Part 13
Tanteren yli, joka oli verestä liukas ja täynnä murtuneita aseita sekä tapetuita tai haavoittuneita hevosia, turnausmarskit taluttivat siis jälleen Perinnöttömän ritarin voittajana prinssin kunniaistuimen eteen.
»Perinnötön ritari», sanoi Juhana, -- »koska ette salli meidän tietää muuta nimeä, millä teitä mainitsisimme, -- me julistamme teidät toisenkin kerran turnauskisain voittajaksi ja ilmoitamme, että teillä on oikeus vaatia ja vastaanottaa Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren kädestä se kunniakruunu, jonka urhoudellanne olette niin hyvin ansainnut.» Ritari kumarsi nöyrästi ja sievästi, mutta ei vastannut sanaakaan.
Nyt rupesivat torvet taas soimaan ja airuet julistivat kovalla äänellä sankarin kunniaa ja voittajan ylistystä, johon korkeasukuiset rouvat ja neidot vastasivat heiluttamalla silkkisiä nenäliinojaan ja kirjailtuja huntujansa, ja muu katsojajoukko yhtyi kaikuviin riemuhuutoihin. Sillä välin marskit taas taluttivat Perinnöttömän ritarin tantereen poikki sen kunniaistuimen eteen, jolla Rowena-neiti istui.
Tämän kunniaistuimen alimmaiselle portaalle ritari marskien käskystä laskeutui toiselle polvelleen. Mutta näytti siltä kuin kaikki hänen muutkin liikkeensä, sen jälkeen kuin taistelu lakkasi, pikemminkin olisivat totelleet toisten ihmisten käskyä kuin hänen omaa vapaata tahtoaan; ja olivatpa muutamat huomaavinansa, että hän horjui, kun hänet toista kertaa saatettiin tantereen poikki. Rowena astui sulavin, arvokkain askelin alas istuimeltaan ja yritti laskea kruunun, joka hänellä oli kädessään, sankarin kypärälle. Mutta marskit huusivat yhteen suuhun: »Ei näin saa tapahtua -- pään pitää olla paljaana!» Ritari mutisi hiljaisella äänellä pari sanaa, joita kypärän sisästä ei kuitenkaan kuultu; luultavasti hän pyysi, ettei hänen pääverhoansa poistettaisi.
Mutta liekö siihen ollut syynä tottelevaisuus säädettyjä menoja kohtaan vai uteliaisuus, -- marskit eivät pitäneet lukua ritarin vastahakoisuudesta, vaan paljastivat hänen päänsä siten, että leikkasivat kypärän pidinnauhan poikki ja aukaisivat rautakauluksen. Silloin tuli näkyviin viisikolmattavuotisen nuoren miehen kauniit, vaikka ahavoituneet kasvot, joita tuuhea, lyhyt, vaalea tukka ympäröi. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalvakat ja parissa paikoin veriviirujen tahraamat.
Rowena hänet nähtyänsä huudahti heikolla äänellä. Mutta samassa hän ponnisti kaikki hengenvoimansa ja pakottautui astumaan eteenpäin, vaikka koko hänen ruumiinsa vielä vapisi kovasta äkillisestä mielenliikutuksesta. Hän painoi voittajan kumartuneeseen päähän kalliin kruunun, joka oli päivän palkinnoksi määrätty, ja lausui selvällä, kuuluvalla äänellä: »Minä annan teille, herra ritari, tämän kruunun, joka on tämänpäiväiselle voittajalle tuleva urhouden palkinto.»
Sitten hän vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi sitten lujalla äänellä: »Eikä ole toista päätä, joka paremmin ansaitsisi tätä ritarillisuuden tunnusmerkkiä!»
Ritari notkisti vielä syvemmälle päätään ja suuteli suloisen kuningattaren kättä, joka oli suonut hänelle voittopalkinnon. Mutta sitten hän ei enää kohottanutkaan päätään, vaan kumartui yhä syvemmälle ja vaipui viimein neidon jalkojen juureen.
Siitäkös nousi yleinen hämmästys. Cedrik, joka poikansa äkkiarvaamattomasta ilmaantumisesta oli käynyt sanattomaksi, riensi nyt luokse, ikäänkuin karkoittaaksensa hänet Rowenan läheltä. Mutta sen olivatkin jo turnausmarskit tehneet, jotka, arvaten syyn Ivanhoen pyörtymiseen, olivat kiireesti avanneet hänen rautapukunsa ja nähneet, että peitsen kärki oli lävistettyään haarniskan iskenyt kylkeen ammottavan haavan.
