Part 12

Tällä tavoin he erosivat toisistansa. Rosvot palasivat samaa tietä kuin olivat tulleet, ja Gurth jatkoi matkaansa herransa teltalle asti, missä hän, saadusta kiellosta huolimatta, kertoi kaikki, mitä hänelle sinä yönä oli tapahtunut. Perinnötön ritari kummasteli suuresti sekä Rebekan lahjaa, jonka hän kuitenkin päätti lähettää takaisin, että myös rosvojen jalomielisyyttä, mikä ominaisuus ei hänen mielestään sopinut heidän ammattiinsa. Kauan ei hän kuitenkaan saanut ajatella näitä merkillisiä seikkoja; sillä edellisen päivän väsymys sekä voimistumisen tarve huomispäivän taistelun varalta vaativat välttämättömästi lepoa.

Ritari kävi siis makaamaan kallisarvoiseen vuoteeseen, joka seisoi teltan nurkassa; ja uskollinen Gurth ojensi karskit raajansa karhuntaljalle, joka oli levitetty matoksi maaperään. Hän paneutui makaamaan teltan oven eteen, niin ettei kukaan häntä herättämättä voinut astua sisään.

KAHDESTOISTA LUKU.

Ei ratsastele enää airuet -- jo raikahtavi torven sävelet. Molemmin puolin peitset ojentuu, ja kannustimet syvään tunkeutuu hevosten kylkiin. Nytpä nähdä saa, ken osaa otella ja ratsastaa. Kas tässä peitsi kilpeen taittui nyt, mut tuo on sydänpaikkaan iskenyt. Nyt tuossa peitsi pystyyn nostetaan, neljättä syltä varmaan pituuttaan. Taas täällä miekkansa he vetävät, hopeelle kirkkahalle kiiltävät, kypäräin halki päähän hakaten, jott' uhkuavi hurme punainen.

CHAUCER.

Päivä koitti pilvettömän kirkkaana, eikä se ollut vielä ehtinyt korkealle nousussansa, kun jo joutilaimmat tai uteliaimmat katsojista taas ilmaantuivat kaikilta haaroilta kentälle, kiirehtien hyvälle paikalle, mistä voisivat katsella odotetun aseleikin jatkoa.

Heti näiden jäljestä saapuivat paikalle turnausmarskit palvelijoineen sekä airuet. Sillä heidän piti merkitä kirjaan taisteluun pyrkivien ritarien nimet sekä kummalle puolelle kukin aikoi lukeutua.

Säädetyn järjestyksen mukaan oli Perinnötön ritari johtava toista puoluetta, ja sitä vastaan taistelevan joukon päälliköksi oli määrätty Brian de Bois-Guilbert, jonka arveltiin edellisenä päivänä olleen voittajan jälkeen paras mies. Muut eiliset vaatijaritarit tietysti kuuluivat viimeksimainitun puolelle; ainoastaan Ralf de Vipont ei voinut olla läsnä, sillä kaatuessaan hän oli niin pahasti loukkautunut, ettei saattanut pukea rautavaruksia ylleen. Kumpaisellekin puolelle pyrki muuten suuri joukko kuuluja, jaloja ritareita.

Näihin yhteisiin turnajaisiin, joissa kaikki osanottajat taistelivat yht'aikaa, tarjoutuivatkin sen ajan ritarit mielellään, vaikka ne olivatkin vaarallisemmat kuin kaksintaistelut. Moni ritari, joka ei tarpeeksi luottanut taitoonsa uskaltaakseen yksin karata kuuluisan vastustajan kimppuun, halusi kuitenkin näyttää urhouttansa yhteistaistelussa, missä hän saattoi kohdata vertaisiansa taistelijoita. Tässä tilaisuudessa kirjoitettiin noin viisikymmentä taisteluun tarjoutuvaa ritaria kumpaankin joukkoon. Kun tämä luku oli täysi, niin marskit julistivat, että useampia ei enää voitu ottaa vastaan, --suureksi suruksi monille, jotka olivat liian myöhään tarjoutuneet päästäksensä parveen.

Kello kymmenen paikoilla koko ympäristö oli täynnä miehiä sekä naisia, jotka riensivät turnajaisiin mitkä ratsain, mitkä jalkaisin. Hiukkasta myöhemmin ilmoitettiin kovalla torventoitotuksella, että Juhana-prinssi oli saapunut seuralaisinensa, joiden joukossa oli useita, jotka aikoivat yhtyä aseleikkiin, sekä useita sellaisiakin, jotka eivät siihen aikoneet.

