja tästä erakon ruokavarojen lisäyksestä.

»Melkein kaksi kuukautta», vastasi erakko kiireesti.

»Herra Jumala auttakoon!» sanoi taas ritari, »tapahtuupa teidän majassanne, pyhä isä, paljonkin ihmeitä! Sillä minä olisin ollut valmis vannomaan, että lihava sarvas, josta tämä liha on saatu, tuskin viikkoakaan takaperin juoksenteli vielä nelin jaloin.»

Erakko joutui hiukan hämilleen tästä muistutuksesta. Muutenkin hän jo oli surusilmin katsellut, kuinka hänen piirakkansa vähenemistään väheni vieraan hurjista rynnäköistä. Itse hän ei tohtinut yhtyä tähän rynnäkköön puheltuaan äsken juuri niin hartain mielin paastoovaisesta elämänlaadustaan.

»Minä olen käynyt Palestiinassa, kunnon erakko», sanoi ritari äkkiä herjeten kesken syöntiään, »ja muistaakseni siellä on tapana, että isäntäkin ottaa osaa ateriaan vakuuttaaksensa vieraalle, että ruoka on terveellistä. Pois se, että luulisin näin pyhästä miehestä pahaa; mutta tekisitpä minulle sittenkin suuren ilon, jos tahtoisit nyt noudattaa tätä itämaalaista tapaa.»

»Jos siten voin poistaa teidän turhan epäilyksenne, herra ritari, niin tahdon heti tehdä poikkeuksen säännöistäni», vastasi erakko. Näin sanoen hän pisti paikalla molemmat synnynnäiset viisihaarukkansa piirakan sisuksiin; sillä siihen aikaan ei kahveleista vielä ollut mitään tietoa.

Kursastelun jään näin sulattua isäntä ja hänen vieraansa rupesivat ikäänkuin kilpailemaan, kumpi jaksaisi syödä enemmän. Ja pääsipä siinä kilvoittelussa erakko voitolle, vaikka hänen kumppaninsa epäilemättä oli ollut kauemmin vailla ruokaa.

»Pyhä erakko», sanoi ritari, kun hänen nälkänsä oli tyydytetty, »panenpa tuon kelpo ratsuni vetoon yhtä sekiiniä vastaan siitä, että samainen hyvä metsänvartija, jolle olemme kiitollisuudenvelassa tästä piirakasta, myöskin on uskonut haltuusi pullollisen renskaa tai lekkerillisen Kanarian viiniä tai muuta semmoista viatonta nestettä, joka kelpaisi piirakan paineeksi. Tämäkään ei tietysti ole senarvoinen seikka, että se olisi voinut pysyä niin ankaran lihansakiduttajan muistossa, mutta jospa vielä kerran kävisit katsomassa tuota salakomeroasi, niin kukaties nähtäisiin, etten ole pettynyt luulossani.»

Erakko vastasi happamalla irvistyksellä. Käyden komerolleen hän kantoi sieltä esiin nahkaleilin, joka veti noin neljä korttelia. Myöskin toi hän kaksi metsähärän sarvista tehtyä ja hopealla silattua juoma-astiaa. Saatettuansa esiin tämän kelpo nesteen illallisen huuhtomiseksi näytti hän pitävän sen enempää kursastelua tarpeettomana. Hän täytti molemmat sarvet, ja saksilaisten tavoin lausuen: »_Waes hael_ (terveydeksesi), ritari Tyhjäntoimittaja!» tyhjensi hän oman pikarinsa yhdellä siemauksella.

»_Drink hael_ (saaos tästä), Copmanhurstin pyhä erakko!» vastasi soturi ja joi puolestaan täpötäyden sarven isännän onneksi.

»Pyhä erakko», sanoi vieras, kun ensimmäinen malja täten oli juotu, »en voi salata kummastustani, että mies, jolla on tuommoiset raajat ja jäntereet ja joka sitä paitsi on niin uljas syömämies, viitsii jörötellä itseksensä tässä erämaassa. Paremmin, minun arvatakseni, sinun sopisi olla linnan tai muun varustuksen suojelijana, missä saisit syödä lihavia ja juoda väkeviä kuin elää kihnustella täällä pavuilla sekä vedellä tai metsänvartijan satunnaisilla antimilla. Kumminkin, jos sinuna olisin, osaisin hankkia itselleni sekä huvitusta että myös runsaampaa ravintoakin pyytämällä kuninkaan sarvaita. Onhan niitä montakin kelpo laumaa näissä metsissä, eikähän kukaan kaivanne, vaikka jokin sarvas toisinaan menisikin pyhän Dunstanin kappelipapin suuhun.»

»Ritari Tyhjäntoimittaja», vastasi erakko ankarasti, »tuo puheesi on vaarallista laatua, ja minä pyydän, että lakkaat siitä. Olen kuninkaalle sekä laille uskollinen erakko, ja jos hävittäisin hallitsijani metsänviljaa, niin kaapattaisiin minut pian koppiin, enkä olisi kovin kaukana hirsipuusta, ellei pyhä mekkoni olisi suojanani.»

