Part 12

Helsingistä saapuneet tiedot ja hätähuudot ja Ruotsin torjuva kanta kehottivat kuitenkin ponnistuksiin suoranaisen sotilaallisen avun saamiseksi Saksalta. Ne saivat osakseen Saksan sotilaallisen johdon täyden ymmärtämyksen, mutta Saksan hallitus asettui erittäin epäröivälle kannalle sellaiseen yritykseen nähden, niin hyvin yleis- ja sisäpoliittisista syistä kuin siksi, että sen arveltiin voivan häiritsevästi vaikuttaa saksalais-venäläisiin rauhanneuvotteluihin. Nämä keskeytyivät kuitenkin äkkiä 11 p:nä helmikuuta ja kaksi päivää myöhemmin pidettiin Homburgissa suuri poliittinen sotaneuvostonkonferenssi, johon keisarikin otti osaa. Tässä päätettiin uudelleen ryhtyä aktiiviseen sotapolitiikkaan idässä ja ensiksi aloittaa eteneminen Itämerenmaakunnissa, mikä tapahtuikin heti aselevon päätyttyä 18 p:nä helmikuuta. Sotilaallisella johdolla oli nyt suurempi toimintavapaus eikä sotaretki Suomeen ollut ristiriidassa, vaan päinvastoin sopusoinnussa sen itäisten suunnitelmien kanssa. Jo 14 p:nä helmikuuta, Homburgin konferenssin jälkeisenä päivänä, kenraali Ludendorff lähetti Suomen Berliinissä olevalle lähettiläälle kehotuksen tehdä uuden suoranaisen pyynnön saksalaisen sotilasapuretkikunnan lähettämisestä Suomeen ja 21 p:nä helmikuuta oli hänet kutsuttu Saksan päämajaan.

Kenraali Ludendorff ilmoitti, että sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen nyt oli mahdollinen siinä tapauksessa, että Suomella oli siitä etua ja että sitä siellä katsottiin tarpeelliseksi ja toivottavaksi. Vastaus kuului, että maan hädänalaiseen tilaan katsoen niin hyvin hallitus kuin yhteiskuntaa säilyttävät ainekset Suomessa ilolla tervehtisivät sellaisen avun lähettämistä, ja niin oli Saksan avustusretki periaatteessa päätetty toimenpide. Ensin oli lähetettävä muutamia sota-aluksia Ahvenanmaalle, ja pian sen jälkeen laskettaisiin sotajoukko, suuruudeltaan noin divisiona, maihin jollakin sopivalla kohdalla Suomen länsirannikolla. Tietysti tämä retki ei tarkoittanut yksinomaan ihmisystävällisen tehtävän täyttämistä. Niin pitkälle menevään ritarillisuuteen ei Saksalla totta tosiaan siihen aikaan ollut varaa. Se saksalais-sotilaallinen tehtävä, jota sillä tarkoitettiin, oli lähinnä estää englantilaisia joukkoja etenemästä Muurmannin rannikolta Pietariin ja ehkäistä siten uuden itäisen sotarintaman muodostuminen. Samalla toivottiin saatavan mahdollisimman vapaa tie Venäjän pääkaupunkiin sen varalta, että sen valloittaminen osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta myöskin Suomen vapauttaminen venäläisestä bolshevikkivallasta ja sen riippumattomuuden turvaaminen oli Keski-Euroopalle niin poliittisesti kuin taloudellisesti ja sivistyksellisesti tärkeätä.