Melkein samaan aikaan Cedrik Saksilainenkin saapui paikalle Rowena-neidin kera. Athelstan ei nyt ollutkaan heidän seurassansa. Sillä hänkin oli pukeutunut vahvaan rautavarukseen ottaaksensa osaa taisteluun; ja Cedrikin suureksi hämmästykseksi hän oli valinnut temppeliherran puolueen. Saksilainen oli kiivaasti vastustanut ystävänsä sopimatonta vaalia; mutta toinen oli vain antanut sellaisia vastauksia, jommoisiin ihmiset turvautuvat, kun he ovat itsepäisesti päättäneet seurata omaa mieltänsä, voimatta kelpo syillä tukea asiaansa.

Vaikuttavamman, kenties ainoankin syynsä, miksi hän meni Brian de Bois-Guilbertin puolelle, Athelstan pitikin salassa. Hän oli näet liian suuri nahjus luonteeltansa viitsiäksensä Rowenan suosion saavuttamiseksi nähdä mitään vaivaa; mutta silti hän ei ollut kylmäkiskoinen neidon kauneudelle, ja hän piti avioliittoansa hänen kanssaan aivan varmasti päätettynä asiana, koska Cedrik sekä Rowenan muut ystävät olivat siihen suostuvaiset. Suuri, vaikka salainen, oli siis Coningsburghin herran suuttumus ollut, kun hän näki edellisen päivän voittajan määräävän Rowenan sille kunniasijalle, johon hänellä oli valta valita hänet.

Tämän vaalin johdosta, joka häiritsi hänen omia hankkeitansa, Athelstan aikoi nyt rangaista Perinnötöntä ritaria. Hän tiesi olevansa väkevä, ja kehuivatpa ainakin mairittelijat hänen suurta asetaitoansakin. Tätä voimaansa hän ei nyt suinkaan tahtonut tarjota vihatun ritarin avuksi, vaan oli päättänyt, jos suinkin tilaisuus tarjoutuisi, antaa tämän tuta hänen raskasta sotatapparaansa.

Vaatijaritarien puolelle olivat myös de Bracy ynnä muut Juhana-prinssin seuralaiset asettuneet. Juhana itse oli antanut sellaisen käskyn, sillä sille puolelle hän olisi suonut voiton kallistuvan. Mutta toiselta puolen oli myös suuri joukko ritareita, sekä englantilaisia että normannilaisia, niin oman maan miehiä kuin muukalaisia, yhtynyt vastapuolueeseen. He tekivät tämän sitä halukkaammin, koska eilinen taistelu oli todistanut heidän päällikkönsä, Perinnöttömän ritarin, kelpo soturiksi.

Huomattuansa, että päivän valittu kuningatar oli tullut paikalle, ratsasti Juhana hänen luokseen osoittaen kohteliaisuutta, mikä teki hänen käytöksensä niin miellyttäväksi, milloin hän vain viitsi sellaista osoittaa. Hän kohotti lakkiaan tervehdykseksi ja hyppäsi sitten hevosen selästä maahan, auttaaksensa Rowena-neitiä alas satulasta. Hänen seuralaisensa seisoivat sill'aikaa kaikki avopäin, ja eräs herra, joka oli kaikkein korkeimpia suvultansa, piti Rowenan ratsua suitsista.

»Tällä tavoin», sanoi prinssi, »me tahdomme esimerkillämme näyttää, miten Rakkauden ja Kauneuden kuningatarta on hänen arvonsa mukaisesti kunnioitettava. Tahdomme itse saattaa hänet sille valtaistuimelle, joka tänäpäivänä on hänen omansa. -- Jalot rouvat ja neidot», hän jatkoi, »kunnioittakaa kuningatartanne, niinkuin itse tahtoisitte tulla kunnioitetuksi, kun teidän vuoronne tulee!»

Näin sanoen prinssi talutti Rowenan sille kunniaistuimelle, joka sijaitsi vastapäätä hänen omaansa; ja kauniit, korkeasukuiset rouvat ja neidot riensivät jäljestä, pyrkien istumaan mahdollisimman lähelle tämänpäiväistä hallitsijatarta.

