Part 8

Se venäläinen politiikka, jota nyt sovellutettiin Suomen autonomian horjuttamiseksi ja maan sulattamiseksi yhteen Venäjän kanssa, oli paljon viisaampaa tai viekkaampaa ja pohjaltaan vaarallisempaa kuin aikaisempi Bobrikovin aikana noudatettu avoin väkivalta. Suuri yleisö sai sitä suoranaisesti vähemmin tuta, ja se olikin ulkonaiselta olemukseltaan eräissä suhteissa hillitympi. Sanottavaa sensuuripainostusta ei harjoitettu sanomalehdistöä kohtaan, joka jokseenkin vapaasti saattoi lausua mielipiteensä. Kokouksia ja neuvottelutilaisuuksia ei ehkäisty yhtä laajassa mitassa kuin aiemmin eikä yksityisiä kansalaisia saatettu rettelöimiselle alttiiksi niin yleisesti kuin silloin. Uusi valtakunnankoneisto oli -- niin oli laskettu -- itsestään vievä päämäärään. Mutta virkamiehet olivat erittäin pulmallisessa asemassa. Isänmaallinen mieli ja lainkuuliaisuus joutui koville koetuksille. Lukuisat maan parhaista virkamiehistä pakotettiin tai tunsivat olevansa pakotetut jättämään paikkansa ja heidän sijallensa tuli ala-arvoisia tai kansallisuudeltaan venäläisiä tai suomalaisia onnenonkijoita. Uusi venäläis-suomalainen virkavalta oli näin astumassa vanhan virkamiesluokan sijalle. Mutta järjestelmä vei kuitenkin pian myös suoranaisiin väkivallantekoihin.

Kaksi vuotta siitä kuin valtakunnanlainsäädäntö oli päätetty, vuonna 1912, käytettiin uutta lainsäädäntötietä ensikerran. Valtakunnanduuma hyväksyi ja hallitsija vahvisti silloin kaksi "valtakunnanlakia", joista toinen koski Suomen velvollisuutta rahallisesti ottaa osaa Venäjän sotilaskustannuksiin, toinen venäläissyntyisten oikeudellista tasa-arvoisuutta syntyperäisten suomalaisten rinnalla kansalaisoikeuksiin nähden, venäläisten kansalaisoikeuden silti lakkaamatta Venäjällä. Tämän n.s. "yhdenvertaisuuslain" pätevyyttä, se kun oli lainvastaisesti syntynyt, ei tietenkään Suomessa tunnustettu ja maan kunnalliset ja oikeusviranomaiset jättivät sen huomioonottamatta. Yritykset saada kysymys järjestetyksi suomalaisella lailla raukesivat Venäjän hallituksen vastarintaan, se kun ei halunnut saada ristiriitaa laillista tietä sovitetuksi. Käytännöllisessä elämässä Suomessa asuvat venäläiset nauttivat lähipitäen samoja oikeuksia kuin maan omat asukkaat ja heillä oli tuskin mitään syytä tyytymättömyyteen, varsinkin kun he milloin tahansa vaikeuksitta voivat saavuttaa Suomen kansalaisen aseman. Muodollinen eroavaisuus oli siinä, että venäläisten, saadakseen elinkeino-oikeuden, tuli hakea sitä kuvernöörinvirastolta, kun taas Suomen kansalaisille riitti maistraatille tehty ilmoitus. Tällä itsessään merkityksettömällä alalla venäläiseltä taholta suorastaan tarkoituksellisesti laadittiin ristiriitoja. Ensinnä joutui tässä tuleen Viipurin maistraatti, joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään paikkakunnalla oleskelevan venäläisen elinkeinoilmoitusta osoittaen hänet kuvernöörinvirastoon. Yhdenvertaisuuslaki sisälsi sen tolkuttoman määräyksen, että suomalainen virkamies tai tuomari, joka kieltäytyi sovelluttamasta tai noudattamasta lakia, oli haastettava venäläisen tuomioistuimen eteen Pietariin ja siinä tuomittava. Tiedettiin kokemuksesta, että Suomen tuomioistuimet eivät olleet lahjottavissa ja että ne tuomitsisivat yksinomaan sellaisten lakien mukaan, joilla oli laillinen pätevyys Suomessa, ja sanotulla määräyksellä tahdottiin poistaa vaikeus saada niskoittelevat virkamiehet rangaistukseen. Tämän mukaisesti vangittiinkin mainitun maistraatin jäsenet ja vietiin väkivallalla Venäjän pääkaupunkiin. He valittivat tästä Viipurin hovioikeuteen, joka selitti vangitsemisen laittomaksi. Heti kohtasi sama kohtalo myös niitä hovioikeuden jäseniä -- heitä oli kaksikymmentäkolme, -- jotka olivat ottaneet osaa päätöksentekoon. Myöskin muutamia muita samanlaisia tapauksia sattui. Näin useita nuhteettomia virkamiehiä, niiden joukossa monta iäkästä, vedettiin vieraan tuomioistuimen eteen, jolla ei ollut mitään tekemistä suomalaisen lainkäytön kanssa, ja tuomittiin siinä pitkäaikaiseen vankeusrangaistukseen, mikä oli kärsittävä venäläisessä vankilassa (Krestyn vankilassa). Tällainen kohtelu oli tietenkin oikeudentuntoa kuohuttava ja omansa syvästi loukkaamaan kansallista tunnetta, se oli samalla, kuten eduskunta on lausunut, "itse sen perustan aukirepimistä, jolla yhteiskuntajärjestys lepää, se oli anarkian asettamista järjestyneiden yhteiskuntaolojen sijalle." Mutta Suomen yhteiskunta oli voimaton moisten väkivallantekojen edessä ja saattoi vain mielenosoituksin ja ilmaisemalla myötätuntoaan vihamielisen ja vihatun poliittisen mielivallan viattomille uhreille tuoda ilmi kuohuksissa olevat tunteensa.