Sodanjohdon taholla tehdyn päätöksen toteuttaminen kohtasi vielä erinäisiä vaikeuksia, mutta ne voitettiin. Maaliskuun 3 p:nä allekirjoitettu Saksan ja Venäjän välinen rauhansopimus ei myöskään ollut asiaan vaikuttavana esteenä. Jo maaliskuun alussa saapui saksalaisia sota-aluksia sekä pienehkö maihinnousujoukko Ahvenanmaalle, jotavastoin pääretkikunta, n.s. Itämeren-divisiona, kenraali, kreivi von der Goltzin johdolla vasta 1 p:nä huhtikuuta lähti yli Itämeren pyrkimään Suomen mantereelle. Alkuperäisestä aikomuksesta laskea joukot maihin länsirannikolla oli luovuttu pääasiallisesti strategisista syistä, ottamalla huomioon Suomen silloinen sotatilanne, ja valittu Hanko maihinnousupaikaksi. Retkikunta saapui sinne 3 p:nä huhtikuuta, jonka jälkeen sotatoimet ja eteneminen Helsinkiin pitkin rannikkorataa heti alkoivat. Punaisten heikko vastarinta murrettiin helposti -- jo se tieto, että vastassa oli sotaan tottuneita saksalaisia sotureita, herätti jonkun verran pelkoa. Heidän sotavoimansa olivat myös tässä osassa maata heikentyneet, kun oli täytynyt lähettää lisäjoukkoja Tampereelle, missä ratkaiseva taistelu parhaillaan oli käynnissä. Vasta Helsingin edustalla kohtasi saksalaisia hieman ankarampi vastarinta. Jo 10 päivää maihinnousun jälkeen, 12 p:nä huhtikuuta, saksalaiset joukot tunkeutuivat lännestä käsin pääkaupunkiin, samalla kuin saksalainen laivasto-osasto amiraali Meurerin johdolla Tallinnasta tuli kaupungin satamaan ja laski maihin pienehkön taistelujoukon. Venäjän laivasto, josta osa jo silloin oli lähtenyt itää kohden, ei tehnyt mitään vastarintaa. Hangossa saksalaisen päällystön kanssa tehdyn sopimuksen mukaan sen tuli pysyä puolueettomana ja heti vesien auettua purjehtia Venäjälle. Helsinki säästyi näin hävitykseltä, minkä Venäjän laivasto siellä olisi voinut aikaansaada, ja todennäköisesti olisikin toimeenpannut, jollei saksalaispelko olisi lamaannuttanut sen toiminnanhalua. Viaporin linnoitus miehitettiin taistelutta. Sitävastoin saksalaisten tunkeutuessa pääkaupunkiin syntyi katutaisteluita, joihin myös otti osaa valkoinen kaarti, joka siellä salaa oli aseistettu ja nyt sai mahdollisuuden päästä toimimaan. Jo seuraavana päivänä, 13 p., kaupunki oli puhdistettu kapinallisista aineksista ja kokonaan valkoisten käsissä. Riemulla väestö, joka nyt kahden ja puolen kuukauden hirmupäivien jälkeen taas saattoi hengittää vapaasti, ja lailliset viranomaiset, jotka jälleen voivat ryhtyä toimimaan, tervehtivät saksalaisia sotureita vapauttajinaan. Suurin osa punaisten sotavoimia, samoin kuin kapinan johtajat, olivat paenneet itään päin ja osa niistä pelastautui Venäjälle, siellä yhä edelleen avustaakseen venäläisten Suomen jälleenvalloittamispyyteitä.

Huhtikuun 6 p:nä oli toinen pienehkö saksalainen joukko-osasto Tallinnasta kenraali Brandensteinin johdolla noussut maihin Loviisassa, karkoittanut kaupungissa ja sen ympäristössä olevat punaiset joukot ja lähtenyt etenemään pohjoista kohti. Tämän retkikunnan tarkoituksena oli miehittämällä joku kohta Riihimäen--Viipurin rataosalla katkaista punaisten peräytymistie itään. Kahakoiden ja taistelujen jälkeen, sekä koettuaan muutamia vastoinkäymisiä, varsinkin Uudessakylässä, joka vähän aikaa oli saksalaisten hallussa, tämä joukko-osasto valtasi 18 p:nä huhtikuuta Lahden, joka oli punaisten pääpesäpaikkoja.