Heti kun Rowena oli istuutunut, tervehdittiin uutta kuningatarta soitolla, joka melkein tukehtui kansan riemuhuutoihin. Aitauksen sisällä loistivatkin nyt kummankin puolen ritarien rautapuvut iloisesti ja uhkaavasti päivän paisteessa. Kumpikin joukkue oli kokoontunut omanpuoleisen porttinsa edustalle, ja ahkerasti neuvoteltiin par'aikaa, millä tavalla sotarintama parhaiten olisi rakennettava ja taistelu järjestettävä.

Airuet vaativat nyt hiljaisuutta, jotta he vielä kerran saisivat kuuluttaa turnajaisten säännöt. Näillä säännöillä oli tarkoituksena hiukan laimentaa taistelunkiihkoa. Semmoinen varokeino olikin varsin tarpeellinen, sillä taistelussa käytettiin teräviä miekkoja ja käärimättömiä peitsenkärkiä.

Kiellettyä oli miekalla pistäminen; ei saanut muuta kuin sivaltaa. Lupa oli käyttää nuijaa tai sotatapparaa, jos mieli teki, mutta tikari eli väkipuukko oli kielletty. Hevosen selästä kaatunut ritari sai jatkaa taistelua jalkaisin kenen hyvänsä, samassa tilassa olevan vastustajan kanssa; mutta ratsumiehet eivät saaneet käydä jalkamiehen kimppuun. Jos joku ritari tuli tungetuksi niin likelle aitausta, että hänen ruumiinsa tai aseensa koskivat siihen, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi ja luovuttaa varuksensa sekä hevosensa sille, joka oli ajanut hänet semmoiseen paikkaan. Tällä tavoin voitettu ritari ei saanut enää ottaa osaa taisteluun. Kun taistelija kaatui maahan eikä jaksanut omin voimin nousta jaloilleen, sai hänen asemiehensä astua tantereelle ja kuljettaa hänet pois; mutta tässä tapauksessa hänet julistettiin voitetuksi, ja hänen varuksensa sekä ratsunsa joutuivat voittajan omaksi. Taistelun tuli lakata niin pian kuin Juhana-prinssi viskasi komentosauvansa maahan; sekin tarkoitti liian verenvuodatuksen ehkäisemistä, kun näet ei sallittu tämän vaarallisen leikin kestää kovin kauan. Se ritari, joka rikkoi näitä turnajaispelin sääntöjä tai muuten kunniallisen ritarillisuuden lakia vastaan, oli riisuttava aseettomaksi ja asetettava katsojain naurun ja pilkan alaisena istumaan ratsain aitaukselle, kilpi ylösalaisin käsissään. Tällä tavoin rangaistiin epäritarillista käytöstä. Nämä säännöt julistettuaan airuet lopuksi kehoittivat kaikkia ritareita suorittamaan hyvin tehtävänsä, jotta he ansaitsisivat Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren suosion.

Niin pian kuin julistus oli luettu, lähtivät airuet taistelutantereelta. Ritarit ratsastivat nyt kahtena pitkänä jonona kummastakin portista sisään ja asettuivat vastakkain kummallekin puolelle kahteen riviin. Päällikön paikka oli etumaisen rivin keskikohdalla; mutta hän ei asettunut siihen, ennenkuin hän ensin oli saanut sotarintamansa järjestykseen ja jokaisen miehen määrätylle paikalleen.

Olipa tuo komea, mutta samalla hiukan sydäntä ahdistava näky, kun näin suuri joukko oivia ritareita, kaikki kelpo ratsujen selässä ja kalleissa rautapuvuissa, odotteli tuossa valmiina alkamaan tulisen taistelun. He istuivat satulassaan jäykkinä kuin valetut rautakuvat, ja odottelivat ryntäyskäskyä yhtä hartaasti kuin heidän jalot ratsunsakin, jotka hirnuen ja kaapien maata kavioillaan ilmaisivat maltittomuuttaan.

Vielä olivat ritarien peitset pystyssä, kirkkaat kärjet välkkyivät päivänpaisteessa ja liput heiluivat kypäränsulkien yläpuolella, kun turnausmarskit tarkasti katsastivat rivejä, laskien eikö kenties jommallakummalla puolella ollut enemmän tai vähemmän miehiä kuin oli säädetty. Heidän lukunsa oli aivan täysi. Marskitkin poistuivat nyt tantereelta, ja Wilhelm de Wyvil huusi sitten ukkosäänellä ryntäyskäskyn: »_Laissez aller_! (Antakaa mennä!)» Torvetkin samassa törähtivät, -- peitset laskeutuivat äkkiä ja kiinnitettiin satulahakasiin, -- kannukset kaivautuivat ratsujen kupeisiin, -- ja kummaltakin puolelta ryntäsi etumainen rivi täyttä neliä vastakkain. Keskellä tannerta he törmäsivät yhteen niin kovalla kolahduksella, että kumaus kuului virstan päähän. Toinen rivi seurasi hitaammin jäljestä, ollakseen valmiina auttamaan, jos heidän puolueensa jäisi tappiolle, tai antamaan parempaa vauhtia voitolle, jos onni heidän puolelleen kallistuisi.