KOLMASTOISTA LUKU.
»Nyt urhot!» Atreiidi huudahtaa, »joukosta kansan tänne joutukaa, kaikk', kutka luottaen voimaan, taitohon, tahdotte saada voiton palkinnon. Ken kaikist' etäimmäksi lennättää sulitun nuolen, sille lehmä tää on määrätty, mi hinnast' arvaten, on verta härän kahdenkymmenen.»
ILIADI.
Tuskin oli Ivanhoen nimi tullut tunnetuksi, niin se lensi miehestä mieheen niin kiireesti kuin vain kerkeät kielet ennättivät sitä eteenpäin saattaa ja uteliaat korvat vastaanottaa. Ei aikaakaan, niin se kerkisi prinssinkin tietoon, jonka otsa siitä sanomasta pimentyi. Halveksivalla silmäniskulla hän katsahti ympärilleen ja sanoi: »Mitähän te, hyvät herrat, ja erittäinkin te, abotti, arvelette, -- lieneekö totta, mitä oppineet miehet kertovat synnynnäisistä mieltymyksen ja inhon tunteista? Minusta tuntui heti, ikäänkuin veljeni ystävä olisi ollut läsnä, vaikk'en suinkaan voinut arvata, kuka tuon rautapuvun sisässä piili.»
»Täytyneepä nyt Front-de-Boeufin antaa takaisin Ivanhoen läänitysmaa», arveli de Bracy, joka, miehen tavalla otettuansa turnauspeliin osaa, oli palannut prinssin seuralaisten joukkoon.
»Kyllä maar», vastasi Woldemar Fitzurse, »tuossa junkkarissa on miestä ottamaan takaisin se linna sekä maa, jonka hän Rikhardilta oli saanut ja jonka te, ruhtinaallinen korkeus, armossa olette suonut Front-de-Boeufille.»
»Mutta onpa Front-de-Boeuf», vastasi Juhana, »niitä miehiä, jotka helpommin pistävät poskeensa kolmekin Ivanhoen vertaista läänitysmaata kuin luovuttavat käsistään yhden jo niellyn. Ja muuten, hyvät herrat, minä toivon, ettei teidän joukossanne ole ketään, joka tahtoisi väittää, ettei minulla olisi oikeutta suoda kruunun läänitysmaita uskollisille seuralaisilleni, jotka kykenevät säännölliseen sotapalvelukseen, tai ottaa ne pois niiltä, jotka ovat lähteneet vieraille maille eivätkä tarpeen tullessa voi osoittaa hallitsijalleen kunniaa eikä olla hänelle apuna.»
Tämä kysymys koski kovin läheltä kuulijain omaa etua, etteivät he voineet olla myöntämättä prinssin sanoja oikeiksi. »Onpa hän aika antelias hallitsija -- oikein jalo herra, joka näin pitää huolta uskollisten palvelijainsa palkitsemisesta!»
Tämmöisiä sanoja kuului vastaukseksi seuralaisjoukosta, joista useimmat jo olivat saaneet ja kaikki muut toivoivat saavansa samanlaisia lahjoja Rikhard kuninkaan seuralaisten ja ystävien maista. Aymer-abottikin yhtyi tähän yleiseen suostumushuutoon lisäten kuitenkin: »Pyhää Jerusalemia tosin ei voi sanoa ventovieraaksi maaksi; sillä onhan se meidän _communis mater_, kaikkien kristittyjen yhteinen äiti. Mutta en sentään tahdo väittää, että Ivanhoen ritarilla sen nojalla olisi mitään oikeutta. Sillä minä olen varmalta taholta kuullut, etteivät ristiretkeläiset Rikhardin johtamina ole koskaan päässeet Askalonia edemmäksi. Ja se kaupunki, niinkuin jokainen tietää, on filistealaisten maassa, eikä siis voi tuottaa samoja etuuksia kuin itse Pyhä kaupunki.»
Samassa palasi Fitzurse, joka uteliaisuudesta oli käynyt sillä paikalla, missä Ivanhoe vaipui maahan. »Tuosta junkkarista», sanoi hän, »ei taida tulla kovinkaan paljon vastusta teille, ruhtinaallinen korkeus, ja luullakseni Front-de-Boeuf saanee häiritsemättä pysyä läänitysmaansa omistajana. Ivanhoen ritari on näet pahasti haavoittunut.»
