Part 13

Valtiomuotokysymys kohosi nyt etualalle. Suomi oli hallituksen julistuksella 4 p:ltä joulukuuta 1917 ja eduskunnan hyväksyttyä sen julistautunut riippumattomaksi tasavallaksi, mutta uutta, siihen perustuvaa valtiosääntöä eduskunta ei vielä ollut säätänyt, ennenkuin kapina puhkesi, ja muodollisesti Suomi oli, perustuslakiensa mukaisesti, vielä monarkia, joskin vailla hallitsijaa. Mikään muu valtiomuoto kuin tasavaltainen ei itsenäisyysjulistuksen ja silloin vallitsevan vallankumouksellisen hurmion aikana ollut ajateltavissa. Sota ja vallankumouksen täydellinen kukistaminen oli kuitenkin tässä kohden tehnyt aseman toisenlaiseksi, ja monarkistinen mieliala oli maassa vapaustaistelun kestäessä varttunut voimakkaaksi. Maan ulkopoliittiselle asemalle ja ulkokohtaiselle turvallisuudelle katsottiin monarkian sisältävän suurempia takeita, ja myöskin sisäisille olosuhteille näytti luja hallitusvalta tarpeen vaatimalta. Hallituksessa monarkistinen kanta oli vallitseva, eduskunnassa mielipiteet kävivät sangen eri suuntiin. Pienellä enemmistöllä eduskunta periaatteellisesti teki päätöksen monarkistisen valtiomuodon voimaansaattamisesta, mutta tälle pohjalle laadittu ehdotus ei eduskunnan istunnossa 7 p:nä elokuuta saavuttanutkaan päätöksen heti voimaanastumiselle laissa säädettyä enemmistöä, mistä seurasi, että asia oli jääpä lepäämään yli seuraavien eduskuntavaalien. Vanhat ruotsinaikaiset perustuslait jäivät näin ollen voimaan. Välttääkseen hallitsijan valinnan lykkäytymistä tuonnemmaksi eduskunta 58 äänellä 44:ää vastaan päätti hallitukselta anoa, että se ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaista kuninkaanvaalia varten, jota v:n 1772 hallitusmuoto edellytti kruununperimyksen katketessa. Hallituksen neuvottelut hallitsijaehdokkaasta johtivat siihen, että Hessenin prinssi Friedrich Karl, Saksan keisarin lanko, asetettiin Suomen kuninkaanvaltaistuimen ehdokkaaksi. Suuresti epäröityään oli hän siihen suostunut. Kuninkaanvaali suoritettiin kuitenkin vasta 9 p:nä lokakuuta ja Suomessa valmistauduttiin ottamaan vastaan valittua hallitsijaa. Ennenkuin tämä ehti tapahtua, tuli Saksan vallankumous ja keskusvaltain suuri luhistuminen, mikä yhdellä iskulla mursi Saksan valta-aseman.

Tämän kautta muuttui poliittinen asema myöskin Suomeen nähden kokonaan. Sen jälkeen kuin länsivallat olivat tulleet Euroopan rajattomiksi herroiksi, ei Saksa enää voinut olla meidän ulkonaisena tukenamme. Englanti ja Ranska selittivät, etteivät ne tunnustaisi valittua saksalaista prinssiä Suomen kuninkaaksi, ja ehtona maamme varustamiselle elintarpeilla vaativat he saksalaisten joukkojen poissiirtämistä. Varsinkin tämä leipäkysymys pakostakin teki Suomen aseman länsivalloista riippuvaksi. Joulukuun alussa saksalaiset joukot lähtivät Suomen mantereelta Suomen kansan vilpittömien kiitollisuuden ja kaipauksen tunteiden saattamina. Muuttunut poliittinen tilanne vei siihenkin, että kuninkaanvaali oli peruutettava. Joulukuun lopulla Hessenin prinssi kieltäytyi hänelle tarjotusta kruunusta, ja siten monarkistisen aatteen toteuttaminen Suomessa jäi sikseen.