Yhteentörmäyksen seurauksia ei voitu nähdä, sillä niin monen hevoskavion nostattama tomu pimitti ilman; kului minuutti, ennenkuin katsojat saattoivat nähdä, miten kahakassa oli käynyt. Niin pian kuin näköala jälleen oli selvinnyt, huomattiin, että puolet ritareista kummallakin puolella oli kaatunut ratsujensa selästä. Mitkä olivat peitsen sysähdyksestä menneet kumoon, mitkä oli raskaamman ja voimakkaamman päällekarkaajan vauhti viskannut hevosineen päivineen kuperkeikkaa. Muutamat makasivat maassa ikäänkuin eivät enää koskaan kykenisi nousemaan; toiset taas olivat kohonneet jo pystyyn ja joutuneet käsikahakkaan samaan tilaan joutuneitten vastustajain kanssa. Kummallakin puolella oli myös useita pahoin haavoittuneita, jotka eivät enää kyenneet jatkamaan taistelua; he koettivat vöillään hillitä verenjuoksua ja pyrkivät syrjään metelistä. Satulassa pysyneet ritarit, joilta melkein kaikilta peitset olivat kahakassa katkenneet, tappelivat nyt miekoillansa mies miestä vastaan, kajahduttaen sotahuutojaan ja vaihdellen sivalluksia, ikäänkuin voitto olisi ollut hengen ja kunnian asia.

Kahakka kiihtyi vielä, sillä nyt ryntäsi toinenkin, varajoukkona ollut rivi kummaltakin puolelta kumppaniensa apuun. Brian de Bois-Guilbertin miehet huusivat: »_Ha! Beau-séant! Beau-séant_![12] Temppelin puolesta! Temppelin puolesta!» Toinen puolue taas huusi: »_Desdichado! Desdichado_» ottaen tunnussanakseen sen nimen, joka oli heidän päällikkönsä kilpeen kirjoitettu.

Tällä tavalla taisteltiin mitä tulisimmalla tuimuudella ja vaihtelevalla onnella. Väliin virtasi kahakan kuohu pohjoiselle, väliin eteläiselle portille päin, sitä myöten mikä puolue alkoi päästä voitolle.

Miekkojen kilahdukset ja taistelijain huudot sekaantuivat torvien törähdysten kanssa hirvittäväksi meluksi, niin ettei voitu kuulla kaatuneiden voivotusta, kun ne turvattomina makasivat hevosten jaloissa. Ritarien kirkkaat rautapuvut olivat nyt jo tomun ja veren tahrassa, ja paloja niistä heltisi jokaisen miekan- tai tapparanlyönnin perästä. Kirjavia sulkia, jotka olivat hakatut irti kypärien harjoista, lenteli lumihöytyjen tavoin tuulessa. Kadonnut oli nyt kaikki, mikä sotaisessa leikissä oli näyttänyt kauniilta ja iloiselta; mitä vielä oli jäljellä, se oli näöltään surettavaa tai hirvittävää.

Mutta niin paljon vaikuttaa tottumus, että tämä näky ei huvittanut ainoastaan alhaista kansaa, joka aina rakastaa kauheita tapauksia. Korkeasukuiset naisetkin katselivat lavoiltaan, tosin hiukan pelokkaina, mutta kuitenkaan silmiään vilkuttamatta, tuota hirvittävää näytelmää. Siellä täällä tosin vaaleni kaunis poski tai kuului heikko huuto, kun sulhanen tai veli tai puoliso kaatui maahan. Mutta ylipäänsä rouvat ja neitoset vain kiihoittivat taistelijoita, taputtaen käsiään, heiluttaen huntujaan ja nenäliinojansa, jopa myös huutaen: »Kelpo peitsi! oiva miekka!» kun sattuivat näkemään onnistuneen sysäyksen tai sivalluksen.

