Part 2

"Ruotsin aika", kuten on nimitetty sitä pitkää ajanjaksoa, minkä Suomi oli yhdistettynä Ruotsiin, oli laskenut perustan maamme valtiolliselle olemassaololle. Se oli antanut maalle ensimäiset ja välttämättömät edellytykset ja mahdollisuudet itsehallintoa varten. Maamme oli saanut lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, länsimainen sivistys oli tänne pysyvästi juurtunut, kotimainen sivistynyt luokka oli muodostunut ja eri kansanainekset olivat sulautuneet yhdeksi kansankokonaisuudeksi. Kansallistietoisuus oli herännyt, joskin se vielä oli heikko ja epävarma. Historia saattoi nyt viedä Suomen ja sen kansan omintakeisena kansakuntana askeleen eteenpäin valtiollisen itsenäisyyden tiellä. Mutta se oli askel tietymättömään. Se, mitä kansa oli perinyt ja oppinut vuosisatoja kestäneen kasvatusajan kuluessa, oli nyt joutuva koetteluun ja vahvistuva tai -- tuhoutuva.

Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.

Suomen kohtalolle ratkaiseva sota Venäjän ja Ruotsin välillä 1808-1809 oli ruotsalais-suomalaisten aseiden vaihtelevien myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen loppunut Venäjän voittoon. Suomalaiset joukot olivat taistelleet uskollisesti ja sankarillisesti maansa -- ja valtakunnan -- puolustamiseksi. Ainoa pimeä pilkku sodan lehdellä oli, mitä Suomeen tulee, Viaporin linnoituksen antautuminen, jossa petoksella oli osansa, saaden virikettä samoista hallituksen vastaisista vehkeilypyrinnöistä, jotka olivat ilmenneet vuoden 1788 salahankkeissa. Mutta Ruotsi oli melkein kokonaan jättänyt Suomen oman onnensa turviin. Sodan parhaillaan riehuessa, jo sen alussa, keisari Aleksanteri I oli antanut manifestin, missä hän julisti Suomen yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan ja venäläinen ylipäällikkö oli vaatinut asukkaita tekemään uskollisuuden valan keisarille, käsky, jota osittain noudatettiin, mutta joka monin paikoin, varsinkin rahvaan keskuudessa, kohtasi vastustusta.

Keisarilla oli kuitenkin -- poliittisista järkevyyssyistä ja vapaampien länsimaisten aatteiden koskettamana -- aikomuksena antaa valloitetun maan säilyttää vanha ruotsalainen yhteiskuntajärjestyksensä ja myöntää sille siihen perustuva erikoisasema Venäjän valtakunnassa sekä siten kiinnittää Suomen kansa Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden tunteilla. Se uskollisuus ja urhoollisuus, jolla Suomen joukot olivat taistelleet maansa puolesta, oli herättänyt jalomielisessä Venäjän hallitsijassa kunnioitusta. Vaikkakin taistelu loppui Suomelle onnettomasti, ei sitä oltu turhaan käyty. Pietariin kutsuttu, eri säätyjen edustajista kokoonpantu suomalainen lähetystö antoi keisarille neuvon kutsua koolle Suomen valtiopäivät, mitä neuvoa hän myös noudatti. Kun ruotsalais-suomalaiset sotajoukot olivat siirtyneet pois maasta ja tämä siis oli heitetty oman onnensa nojaan, ja sodan lopputulos oli ratkaistu, mutta vielä ennenkuin rauhanneuvottelut Ruotsin kanssa olivat alkaneet, kokoontuivat "maan perustuslakien" mukaisesti, s.o. Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valitut Suomen säätyjen edustajat maaliskuussa 1809 valtiopäiville Porvooseen. Keisari oli itse läsnä ja antoi 29 p:nä maaliskuuta tuomiokirkossa pidetyssä juhlatoimituksessa säädyille allekirjoittamansa vakuutuskirjan, jossa lausuttiin, että, sitten kuin hän oli ottanut haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän "oli tahtonut vahvistaa ja vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet, mitkä kukin sääty mainitussa suuriruhtinaanmaassa erittäin ja kaikki sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka valtiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä edut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä niiden täydellisessä voimassa." Säädyt tekivät samassa juhlallisessa tilaisuudessa uskollisuuden valan ja tervehtivät keisaria maan laillisena hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana, samalla valassa velvoittautuen "järkkymättöminä säilyttämään maan perustuslait ja valtiosäännön." Valtiopäiväin lopettajaisiin 17 p:nä heinäkuuta saapui jälleen keisari, joka säädyille pitämässään puheessa julisti "jalon ja rehellisen" Suomen kansan "kansakuntain arvoon kohotetuksi lakiensa turvissa."