»Sittenkin, jos sinuna olisin», jatkoi ritari, »lähtisin omia aikojani kuutamolla kävelemään, silloin kun metsäherrat sekä metsänvartijat venyvät lämpimissä sängyissänsä, ja silloin tällöin vain -- noin ikään rukousteni lomahetkinä -- lennättäisin nuolen keskelle niitä metsäkaurislaumoja, jotka syödä jyrsivät ruohoa salon nurmikoilla. --Tunnustapa, pyhä erakko, etkö liene toki joskus harjoittanut tuommoista leikkiä!»

»Tyhjäntoimittaja veikkoseni», vastasi erakko, »sinä olet nähnyt talonpidostani kaikki, mikä sinua koskee, kenties enemmänkin kuin mitä sellainen mies olisi ansainnut, joka murtautuu väkivaltaisesti sisään. Mutta usko minua, parempi on ilolla nauttia Jumalan lähettämää hyvää kuin hillitsemättömän uteliaana tiedustella, miten se on saatu. Täytä sarvesi jälleen, ja saas tästä! Äläkä enää, minä pyydän, pakota minua tämän enemmillä sopimattomilla kysymyksillä näyttämään, ettet olisikaan saanut täällä yömajaa, jos todenteolla olisin ollut vastahakoisella tuulella.»

»Niin totta kuin olen kristitty», sanoi ritari, »sinä kiihdytät yhä enemmän uteliaisuuttani. Oletpa ihmeellisin erakko kaikista, joita ikänä olen nähnyt! Mutta mitä uhkauksiisi tulee, niin tiedä, että puhut miehelle, jonka virkana on vaarojen etsiminen, mistä hän vain niitä löytää.»

»Loiskis, ritari Tyhjäntoimittaja», sanoi erakko; »totta puhuen, uskon sinut sangen uljaaksi urooksi, mutta arvioinpa sinua samalla myös ihmeen vähämieliseksi. Jos tahdot koetella samanlaisia aseita minun kanssani, niin annan sinulle, kaikessa ystävyydessä sekä veljellisessä rakkaudessa niin perinpohjaisen ripityksen ja täydellisen synninpäästön, ettei kohtuuttomuuden eikä uteliaisuuden synti suinkaan enää ole kutkuttava sinua ensi vuoden kuluessa.»

Ritari otti siemauksen sarvestansa ja kysyi, millä aseilla erakko tahtoi taistella.

»Eipä ole yhtään asetta», vastasi erakko, »Delilan saksista ja Jaelin kymmentuumaisesta naulasta alkaen aina Goliathin kalpaan asti, jota en osaisi käyttää yhtä hyvin kuin sinäkin. -- Mutta, jos sallit minun valita, mitä sanoisit, veli veikkoseni, tämmöisistä leluista?»

Näin sanoen hän aukaisi toisen salakomeron ja otti ulos kaksi miekkaa sekä kaksi kilpeä, jommoisia sen ajan talonpojat käyttivät. Ritari, joka tarkoin silmin seurasi hänen liikkeitänsä, näki, että tämä toinen kätkö sisälsi myös kaksi tai kolme kelpo käsijousta, yhden varsijousen ynnä muutamia nuolikimppuja näitä varten. Vieläpä tuli lisäksi pimeää komeroa avattaessa näkyviin harppu sekä useampia muita munkille vallan sopimattomia kaluja.

»En kysy enää mitään, josta voisit suuttua, sen lupaan, veli erakko», sanoi ritari. »Tuon kaappisi sisällys on täydellisesti selittänyt kaikki tiedusteltavani. Ja näenpä tässä muun muassa aseen», näin sanoen hän kumartui ja otti esille harpun, -- »jolla kanssasi taistelisin mieluummin kuin miekalla ja kilvellä.»

»Kunpa ei vain, herra ritari», sanoi erakko, »liikanimi 'Tyhjäntoimittaja' olisi täydellä syyllä annettu sinulle. Kovasti minä, totta puhuen, ainakin alan sitä pelätä. Mutta olethan vieraani enkä tahdo koettaa miehuuttasi ilman omaa vapaata tahtoasi. Käy siis istumaan ja täytä sarvesi; juokaamme, laulakaamme ja riemuitkaamme! Jos jonkin lystilaulun osannet, niin tervetultuasi milloin vain tahdot Copmanhurstiin piirakankannikkaa maistamaan, niin kauan kuin minä luen messuja pyhän Dunstanin kappelissa. Enkä minä, jos Jumala sallii, tästä taida lähteä, ennenkuin saan harmaan nuttuni sijaan vihreän nurmen verhokseni. Mutta tule, täytetäänpä pikarit, sillä harppua ei aivan hopussa saa soinnutetuksi. Ja onhan pikarillinen viiniä paras kurkun karkaisija sekä korvan teroittaja. Minun mielestäni on hauskinta, kun viinimarjan mehu tuntuu aina hyppysiin asti, ennenkuin panen ne hyppelemään harpun kieliä myöten.»