Samalla suoranainen käytännöllinen venäläistyttämistyö edistyi yhä nopeammassa tahdissa. Venäjänkieli sai yhä suuremman käytön virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa. Senaatin asiankäsittelyissä venäjä oli ainoana virallisena kielenä. Koulujen lukujärjestys sullottiin taas täyteen venäjänkielen tunteja toisten oppiaineiden kustannuksella ja myöskin korkeakoulujen asteittaista venäläistyttämistä suunniteltiin. Luotsilaitos oli lakannut olemasta suomalainen virasto ja alistettu Venäjän meriministeriön alaiseksi sekä sen miehistöön otettu venäläisiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän perehtymättömiä maan merenkulkuoloihin, -- raskas isku sen oivalliselle rannikkoväestölle. Ja alituisesti haudottiin uusia tuumia maan poikkeusasemaa ja erikoisluonnetta vastaan, eikä vähimmin kenraalikuvernöörin johdon alaisena olevassa, pääasiallisesti venäläisistä kokoonpannussa Suomen senaatissa. Myöskin maan taloudelliset olot kärsivät suuresti venäläisten kelvottomasta hallituksesta. Venäjän etuja suosittiin kaikissa suhteissa Suomen kustannuksella. Vuonna 1913 tuli silloin eronneen kenraali Langhoffin jälkeen ministeri-valtiosihteeriksi kenraali Markov ja tämän sijalle nimitettiin senaatin varapuheenjohtajaksi tarmokas mustansotnian mies, M. Borovitinov.