»Tulkoon hänestä mitä hyvänsä», sanoi Juhana-prinssi, »hän kuitenkin on tämänpäiväinen voittaja ja hänen haavansa on hyvin hoidettava, vaikka hän olisi kymmenen kertaa meidän vihollisemme tai veljemme uskottu ystävä, mikä taitaa melkein mennä yhteen. -- Minä lähetän oman lääkärini häntä hoitamaan.»
Prinssi irvisti suutansa ilkeästi näin puhuessansa. Woldemar Fitzurse vastasi kiireesti Ivanhoen jo olevan poisviedyn tantereelta ja ystäviensä holhottavana.
»Oikeinpa sydäntä särki», sanoi Fitzurse, »kun näki meidän Rakkauden ja Kauneuden kuningattaremme surun; tämä tapaturma on muuttanut murhepäiväksi hänen lyhyen hallitusaikansa. En minä juuri ole niitä, joita jokaisen naisen rakkaudenvoivotus liikuttaa. Mutta Rowena-neiti hillitsi niin jalolla lujuudella surunsa, ettei sitä näkynytkään muusta kuin ristiinpannuista käsistä sekä vedettömistä silmistä, jotka vapisivat hänen lakkaamatta katsellessaan tuota hengetöntä, hänen jalkojensa juuressa makaavaa ruumista.»
»Kuka hän sitten on, tuo Rowena-neiti», kysyi Juhana-prinssi, »josta nyt on tullut niin paljon puhetta?»
»Saksilais-tyttö, jolla on avarat perintömaat», vastasi abotti Aymer; »ruusun vertainen ihanuudessa ja timantin vertainen kalleudessa; kaunein, vaikkapa tuhansista etsisi; myrhan kimppu ja kamfertin rypäle.»
»Kyllä minä kykenen lievittämään hänen suruaan», sanoi Juhana-prinssi, »ja samassa myös parantamaan hänen vertaan sillä, että naitan hänet jollekulle normannille. Näkyyhän tyttö vielä olevan alaikäinen ja on siis kuninkaallisen naittamisoikeuden alainen. -- Mitä sanoisit, de Bracy? Tahtoisitko tulla kelpo maiden ja tulojen omistajaksi sillä keinolla, että naisit saksilaisneidon, Wilhelm Valloittajan seuralaisten esimerkin mukaan?»
»Jos maat ovat minulle mieleen, jalo herra», vastasi de Bracy, »niin ei suinkaan morsian voi olla vastenmielinen; ja suuri on oleva kiitollisuudenvelkani teille, ruhtinaallinen korkeus, tästä oivallisesta lahjasta, joka runsaasti täyttää kaiken sen, mitä ikinä olette luvannut palvelijallenne ja läänitysmiehellenne.»
»Nämä sanasi aiomme pitää muistissamme», sanoi prinssi. »Ja kohta paikalla käydäksemme siihen asiaan käsiksi tahdomme seneshalimme kautta käskeä tämän-iltaisiin pitoihin Rowena-neidin ja hänen seuralaisensa --tuon sivistymättömän maanmoukan, joka on tytön holhooja, ja tuon saksilaissonnin, jonka Musta ritari turnauksessa iski maahan. -- De Bigot», hän lisäsi kääntyen seneshalin puoleen, »vie kutsuni noille saksilaisille niin höylisti, että heidän on mahdotonta jälleen kieltäytyä. Vaikka, vannonpa sen Becketin luitten kautta, heitä kohtaan osoitettu höyliys on samaa kuin helmien viskaaminen sioille.»
Juuri kun Juhana-prinssi näin lausuttuansa aikoi seuransa kanssa lähteä pois turnauspaikalta, annettiin pieni kirje hänelle käteen.
»Keneltä?» kysyi prinssi katsahtaen kirjeentuojaan.
»Ulkomaalta, armollinen herra, mutta en tiedä keneltä», vastasi palvelija. »Ranskalainen se vain oli, joka kirjeen toi, ja hän sanoi ratsastaneensa yötä päivää, jotta se kerkiäisi teidän käsiinne, ruhtinaallinen korkeus.»
