Part 4

Suomen perustuslakien kodifioiminen oli kauan ollut huomion esineenä ja siitä oli useita eri kertoja neuvoteltu Suomen hallituksessa ja erinäisissä toimikunnissa. Se otettiin venäläiseltä taholta uudelleen esille vuonna 1891 ja erikoinen venäläis-suomalainen sekakomissioni asetettiin kysymystä pohtimaan. Asiankäsittelyissä ilmeni, ettei venäläisellä taholla pyritty sen vähempään kuin Suomen sisäisen itsenäisyyden täydelliseen kumoamiseen. Kenraalikuvernööri Heiden oli antanut tehdä ehdotuksen muka hallitusmuodoksi, jolla oli seuraava kuvaava otsake: "Ohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallintoa varten", jonka mukaan maamme vain muodosti ryhmän Venäjän valtakunnanlainsäädännön alaisia kuvernementteja, joilla oli oleva erityinen hallintonsa, ehdotus, joka sai osakseen komissionin venäläisten jäsenten kannatuksen. Suomen edustajat olivat tehneet vastaehdotuksen, joka perustui siihen autonomiaan, mikä maallamme oli ollut aina siitä saakka kuin se oli ollut Venäjään yhdistetty ja jonka valtakunnan hallitsijat olivat vahvistaneet. Yksimielisyyttä ei saavutettu. Sen jälkeen kuin Suomen senaatti oli antanut asiasta lausuntonsa ja ehdottomasti torjunut venäläisen ehdotuksen, asetettiin uusi komissioni, mutta tulos oli sama. Mielipiteet olivat liian vastakkaiset voidakseen yhtyä. Venäläiset jäsenet olivat ehdottaneet, että Venäjän valtakunnanneuvosto olisi lakiasäätävänä elimenä sellaisissa asioissa, jotka olivat yhteisiä Suomelle ja Venäjälle. Kysymys oli vielä ratkaisematta, kun Aleksanteri III vuonna 1894 kuoli.

Uusi Suomelle vihamielinen venäläis-suomalaisen hallituspolitiikan suunta ilmeni selvästi keisarivainajan hallituskauden lopulla. Hallitsijanvaihdos antoi toiveita valoisammista ajoista. Suomessa uutta, kaksikymmentäkuusi vuotiasta hallitsijaa yleisesti tervehdittiin vilpittömin luottamuksen tuntein. Heti valtaistuimelle noustuaan hän oli antanut Suomen kansalle hallitsijavakuutuksensa, pyhän lupauksensa säilyttää sen valtiosäännön ja lait loukkaamattomina. Maa saattoi taas hengittää keveämmin.

Valtiokaappaus.

Neljä vuotta kului ilman jatkuvia hyökkäyksiä Suomen valtiosäännönmukaista asemaa vastaan. Suomen kansan vanha välitön luottamus hallitsijaan ja usko keisarinsanan pyhyyteen näytti jälleen pääsevän oikeuksiinsa ja hämmensi katseelta todellisuuden. Vehkeilyjä maamme autonomiaa vastaan harjoitettiin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ja niiden lähimpänä tarkoituksena oli saada nuori heikko hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle. Keisari oli joutunut suurvenäläisten piirien ja ensi sijassa isänsä onnettoman neuvonantajan, Pobedonostsevin, vaikutusvallan alaiseksi ja taipui lopulta heidän hankkeisiinsa. Vuonna 1898 suunnitelma oli kypsä toimeenpantavaksi. Keisarin oma henkilökohtainen kanta kävi ilmi m.m. niistä reunamuistutuksista, joilla hän mainittuna vuonna varusti erään senaatin alistuksen. Sanat "Suomen autonomia" varusti hän kysymysmerkillä ja muutaman viittauksen kohdalle Suomen vanhoihin, hänen itsensä samoin kuin hänen edeltäjiensä vahvistamiin perustuslakeihin merkitsi hän: "olisi jo aika suomalaisten alkaa unhottaa sellaiset vanhentuneet lait."