Muuttuneen poliittisen orienteerautumisen johdosta Svinhufvud luopui valtionhoitajan toimesta 12 p:nä joulukuuta, minkä jälkeen eduskunta valitsi valtionhoitajaksi kenraali Mannerheimin, joka jo toukokuussa oli luopunut ylipäällikön tehtävästä. Myöskin hallituksessa tehtiin eräitä, uusia olosuhteita vastaavia henkilömuutoksia. Uudet eduskuntavaalit suoritettiin maaliskuussa 1919 ja johtivat varmaan tasavaltalaisenemmistöön, kun sosialistien 80 edustajapaikkaa otettiin lukuun. Toukokuussa eduskunnalle annettiin tasavaltaiselle pohjalle laadittu valtiosääntöesitys. Pitkien neuvotteluiden ja eräiden muutosten jälkeen tämä uusi perustuslaki hyväksyttiin 21 p:nä kesäkuuta ja sai valtionhoitajan vahvistuksen 17 p:nä heinäkuuta, joten Suomi lopullisesti sai tasavaltaisen valtiosäännön, missä entisen yksikamarisen eduskunnan käsiin annettiin laaja parlamenttaarinen valta. Uuden lain mukaisesti tuli eduskunnan suorittaa valtakunnan ensimäisen presidentin vaali. Vaali tapahtui 25 p:nä heinäkuuta 1919, jolloin Suomen tasavallan ensimäiseksi presidentiksi valittiin kahden keskustapuolueen, edistysmielisten ja maalaisliittolaisten ehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg. Oikeistopuolueet äänestivät kenraali Mannerheimiä.

Niiden valtojen lisäksi, jotka aikaisemmin olivat tunnustaneet Suomen itsenäiseksi valtioksi, oli kevään ja kesän kuluessa tullut useita muita, kuten Englanti, Yhdysvallat ja Japani toukokuussa, Romaania, Belgia, ja Italia kesäkuussa y.m. Näin ollen Suomen kansojen kesken yleisesti tunnustettu täysivaltaisuus oli kansainvälis-oikeudellinen tosiasia, jota myöhemmin vielä vahvisti sen ottaminen jäseneksi Kansainliittoon. Diplomaattisia suhteita ulkovaltoihin oli vähitellen kehitetty, ja myöskin kauppayhteys oli muuttunut vilkkaammaksi.

Venäjään nähden Suomi yhä edelleen oli sotakannalla. Rauhanneuvotteluja oli Saksan turvin yritetty Berliinissä elokuussa 1918, mutta tuloksitta. Neuvottelut alettiin uudelleen Tartossa keväällä 1920 ja johtivat lopultakin 14 p:nä lokakuuta tehtyyn rauhansopimukseen. Suomen alue lisääntyi Pohjoisen Jäämeren rannalla sijaitsevalla Petsamolla. Mutta eräiden Itä-Karjalan väestöltään suomenkielisten osien yhdistäminen Suomeen raukesi. Tätä yhdistämistä olivat laajat piirit maassamme, samoin kuin mainittu väestö itse toivoneet, ja sen vapauttamiseksi Venäjän vallasta olivat suomalaiset vapaaehtoiset joukot taistelleet Aunuksessa. Näin haipui viimeinen jäännös niistä "suursuomalaisista" toiveista ja unelmista, jotka sodan jälkeen olivat elähdyttäneet suurta osaa Suomen yhteiskuntaa.