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Ilolla kirjan aukaisen, tuon suuren, vaskikantisen. Nään siinä pyhäin kuvia, jotk' aikaa sitten taivaissa jo kantoi voiton kruunua. Kun lamppu sammuu viimeinkin, veisailen itsen' unihin.

Ah, monellakin mieli ois korunsa turhat heittää pois, jos harmaan vaatteen saada vois ja vaihtaa melut maailman erakon rauhanmajahan.

WARTON.

Mielellään vieras totteli iloisen erakon käskyä, mutta ei harppu sittenkään tahtonut taipua oikeihin ääniin.

»Näyttääpä minusta, pyhä isä», sanoi ritari, »että soittokoneestasi puuttuu yksi kieli ja että muutkin ovat vääntyneet jotenkin pahasti.»

»Vai niin, huomasitko sen?» vastasi erakko. »Siitä näen, että oletkin aika soittomestari. Viini ja _wassail_», lisäsi hän vakavalla äänellä, kohottaen silmiään taivasta kohti, -- »viini ja _wassail_ siihen ovat syynä! -- Varoitinhan Allan-a-Dalea, pohjoismaan ministreliä, että harppu joutuisi vialle, jos hän seitsemännen pikarin perästä vielä tarttuisi siihen. Mutta eipä se mies vain totellut minua. -- Loiskis, veli veikkonen! Onnistukoon soitantosi hyvin!»

Näin sanoen hän vakavasti tyhjensi pikarinsa, samassa pudistaen päätään liiaksi viinaan menevän skottilaisen harppuniekan muistolle.

Ritari oli sillä välin saanut kielet jotenkin viritetyksi. Pienen alkurämpytyksen soitettuaan hän kysyi isännältä, suvaitsisiko hän mieluummin _sirvente_eä _oc_-kielellä, _lai_'tä _oui_-kielellä[16] vai ehkä _virelai_'ta eli ballaadi-laulua Englannin kansallisella kielellä.

»Ballaadin, ballaadin», sanoi erakko, »hiiteen kaikki ranskalaiset ocit ja ouit. Suora englantilainen minä olen, herra ritari, suora englantilainen niinkuin pyhä Dunstankin, oma suojeluspyhimykseni. Hän piti oceja ja ouieja yhtä halvassa arvossa kuin lastuja perkeleen kaviosta -- suoria englantilaisia lauluja vain saa kuulua tässä majassa.»

»Tahdonpa sitten koettaa», sanoi ritari, »laulaa erästä saksilaisen ministrelin sepittämää ballaadia. Minä kuulin sen häneltä Palestiinassa.»

Heti kuului, että ritari, vaikka hän ei ollutkaan mainioimpia mestareita ministrelin-taidossa, kuitenkin oli oppinut sen parhailta mestareilta. Hänen äänialansa ei alkujansa ollut kovinkaan laaja ja oli pikemmin karkea kuin miellyttävä. Mutta opetus oli neuvonut häntä, miten noita luontaisia puutteita oli lievennettävä vähemmän tuntuviksi. Hänen laulunsa olisi siis kelvannut taitavampienkin tuomarien edessä kuin erakko oli, varsinkin kun ritari osasi väliin kiihdyttää sävelensä tuliseen intoon, väliin sulattaa ne haikeaksi valitushyräilyksi, josta hänen laulunsa sai sekä voimaa että eloa.

RISTIRETKELÄISEN KOTIINPALUU.

1.

Jo urhotöistään sankari Pyhältä maalta palasi. Tuo risti päällä olkapään on nähnyt monen kovan sään, ja kilven vammat muistuttaa jokainen sotaa ankaraa. Näin hänen kuullaan laulavan edessä kultans' ikkunan:

2.

»Oi terve, kauno! -- tullut kas! on kultamaalta sotijas. Ei tuo hän kultaa matkaltaan, vaan mitäs siitä -- kunhan vaan tallella kelpo miekkans' on ja raisu ratsu verraton. En huoli, kunhan säilyi nuot, ja kun sä, armas, katseen suot!

3.

Oi terve, kauno! Kuuluksi mä saatoin nimes töilläni. Kaikk' urhot sitä mainitsee ja runoniekat laulelee: 'Kas tuota neittä, hän se on! Sen silmäin säihke verraton urholle ihmevoiman soi, jok' Askalonin voiton toi.'

4.

'Kas immen suuta! -- hymynsä suloinen, lämmin, viehkeä, se leskeks monen avion tek' alangoll' Ikoonion. -- Kas tukkaa kullan hohtavaa, lumille kaulan valuvaa! -- Jokainen säie kultainen löi yhden vääräuskoisen.'

5.

Oi, impi! -- Nimetönnä vain mä kuljen aina; teoistain sait sinä yksin mainehen; -- siis avaa oves minullen. Myöhäisen tunnin kello lyö ja kylmä pohjoismain' on yö. Autuutta lemmen hälle suo, jok' kunnian ja maineen tuo.»