Lähtökohdaksi hyökkäyksille Suomen autonomiaa vastaan otettiin tällä kertaa sotilaskysymys, joka tähän näytti soveliaimmalta ja kiitollisimmalta. Suomen asevelvollisuuslaki vuodelta 1878 oli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi, mutta sen erikoisaseman vuoksi, minkä se soi Suomen sotaväelle, oli se venäläistyttämispolitiikan kannattajien silmätikkuna. Valtakunnan sotalaitoksen yhdenmukaisuuden vaatimuksia voitiin lisäksi tukea muilla kuin puhtaasti poliittisilla syillä. Venäläis-suomalaiset sekakomiteat olivat turhaan käsitelleet Suomen sotalaitoksen järjestelykysymystä. Venäjän taholta oli vaadittu Venäjän sotilaslainsäädännön ulottamista Suomeen, mitä suomalaiset komiteanjäsenet jyrkästi olivat vastustaneet. Uusi sotaministeri Kuropatkin, Suomen autonomian jyrkkä vastustaja, oli tämän johdosta salassa antanut laatia ehdotuksen, joka oli sopusoinnussa Venäjän natsionalistien vaatimusten kanssa ja tarkoitti Suomen erikoisen sotalaitoksen lakkauttamista. Heinäkuussa 1898 keisari odottamatta kutsui koolle ylimääräiset valtiopäivät tammikuun 19 p:ksi 1899 käsittelemään kysymystä Suomen sotaväen yhdenmukaistuttamisesta Venäjän sotalaitoksen kanssa.

Valtiopäiväkutsun aikaansaama levottomuus yhä yltyi, kun pian senjälkeen maan kenraalikuvernööriksi nimitettiin kenraali N. Bobrikov. Nimitys ei tapahtunut lainmukaisesti Suomen ministerivaltiosihteerin, vaan Venäjän sotaministerin esityksestä, tämäkin levottomuutta herättävä enne. Entisestä toiminnastaan Bobrikov oli tunnettu innokkaaksi venäläistyttämispolitiikan puoltajaksi ja sen lisäksi häikäilemättömäksi ja voimakkaaksi henkilöksi, valmiiksi mihin väkivallantoimiin tahansa. Hänestä oli -- se oivallettiin -- tuleva niiden Suomea vastaan tähdättyjen suunnitelmien toteuttaja, joiden määränä oli maan venäläistyttäminen, ja sen autonomian tuhoaminen. Hän oli havaittu sopivaksi olemaan "Suomen pyövelinä", ja hän oli tähän tehtävään suostunut. Astuessaan virkaansa uusi kenraalikuvernööri piti lokakuun 12 p:nä 1898 maan hallinnon ylimmille edustajille puheen, missä hän kosketteli niitä perusteita, joita hän aikoi sovelluttaa korkeassa hallintovirassaan, lausuen tällöin m.m.:

"Hallitsijamme tuntee Suomen kansan uskollisuuden, mutta H. Majesteettinsa tietää myös, että maassa valitettavasti on levinnyt väärä tulkinta niistä perusteista, joihin Suomen asema keisarikuntaan nähden nojaa. Tällaisten tulkintojen vahingollisen vaikutuksen alaisina monet suomenmaalaiset eivät ole osoittaneet tarpeellista myötämieltä niitä toimenpiteitä kohtaan, joihin on ryhdytty niiden siteiden lujittamiseksi, mitkä yhdistävät maan muihin Venäjän vallan osiin. -- -- -- Venäjän silmänkantamattomalla alueella on kaikille, jotka ovat tsaarin mahtavan valtikan alaisia, olemassa vain yksi alamaisuudensuhde ja sama rakkaus isänmaahan." Se käsitys, että Suomi oli erikoinen valtiollinen alue valtakunnassa, oli siis harhaluulo, joka oli pois juuritettava, ja Suomen kansa oli pakolla opetettava rakastamaan suurta yhteistä isänmaata, Venäjää. Omaa isänmaata ei Suomen kansa saisi omistaa eikä rakastaa. Puheessa tuotiin myös kaunistelematta ilmi Venäjällä kyhätty valheolettamus, että täällä olivat vastakkain vakaa ja Venäjälle uskollinen Suomen kansa, jossa ei vallinnut vastustuksenhenkeä venäläistyttämistä vastaan, ja yksityiset ilkeämieliset separatistit, jotka villitsivät kansaa, valheolettamus, jota tahallisesti käytettiin väkivaltapyrkimysten verhona.