Samoihin aikoihin kuin saksalaiset joukot saapuivat maahan ja suorittivat ensimäiset sotatoimensa Etelä-Suomessa, oli tärkeitä sotatapahtumia sattunut myöskin rintaman pohjoispuolella. Asemataistelua oli siellä jatkunut eikä kapinallisten ja venäläisten onnistunut, niin usein ja eri kohdista rintamaa kuin he yrittivätkin, murtautua sen läpi tai saada sitä peräytymään. Ensi sijassa punaiset olivat menestymättä pyrkineet ottamaan haltuunsa Haapamäen--Pieksämäen radan, siten katkaistakseen valkoisilta lännen ja idän välisen yhteyden. Lukuisia, osittain ankaroita yhteentörmäyksiä oli sattunut pitkin koko linjaa, Lavialla, Ruovedellä, Vilppulassa, Kuhmoisissa, Sysmässä, Lusissa (Heinola), Savitaipaleella, Joutsenossa, Ahvolassa, Kavantsaarella, Muolaassa, Raudussa, Valkjärvellä y.m., mutta maaliskuun keskivaiheille saakka pysyi rintama jokseenkin muuttumatta. Mutta 16 p:nä maaliskuuta alkoi yhtenäisen suunnitelman mukaisesti valkoisen armeijan suuri rynnäkkö etelään päin, varsinkin Pohjois-Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä Tamperetta kohti, joka oli punaisen ja punavenäläisen armeijan lujimpia varustuksia ja tukikohtia. Keskusta (Wetzer) rynnisti taistellen Vilppulasta Orihveden ja Suinulan kautta Messukylään, itäinen sivusta (Wilkman) Jämsästä Orihvedelle, Kangasalle ja Lempäälään ja läntinen osaksi Vaskivedeltä ja Kurusta Teiskon kautta (Hjalmarsson), osaksi Ikaalisista Kyröskosken kautta (Linder) Tampereelle. Jo 24 p:nä maaliskuuta laukaistiin ensimäinen tykinluoti kohti kaupunkia, joka lähipäivinä joutui melkein piirityksiin. Punaisten tehdessä epätoivon vimmalla vastarintaa valloitettiin etukaupungit ja 3 p:nä huhtikuuta alkoi rynnäkkö itse kaupunkia vastaan. Kaksi päivää myöhemmin se ankaran, katu kadulta ja talo talolta käydyn taistelun jälkeen oli valkoisten hallussa. Tampereen valloitus, valkoisen armeijan suurin ja loistavin uroteko ja sodan verisin taistelu, oli vaatinut uhriksi lukuisasti kaatuneita ja melkoiset osat kaupunkia olivat tuhoutuneet, mutta tärkeä tulos vapaussodassa oli täten saavutettu. Punaisten valta oli tässä ensimäisessä suuressa voimainmittelyssä saanut ankaran iskun ja alkoi horjua, voimatta enää koskaan tointua. Osa Tampereelle kootuista ja kaupungin puolustukseen osaa ottaneista punaisista joukoista onnistui pelastautumaan etelään päin, mutta vankien lukumäärä nousi kuitenkin 10,000:een, minkä ohella 50 venäläistä tykkiä ja runsaasti muita aseita ja ampumatarpeita joutui hallituksenjoukkojen saaliiksi.

Samoihin aikoihin kuin Tampereesta taisteltiin ja sen valloituksen jälkeen eteni valkoisia joukkoja alituisesti taistellen (Karkussa, Mouhijärvellä y.m.) pohjoisesta käsin Satakuntaan Tampeeren--Porin radalle puhdistaen nämä seudut punaisista rosvojoukoista, jotka siellä olivat harjoittaneet kauheaa terroria ja tehneet hirvittäviä rikoksia (Noormarkussa, Suodenniemellä y.m.). Huhtikuun 11 p:nä valkoiset miehittivät Porin, sen jälkeen kuin punaiset ryöstettyään ja tuhottuaan omaisuutta olivat lähteneet kaupungista. Huhtikuun 18 p:nä vallattiin Rauma samoin ilman taistelua.