Prinssi katsasti tarkasti päällekirjoitusta ja sitten sinettiä, joka piti kirjeen ympäri sidottua silkkilankaa kiinni; sinetissä oli kolme liljankukkaa. Juhana avasi sitten ilmeisen levottomana kirjeen, ja hänen levottomuutensa eneni vielä silminnähtävästi, kun hän oli sen lukenut. Se sisälsi seuraavat sanat:
»_Pidä varasi, sillä piru on irti_!»
Prinssin kasvot vaalenivat kalmankarvaisiksi ja hän katsahti ensin maahan, sitten taivaaseen päin, niinkuin mies, jolle kuolemantuomio on julistettu. Ensi hämmästyksestä toinnuttuansa hän veti Fitzursen ja de Bracyn erilleen ja antoi heidän kumpaisenkin vuorostansa lukea kirjeen.
»Tämä merkinnee», lisäsi hän epävakaisella äänellä, »että veljeni Rikhard on päässyt vapaaksi.»
»Voihan se myöskin olla tyhjää peloitusta tai valheellinen kirje», arveli de Bracy.
»Siinä on Ranskan kuninkaan oma sinetti ja oma käsiala», vakuutti prinssi.
»Sitten on aika», sanoi Fitzurse, »koota koko puolueemme yhteen paikkaan, esimerkiksi Yorkiin tai johonkin muuhun Keski-Englannin kaupunkiin. Jos muutamiakin päiviä viivyttelemme, voipi jo olla liian myöhäistä. Teidän pitää keskeyttää tämä nykyinen narrinpeli, ruhtinaallinen korkeus.»
»Paha olisi kuitenkin», arveli de Bracy, »jolleivät talonpojat ja muu yhteinen kansa saisi ottaa osaa leikkiin ja jos he siitä suuttuisivat.»
»Tämä päivä», sanoi Fitzurse, »ei ole vielä loppuun kulunut. Sallikaamme jousimiesten ampua muutaman vuoron pilkkaan, ja antakaamme voittajalle palkintonsa. Sitenhän olisi prinssin lupaus runsain määrin täytetty, sen verran kuin se tuota saksilaista orjalaumaa koskee.»
»Kiitos neuvostasi, Woldemar», sanoi prinssi; »ja johdatitpa samassa myös mieleeni, että meillä on velka suoritettavana tuolle talonpoikaislurjukselle, joka eilen käyttäytyi niin röyhkeästi minua kohtaan. Tahdomme myös vielä päälliseksi viettää juominkimme tänä iltana, niinkuin alussa oli määrä. Vaikka tämä olisikin viimeinen hallitushetkeni, se hetki olkoon omistettu kostolle sekä huvitukselle, -- jättäkäämme uudet huolet uuteen päivään.»
Torvien törähdys kutsui pian takaisin ne katsojat, jotka jo olivat alkaneet lähteä; ja airuet julistivat, että prinssin täytyi jättää huomispäivän juhlallisuudet pitämättä siitä syystä, että tärkeät ja välttämättömät valtioasiat vaativat häntä muualle. Mutta hän ei soisi kuitenkaan, että niin monen kelpo jousimiehen täytyisi taitoansa koettamatta lähteä kotiin. Sentähden hän oli suvainnut sallia, että he saisivat nyt heti pitää huomispäiväksi määrätyn kilpa-ammuntansa. Paras jousimies oli saava palkinnokseen hopealla silatun metsästystorven ynnä silkkiset kantimet, jotka olivat kalliisti koristetut Pyhän Hubertin, metsästäjäin suojeluspyhimyksen kuvalla.
Neljättäkymmentä jousimiestä tarjoutui ensiksi kilvoitteluun osallisiksi; useimmat heistä olivat kuninkaallisia metsämiehiä tai metsänvartijoita Needwoodin ja Charnwoodin kruununmetsistä. Mutta saatuansa tietää, kutka kaikki ottivat kilpailuun osaa, enemmän kuin kaksikymmentä heistä peräytyi jälleen leikistä, he kun pelkäsivät melkein varman tappion häpeää. Siihen aikaan näet oli kunkin taitavan ampumamiehen nimi yhtä tuttu monen penikulman päässä hänen asuintalostaan kuin tätä nykyä Newmarketissa harjoitetun kilpahevosen avut ovat tunnetut kaikille mainitussa kuuluisassa paikassa kävijöille.