Senaatti oli sotilasasiaesityksestä antamassaan lausunnossa ehdottanut siitä poistettavaksi ne määräykset, jotka törkeästi loukkasivat Suomen oikeutta ja erikoisasemaa. Tähän ei korkeimmassa paikassa kuitenkaan pantu mitään huomiota. Ehdotuksessa vältettiin sanoja "Suomi" ja "isänmaa" ja niiden sijasta käytettiin kaikenlaisia muita sanontatapoja kuten "suomalaiset läänit" j.n.e. Ehdotuksen 18 §:ssä sanottiin: "Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustus on Venäjän jokaisen alamaisen pyhä velvollisuus, ja näin ollen on suomalaisten läänien, samoin kuin Venäjän muiden kuvernementtien miespuolinen väestö säätyyn katsomatta asevelvollinen." Tämän ehdotuksen mukaan oli suomalaiset joukot kokonaan alistettava Venäjän sotilasviranomaisten alaisiksi, palvelusaika oli oleva sama kuin Venäjällä, suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin joukkoihin ja päinvastoin venäläisiä suomalaisiin. Upseereiksi suomalaisiin joukkoihin voitaisiin määrätä myöskin venäläisiä ja suomalaisia joukkoja oli lupa sijoittaa maan ulkopuolelle rauhanaikanakin. Kuten jo näistä esimerkeistä näkyy, oli ehdotuksen tarkoitus saada poistetuksi kaikki ero suomalaisen ja venäläisen asevelvollisen väliltä sekä lakkautetuksi koko sotaväen olemassaolo suomalaisena laitoksena. Tämä lausuttiinkin julki riittävän selvästi valtiopäiväin avajaisissa luetussa valtaistuinpuheessa. Siinä sanottiin: "erottamattomasti keisarikuntaan yhdistettynä ja sen turvassa ja suojassa ollen ei Suomelle ole tarpeen Venäjän armeijasta erillään oleva sotaväki." Maan erikoisten paikallisten olojen vuoksi oli ehdotus kuitenkin annettava valtiopäiville valmistelevasti harkittavaksi. Valtiopäivät eivät siis saisi asiasta päättää, s.o. hyväksyä tai hyljätä esitystä, vaan niiden oli ainoastaan annettava lausunto. Vastauspuheissaan säätyjen puhemiehet eivät laiminlyöneet tuoda esiin sitä levottomuutta, mihin ehdotuksen, niin hyvin sisällyksensä kuin muotonsa puolesta, täytyi antaa aihetta. Valtiopäivät ryhtyivät kuitenkin esitystä käsittelemään lainmukaisessa järjestyksessä.