Nytkin turvauduttiin passiiviseen vastarintaan ja tehtiin suuria uhrauksia, mutta tämä johtui yleensä yksityisten henkilöiden lainkuuliaisuudesta ja kunniantunnon vaatimuksista. Yhteiskunnan poliittisena aseena se oli kadottanut merkityksensä. Tehokkaan vastarinnan mahdollisuuksia puuttui, mikä sai yhteiskunnassa aikaan jonkun verran lamaantumista, mutta samalla loi mieliin painostavan katkeruuden. Myöskin aktivistinen liike oli ainakin näennäisesti herpaantunut, mutta sen henki eli edelleen eräissä yhteiskuntapiireissä ja säilytti sittemmin esiintyvän itsenäisyysliikkeen siemenen. Vain ulkoapäin tuleva, sellaisten mullistavien tapauksien tuoma apu, jotka järkyttäisivät Venäjän tai ainakin siellä vallassa olevan suunnan mahti-aseman, näytti nyt enää voivan pelastaa Suomen perikadosta, estää Venäjää nielemästä maatamme kokonaan. Porvarilliset poliitikot ylläpitivät suhteita Venäjän vapaamieliseen oppositsioniin, varsinkin kadettipuolueeseen, joka oli osoittanut jonkunverran ymmärtävänsä Suomen taistelua kansallisuutensa ja sisäisen itsehallintonsa puolesta, mutta avuntoiveet tältä taholta olivat vähäiset eikä suhde ollut täysin luottamuksellinen. Omia porvarillisista erilleen johtavia teitään kulkeva sosiaalidemokraattinen puolue oli yhteistoiminnassa rajan itäpuolella olevien samanmielisten ainesten kanssa, pitäen kuitenkin ensi sijassa päämääränä yhteiskunnallista, -- siis ei puhtaasti valtiollista -- vallankumousta. Tämä yhteistyö laski perustan myöhemmin näiden ryhmien kesken esiintyvälle voimakkaalle yhteistunnolle. Mutta Venäjän vallankumous, joka oli ollut niin monen toiveiden esineenä, niin siellä kuin Suomessa, näytti etäisemmältä kuin koskaan.

Ja kuitenkin tämän yleisen lohduttomuuden, vastarinnan väsähtämisen ja Suomen yhteiskunnan näennäisen toivottomuuden alla kyti uskonkipinä, usko vapauteen, maamme valoisaan tulevaisuuteen. Kysymyksiin: milloin ja miten? ei kukaan rohjennut vastata. Mutta nuorisopiireissä kipinä saattoi hetkeksi leimahtaa liekkiin ja ilmaista olemassaolonsa. Niin kävi pohjalaisten ylioppilasosakuntien Porthan-juhlassa marraskuussa 1913, jossa "itsenäisyysajatus" sytyttävässä puheessa (K. Koskimies) lausuttiin julki ja herätti innostusta. Tällaiset tunnelmat kuitenkin pian haihtuivat lohduttomassa todellisuudessa, joka ei voinut tarjota mitään virikettä rohkeille toiveille. Mutta kipinä ei enää koskaan tyystin sammunut. Ei ole unohdettava, että ylioppilaspiireissä lähinnä edellisinä vuosina oli toimitettu "Nuori Suomi" nimistä lehteä, joka -- joskaan ei tietenkään täysin selvää kieltä käyttäen -- esiintyi tätä, inhimillisten laskelmien mukaan silloin vielä kaukaista päämäärää kohti suuntautuvien voimien, pyrkimysten ja toiveiden tulkkina. Kansan syvissä riveissä ei uskonkipinä myöskään ollut sammunut, joskin siellä elettiin passiivisina. Vaistomaisesti, itsepäisellä elämäntahdolla, pidettiin kiinni siitä tunnosta ja vakaumuksesta, ettei kansa, joka tahtoo elää, ole sortuva. Toivottomuudessakin toivottiin. Venäläinen voitonhuuto "Finis Finlandiae" ei ollut toteutuva. Sortopolitiikka oli itse valmistanut maaperän niiden voimien kehitykselle, jotka se luuli ainiaaksi kukistaneensa.

Suomi ja maailmansota.