Keisarin vahvistaman valtiopäiväin päätöksen mukaisesti tuli maan korkeimmaksi hallitukseksi suomalaisista miehistä kokoonpantu hallituskonselji, jonka ensimäiset jäsenet nimitettiin valtiopäiväin vaalin mukaisesti ja joka joitakin vuosia myöhemmin 1816 sai keisarillisen Suomen senaatin nimen. Perustettiin kenraalikuvernöörinvirka, jonka hoitaja oli konseljin puheenjohtaja. Hallitsijalle tapahtuvaa Suomen asiain esittelemistä varten perustettiin 1811 ministeri-valtiosihteerin virka. Myöskin tämä toimi, samoin kuin yleensä kaikki virat Suomessa oli täytettävä kotimaisilla miehillä. Ainoastaan kenraalikuvernööri, keisarin edustaja Suomessa, voi olla venäläinen mies. Maata hallitsi siis keisari-suuriruhtinas suomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla. Vuonna 1811 keisari suoritti valtioteon, jonka merkitys maalle oli mitä suurin: hän yhdisti Suomen Venäjään kuuluneen osan (Viipurin läänin) jälleen suuriruhtinaskuntaan, joka nyt taas sai vanhat rajansa. Luonnottomasti toisistaan erotetut Suomen kansan osat liitettiin jälleen yhteen valtiolliseksi ja sivistykselliseksi kokonaisuudeksi.

Porvoon valtiopäivillä Suomi oli laillisten edustajiensa kautta tehnyt liiton tai sitovan sopimuksen Venäjän hallitsijan kanssa maamme yhdistämisestä Venäjään säilyttämällä sisäisen itsenäisyyden, s.o. valtiollisen erikoisaseman Venäjän valtakunnassa sisäisesti vapaana suuriruhtinaskuntana. Rauha Ruotsin ja Venäjän välillä tehtiin vasta saman vuoden syksynä, jolloin Ruotsi luopui vaatimuksistaan Suomen maakuntiin. Suomi oli näin itse ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Se oli vapaaehtoinen teko, joskin suoritettu vallitsevien olosuhteiden painon alla historiallisena välttämättömyytenä. Mitään uskottomuutta tai vallankumouksellista ei tähän tekoon sisältynyt. Tämä sopimus ja maassa voimassa olevien Ruotsin perustuslakien vahvistaminen teki Suomesta autonomisen alueen Venäjän valtakunnassa antaen sille oman valtiosäännön ja oman hallinnon. Venäjän keisari astui Ruotsin kuninkaan sijalle suuriruhtinaskunnan valtiosäännön sitomana hallitsijana. Valtiosäännön sisällys oli lausuttuna perustuslaeissa: Hallitusmuodossa v:lta 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirjassa v:lta 1789. Näin käsitettiin Suomen asema alusta alkaen, joskin sen valtio-oikeudellinen määrittely vasta myöhemmin täsmällistettiin. Suomi oli ei-suvereeni valtio omalaatuisessa reaaliunionissa Venäjän kanssa.

Kansanvapauden näkökannalta mainitut Ruotsin perustuslait, jotka tarkoittivat kuningasvallan vahvistamista, olivat jokseenkin ahtaat, mutta ne muodostivat kuitenkin lujan perustan perustuslaillisiin periaatteisiin pohjaavalle yhteiskuntalaitokselle ja suojan venäläistä autokratiaa vastaan. Osoituksena siitä pyhyydestä, jonka Suomen kansa antoi keisari Aleksanteri I:n ja hänen seuraajiensa vakuutuksille pitää loukkaamattomina voimassa nämä lait, ripustettiin nämä hallitsijavakuutukset kaikkiin maamme kirkkoihin.