Senaatin yksimielinen torjuva kanta, koko maan suhtautuminen sotilasasiaehdotukseen ja vihdoin se tapa, millä valtiopäivät olivat ryhtyneet ehdotuksen käsittelyyn, antoivat asianomaisille Venäjällä selvän käsityksen siitä, ettei päämaalia voitu saavuttaa pelkästään tätä "parlamentaarista" tietä. Tehokkaampaa keinoa oli käytettävä ja niin valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa se valtiokaappausteko, joka on tunnettu helmikuunjulistuskirjan nimellä ja jonka keisari allekirjoitti 15 p. helmikuuta 1899. Sillä ei ollut kumouksellisen asiakirjan ulkonaista leimaa, vaan sen tarkoituksena oli muka, kuten sanat kuuluivat, vain "voimassa olevien asetuksien täydentämiseksi" noudatettavaksi säätää vankka ja järkähtämätön järjestys yleisten valtakunnanlakien valmistamista ja antamista varten. Julistuskirjaan liittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset. Näiden mukaisesti olisivat niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset "valtakunnanlait" kuin myös ne yksinomaan suomalaiset lait, jotka koskevat valtakunnanetuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien laitosten ratkaisu- ja päätösvallan alta. Venäläisten viranomaisten tuli olla aloitteen tekijöinä ja ehdotusten harkitsijoina ja lopullisen ratkaisun säätäisi hallitsija. Säädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa sellaisista lakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä asiat kuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. Se venäläinen kiila, joka näin oli lyötävä Suomen itsehallintoon, oli liian karkeatekoinen ja syvälle tunkeva, jotta Suomen valtiosääntö olisi sitä kestänyt menemättä pian kokonaan pirstaleiksi, samalla kuin Venäjän valtiovalta olisi saanut ratkaisuvallan Suomen omissa asioissa.

Julistuskirja tuli täydellisenä yllätyksenä niin hyvin Suomen hallitukselle kuin kansalle. Sen sisällys ja tarkoitusperä oli selvä jokaiselle ajattelevalle kansalaiselle. Ensimäinen julistuskirjan herättämien mieliharmin ja suuttumuksen tunteiden vaistomainen ilmaus oli vaatimus, että senaatin oli kieltäydyttävä noudattamasta käskyä sen ja siihen liittyvien perussäännösten julkaisemisesta, siten alusta alkaen osoittaakseen ne laittomiksi ja mahdottomiksi hyväksyä Suomessa noudatettaviksi. Mutta senaatin keskuudessa oli eri mieliä olemassa tällaisen kieltäytymisen mahdollisuudesta ja soveliaisuudesta. Äänet hallituksen istunnossa lankesivat tasan ja julistuskirja julkaistiin 18 p:nä helmikuuta. Sitä päivää muistettiin kauan Suomen "pimeänä päivänä". Tämä erimielisyys hallituksen keskuudessa oli sen poliittisen hajaannuksen ensi ilmaus, joka sitten pysyi koko perustuslakitaistelun ajan. Senaatissa ilmennyt mielipiteiden eroavaisuus koski olennaisesti menettelytapaa; itse asiaan nähden, s.o. julistuskirjan ja säädösten laittomuudesta ja vallankumouksellisesta luonteesta, olivat kaikki samaa mieltä. Senaatti tekikin heti julkaisemisen jälkeen keisarille alamaisen esityksen, missä kysymyksessä olevan valtioteon oikeudenvastaisuus selvin sanoin tuotiin julki, mutta tämä esitys ei saanut mitään aikaan. Myöskin valtiopäivät panivat vastalauseensa, mutta sitä valtiopäivien puhemiesten muodostamaa lähetystöä, jonka oli esitettävä tämä vastalause hallitsijalle, ei otettu vastaan. Tahdottiin täten osoittaa, että Suomella oli edessään lopullisesti päätetty teko, jonka peruuttaminen ei voinut tulla kysymykseen. Ja kenraalikuvernööri oli valheellisesti antanut tiedoittaa, että "kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat julistuskirjaan tyytyväiset."

Mutta vielä ei ollut kokonaan sammunut usko siihen, että hallitsija oli halukas kuuntelemaan Suomen kansan ääntä ja voisi suostua tyydyttämään sen oikeudenmukaiset vaatimukset. Kansa tahtoi itse turvautua keinoon "käydä kuninkaissa". Kansalaisadressi laadittiin ja allekirjoituksia koottiin kaikkialta maasta, myös kaukaisimmista ja pohjoisimmista seuduista. Yksimielisesti ja isänmaallista intoa hehkuen kansa kokoontui esittämään huolensa sen itsehallintoa ja kansallista olemassaoloa uhkaavan vaaran edessä. Kahdessa viikossa oli tämän n.k. "suuren adressin" alla viidensadankahdenkymmenenviidentuhannen täysikasvuisen Suomen miehen ja naisen omakätinen allekirjoitus maan väkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Ja tämä tulos saavutettiin vuodenaikana, jolloin liikennesuhteet harvaan asutussa maassa olivat hankalimmillaan. Selvempää kansan ajatusten ja tunteiden ilmausta ei voitu vaatia.