Tällä kannalla olivat asiat, kun maailmansota elokuussa 1914 puhkesi. Se avasi maallemme uusia näköaloja, joiden edessä neuvottomuus ja epävarmuus aluksi valtasi mielet. Meidän poliittinen ajattelumme oli ollut jokseenkin yksipuolisesti kytkettynä Venäjää vastaan käytyyn, ahtaissa juridisissa muodoissa liikkuvaan oikeustaisteluun. Passiivisen vastarinnan jokseenkin yksinkertaisissa puitteissa liikkuessaan tämä taistelu oli antanut tuiki vähän tilaisuutta askarrella suurpolitiikassa ja sen tarjoamien mahdollisuuksien yhdistelmissä. Näin ollen oli luonnollista, ettei Suomessa heti oltu selvillä suurista maailmantapahtumista, vaan seistiin epävarmoina ja kysyvinä niiden vaatimusten edessä, joita ne kansallemme asettivat. Oli ilmeistä, etteivät nämä tapahtumat ainoastaan voineet, vaan että niiden täytyi vaikuttaa myöskin meidän sotaan sekaantuneen vallan yhteydessä olevaan maahamme. Riippui tietenkin ensikädessä sodan kulusta ja lopputuloksesta, mutta myös Suomesta itsestään, mihin suuntaan tämä vaikutus oli käyvä. Jollei Suomen yhteiskunta tällöin mielinyt asettua aivan passiivisesti odottamaan tapahtumien kulkua, vaan jos se halusi koettaa osaltaan vaikuttaa niihin määrätyssä tarkoituksessa, silloin avautui sen politiikalle oikeastaan vain kaksi mahdollisuutta eli pääsuuntaa. Toinen niistä oli: koettaa uudelleen herättää eloon jo sammunut lojaalisuuden tunne Venäjän valtakuntaa kohtaan ja toimia tämän mukaisesti sekä siten hankkia maallemme Venäjän ja sen liittolaisten mielisuosio, toivossa, että siten saataisiin jälleen suurempi kansallinen vapaus ja uudelleen päästäisiin nauttimaan sisäistä itsehallintoa. Mutta liian kalliisti ostettu voidakseen unohtua oli kokemus, ettei Venäjään ollut luottamista, ettei sen kiitollisuus ja jalomielisyys ulottuisi kauemmas kuin ulkonaisten olosuhteiden pakko teki Suomen vaatimusten varteenottamisen hyödylliseksi. Myöskin länsivaltojen mielenkiinto Suomea ja sen autonomiaa kohtaan -- vaikkakin ne olivat ottaneet ohjelmaansa pienten kansojen oikeuden ja vapauden -- näytti niiden liittolaissuhdetta Venäjään ja suurpoliittisia näkökohtia silmälläpitäen liian epävarmalta, jotta siihen olisi voinut turvautua. Eikä monikaan, edellytysten ollessa tällaiset, puoltanut Venäjän lojaalista kannattamista sodassa. Ne, jotka sen tekivät -- tätä mielensuuntaa esiintyi erikoisesti eräissä liikemiespiireissä ja joillakin alunpitäen länsivaltalaismielisillä henkilöillä -- saivat varsin vähän kannatusta. Todellista lojaalisuutta olisi enää ollut mahdoton saada viriämään. Osoittautui nyt olevan onneksi maalle, ettei sillä ollut mitään omaa sotaväkeä, sillä tämän olisi epäilemättä ollut pakko sodassa taistella Venäjän armeijoissa päämäärien puolesta, jotka eivät ainoastaan olleet maallemme vieraat, vaan suorastaan sen etujen vastaiset, mikä seikka todennäköisesti olisi johtanut ennenaikaisiin kohtalokkaisiin ristiriitoihin.