Suomi kulki nyt kohti uusia kohtaloita. Se oli saavuttanut sisäisen itsenäisyyden, mutta Venäjän yliherruuden alaisena. Tulisivatko nämä kaksi tekijää, toinen länsimaista perintöä, toinen varttunut itämaisen itsevaltiuden maaperällä, sopimaan keskenään? Tähän kysymykseen aikalaiset vastasivat eri tavoin ajatuksin ja sanoin. Useimmat olivat epäileviä, joskaan he eivät avoimesti lausuneet julki ajatuksiaan, toiset luottivat, vaikka heikosti, tulevaisuuteen. Keisarin persoonallinen rakastettavaisuus ja "armo" sekä hänen viisaat valtiotekonsa antoivat virikettä heikoille toiveille. Hänen matkansa Suomessa 1819 lujitti näitä tunteita. Kansa tervehti lojaalisesti uutta hallitsijaa. Luotettiin keisariin, mutta ei Venäjään. Osoitettiin alamaista iloa ja virallista tyytyväisyyttä uuteen asemaan, mutta ilman vakaumusta. Sydän ei ollut mukana. Jälleenyhdistyminen Ruotsiin ei enää ollut ajateltavissa, varsinkaan ei senjälkeen kun keisari Aleksanteri ja kruununprinssi Kaarle Juhana olivat kohdanneet toisensa Turussa 1812, ja samana vuonna Ruotsin ja Venäjän välillä oli tehty sopimus. Oli pakko suhtautua oloihin sellaisina kuin ne olivat ja koetettava tehdä parasta uudesta asiaintilasta. "Jokaiselle, joka mielensä malttaen katselee päivien kulkua", Arwidsson kirjoitti Åbo Morgonbladiin vuonna 1821, "ja seuraa aikakausien mullistavia vaiheita, on helposti ilmenevä, että uusi aika on koittanut isänmaallemme. Entiset siteet ovat katkotut, toiset olot ovat tulleet sijalle, ja Aura katselee -- -- hämmästyksissään ympärilleen, tottumattomana siihen maailmaan, joka häntä ympäröi. Eivät hänelle sovi vanhat muodot; uusi elämä on sytytettävä uuden päivän koittaessa."

Suomen elämässä koitti rauhan kausi, mutta rauha oli pikemmin unta tai hervottomuutta. Valtiosääntöä ja lakeja pidettiin kunniassa ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta katsoen. Hallitus ja virkamiehet hoitivat maan asioita moitteettomasti ja isällisellä mahdikkuudella, talonpoika viljeli maataan ja kansa tyytyi oloonsa. Valtiopäivät eivät kokoontuneet -- perustuslakien mukaisesti oli hallitsijan asia kutsua ne koolle, milloin hän sen hyväksi katsoi -- ja lainsäädäntö sai levätä. Ei mitään uusia veroja (paitsi tullimaksuja) voitu ilman valtiopäivien suostumusta kantaa, jonka vuoksi valtiotaloudella oli suuria vastuksia voitettavana ja taloudellinen elämä oli laimeaa. Politiikka oli pannaan julistettu. Ankara sensuuri valvoi, ettei politiikan ja yleisten valtionasiain harrastus painetun sanan välityksellä voinut saada virikettä. Arkielämä pienine askareineen ja harrastuksineen painoi leimansa koko yhteiskuntaan. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana (1825-1855) valonarkuus kävi vielä suuremmaksi ja virkavaltainen painostus lisääntyi, joskaan maan lakeja ei yleensä rikottu. Helsingistä oli 1819 tullut maan pääkaupunki ja sinne muutettiin Turun kaupungin vuonna 1827 sattuneen palon jälkeen yliopistokin, mikä ei ollut satunnainen vaan tarkoituksellinen maan hallinnollisen ja sivistyksellisen keskuksen siirto itää kohti, lähemmäksi Venäjän pääkaupunkia.

Mutta nämä paikallaanolon, ehkäistyn yhteiskuntakehityksen ja ulkonaisen rauhan vuosikymmenet olivat odotuksen aikaa. Pinnan alla vaikutti hiljaisuudessa kätkettyjä voimia, jotka valmistivat uutta kehitystä. Hallituksessa ja virkamieskunnassa vallitseva virkavaltainen passiivisuus oli samalla yhteiskunnan suojana ulkoapäin tulevia vahingollisia toimenpiteitä vastaan ja säilytti historiallisen perinnön loukkaamattomana vastaisten kehitysmahdollisuuksien varalle.