Adressi loppui sanoihin: "-- Emme voi sydämistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä pyhä kuin suuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua."

Edustajia kaikista maan kunnista, luvultaan viisisataa, kokoontui maaliskuun 13 p:nä Helsinkiin, missä suoritettiin kunnianosoitus keisari Aleksanteri II:n patsaan luona suurella senaatintorilla. Useihin tuhansiin nouseva kansanjoukko veisasi siellä Lutherin virren "Jumala ompi linnamme". Lähetystö matkusti maaliskuun 15 p:nä Pietariin päästäkseen hallitsijan puheille ja ojentaakseen hänelle adressin. Mutta sitä ei otettu vastaan. Keisari antoi vastata Suomen ministerivaltiosihteerin välityksellä: "Ilmoittakaa viidensadanmiehenlähetystölle, etten tietenkään ota heitä vastaan, vaikka en kuitenkaan ole heille vihoissani." "Palatkoot he rauhassa", kuuluivat loppusanat hallitsijan tervehdyksessä. Nuo viisisataa eivät olleet poliitikkoja, vaan kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia, suurimmalta osalta talonpoikia. Ne edustivat parasta, terveintä Suomen kansan ydintä. Keisarin kieltäytyminen ottamasta vastaan heitä, kuulemasta kansanääntä, ja tylysti torjuvan vastauksen muoto haihdutti unelmat ja tuntui loukkaukselta. Siinä puheessa, jossa, lähetystön kuultua keisarillisen vastauksen, puheenjohtaja, konsuli E. Wolff, ministerivaltiosihteerille tulkitsi sen tunteet, lausuttiin: "Me aiomme noudattaa H. Majesteettinsa käskyä palata rauhassa koteihimme, mutta me palaamme toisina kuin tulimme." Kansan kunnioitus hallitsijaa kohtaan oli järkytetty, eikä se palannut enään koskaan vanhassa, avoimen luottamuksellisessa muodossa. Vuonna 1899 tapahtui käänne Suomen kansan alamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen valmisti maaperän todella separatistiselle ajatustavalle laajoissa piireissä meidän maassamme. Samana vuonna oli vesi maan suurimmissa sisävesistöissä tavattoman korkealla. Se jätti rantakallioihin selvän kauan näkyvän viirun. Tämä rantaviiva sai kansan suussa "valarikonviivan" nimityksen.

Valtiopäivät olivat kevään kuluessa loppuunsuorittaneet sotilaskysymyksen käsittelyn ja hyljänneet venäläisten ehdotuksen, mutta samalla ilmoittaneet olevansa valmiit lisäämään Suomen sotaväen lukumäärää voimassaolevan asevelvollisuuslain puitteissa. Vastauksessaan säädyt esittivät seikkaperäisen selvityksen Suomea koskevan lainsäädännön oikeusperusteista ja torjuivat näiden kanssa ristiriidassa olevan käsityksen, joka ilmeni helmikuun julistuskirjassa. Vastaus päättyi seuraaviin suorapuheisiin ponsiin:

"että Suomen valtiosäännön mukaan voidaan säätää lakia Suomen kansan noudatettavaksi ainoastaan maamme perustuslakien säätämässä järjestyksessä, joka edellyttää niin hyvin että hallitsijalle ovat siinä avullisina kotimaiset viranomaiset, kuin myöskin että laki semmoisista asioista, jotka eivät ole luettavia niin sanottuihin järjestys- ja talousasioihin, syntyy valtiosäätyjen tieten ja suostumuksella;