Turun väestö oli niin hyvin ennen kapinaa kuin sen kestäessä saanut paljon kokea. Punaisilla oli siellä rajaton valta eivätkä he terrorisoinneet ainoastaan kaupungin porvarillisia, vaan myös ympäristön rahvasta. Minkäänlainen vastarinta ei siellä ollut mahdollinen. Osa kaupungin asekuntoisia miehiä oli kapinan alkaessa lähtenyt pohjoiseen ja liittynyt jo mainittuun Uudenkaupungin suojeluskuntaan, toinen osa oli vetäytynyt saaristoon ja sitten Ahvenanmaalle (Vårdöhön) sekä siellä järjestänyt suojeluskunnan, n.s. "saariston vapaajoukon". Se sai aseita ja opettajia sotaharjoituksia varten Ahvenanmaan saksalaisilta joukoilta. Saatuaan vahvistukseksi pienen saksalaisen sotilas-osaston tämä joukko oli taistellut saaristoon sijoitettuja punakaartilaisia vastaan ja vallannut muutamia sikäläisiä saaria (Houtskarin ja Korpon). Tampereen valloitus ja Helsingin menetys sai punaisten sodanjohdon pelkäämään, että Turku ja koko Länsi-Suomi joutuisivat eristetyiksi yhteydestä itäänpäin, minkä lisäksi odotettiin hyökkäystä lännestä päin Ahvenanmaalla maihinnousseiden saksalaisten joukkojen taholta. Alkoi yleinen, sekä punaisen kaartin että punaisten perheiden pako itää kohden, päämääränä Venäjä. Suuret määrät ryöstämällä saatua omaisuutta otettiin mukaan. Huhtikuun 12 p:nä lähti viimeinen pakolaisjuna Turusta ja jo seuraavana päivänä "saariston vapaajoukko" marssi kaupunkiin. Samaan aikaan kuin Helsinki, vapautui näin Turkukin. Turusta länteenpäin olevat seudut Turun--Toijalan rataosan ja rannikon välillä puhdistivat "saariston vapaajoukko" ja muut erilliset suojeluskuntaosastot, kun taas saksalaiset, noustuaan maihin Loviisassa ja vallattuaan Helsingin, suorittivat saman tehtävän itäisellä Uudellamaalla. Tässä puhdistustyössä oli muiden paikallisten suojeluskuntien ohella osallisena entinen n.s. Pellingin joukko, joka Tallinnasta oli kuljetettu Danzigiin ja sieltä oli saksalaisen Itämeren divisionan mukana tullut Suomeen. Huhtikuun keskivaiheilla näin maan eteläisimmätkin seudut, suurta osaa Viipurin lääniä lukuunottamatta, olivat valkoisten hallussa.

Sotatilanne oli Suomessa parin viikon kuluessa täydelleen muuttunut. Kenraali Mannerheimin suuri kansanarmeija oli pitkin koko rintamaa lähtenyt liikkeelle ja painoi punaisten joukkoja etelään päin. Sieltä taas tunkivat päälle saksalaiset sotavoimat. Nekin olivat kenraali Mannerheimin ylipäällikkyyden alaiset. Näiden välillä ulottui huhtikuun keskivaiheilla lännestä itään kapea kaistale, joka vielä oli kapinallisten hallussa. Punaiset joukot oli kokoonpuristettu tälle ahtaalle alalle, mistä ne tasaisena virtana vetäytyivät itäänpäin tuhansittain heitä seuraavien pakolaisten seuraamina, päästäkseen mikäli mahdollista Viipuriin ja etsiäkseen pelastustaan Venäjältä.

Osa kenraali von der Goltzin joukoista alkoi Helsingin valloituksen jälkeen edetä pohjoiseen pitkin rautatielinjaa ja valtasi 22 p:nä huhtikuuta Riihimäen rautatieristeyksen, missä punaiset epätoivon vimmalla tekivät vastarintaa, sekä 26 p:nä Hämeenlinnan, juuri viime tingassa estäen punaiset surmaamasta satakunnan kuolemaan tuomitsemaansa kansalaista, jotka näin pelastuivat. Seuraavana päivänä pohjoisen armeijan etujoukot marssivat kaupunkiin ja yhteys Mannerheimin ja von der Goltzin joukkojen välillä oli tällä kohdalla saavutettu. Nämä Tampereelta tulevat valkoiset sotajoukot olivat etelää kohti tunkeutuessaan kohdanneet ankaraa vastarintaa. Varsinkin olivat taistelut sitkeitä Lempäälässä, jonne punaiset olivat koonneet vahvoja joukkoja, ja jossa seudun maantieteelliset suhteet tarjosivat oivallisen puolustusaseman.