Kun kauniskin sukupuoli oli näin ihastunut veriseen leikkiin, niin eipä liene vaikeata käsittää, miten miehet olivat siitä huvitetut. Tämä mielenkiinto purkautui koviksi huudoiksi joka kerran, kun onni kallistui puolelle tai toiselle, ja kaikkien katseet tuijottivat värähtämättä tantereelle, ikäänkuin jokainen isku niistä lukemattomista, joita siellä sateli, olisi ollut katsojan itsensä lyömä tai saama. Ja joka lomahetki kaikui airueitten ääni: »Taistelkaa, jalot ritarit! -- Mies kuolee, maine ei kuole! -- Hakatkaa päälle! -- Parempi kuolema kuin tappio! --Taistelkaa, jalot ritarit! Ihanat silmät katselevat urotekojanne!»

Taisteluonnen kaikissa vaiheissa katsojien silmät seurasivat varsinkin molempia päälliköitä, jotka, tuimimmassa kahakassa liikkuen, kehoittivat miehiänsä sekä äänellään että esimerkillään. Kumpainenkin teki mainioita sankaritöitä, eikä kumpikaan löytänyt itselleen vastapuolueesta täysiveroista vastustajaa. Useammin kuin kerran he pyrkivät toistensa kimppuun; sen he tekivät vihansa yllytyksestä, ja ehkä myös siinä toivossa, että päällikön kaatuminen ratkaisisi voiton. Mutta niin sakea oli tungos ja niin sekamelskainen kahakka, että he taistelun alussa turhaan yrittelivät päästä yhteen. Useamman kerran heitä esti omien kumppaniensa kiivaus, jotka halusivat saavuttaa mainetta taistelemalla vastapuolueen päällikköä vastaan.

Vasta sitten, kun taistelijain joukot olivat harvenneet -- sen vuoksi, että useiden oli täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi ja useat olivat tulleet ajetuiksi aitaukseen kiinni tai olivat kykenemättömiä jatkamaan taistelua -- pääsivät temppeliherra ja Perinnötön ritari viimeinkin törmäämään yhteen sillä raivoisalla tuimuudella, johon verivihollisuus ynnä kilvoitus ylimmästä kunniasta yllytti heitä. Niin taitavat olivat kumpainenkin sekä iskiessään että väistyessään, että katsojat eivät voineet pidättää yhteistä hurraahuutoa, joka ilmaisi heidän riemuansa ja ylistystänsä.

Tällä hetkellä Perinnöttömän ritarin puolue oli tappiolla; Front-de-Boeufin jättiläiskäsi toisella kyljellä ja Athelstanin karhumainen voima toisella olivat kaataneet tai karkoittaneet kaikki vastaansattuvat. Päästyänsä irti omista vastustajistaan nämä ritarit näkyivät nyt molemmat yht'aikaa havainneen, että he paraiten voisivat kallistaa voiton puolelleen, jos auttaisivat temppeliherraa vihollispäällikköä vastaan. Yht'aikaa he siis kannustivat hevosiaan ja ryntäsivät Perinnöttömän ritarin kimppuun, normannilainen toiselta, saksilainen toiselta puolelta. Mies, jota heidän yhteinen ja äkkiarvaamaton ryntäyksensä tarkoitti, olisi ollut hukassa, ellei häntä olisi varoittanut yleinen huuto katsojain joukosta, joiden mieltä tuo epätasainen taistelu pahoitti.

»Pidä varasi, pidä varasi, Perinnötön ritari!» huudettiin yleisesti, niin että ritari huomasi häntä uhkaavan vaaran; hän sivalsi temppeliherraa vielä kerran koko voimallaan ja sitten nykäisi samassa hetkessä hevostansa suitsista, niin että se taaksepäin karaten väistyi Athelstanin ja Front-de-Boeufin edestä. Nämä molemmat ryntäsivät siten, kukin puoleltansa, tavoittamansa vihamiehen ja temppeliherran välitse, eikä puuttunut paljon, että he olisivat törmänneet toinen toistansa vastaan, ennenkuin saivat hevostensa vauhdin hillityksi. Kerkesivätpä he kuitenkin tiukata suitsia ja kääntää ratsunsa, karataksensa yhdessä temppeliherran kanssa Perinnöttömän ritarin päälle ja masentaaksensa hänet maahan.