Uusi sukupolvi varttui ja sen mukana alkoivat raittiimmat tuulet puhaltaa Suomen yhteiskunnan ummehtuneeseen ilmakehään. Valtioelämään ne eivät aluksi päässeet tunkeutumaan, mutta isänmaallinen kulttuurityö, liittyen Porthanin ajan traditsioneihin, alkoi jälleen etenemisensä, luonteeltaan epäpoliittisena, mutta vaikutuksiltaan saavuttaen mitä suurimman kansallis-poliittisen merkityksen. "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla, siis olkaamme suomalaisia" oli tunnussana. A.I. Arwidsson, Turun yliopiston dosentti -- "ensimäinen fennomaani" -- oli jo aikaisemmin lämpimän isänmaallisesti ja herättävin sanoin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka välttämätöntä oli uudessa Suomessa luoda henkiseen viljelykseen enemmän kansallista isänmaallisuutta sekä työskennellä suomenkielen viljelemisen ja käytön hyväksi, myöskin julkisessa elämässä. J.L. Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, julkaisi 1830-luvulla ensimäiset, herättävät runonsa ja kuvauksensa, jotka loivat runollisen hohteen maamme luontoon ja kansaan. Vuonna 1848 ilmestyi ensimäinen osa hänen runosarjaansa "Vänrikki Stoolin tarinoita", kuvauksia Suomen viime sodasta, jotka valtavasti kohottivat isänmaallista tunnetta, uskoa oman kansan voimaan ja tulevaisuuteen. Ylioppilaiden kevätjuhlassa saman vuoden toukokuussa kaikui ensi kerran Runebergin "Maamme laulu", josta sitten tuli Suomen kansallislaulu. Samaa uomaa noudatti Z. Topeliuksen lyyrillinen runotuotanto, kun taas hänen romaanijaksonsa "Välskärin kertomukset" esitti sarjan kuvia Suomen kansan historiasta, sen taisteluista sodan ja kulttuurin aloilla lähinnä kuluneiden vuosisatojen aikana.

Kansallinen liike ilmeni lisääntyneenä suomenkielen ja suomalaisen kansanaineksen henkisen viljelyksen harrastuksena. Erikoinen seura "Suomalaisen kirjallisuuden seura" perustettiin vuonna 1831 näiden harrastusten edistämistä varten. Elias Lönnrot kokosi Suomen ja Kauko-Karjalan erämaista ennen varsin vähän tunnettuja kansan vanhoja runoja ja lauluja sekä julkaisi (1835) Suomen kansalliseepoksen "Kalevalan". Yhä useampia suomenkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä. Virallisella taholla ei oltu nurjamielisiä näitä suomenkielen kohottamista tarkoittavia pyrkimyksiä kohtaan, niissä kun nähtiin keino yhteenkuuluvaisuutta Ruotsiin vireillä pitävän ajatuskannan heikentämiseksi. Suomi otettiin oppiaineeksi oppikouluihin ja erikoinen suomenkielen opettajanvirka perustettiin yliopistoon (1850). Kuinka tärkeätä isänmaan ja yhteiskunnan kannalta -- siinä mielessä missä Arwidsson oli sen käsittänyt -- oli kohottaa ja edistää kansankieltä sekä saada se käytäntöön ylemmässä yhteiskuntaelämässä, sitä ennen muita tehosti filosofi ja sanomalehtimies J.V. Snellman, ajattelun ja toimen patriootti. Mutta kun "fennomanian" vaikutukset alkoivat näkyä kansassa lisääntyvänä kansallistuntona ja varttuvana yleisten asioiden harrastuksena, silloin alkoivat vallitsevan hallitussuunnan miehet käydä levottomiksi yltyvän kansanvaltaisuuden ja sarastavan suomalaisen separatismin johdosta. Kovennettuja sensuurimääräyksiä annettiin ja muiden kuin uskonnollisia ja taloudellisia aloja koskettelevien suomenkielisten julkaisujen painatus kiellettiin. Mutta nämä ja muut ehkäisevät toimenpiteet vain vahvistivat vapaudenkaipuuta ja varmistivat sitä käsitystä, että asema oli kestämätön.