Lahdessa saksalaiset joukot olivat pitäneet puoliaan punaisten hyökkäyksiä ja läpimurtautumisyrityksiä vastaan. Myöskin siellä oli saavutettu yhteys saksalaisten ja pohjoisen armeijan välillä siten, että Heinolan puolelta eräs joukko-osasto oli edennyt Lahteen saakka. Punaisten läntinen armeija, joka nyt oli eristetty radasta ja jonka peräytymistie Lahden luona oli katkaistu, täytti jäännöksillään Hauhon--Tuuloksen ja Lahden--Vesijärven väliset seudut. Epätoivon rohkeudella tämä pakolaisarmeija pyrki ulos ansasta, johon se oli joutunut, mutta onnistumatta. Kaikki käytettävissä olevat saksalaiset voimat siirrettiin näihin seutuihin ja kolme päivää, huhtikuun 30 p:stä toukokuun 2 p:ään, kestäneen taistelun jälkeen punainen armeija oli pakotettu antautumaan, -- se oli Suomen Sedan. Saalis oli noin 20,000 vankia, 20 tykkiä, 200 konekivääriä ja 4,000 hevosta.

Itä-Suomessakin loppuratkaisu tapahtui samaan aikaan tai vähän sen jälkeen. Tampereen valloituksen jälkeen oli armeijan ryhmittelyä muutettu, Karjalan ja Savon rintamat saivat apujoukkoja ja voivat nyt alkaa lopullisen etenemisensä. Päämaja, joka suurimman osan sota-aikaa oli Seinäjoella, muutettiin tämän vuoksi Mikkeliin. Itä-Suomessa aloitti Karjalan rintama liikkuvan sodan. Kauimpana idässä, Raudussa, valkoiset joukot olivat Tampereen valloituksen aikoihin saavuttaneet huomattavan voiton pääasiallisesti venäläisistä kokoonpannusta suurilukuisesta vihollisjoukosta, joka melkein kokonaan tuhottiin. Karjalan rintaman joukot aloittivat huhtikuun 20 p:n paikoilla etenemisensä eteläisen pääradan erinäisiä seutuja kohti aina rajaan (Terijokeen) asti, siten katkaisten Viipurin ja Pietarin välisen yhteyden, jolla punaisten sodankäynnille oli ollut suuri merkitys. Huhtikuun 25 p:nä valkoinen armeija, jota täällä nyt johti kenraali K.F. Wilkman (Wilkama), eri puolilta ja alituiseen taistellen lähestyi Viipuria ja ryhtyi kaupunkia valloittamaan, mikä suoritettiin 28 ja 29 p:nä. Viipurissa ja taisteluissa sen ympäristössä otettiin 15,000 vankia ja saatiin runsas sotasaalis, 300 tykkiä, 200 konekivääriä y.m. Kaupungin asukkaat vapautuivat siitä terrorista, jota he olivat saaneet kärsiä kolme kuukautta ja joka oli ilmennyt kauhistuttavina joukkomurhina ja muina väkivallantöinä. Viipurin kukistuessa punaiset menettivät viimeisen lujan turvapaikkansa ja venäläiset lähinnä pääkaupunkia tärkeimmän tukikohtansa Suomessa.