Hukassa olisi tämä ollutkin, jollei eilispäivänä saamansa jalon orhin erinomainen voima ja nopeus olisi pelastanut häntä.

Siitä oli hänelle sitä enemmän apua, kun Bois-Guilbertin ratsu oli haavoittunut, ja Front-de-Boeufin sekä Athelstanin hevoset olivat jo väsyksissä edellisistä ponnistuksistaan, koko päivän kannettuansa jättiläiskokoisten herrojensa painoa, jota täydet rautavarusteet vielä enensivät. Muutamien minuuttien ajan torjui siis Perinnötön ritari vastustajia päältään mestarillisen ratsastustaitonsa ja jalon hevosensa avulla. Kääntäen ja pyörittäen orittansa yhtä nopeasti kuin haukka keikahteleikse ilmassa, hän koetti pitää vihollisia niin paljon erillään kuin mahdollista. Välistä karkasi hän tämän, välistä tuon kimppuun, sivalluttaen miekkaansa tuimalla vauhdilla, ja aina väistyen pois ennenkuin toinen kerkisi vastaamaan.

Ilmassa kajahteli katsojien ylistyshuutoja; mutta sittenkin oli ilmeistä, ettei hän ajan pitkään voisi kestää ylivoimaa vastaan. Juhanan seurassa olevat aatelisherrat rukoilivat sentähden, kaikki yhdestä suusta, prinssiä viskaamaan sauvansa maahan, jotta urhoolliselta ritarilta säästyisi tappion häpeä, vaikkapa siihen olikin ylivoima yksin syynä.

»Enpä suinkaan, kuuna kullan valkeana!» vastasi prinssi. »Tuo sama junkkari, joka salaa nimensä ja ylenkatsoo pitokutsuamme, on jo saanut yhden voitonpalkinnon. Jääköön nyt toinen palkkio muille.»

Hänen vielä puhuessaan äkkiarvaamaton tapaus kuitenkin muutti kokonaan päivän taisteluonnen.

Perinnöttömän ritarin joukossa oli eräs mustaan rautapukuun varustautunut ratsumies, mustan hevosen selässä. Molemmat, niin mies kuin ratsu, olivat kookkaat, vahvaraajaiset ja nähtävästi hyvin väkevät. Mutta tämä ritari, jonka kilvessä ei näkynyt minkäänlaista kirjoitusta, ei tähän asti ollut näyttänyt suuresti välittävän voitosta. Hän torjui nähtävästi aivan helposti päältään niitä, jotka kääntyivät häntä vastaan, mutta ei ajanut heitä takaa eikä itse käynyt kenenkään kimppuun. Sanalla sanoen hän oli tähän asti ollut pikemmin syrjäisenä katsojana kuin taistelijana, josta syystä kansa olikin keksinyt hänelle pilkkanimen »Musta tyhjäntoimittaja».

Nyt kuitenkin, huomattuaan päällikkönsä ahdingon, tämä ritari näytti heräävän unestansa. Hän kannusti hevostansa, joka ei ollut vielä yhtään väsynyt, ja kiiti ukkosen nuolena avuksi huutaen äänellä, joka kaikui kuin torven törähdys: »Desdichado avuksi!» Apu olikin juuri tällä hetkellä hyvin tarpeen, sillä Perinnöttömän ritarin par'aikaa karatessa temppeliherraa vastaan oli Front-de-Boeuf kohotettu miekka kädessä päässyt häntä likelle. Eipä hän kuitenkaan vielä ennättänyt sivaltaa, kun hän sai Mustalta ritarilta aika iskun. Se livahti kirkasta kypärää myöten ja löi melkein masentumattomalla voimalla hevosta otsakiskoon, --ja maahan keikahtivat sekä Front-de-Boeuf että hänen ratsunsa, molemmat pyörryksissä iskun tulisesta vauhdista. Sitten Musta tyhjäntoimittaja kääntyi Athelstan Coningsburghilaisen puoleen; ja kun hänen oma miekkansa oli äskeisestä iskusta katkennut, tempaisi hän sotatapparan, jota kömpelö saksilainen piti kädessänsä. Vauhdilla, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa käyttänyt tätä asetta, iski nyt Musta ritari Athelstania vasten rintaa, niin että tämä heti livahti hervotonna maahan. Tehtyänsä nämä kaksi urotyötä, joita katsojat sitä enemmän ylistivät, kuta vähemmän he olivat otaksuneet hänen sellaiseen kelpaavan, Musta ritari tuntui jälleen vaipuneen entiseen unisuuteensa. Hän palasi vakavana tantereen pohjoispäähän ja antoi päällikkönsä tulla, miten kykeni, yksin toimeen Brian de Bois-Guilbertin kanssa. Tämä ei ollutkaan enää kovin vaikeata. Temppeliherran hevonen, jota runsas verenvuoto raukaisi, ei kestänyt enää, kun Perinnötön ritari ryntäsi täyttä vauhtia päälle. Brian de Bois-Guilbert vierähti maahan, saamatta toista jalkaansa irti jalustimesta. Hänen vastustajansa hyppäsi nyt hevosen selästä maahan, kohotti miekkansa uhkaavasti temppeliherran pään yli ja vaati häntä antautumaan. Mutta samassa Juhana-prinssi, jota nyt Bois-Guilbertin vaarallinen tila liikutti enemmän kuin äsken toisen ritarin pula, heitti komentosauvansa maahan ja lopetti taistelun. Sillä tavoin säästyi temppeliherralta se häpeä, että hänen olisi täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi.