Euroopan vapausliikkeet, jotka vuonna 1848 puhkesivat ilmi, olivat saaneet vastakaikua myöskin Suomen sivistyneessä nuorisossa ja antaneet poliittista väritystä äskenheränneille isänmaallisille pyrkimyksille. Itämaisen sodan puhjettua 1854 heräsi nuoremmissa isänmaanystävissä toivo, että suurempi vapaus koittaisi Suomen kansalle. Toisten toiveet ulottuivat vielä pitemmälle ja saivat itsenäisyydenkaipuun leimahtamaan ilmoille. Voiton langetessa länsivalloille katsottiin meillä olevan mahdollisuuksia saavuttaa Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen valtiollinen riippumattomuus unionissa Ruotsin kanssa. Eräs Tukholmassa olevista suomalaisista siirtolaisista, kirjailija E. von Qvanten, ryhtyi julkisesti näitä toiveita tulkitsemaan. Hän vaati Ruotsia ottamaan osaa sotaan, josta palkintona tulisi olemaan Suomen jälleen yhdistäminen Ruotsiin, mikä hänen mielestään vastasi suomalaisten hiljaisuudessa hautomia toiveita. Mutta herännyt suomalainen kansallistunto vaati, että yhtyminen Ruotsiin saisi toisen luonteen kuin aiemmin. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen kesken oli tehtävä liitto, jossa Suomi olisi itsenäisenä valtiona, mutta saman kuninkaan alainen kuin Ruotsi.

Yleisempää vastakaikua tällaiset kauaskantavat valtiolliset ajatukset eivät Suomessa saaneet osakseen -- vanhemmassa ikäpolvessa lojaalisuudentunne oli vilpitön -- mutta niitä vaalittiin kyllä radikaalisvapaamielisemmissä nuoremmissa akatemisissa piireissä, missä välttämättömyys saada Suomi irroitetuksi Venäjästä oli "poliittinen selviö". Niissä ajateltiin ja uneksittiin, kuten eräässä Ruotsiin lähetetyssä kirjeessä sanotaan, "kuinka nyt vihdoin hetki oli tullut, jolloin heidän rakastettu isänmaansa olisi temmattava irti vihatusta kietovasta Venäjän vallasta ja se nyt vapaana olisi palaava vanhan koetellun, meren tuolla puolen olevan ystävänsä luo, joskaan ei aivan samoin ehdoin ja edellytyksin kuin niiden viimeksi erotessa." Tähän suuntaan käyvät vapaudenkaipuun kannattamat nuorukaishaaveilut antoivat myös leiman siinä tunnetussa tilaisuudessa Helsingissä vuonna 1855 vallinneelle mielialalle, jossa suurehko joukko akateemisen nuorison henkisesti lahjakkaimpia edustajia juhlallisessa toveriseurassa joi maljoja ranskalaisten ja englantilaisten sotapäälliköiden ja valtiomiesten kunniaksi. Tämä kohtaus, tunnettu Töölön-tapahtuman nimellä, herätti aikanaan suurta huomiota ja korkeissa viranomaisissa aivan luonnollista suuttumusta. Mutta rauha teki pian lopun silloin vielä aivan haaveellisista vapauden- ja itsenäisyydentoiveista. Niiden nuorten intoilijain piiriin, jotka tähän aikaan uskalsivat ajatella kauas ja korkealle Suomen vapaudesta, kuului myös sittemmin kuuluisa tiedemies ja napaseutujentutkija A.E. Nordenskiöld. Kaksi vuotta myöhemmin hänen oli pakko, kenraalikuvernööri kreivi Bergin vaatimuksesta, eräässä akateemisessa juhlassa pitämänsä varomattoman hallituksenvastaisen puheen johdosta jättää isänmaansa.