Huhtikuun 26 p:nä Savon joukot hyökkäsivät punaisten rintamaa vastaan, pakottivat sen peräytymään ja etenivät toisella sivustallaan Lappeenrantaan, toisella Kouvolaan, jotka muutamia päiviä myöhemmin olivat valkoisten hallussa. Myöskin viimemainittu seutu ja sen läheisyydessä olevat tehdasyhdyskunnat sekä koko Kyminlaakso ympäristöineen ja varsinkin Haminan kaupunki saivat punaisten vallan aikana kokea kauhun päiviä. Sielläkin oli toimeenpantu julmia joukkomurhia. Täältä ja Viipurin tienoilta pakoon lähteneet laumat pääsivät Kotkaan, mistä osa niistä siellä odottavilla laivoilla ehti paeta Pietariin. Toukokuun 4 p:nä valkoiset joukot saapuivat Kotkaan, samalla kuin sen satamaan ankkuroi saksalaisia sota-aluksia. Samana päivänä vallattiin myös Hamina. Sota oli käytännöllisesti katsoen lopussa. Viimeiset maassa olevat venäläiset joukot olivat ne, jotka pitivät hallussaan maan kaakkoisimmassa kolkassa olevia Inon pattereita. Ne lähtivät maasta vasta 14 p:nä toukokuuta, senjälkeen kuin olivat räjähdyttäneet siellä olevat asevarikot ja tuhonneet linnoitusten tykit. Suomi oli "venäläis-vapaa" ja vapaustaistelun varsinainen päämäärä oli saavutettu. Kotoinen, maansa kavaltanut punainen vihollinen oli tehty vaarattomaksi, mutta oli osittain jäljellä maassa.

Tampereen valloitus oli punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa tappion alkuna; sen päätti Viipurin ja Kouvolan valtaus sekä suuri antautuminen Lahden luona, mikä kaikki tapahtui muutaman viikon kuluessa. Nopea ja täydellinen voitto oli tulos noiden kahden, Suomen vapautuksen puolesta taistelleen valtavan voiman: isänmaallisen innostuksen kannattaman kansanarmeijan ja sotaan harjaantuneiden saksalaisten joukkojen yhteistoiminnan tulos. Ulkoapäin tuleva apu ei vähentänyt ensinmainitun suuren ja kauniin, vapautuksen pääedellytyksenä olleen isänmaallisen työn merkitystä ja kunniaa, mutta se säästi maamme monilta ja pitkällisiltä kärsimyksiltä, se pelasti meille suuren osan nuorta voimaamme ja helpotti mahdollisuuksiamme pian korjata sodan tuottamat vauriot.

Toukokuun 16 p. oli valkoisen armeijan päivä. Silloin pääkaupungin viranomaiset ja väestö juhlivat voitokasta kansanarmeijaa ja sen päällikköä suoritetun vapautustyön johdosta. Armeijaan, joka sinä päivänä juhlallisesti marssi Helsinkiin ja siellä toimeenpani paraatin, kuului joukkoja kaikista armeijaosastoista ja rykmenteistä. Se oli uuden ajan, vanhojen unelmien ja toiveiden toteutumisen ulkonainen ilmaus, ilmaus siitä, että Suomen kansa nyt oli isäntä omassa talossaan.

Sodan jälkeen.

Vapaussota oli historiallinen välttämättömyys. Ilman kansannousua ja yhteistä, idästä tullutta sortoa vastaan suunnattua voimanponnistusta ei maamme todennäköisesti olisi voinut saavuttaa pysyvää vapautta ja täyttä riippumattomuutta. Kuva tästä ottelusta, jossa Suomen kauan kestänyt taistelu kansallisen olemassaolonsa ja täydellisen itsenäisyytensä puolesta saatettiin loppuun, sumentui kyllä siitä, että oli taisteltava omia maanmiehiäkin vastaan. Mutta se ei kuitenkaan ollut sisällinen sota tavallisessa mielessä, ei verinen ottelu eri yhteiskuntaluokkien tai poliittisten puolueiden välillä, vaan jatkoa Suomen taistelulle idän barbariaa vastaan, joka nyt oli pukeutunut bolshevismin hahmoon ja johtanut harhaan osan maamme väestöä. Taistelu ei ollut varsinaisesti suunnattu tätä, vaan sitä myrkkyä vastaan, jota itä oli pyrkinyt ja osaksi onnistunut valamaan tietämättömimpään ja siveellisesti alimmalla tasolla olevaan kansamme osaan ja joka oli sen saattanut isänmaanpetoksen pimeälle polulle itsekkäiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Sota karkoitti myrkyttäjät tehden henkisen myrkyn sillä kertaa tehottomaksi ja pelastaen isänmaan jo uhkaavasta perikadosta tai sivistyksentuhosta, mutta myrkkyä ei sodan keinoin voitu poistaa. Tämä Venäjän yhteyden viimeinen perintö esti Suomen yhteiskunnan nopean toipumisen ja ehkäisi monessa suhteessa uuden ajan vaatimaa kehitystä. Myöskin suuri elintarpeiden puute, mikä vuonna 1918 vallitsi maassa ja melkeinpä lähenteli nälänhätää -- sekin osaltaan puna-venäläisen anarkian seuraus -- vaikeutti suuresti säännöllisiin oloihin siirtymistä.