Kahdeksan vain oli nyt jäljellä, jotka aikoivat kilpailla ampumataidollaan. Juhana astui alas kunniaistuimeltaan tarkemmin katsellakseen näitä valituita jousimiehiä, joilla useimmilla oli kruunun värit puvussansa. Kun hän oli kyllikseen heitä tarkastellut, etsi hänen katseensa sitä miestä, johon hän oli julmistunut. Hän seisoikin taas samassa paikassa kuin eilen ja oli taas yhtä vakavan näköinen.
»Arvasinpa kohta hävyttömistä loruistasi», sanoi prinssi, »että sinä, junkkari, et suinkaan ole todellisia pitkänjousen virittäjiä. Ja nyt näenkin, ettet uskalla koettaa taitoasi niin kelpo miesten rinnalla kuin nuo tuolla ovat.»
»Älkää pahaksi panko, armollinen herra», vastasi jousimies, »mutta onpa minulla toinenkin syy olla ampumatta, paitsi se, että osakseni voisi tulla pilkkaa ja häpeää.»
»No, mikä se toinen syysi sitten on?» kysyi Juhana-prinssi, joka oli tuskallisen utelias ottamaan selkoa tästä miehestä, vaikka hän ei itsekään olisi osannut selittää syytä siihen.
»Minun syyni on se», vastasi metsämies, »etten tiedä, olemmeko me, minä ja nämä jousimiehet, tottuneet ampumaan samanlaisiin pilkkoihin. Ja sitäpaitsi on vielä toinenkin syy, kun en näet tiedä, mitä te, armollinen herra, siihen sanoisitte, jos kolmaskin palkinto joutuisi semmoisen miehen osaksi, jolle te tuntemattomasta syystä olette suutuksissanne.»
Prinssin kasvot punastuivat tästä vastauksesta. Hän kysyi: »Mikä on nimesi, jousimies?»
»Locksley», oli vastaus.
»Sitten, Locksley», päätti Juhana-prinssi, »minä käsken, että sinäkin ammut vuorostasi sen jälkeen, kun muut jousimiehet ovat näyttäneet taitoansa. Jos sinä voitat palkinnon, lisään minä siihen kaksikymmentä nobelia.[13] Mutta jollet sitä voita, niin riisutan yltäsi tuon viheriäisen takin, ja pieksätän sinut jousenjänteillä ulos tästä taistelupaikasta, niinkuin hävytön, suupaltti kerskaaja ansaitsee.»
»Entä jollen rupeisikaan kilpailemaan tämmöisillä ehdoilla?» kysyi jousimies. -- »Te, ruhtinaallinen armo, voitte kyllä niin suuren sotamiesjoukon avulla helposti riisuttaa ja pieksättää minut; mutta ettepä sentään voi pakottaa minua virittämään joustani.»
»Jos et suostu jalomieliseen tarjoumukseeni», sanoi prinssi, »niin leikkivouti saa leikata poikki jousenjänteesi, katkaista jousesi sekä nuolesi ja ajaa sinut pois täältä niinkuin kurjalle pelkurille tehdään.»
»Ehdot, jotka minulle asetatte, ankara herra, eivät juuri ole jalomielisiä», sanoi jousimies, »sillä te pakotatte minua kilpailemaan Leicesterin ja Staffordshiren parhaitten ampumamiesten kanssa uhaten häväistyksellä, jos he sattuisivat paremmin ampumaan. Mutta olkoon menneeksi, minä tahdon kuitenkin tehdä, niinkuin käskette.»
»Pitäkää häntä tarkasti silmällä, sotamiehet», käski prinssi; »hän taitanee pelätä. Luulenpa, että hän yrittää karata kilpailusta. -- Ja te, kelpo miehet, ampukaa vain pelkäämättä. Kaurispaisti ja tynnyrillinen viiniä on tuotu teidän varallenne tuohon telttaan, kun palkinto on voitettu.»
Pilkkataulu asetettiin nyt eteläisen, taistelutantereelle vievän kujan ulkopäähän. Kilpailuun tarjoutuneet jousimiehet puolestaan kävivät eteläisen portin suulle seisomaan. Arvanheitolla määrättiin, missä järjestyksessä miehet saisivat ampua; kunkin piti lennättää kolme nuolta peräkkäin. Valvojana tässä kilvoittelussa oli alhaisempi virkamies, jota sanottiin leikkivoudiksi; turnausmarskit näet olisivat pitäneet loukkauksena korkealle arvollensa, jos heidän olisi pitänyt olla valvojina talonpoikaisissakin taisteluissa.