Äskeisestä tulisesta taistelusta ei ollutkaan nyt enää muuta jäljellä kuin muutamia kyteviä kekäleitä. Niistä harvoista ritareista, jotka vielä viipyivät tantereella, oli enin osa, ikäänkuin sanattomasta sopimuksesta, lakannut taistelemasta ja jättänyt voiton molempien päällikköjen keskenään ratkaistavaksi.

Asemiehet, joiden olisi ollut vaikeaa, jopa vaarallistakin tulla herrojensa avuksi niin kauan kuin taistelua kesti, riensivät nyt miehissä tantereelle. He korjasivat haavoittuneet, jotka hellimmällä huolella ja varovaisuudella vietiin läheisiin telttoihin tai kaupungissa heitä varten varattuihin majapaikkoihin.

Tällä tavoin päättyi Ashby-de-la-Zouchen mainio taistelu, joka oli ollut tulisimpia leikkisotia koko sillä aikakaudella. Tanterelle henkensä heittäneitä ritareita tosin ei ollut enempää kuin neljä, siihen luettuna eräs, joka kuumuudesta tukehtui rautapukuunsa; mutta neljättäkymmentä miestä oli pahasti haavoittunut, joista neljä tai viisi sittemmin kuoli haavoihinsa. Useat muut olivat tulleet iäkseen vaivaisiksi, ja nekin, jotka jossakin määrin tointuivat, saivat hautaan asti pitää merkkejä tästä kahakasta ruumiissansa. Siksipä sitä mainitaankin vanhoissa aikakirjoissa aina »jaloksi ja iloiseksi Ashbyn sotaleikiksi».

Nyt tuli prinssin julistaa, kuka ritareista oli parhaiten taistellut, ja hän päätti nimittää päivän voittajaksi sen ritarin, jolle kansa oli antanut nimen Musta tyhjäntoimittaja. Tätä päätöstä vastaan tosin prinssille muistutettiin, että Perinnötön ritari oikeastaan oli ratkaissut voiton, hän kun päivän kuluessa oli omalla kädellään voittanut kuusi ritaria ja vieläpä viimeiseksi syössyt hevosen selästä maahan itse vastapuolueen päällikön. Mutta Juhana-prinssi piti kiinni ratkaisustaan, väittäen että Perinnötön ritari ja hänen puolueensa olisivat jääneet tappiolle ilman mustapukuisen ritarin voimallista apua. Tälle hän siis tahtoi suoda palkinnon.

Mutta kaikkien läsnäolevien ihmeeksi tuota palkittavaksi valittua ritaria ei enää löytynytkään. Hän oli heti taistelun tauottua poistunut kentältä, ja sanoivatpa muutamat katsojista nähneensä hänen kulkeneen metsään päin samalla verkkaisella vetelyydellä, josta hän taistelutantereella oli saanut liikanimensä »Musta tyhjäntoimittaja». Kaksi kertaa törähtivät torvet ja kaksi kertaa huusivat airuet, kutsuen häntä esille; mutta kun tämä ei auttanut, täytyi hänelle aiottu kunnia viimein suoda jollekulle muulle. Juhana-prinssillä ei nyt enää ollut yhtään tekosyytä, jonka nojalla hän olisi voinut kieltää palkinnon Perinnöttömältä ritarilta, jonka hän siis julisti tämänkinpäiväiseksi voittajaksi.