Maailmansodan myrskyn mainingit eivät vielä ole asettuneet eikä uuden, täysivaltaisen Suomen asema ole voinut saavuttaa sitä lujuutta ja vakiintumusta, mikä on välttämätön rauhalliselle kehitykselle. Mutta tässä suhteessa sen laita ei ole huonompi vaan pikemmin parempi kuin toisten maailmansodan yhteydessä syntyneiden tai sen koskettamien pienten valtioiden. Se voi rakentaa vanhan valtiollisen järjestyksen pohjalle, joskin uuden valtiomuodon turvin. Länsimainen sivistys oli maahamme lujasti juurtunut jo kauan ennenkuin se otti kohtalonsa omiin käsiinsä, eikä tätä sivistystä idästä tullut vaikutus ole voinut tai ehtinyt tukahduttaa tai muuksi muuttaa. Pitkä, sitkeä taistelu kansallisen ja valtiollisen vapauden puolesta on lisännyt sen itsenäisyysliikkeen siveellistä ja poliittista oikeutusta, ja kansamme on osoittautunut pystyvänsä itse hallitsemaan itseänsä. Mutta Suomen vapaata ja itsenäistä valtiota uhkaavat kuitenkin sekä sisäiset että ulkoiset vaarat. Ensinmainitut eivät ole etsittävissä vain jyrkistä luokkaeroavaisuuksista ja bolshevistisen hapatuksen vaikutuksista, jotka yhä edelleen uhkaavat yhteiskuntaa, vaan myös siitä puoluehajaannuksesta ja niistä väritykseltään kiihkokansallisista puolueriidoista, jotka sisäisesti ja ulospäin ehkäisevät ja lamauttavat yhteistyötä ja jotka varsinkin tulevat näkyviin puoluekomennossaan tasapainoa vailla olevassa eduskunnassa. Niiden juuret ovat vähemmän vallitsevissa yhteiskuntaoloissa kuin eräissä suomalaisen kansanluonteen ominaisuuksissa eivätkä ne sen vuoksi voi olla vain ohimenevää laatua. Se kaikkien yhteiskuntaa säilyttävien voimien kokoomus, se yksimielinen ja luja tahto, josta vapaussota todisti, ei kauan kestänyt; se särkyi pian -- oire, joka tulevaisuuteen nähden ei ole ilahduttava. Ulkoiset vaarat johtuvat ensi sijassa maamme asemasta. Sen kaukaisuus suojelee sitä tosin jonkun verran joutumasta suurten poliittisten intressien leikkiin, mutta se antaa myös maalle eristetyn aseman, missä se on vailla toiveita saada tukea ja apua miltään Euroopan nyt mahtavalta valtiolta, jos sen kimppuun jälleen hyökätään ja se pakotetaan taas ryhtymään taisteluun itäistä naapuriaan ja vanhaa sekä ainoata vihollistaan vastaan. Sen on melkein yksinomaan turvauduttava omaan voimaansa ja omiin mahdollisuuksiinsa, mutta siksipä olisikin sisäinen kokoomus ja luja, puolueista mahdollisimman riippumaton hallitusvalta sitä välttämättömämpi.

Suomen ulkopolitiikka ei vielä ole vakiintunut. Sitä määräävät hetken todelliset tai luulotellut edut. Historiallinen ja sivistyksellinen yhteys germaanisen maailman ja lähinnä skandinavisten Pohjoismaiden kanssa ynnä maamme maantieteellinen asema näyttää, huolimatta Ruotsin kanssa sattuneista tilapäisistä etujen vastakohdista, olevan omansa määräämään sen pohjan, jolle Suomen ulkopoliittiset pyrkimykset pitempää tulevaisuutta silmällä pitäen varmimmin voidaan perustaa, ja valtakunta siten myös yhä lujemmin kiinnittää länsimaihin. Tämän ehtoja on, että Suomen kansa yhä enemmän, joskin kaikessa vaatimattomuudessa, osaa pysyttäytyä todellisena, katsantotavoissaan ja pyrkimyksissään ylevyyttä etsivänä sivistyskansana ja uutteralla työllä ja säästäväisyydellä lujittaa taloudellista voimaansa, sekä pyrkii vapaaksi sellaisista yltiökansallisen kiihkomielen ja omahyväisyyden vioista, jotka ovat nousukaskansojen ja itsenäiseen valtiolliseen elämään kypsymättömien yhteiskuntien tunnusmerkki. Tähän on meidän politiikkamme pyrittävä. Suomen valtakunnan tai "suomalaisen kansallisvaltion" eristäytymistä germaanisesta maailmasta ei voi korvata keinotekoinen liittyminen Suomenlahden eteläpuolella oleviin uusiin valtioihin, joiden olemassaolo, niin hyvin sivistyksellisesti kuin taloudellisesti ja poliittisesti, on paljoa epävarmempi ja heikompi kuin Suomen.

Mutta joka tapauksessa, sen hitaan, asteittaisen kehityksen, sen ihmeellisen onnellisten olosuhteiden yhtymisen, jotka ovat ominaisia itsenäisyytemme historialle ja jotka todistavat korkeamman johdon ilmenemistä kansamme kohtaloissa, täytyy herättää se turvallinen tunto, että saavutettu päämäärä, Suomen kansan itsenäisyys, jää pysyväiseksi, joskin monia vaikeuksia, pettymyksiä, taisteluja ja uhrauksia vielä on edessä, ennenkuin tämä päämäärä on lujitettu.