Toinen mahdollisuus kävi suorastansa päinvastaiseen suuntaan. Se lähti siitä tosiasiasta, että Venäjä oli Suomen vihollinen ja pysyisi sinä, niin kauan kuin sen mahti oli murtumaton ja sen oli mahdollista sortaa maatamme. Vain Venäjän joutuminen sodassa tappiolle saattoi tarjota Suomelle mahdollisuuden saada takaisin, mitä se oli kadottanut, ja kenties viedä vielä kauemmaskin -- täydelliseen riippumattomuuteen. Suomen kuolemantuomio oli jo langetettu. Jos sen autonomian palauttaminen oli saavutettavissa, merkitsisi tämä todennäköisesti vain tuomion lopullisen toimeenpanon lykkäystä. Kansallisen ja valtiollisen olemassaolomme ainoa pelastus oli maamme irtipääsy Venäjästä. Tämä vapautuksen ajatus ei ollut rikollinen. Suomella ei enää ollut mitään oikeudellis-siveellisiä velvoituksia Venäjää ja sen hallitsijaa kohtaan. Molemminpuolisesti velvoittavat siteet olivat hallitsija ja Venäjän kansa toispuolisesti rikkoneet. Vain pakon kahleet pitivät nyt enää Suomea Venäjään kytkettynä. Tämä poliittinen suuntaviiva perustui edellytyksiin, jotka silloin vallitsevissa oloissa tuntuivat uhkarohkeilta, mutta tässä oli kaikissa tapauksissa olemassa historiallinen voitonmahdollisuus -- ainoa, jolla oli suurempaa arvoa -- jollainen ei kenties koskaan enää tarjoutuisi. Se vaati suurta päättäväisyyttä, mutta samalla runsaasti varovaisuuttakin, jottei maamme ennen aikojaan joutuisi vaaralliseen seikkailupolitiikkaan. Sen pääedellytys oli, kuten sanottu, ei ainoastaan Venäjän heikentäminen, vaan tämän vallan tappio sodassa. Keskusvaltojen ja ensi sijassa Saksan puolelta oli apu tuleva, jos se yleensä tulisi. Tähän mahdollisuuteen oli turvauduttava kaikkine sen tuomine vastuineen ja vaaroineen. Saksan jo sodan alussa saavuttamat voitot vahvistivat siihen kohdistettuja toiveita. Tämä ajatuksenjuoksu noudatti yksinkertaista, sitovaa johdonmukaisuutta, ja kuitenkin ei yksistään kylmä harkinta, vaan pääasiallisesti itsesäilytysvietti ja vaistomainen historiallinen tunne sai suomalaiset kohdistamaan myötätuntonsa keskusvaltoihin ja uskomaan germaanien jatkuvaan menestykseen heidän jättiläiskamppailussaan. Suomen yhteiskunnassa yhä voimakkaammin ilmenevällä "saksalaismielisyydellä" oli juurensa lähinnä tämänlaatuisissa ajatuksissa, tunteissa ja mielialoissa, joskin aikaisemmat kauas ulottuvat sivistykselliset ja taloudelliset suhteet Saksaan olivat tehneet maaperän sille otolliseksi. Vihamielisyyttä länsivaltoja kohtaan ei Suomessa tunnettu, mutta liittolaisuussuhde maan ainoaan ja mahtavaan viholliseen, sen sortajaan ja pyöveliin, heikensi sitä myötätuntoa, jota niitä kohtaan oli olemassa.