"että sitävastoin mainittua armollista julistuskirjaa seuraavissa perussäännöksissä määrätty järjestys semmoisten lakien säätämiselle, jotka ovat aiotut olemaan voimassa myöskin Suomessa, on ristiriidassa Suomen perustuslakien ja sen valtiosäännön kanssa, joka maallamme niiden mukaan on;

"että sanotulla julistuskirjalla ja siihen kuuluvilla perussäännöksillä, jotka ovat syntyneet ilman Suomen valtiosäätyjen suostumusta ja myönnytystä sekä muutenkin muussa kuin maamme perustuslakien määräämässä järjestyksessä, ei sentähden voi Suomessa olla lain pyhyyttä;

"että erittäinkin Suomen asukkaiden asevelvollisuutta koskevan lain antaminen valtakunnan-lakina tahi muuten sen vahvistaminen keisarin ja suuriruhtinaan hyväksymisellä ilman valtiosäätyjen suostumusta ei niinmuodoin voi tapahtua loukkaamatta maamme valtiosääntöä;

"että nyt voimassa olevaa asevelvollisuuslakia, joka on syntynyt maamme valtiosäännön määräämässä järjestyksessä, ei voida muuttaa eikä kumota muulla tavoin kuin keisarin ja suuriruhtinaan sekä valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä; ja

"että jos T.K. Majesteettinne katsoisi erityisen järjestyksen, jossa keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lait olisivat säädettävät, tarpeen vaatimaksi, valtiosäädyt odottavat, että T.K. Majesteettinne suvaitsisi perustuslainmukaisen käsittelyn noudattamiseksi jättää valtiosäädyille armollisen esityksen, joka sisältäisi ehdotuksen semmoiseksi maamme perustuslakien muutokseksi, joka on siihen tarkoitukseen tarpeellinen; ja vihdoin

"että valtiosäädyt katsovat korkeimpaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkyttämättömästi säilytettäväksi."

Selvän ja arvokkaan lausunnon säädyt näin olivat yksimielisesti antaneet niistä valtioteoista, jotka tarkoittivat Suomen valtiosäännön kumoamista. Tähän lausuntoon yhtyi kaikin kohdin Suomen senaatti. Mutta mitään muuta seurausta, kuin että sotilaskysymys joksikin aikaa jäi lepäämään, ei tällä kansanedustuksen esiintymisellä ollut. Venäjän hallituksen puolelta aloitetun politiikan muutos näytti aivan mahdottomalta. Valtiokaappaus oli vietävä perille, vaikkei se Suomessa saanut kannatusta miltään taholta.

Myöskin ulkomailla hyökkäykset Suomen valtiosääntöä vastaan ja aikomus lakkauttaa sen autonomia olivat herättäneet huomiota, ensi sijassa oikeusoppineiden piireissä, ja antaneet aihetta sanomalehtikirjoituksiin ja lentokirjasten julkaisemiseen, joissa Suomen kysymystä historiallisesti ja oikeudellisesti valaistiin. Suomen taholta oli ulkomailla pantu käyntiin tähän suuntaan käypä valistustyö. Säätyjen yllämainittu vastaus keisarille oli käännetty saksan, ranskan ja englannin kielille ja tehty ulkomailla tunnetuksi. Voimakkaan ulkomaisen mielipiteen ilmaus Suomen hyväksi oli n.s. eurooppalainen adressi, jonka oli allekirjoittanut tuhatkunta huomattua miestä Euroopan kaikista sivistysmaista. Lähetystön, johon kuului eteviä tieteen edustajia eri maista ja joka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli määrä ojentaa se keisari Nikolaille. Mutta ei sitäkään keisari ottanut vastaan, mikä diplomaattinen epäkohteliaisuus herätti oikeutettua suuttumusta. Euroopalla ei muka saanut olla mitään puheenvaltaa "Venäjän sisäisessä" asiassa, sillä sellaisena tahdottiin pitää venäläis-suomalaista ristiriitaa ja Suomen sisäisen itsenäisyyden tuhoamista.

Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.

Helmikuunjulistuskirja ja Suomen kansan tulokseton vetoaminen hallitsijaan oli lähtökohtana sille Suomessa virinneelle liikkeelle, joka seuraavina vuosina ilmeni yhteiskunnan taholta järjestettynä vastustuksena sitä Venäjän hallituksen suunnitelmallista pyrkimystä vastaan, joka tarkoitti maamme valtiomuodon purkamista ja sen sisäisen autonomian tuhoamista sekä sen muuttamista venäläiseksi maakunnaksi. Tämä perustuslakitaistelu noudatti tosin osittain aikaisempaa todistelutapaa, "paperitaistelun", painetun sanan ja viranomaisten kirjallisten esitysten tietä, mutta otti vähitellen sen ohella yhä enemmän käytäntöön toisiakin puolustuksen ja vastustuksen muotoja.

Syksyllä 1899 nimitettiin Suomen ministeri-valtiosihteeriksi venäläinen mies, tunnettu toimelias ja taitava vallitsevan hallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli rikos sitä perustuslain säädöstä vastaan, että suomalaista virkaa saa hoitaa vain Suomen mies. Suurin piirtein katsoen vallitsi kuitenkin helmikuunjulistuskirjaa lähinnä seuranneena vuonna jonkunlainen tyven Suomea vastaan aletussa politiikassa. Valtiopäivien päättäväinen esiintyminen sotilaskysymyksessä oli todennäköisesti venäläisissä hallituspiireissä herättänyt jonkunlaista epävarmuutta venäläistyttämissuunnitelmien toteuttamismenetelmiin nähden sekä vaatinut olemaan varovainen. Ilma oli kuitenkin raskas ja asianomaiset eivät olleet toimettomia. Pietarissa valmisteltiin hiljaisuudessa uusia iskuja. Kenraalikuvernööri käytti hyväkseen sensuurivaltaansa sanomalehdistöä vastaan ja ensimäiset epämieluisten sanomalehtien lakkautukset toimeenpantiin. Lauma kuljeskelevia rajantakaisia kaupustelijoita lähetettiin pitkin maata alemmassa tilattomassa väestössä valmistamaan maaperää venäläistyttämiselle kaikenlaisilla maanjaon ja näille yhteiskuntaluokille koittavien parempien aikojen uskotteluilla. Nämä lähetit toimivat samalla Venäjän valtiollisen santarmilaitoksen asiamiehinä, joka vastoin lakia, sai valtuuden toimia Suomessa.

Valtiopäivien kokoontuessa vuoden 1900 alussa säädyt lausuivat julki maassa vallitsevan mielialan hallitsijalle osoitetussa anomuksessa, jossa pyydettiin niiden "maan hallinnossa vallitsevien epäsuuntien poistamista", jotka meillä olivat saaneet jalansijaa. Anomus oli arvostelu Suomen kenraalikuvernöörin toiminnasta ja samalla kertaa syytös häntä vastaan, joskin maltillisessa muodossa. "Suomen kansa", sanottiin anomuksessa, "ei pyydä mitään uusia etuja ja erioikeuksia. Mutta se ei voi luopua siitä vaatimuksesta, että maan hallituksen ja hallinnon johtamisessa on noudatettava periaatteita, jotka pitävät yhtä sen kanssa, mitä voimassa oleva oikeusjärjestys ja maan paras vaativat." Säädyt anoivat, että H. Majesteettinsa "suvaitsisi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka olisivat omiansa poistamaan mainitut Suomen hallinnon johtamisessa ilmenevät epäsuunnat sekä saattamaan tämän hallinnon maan lakien ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa yhtäpitäväksi." Vastaus oli tyly ja epäävä. Hänen Majesteettinsa selitti valtiopäivien menneen yli toimivaltansa ja kenraalikuvernööri sai tunnustuksen toimenpiteistään, jotka "oli havaittu oikeiksi ja vastaavan kaikkein armollisimmin annettuja ohjeita."