Paljoa lujemmin perustettu kuin nämä valtiolliset unelmat, jotka rauhanteko hälvensi, oli toive ja pyrkimys luoda Suomen vapaus sen voimassaolevan valtiollisen aseman pohjalle, saattaa maa todella osalliseksi niistä perustuslaillisista oikeuksista, jotka se valtiosääntönsä nojalla omisti, sekä niistä muista eduista, "jotka ovat välttämättömät vapauteen kerran tottuneelle kansalle". Keisari Nikolain kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle saivat tämänsuuntaiset toiveet vauhtia. Vapaamielinen puolue muodostui niiden ensimäiseksi kannattajaksi. Uusi hallitsija oli, kuten edeltäjänsäkin, antanut hallitsijavakuutuksensa Suomen kansalle vahvistaen siten sen valtiojärjestyksen ja lait. Hänestä oli vallalla se käsitys, että häntä elähdyttivät toiset ja vapaamielisemmät mielipiteet kuin hänen isäänsä. Alettiin nyt vapaammin ja julkisemmin tuoda ilmi herääviä kansallis-valtiollisia toiveita, eritoten mitä tuli perustuslaillisen valtiojärjestyksen jälleen elvyttämiseen lähinnä kutsumalla maan säädyt valtiopäiville. Yliopiston 1856 viettämässä kruunausjuhlassa professori F.L. Schauman lausui peittelemättä julki maan toiveet ja tarpeet tässä suhteessa. Myöskin sanomalehdistö alkoi käyttää selvempää kieltä tästä maamme silloisesta elinkysymyksestä puhuessaan. Mutta mitään toimenpiteitä ei kuulunut lähinnä seuraavana aikana ja tyytymättömyys alkoi jälleen kasvaa. Eivät ainoastaan venäläiset vallanpitäjät olleet epäröivällä kannalla, myöskin venäläisen hallitussuunnan alaisena kasvatettu virkavalta pelkäsi vapaiden yhteiskunnallisten voimien osanottoa valtiolliseen elämään. Moni katsoi tämän todistavan, niinkuin eräs Ruotsiin kirjoitettu kirje osoittaa, "kuinka Venäjän politiikka Suomessa yhä vielä pääpiirteiltään oli sama kuin ennen, aina yhtä liukas ja valheellinen, kuinka ne, jotka eivät siihen olleet luottaneet, olivat olleet oikeassa, ja kuinka ne, joissa se oli herättänyt joitakin toiveita, olivat pahasti pettyneet". Mutta, tässä muodossa kansan vapaudenpyrkimys ulkonaisten olojen suosimana sittenkin pääsi toteutumaan.

Keisarin antamalla julistuskirjalla oli tammikuussa 1862 kutsuttu koolle eri säätyjen edustajista vaalin nojalla kokoonpantu valiokunta, jonka tuli korvata säädyt, "siksi kunnes olosuhteet sallisivat niiden koolle kutsumisen". Tämä sisälsi eräänlaisen myönnytyksen maan toiveille, mutta mitään laillista edustajakokousta, jolla olisi perustuslakien edellyttämä päättämisvalta maan asioissa, ei "tammikuunvaliokunnasta" voinut tulla. Sen hyväksyminen suomalaisten taholta olisi voinut aiheuttaa arveluttavia seurauksia maan valtiollisille oikeuksille ja niiden käyttämiselle. Perustuslaillinen kanta, "laillisuuskanta", tuli nyt ensikerran yhteiskunnan mielipiteen taholta esille täysin täsmällisesti ilmilausuttuna niissä vastalauseissa, joissa valiokunnan astuminen valtiopäivien sijalle osoitettiin perustuslainvastaiseksi, sekä samaan suuntaan käyvässä maan etevimpien miesten allekirjoittamassa, hallitsijalle osoitetussa adressissa. Adressia ei kuitenkaan koskaan lähetetty, kun keisari, saatuaan tiedon julistuskirjan Suomessa herättämästä mielialasta, sitä ennen oli antanut selityksen valiokunnan toimivallasta, mikä selitys oli omiansa hälventämään vallitsevan levottomuuden. Sen kanssa yhtäpitävästi valiokunta kokoontuessaan selitti, ettei sillä ollut valtaa astua valtiopäivien sijalle, vaan katsoi tehtävänsä olevan valmistavaa laatua. Tällä voimakkaaseen yhteiskunnan mielipiteeseen perustuvalla kannalla oli toivottu vaikutus. Seuraavaksi vuodeksi, 1863, julkaistiin valtiopäiväkutsumus perustuslaillisessa järjestyksessä, ensi kerran vuoden 1809 jälkeen. Kevättunnelma heräsi maassa, kun valtiopäiväkutsumus julkaistiin. Ihmettelyn ja valoisten toiveiden valtaamana kuunteli senaatintorille Helsingissä kokoontunut yleisö niitä airuiden torventoitotuksia, joilla valtiopäivät syyskuussa 1863 julistettiin alkaneiksi ja jotka näyttivät ennustavan uuden ajan koittoa Suomelle.