Tätä maailmantapahtumien herättämää uutta liikettä, jonka tarkoitusperänä oli maan irroittaminen Venäjästä, maamme vanhemmat poliitikot eivät panneet alkuun tai ottaneet huomaansa. He pysyivät ainakin aluksi ja jokseenkin kauan siitä syrjässä. He olivat pitkällisen oikeustaistelumme katsantotavan, päämaalin ja menetelmien siteissä eivätkä sen tähden voineet päättäväisesti suunnata katsettansa niille avarammille aloille, joita ulkopoliittiset tapahtumat nyt avasivat maallemme. Lähinnä nuoriso, ensi sijassa yliopistonuoriso, vaistomaisesti ryhtyi tähystämään uusia näköaloja ja tuli niiden ajatusten ja tunteiden kannattajaksi, jotka sitten saivat valtoihinsa suurimman osan Suomen yhteiskuntaa. Vanha, ääriviivoja vailla ollut itsenäisyysunelma astui esille pilventakaisuudestaan, se tuli nyt todellisuutta lähemmäksi ja tuntui olevan tavoitettavissa. Näköjään toivottomaan passiiviseen oikeustaisteluun väsynyt nuoriso, jossa jo epätoivon oireita esiintyi, sai nyt korkean positiivisen päämaalin, jonka eteen elää ja toimia. Sille tarjoutui mahdollisuus teoissa toteuttaa ajatuksiaan ja tunteitaan, se sai jälleen uskaltaa jotakin maansa puolesta. Aktivistinen henki ei ollut kokonaan tukahtunut, joskin pakollinen toimettomuus oli sen lamaannuttanut ja aikaisempi aktivistinen liike oli sammunut. Jollei nuoriso päättäväisesti ja oikeaan osuneella vaistolla olisi antautunut toiminnan tielle, olisivat ne vanhemmat yhteiskunnan jäsenet, jotka samoin kuin nuoriso omaksuivat vapautumisaatteen, ehkä passiivisemmin odottaneet tapausten kulkua. Korkeintaan he olisivat turvautuneet diplomaattisiin keinoihin voittaakseen ulospäin suunnatulla poliittisella toiminnalla mieliä Suomen asialle rauhanteossa. N.s. jääkäriliike, kuten sitä sittemmin nimitettiin, tuli Suomen itsenäisyyspyrkimysten ensimäiseksi ulkonaiseksi muodoksi ja se aloitti samalla Suomen aktiivisen ulkopolitiikan. Aloitteen teki ryhmä ylioppilaita ja se tarkoitti Suomen nuorukaisten sotilaallista kasvatusta ulkomailla. Tällöin ajateltiin ensiksi jotakin puolueetonta maata, Ruotsia tai Tanskaa, mutta aikeiden toteuttaminen kohtasi täällä vaikeuksia, josta syystä käännyttiin Saksan puoleen, missä suunnitelma lyhyen epäröimisen jälkeen hyväksyttiin. Yritys sai täten paljoa suuremman laajuuden kuin alkuperin oli ajateltu ja johdettiin määrättyyn ulkopoliittiseen suuntaan. Liikkeen tarkoitukset olivat sekä siveellisiä että poliittisia. Sen tuli herättää ja nostattaa maan nuoriso ja tämän välityksellä koko maa passiivisuudesta ja toivottomuudesta toiminnan intoon ja uhrautuviin tekoihin korkeimman ajateltavissa olevan isänmaallisen päämäärän, maan vapauden ja täyden itsenäisyyden saavuttamiseksi. Sen tuli ulospäin olla vapautumispyrkimyksemme ilmauksena ja, lähinnä keskusvaltojen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle, teossa osoittaa, mitä Suomi omalle osalleen toivoi maailmansodasta. Sen tuli, jos niin vaadittiin, valmistaa kansallemme suurempi mahdollisuus itse asein myötävaikuttaa maan vapauttamiseen vieraasta vallasta, ja sen tuli, jos tarkoitus saavutettiin, turvata maallemme sotilaallisten ohjaajien ja tulevan puolustuksemme ydinjoukko. Eivät ne nuoret sen enempää kuin vanhemmatkaan henkilöt, jotka antoivat yritykselle myötätuntonsa ja kannatuksensa, olleet näkemättä sen vaikeuksia ja vaaroja, mutta asema pakotti astumaan ratkaisevan askeleen. Kuten myöhemmin osoittautui, toteutuivat yrityksen kaikki tarkoitusperät. Harvoin lienee intuitiivisesti omaksuttu suunnitelma osoittautunut edellytyksiltään ja tuloksiltaan oikeammaksi kuin tämä Suomen nuorison uskalias ja rohkea, mutta samalla edesvastuullinen teko. Ulkonaiset tapahtumat myötävaikuttivat ihmeellisen onnellisesti siihen, että tarkoitettu päämaali saavutettiin, ja punaisena lankana kulkee jääkäriliike läpi koko vapautustyön.

Enemmän kuin puolivuosisataa aikaisemmin, vallitsevan vapaudenkaipuun vaikutuksen alaisena ja itämaisen sodan herättämiä vapaudenunelmia heijastaen oli nuori suomalainen runoilija Frans Mörtengren, upseeri ammatiltaan, kuolinvuoteeltaan ylioppilaskunnalle omistetussa runossa ennustanut siitä nuorisonteosta, joka sai ilmauksensa jääkäriliikkeessä. Runossa sanotaan [säkeet suomensi O.M.]:

Sa nuori joukko! Sinust' ydin varttuu, jonk' ympäröivät pojat Suomenmaan. Sun tulestasi heihin hehku tarttuu verensä synnyinmaalle uhraamaan. -- -- -- -- Mut, joukko nuori, miss' on miekka oiva, jonk' iskuun paljastat, kun aika on? Kivääri miss' on surmaa salamoiva? -- Aseita antaa Saksa, Albion. Niin vastaat, vaan ne hanki aikanaan, tai tyhjin käsin jäät, kun taistellaan.