Mutta Suomen kansa saattoi kuitenkin nyt, joskin suurten poliittisten ja taloudellisten vaikeuksien vallitessa, käydä rauhantoimiin ja lujittamaan maan ulkonaista riippumattomuutta ja sisäistä asemaa. Hallituksen jäsenet -- niiden joukossa myös sen päämies Svinhufvud, joka maaliskuussa tekemänsä uhkarohkean pakoretken jälkeen oli Saksan kautta saapunut Vaasaan -- kokoontuivat jälleen toukokuun alussa Helsinkiin. Eduskunta, joka ryhtyi jatkamaan kapinan keskeyttämiä istuntojaan, oli jäsenluvultaan huomattavasti supistunut. Melkein kaikki sen sosialistiset jäsenet olivat poissa. Osaksi he olivat paenneet, osaksi kapinaan osallisina vangitut tai syytettyinä valtiorikoksesta. Eduskunta päätti toukokuun 18 p:nä luopua korkeimman vallan käytöstä, mikä siirrettiin valtionhoitajaksi valitulle hallituksen puheenjohtajalle Svinhufvudille. Hallitus uusittiin ja J.K. Paasikivi tuli sen varapuheenjohtajaksi.

Nyt ryhdyttiin toteuttamaan niitä hallintotoimenpiteitä, joita muuttuneet olot vaativat. Valtiolliset hallintoelimet havaittiin olevan pääasiassa sellaisinaan valmiit ja tarvitsevan vain eräissä kohdin täydentämistä. Varsinkin oli näin laita sotalaitoksen, jonka järjestely sodan aikana oli ollut aivan tilapäistä. Yleinen asevelvollisuus määrättiin toimeenpantavaksi niissäkin osissa maata, missä kutsuntoja ei oltu voitu aiemmin suorittaa, ja niin luotiin pysyvä sotavoima. Järjestelytyöhön saatiin apua saksalaisilta yliesikuntaupseereilta ja harjoitustehtäviin käytettiin neuvojia saksalaisista joukoista, jotka hallituksen toivomuksen mukaisesti jäivät maahan. Suomen täytyi olla varustautunut idästä mahdollisesti tulevien hyökkäyksien varalle ja valmis puolustamaan riippumattomuuttaan. Myöskin Englannin silloinen epäselvä sotapolitiikka Vienanmeren seuduilla, missä osa Suomesta paenneita punakaartilaisia otettiin Englannin palvelukseen, pakotti olemaan valmiina puolustukseen. Ulkomaanedustus oli maallemme uusi ala, mikä tuli hallituksen erikoisen huomion esineeksi, ei ainoastaan poliittisten näkökohtien vuoksi, vaan myös siksi, että saataisiin poistetuksi maassa vallitseva ja tuottavaa toimintaa lamauttava elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden puute. Varsinaisimmin Saksaan orienteerattu ulkopolitiikka oli luonnollinen seuraus Saksan vapaustaistelussamme antamasta avusta ja vastasi Suomessa yleisesti vallitsevaa mielialaa. Tätä piti yllä saksalaisten joukkojen jatkuva oleskelu maassa ja myötätunto, minkä ne täällä olivat saavuttaneet. Länsivaltain vihollisuudeksi tämä politiikka ei kehittynyt -- puolueettomuuden rikkomishalua maassa tuskin olikaan -- mutta Englanti ja myöskin Ranska suhtautuivat sangen kylmäkiskoisesti Suomen riippumattomuuteen. Englanti ei vielä ollut halukas lopullisesti sitä tunnustamaan ja Ranska teki aiemmin antamansa tunnustuksen Suomen poliittisesta hallitussuunnasta riippuvaksi.