Keisari-suuriruhtinas saapui Helsinkiin ja avasi itse valtiopäivät valtaistuinpuheella, jossa hän toi ilmi aikomuksensa "pitää kiinni niistä perustuslaillis-monarkistisista periaatteista, joita kannattaa Suomen kansan vakaumus ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja laitosten kanssa" sekä laajentaa sitä itseverotuksen oikeutta, mikä säädyillä perustuslakien mukaisesti on, ja antaa niille esitysoikeuden. "Te tunnette", keisari lausui puheensa lopussa, "mielenlaatuni ja miten rakas minulle on niiden kansojen onni ja menestys, jotka ovat uskotut minun huolenpitooni. Ei yksikään minun toimistani ole saattanut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan kesken. Minä toivon, että tämä luottamus edelleen niinkuin tähänkin asti pysyy sen hyvän välin takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja uskolliseen kansaan. Se on voimakkaasti edistävä tämän sydämelleni erittäin rakkaan maan menestymistä, ja on antava minulle uutta aihetta kutsua Teitä määräajoin kokoontuville valtiopäiville."

Suomen perustuslaillisen valtiojärjestyksen uudelleen voimaan saattaminen tapahtui, merkillistä kyllä, samaan aikaan kuin Puolan kapina verisesti kukistettiin. Puola menetti viimeiset autonomiansa jäännökset ja Venäjän mahtivalta toteutettiin siellä häikäilemättömästi. Nämä kaksi Venäjään yhdistettyä "valtiota" saivat samanaikuisesti kokea aivan päinvastaisia kohtaloita. Myötätunto Puolan vapaustaistelua ja säälivä osanottavaisuus sen kovaa kohtaloa kohtaan oli tähän aikaan Suomessa voimakas, mutta nämä tunteet tulivat julkisuudessa tuskin näkyviin. Puolan seikkailu näytti lähinnä olevan omansa osoittamaan Suomelle, mitä tietä sen _ei_ pitäisi kulkea päästäkseen päämaaliinsa: mahdollisimman suureen maan ja kansan vapauteen. Rauhallisen politiikan ja kehityksen tie johtikin Suomessa jokseenkin kauas, ennenkuin vastustus tuli liian voimakkaaksi.

Valtiopäivien eloonherättämisellä alkava uusi perustuslaillinen aikakausi osoittautui onnelliseksi Suomen kansalle. Se näytti olevan omiansa lujittamaan maan sisäistä itsenäisyyttä ja suuressa määrin edistämään sen kehitystä. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomelle uusi, säätyedustukseen perustuva valtiopäiväjärjestys, uusi "peruuttamaton perustuslaki", joka takasi ja järjesti säätyjen valtuudet sekä osanoton lainsäädäntöön ja valtiontaloudenhoitoon. Valtiopäivät tulivat nyt määräaikaisiksi. Lainsäädäntötyö sai uutta vauhtia tuottaen siunausta yhteiskuntaelämän kaikille aloille. Uusi voima alkoi vaikuttaa Suomen taloudellisessa elämässä. Kulkuneuvot kehittyivät laajalle kautta maan ulottuvan rautatieverkon avulla ja raha-asiat saatettiin hyvään kuntoon. Jo vuonna 1865 oli toteutettu rahanmuutos, jonka kautta metalliraha (hopea) tuli lailliseksi maksuvälineeksi ja Suomi sai oman rahayksikön (markka ja penni). Vuonna 1877 otettiin käytäntöön kultarahakanta. Suomen pankki oli asetettu valtiopäivien valvonnan alaiseksi.