Jousimiehet astuivat nyt kukin vuorostaan esille ja ampuivat nuolensa miehen tavalla ja suurella taidolla. Neljästäkolmatta nuolesta, jotka perätysten ammuttiin, sattui kymmenen tauluun ja muut pyyhkäisivät niin likeltä sen reunoja, ettei niitäkään ammuntoja matkan pituuteen nähden sopinut halveksia. Ja niistä kymmenestä nuolesta, jotka tauluun olivat sattuneet, törrötti kaksi sisimmäisen renkaan sisäpuolella. Ne olivat Hubertin, Malvoisinin palveluksessa olevan metsänvartijan ampumat, ja tämä siis julistettiin voittajaksi.
»No, Locksley», kysyi Juhana-prinssi tylysti irvistäen rohkealta jousimieheltä, »tahdotko nyt koettaa lopullista kilpailua Hubertin kanssa vai annatko jousesi kantimineen, viinineen leikkivoudin käsiin?»
»Koska ei muu auta», vastasi Locksley, »niin täytynee minunkin koettaa onneani. Mutta tekisinpä sen ehdon, että jos saan kaksi nuolta sattumaan Hubertin pilkkatauluun, hänen sitten tulee ampua uudestaan minun valitsemaani maaliin.»
»Oikein ja kohtuullistahan se on», arveli Juhana-prinssi, »enkä sitä sinulta kiellä. -- Ja jos sinä, Hubert, saat voiton tuosta kerskaajasta, niin täytän sinun metsätorvesi hopearahoilla.»
»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten», vastasi Hubert. »Osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla virittää jousensa Hastingsin tappelussa, ja minä toivon, etten häpäise sukuani.»
Entinen taulu siirrettiin nyt pois ja toinen samankokoinen asetettiin sijaan. Hubert, jolla oli ensimmäinen vuoro siitä syystä, että hän edellisessä kilpailussa oli päässyt voitolle, tähtäsi sangen tarkasti. Kauan aikaa hän mittasi matkan pituutta, jousi viritettynä käsissään ja nuoli jänteellä. Viimein hän astui askelen eteenpäin, ojensi vasemman kätensä suoraksi ja kohotti sillä jousta, niin että sen keskuspaikka eli kädensija tuli hänen silmiensä tasalle; toisella kädellä hän veti jänteen korvansa likelle. Nuoli viuhahti ilmassa ja kävi taulun sisimmän renkaan sisäpuolelle, vaikkei aivan keskikohtaan.
»Et pannut huomiota tuuleen, Hubert», sanoi hänen kilpaveljensä, virittäen joustaan; »muuten nuolesi olisi käynyt paremmin kohti.»
Näin sanoen hän astui määrätylle paikalle. Hänpä ei kauan aikaillutkaan tähdätessään, vaan ampui nuolensa huolettomasti, niin että näytti siltä kuin hän ei olisi katsahtanutkaan pilkkaan. Viimeiset sanat olivat vielä tuskin päässeet hänen suustaan, kun nuoli jo lähti jänteeltä lentoon ja kävi tauluun kahta tuumaa lähemmäksi valkeaksi maalattua keskikohtaa kuin Hubertin nuoli.
»Taivaan tulet ja leimut», sanoi prinssi Hubertille; »hirteen saat mennä, mies, jos annat tuon maankuljeksijan voittaa itsesi!»
Hubertilla oli yksi vastaus valmiina kaikkien tilaisuuksien varalta. »Vaikkapa te, ruhtinaallinen korkeus, tuomitsisittekin minut hirteen, niin eihän kukaan voi muuta kuin voimiansa myöten yrittää», sanoi hän. »Mutta osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla -- -- --»
»Paholainen periköön sinun ukkovaarisi koko sukuineen!» keskeytti Juhana. »Ammu, sen lurjus, ammu parhaan taitosi mukaan; muuten sinun ei käy hyvin!»
Näin rohkaistuna Hubert kävi jälleen paikalleen seisomaan. Totellen kilpaveljensä neuvoa hän tähdätessään otti lukuun aivan vienon tuulen hengen, joka oli noussut, ja onnistuipa hänen ampumisensa tällä kertaa niin hyvin, että nuoli sattui aivan taulun keskikohtaan.
»Hurraa Hubertille! Hurraa Hubertille!» huusi kansa, joka mieluummin piti tutun miehen kuin ventovieraan puolta. »Aivan pilkkuun! Aivan pilkkuun! Eläköön Hubert!»