Näin kävi, kun aika oli tullut.

Tämä sotilaskasvatusta tarkoittava liike alkoi vuoden 1914 lopussa. Se lähti, kuten sanottu, yliopiston ja teknillisen korkeakoulun opiskelevan nuorison molempia kieliryhmiä edustavista piireistä, mutta siitä tuli vähitellen kansanliike, joka levisi yli maan. Salassa nuoret miehet matkustivat Ruotsiin ja sieltä Saksaan; Tukholmaan ja Berliiniin perustetut toimistot huolehtivat heidän perille saapumisestaan. Heidän asemapaikakseen tuli Etelä-Holsteinissa oleva Lockstedtin leiri, missä he aluksi muodostivat "Pfadfinder" (= partiolais-) joukon. Talven ja kevään kuluessa joukkoon saapui noin 200 suomalaista nuorukaista, enimmältä osalta ylioppilaita ja ylemmän koulusivistyksen saaneita nuoria henkilöitä. Ne, jotka tänne kokoontuivat muukalaislegioonaksi, eivät olleet joukko seikkailijoita tai rappiolle joutuneita olentoja, vaan lupaavia nuoria miehiä, jotka keskeyttivät opintonsa tai toimensa kotimaassa täysin tietoisesti antautuakseen korkeaan isänmaalliseen tehtävään. Tässä vaatimattomassa muodossa jatkui harjoitus elokuuhun 1915, jolloin tuo pieni joukko muodostettiin preussiläiseksi jääkäripataljoonaksi. Lisävoimien kokoaminen kotimaassa sai nyt uutta vauhtia. Seuraavan syksyn ja talven kuluessa liittyi pataljoonaan lähes kaksituhatta nuorukaista. Niitä tuli kaikista osista maata, mutta verrattomasti enimmän kuitenkin Pohjanmaalta. Myöskin Uusimaa ja Karjala olivat hyvin edustettuina. Sivistyneet ainekset olivat uudessakin pataljoonassa vahvana osana, mutta eivät enää olleet lukumäärältään voitolla. Talonpojanpojat, käsityöläiset ja työväki olivat hyvästi edustettuina. Kokoonpanonsa puolesta pataljoona tarjosi kuvan koko Suomen kansasta tai sen paremmasta osasta. Sosialidemokraattisella taholla suhtauduttiin "jääkäriliikkeeseen" jonkun verran pidättyvästi, mutta ei asetuttu sitä kohtaan vihamielisiksi, ja tästäkin puolueesta oli yksityisiä nuorukaisia liittynyt tähän suomalaiseen joukkoon. Täydellinen järjestö ohjasi kotimaassa jääkäriliikettä, järjesti etappiteitä ja piti huolta siitä, että nuoret miehet pienissä joukoin huomaamatta pääsivät pujahtamaan yli rajan. Lukemattomia vaikeuksia oli tässä voitettavana, kun Suomen yhteiskunta oli santarmiston ja sotaväen ankaran valvonnan alaisena. Pataljoona sai nyt kaikinpuolisen sotilaallisen kouluutuksen ja katsottiin toukokuussa 1916 kypsyneeksi suorittamaan rintamapalvelusta. Se lähetettiin silloin Saksan itärintamalle -- ei sodassa uhrattavaksi -- vaan silmällä pitäen sen vastaista tehtävää omassa maassa, saamaan tarpeellisen taistelukunnon sodassa venäläisiä vastaan. Kymmenen kuukauden rintamapalveluksen jälkeen, jossa joukko otti osaa sekä asemasotaan että muutamiin avoimiin taisteluihin, se maaliskuussa 1917 vietiin Libauhun.