»Paremmin kuin hän et toki voine saada sattumaan, Locksley», sanoi prinssi ilkkuen.
»Tahdonpa kuitenkin panna merkin hänen nuoleensa», vastasi jousimies.
Kun hän nyt, vähän suuremmalla huolella kuin äsken, laski nuolensa lentoon, niin tämä sattuikin juuri kilpaveljen nuolen perään ja halkaisi sen kahtia. Tästä ihmeellisestä ampumataidosta kansa tuli niin ymmälle, ettei nyt kuulunutkaan tavallista ylistyshuutoa. »Paholainen se on eikä mikään ihminen, jonka ruumis on lihasta ja verestä», kuiskuttelivat talonpojat keskenänsä; »tämmöistä ammuntaa ei ole ikänä nähty, niin kauan kuin Englannissa on jousta viritetty!»
»Ja nyt», sanoi Locksley, »tahtoisin, jos te, armollinen herra, sallitte, asettaa tuohon semmoisen pilkkutaulun kuin meillä pohjoisessa on tapana panna. Ja tervetullut olkoon jokainen jousimies, ken siihen tahtoo ampua, saadakseen palkinnoksi lempeän katseen omalta kullaltansa.»
Näin sanoen hän kääntyi ja alkoi lähteä pois tantereelta. »Pankaa, jos tahdotte», sanoi hän, »sotamiehenne minua seuraamaan. -- Minä menen vain leikkaamaan keppiä lähimmästä pajupensaasta.»
Prinssi Juhana viittasi muutamia miehiänsä menemään perästä, ettei mies karkaisi. Mutta kansan joukosta kajahtava huuto: »Häpeä, häpeä!» sai prinssin peruuttamaan epäritarillisen käskynsä.
Locksley palasikin kohta, kädessään pajukeppi, joka oli aivan suora, kuuden jalan pituinen ja tuskin miehen peukalon paksuinen. Tätä keppiä hän rupesi suurella vakavuudella kuorimaan. »Häväistystähän», sanoi hän näin tehdessään, »on kelpo metsämiehen taidolle, kun panette hänet ampumaan niin leveään pilkkatauluun kuin tuo tuossa. Sillä maankulmalla, missä minä olen kasvanut, emme pitäisi tuohon tauluun osaamista kunniallisempana, kuin jos olisi edessä koko Arthur-kuninkaan pyöreä pöytä, jonka ääreen kuusikymmentä ritaria mahtui istumaan. Saisihan vaikka seitsenvuotias lapsi kärjettömänkin nuolen sattumaan tämmöiseen latuskaan. Mutta», lisäsi hän astuen hitaasti tantereen toiseen päähän ja pistäen kepin seisomaan maahan, »sitä, joka sadan kyynärän päästä saa tähän keppiin sattumaan, häntä kiitän kelpo ampujaksi ja hän ansaitsisi kantaa jousta sekä viiniä kuninkaan, vaikkapa itse jalon Rikhardinkin, palveluksessa.»
»Osasipa», sanoi Hubert, »ukkovaarini miehen tavalla virittää joustansa Hastingsin tappelussa, mutta ei hän sentään koskaan ampunut tuommoiseen maaliin -- enkä tee sitä minäkään. Jos tämä jousimies saa ammutuksi tuon kepin halki, niin ottakoon hän palkintoni -- tai, pikemmin sanoen, ottakoon sen piru, joka tuon nutun sisässä asuu, sillä semmoisiin ei paljas ihmistaito riitä. Ei kukaan voikaan muuta kuin yrittää voimiansa myöten, enkä minä tahdo koettaakaan, koska tiedän, ettei siihen ole mahdollista saada sattumaan. Yhtä hyvinhän voisin pilkkataulukseni ottaa meidän papin kynäveitsen kärjen tai oljenkorren tai auringonsäteen kuin tuon hienon, valkoisen viivan, jonka tuskin voin silmin erottaakaan.»
»Pelkuri koira!» äyskähti Juhana-prinssi. »Ammu sitten sinä, Locksley junkkari; ja jos saat siihen pilkkuun sattumaan, tunnustan, että olet ihan ensimmäinen mies, joka semmoista koskaan on tehnyt. Olipa miten oli, täällä et saa pöyhkeillä paljaalla taitosi kerskaamisella.»
»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten, sanon minäkin niinkuin Hubert», vastasi Locksley.