Part 11

Eduskunta oli kuitenkin ottanut esille sota- ja poliisilaitoksen järjestämiskysymyksen, ja hallitus antoi esityksen järjestysvallan aikaansaamiseksi yhteiskunnan turvaksi. Tämä antoi lopullisen merkin kauan valmistellun vallankumouksen puhkeamiseen, mikä tarkoitti vallan siirtämistä köyhälistön käsiin ja Venäjän neuvostovallan mukaisen järjestelmän luomista, mitä lähimmin tähän liittyen. Tammikuun 26 p:nä selvisi pääkaupungissa, mitä oli tulossa, ja viimeiseksi toimenpiteeksi hallitus samana päivänä antoi Suomen kansalle uuden kehoituksen liittyä yhteen suojaamaan koteja ja turvaamaan järjestystä. Samalla annettiin vastalausenootti Venäjän hallitukselle, sekä ulkovalloille kirjelmä, joka kosketteli venäläisten sekaantumista Suomen asioihin. Neljä hallituksen jäsentä lähti salaa Vaasaan, sieltä käsin hoitaakseen laillisen hallituksen tehtäviä, kun kaikesta päättäen pääkaupunki ja suuri osa maata oli joutuva punaisten valtaan. Vaasasta tulikin seuraaviksi kuukausiksi "valkoisen" Suomen hallitus- ja pääkaupunki. Seuraavana päivänä puhkesi kapina. Yöllä tammikuun 28 p:ää vasten punakaarti miehitti hallitusrakennukset ja muut tärkeät paikat pääkaupungissa ja rautatieliikenne pysähdytettiin. 29 p:nä ilmoitettiin asetetuksi "Suomen kansanvaltuuskunta", varsinainen vallankumouksellinen hallitus, eduskunnan entinen puhemies K. Manner puheenjohtajana, sekä "työväen pääneuvosto", johon kuului 35 henkeä. Pääkaupungissa kaikki tämä kävi kohtaamatta vastustusta, ilman verisiä yhteentörmäyksiä, koska suojeluskunta oli liian heikko ja huonosti varustettu voidakseen nousta vastarintaan. Tämä oli omiansa jonkun verran hämmästyttämään punaisia johtajia, jotka olivat edellyttäneet aseellista vastustusta ja katutaisteluita vallankumousdraaman sopivaksi alkutoimitukseksi. Senaatin jäsenet ja eduskunnan porvarillisten puolueiden johtajat, jotka oli aikomus vangita, olivat kadonneet. He olivat osaksi paenneet, osaksi he pysyivät piilossa. Yksi kansanedustaja, A. Mikkola, vangittiin ja murhattiin. Punaiset olivat Helsingissä ja useimmissa Etelä-Suomen keskuksissa alusta alkaen tilanteen herroina. Mutta he eivät olleet sitä samassa määrin kaikkialla maassa.

Kansalla -- valkoisella Suomella punaisen vastakohtana -- oli valittavana joko taipua ja antaa äsken vapaaksi valtakunnaksi julistetun ja kansainvälisesti tunnustetun Suomen tuhoutua venäläiseen ja punaiseen vallankumouskurjuuteen tai nousta vastarintaan. Se valitsi viimemainitun tien, ja väkivaltaa vastaan alkoi vapaussota, joka vaati voimanponnistusta ja raskaita uhreja, mutta vei päämaaliin. Ensi sijassa Venäjä ja maassamme oleva venäläinen sotaväki oli syyllinen siihen, että Suomen, saavuttaakseen täydellisen vapautensa, täytyi tulla sisäisen sodan näyttämöksi, millä kansalaiset taistelivat kansalaisia vastaan. Ilman tältä taholta tullutta yllytystä, ilman vieraiden venäläisten joukkojen ja itäisen bolshevikkivallan tukea ja apua ei punakapina verisine seurauksineen olisi koskaan puhjennut. Seikkaperäinen ja yksityiskohtainen selonteko vapaussodan kulusta ei sisälly tämän yleiskatsauksellisen esityksen puitteisiin, jossa vain tapaukset yleisin piirtein voidaan kuvata.

Kuten aiemmin on mainittu, olivat kansalaisten muodostamat poliittiset järjestöt kesän ja syksyn kuluessa tehneet valmistuksia sitä ratkaisevaa taistelua varten, joka oli suunniteltu maassa olevia venäläisiä sotavoimia vastaan sen varalta, etteivät nämä, kuten ne olivat velvolliset, hyvällä ottaneet poistuakseen. Marraskuunlakon jälkeen oli ilmeistä, että taistelu samalla tulisi muodostumaan yhteiskuntaa terrorisoivien punaisten kaartien tilinteolle saattamiseksi. Toivottiin, että tätä voimainmittailua voitaisiin lykätä, kunnes suojeluskunnat ehtisivät täydellisemmin aseistua ja suomalainen jääkäripataljoona palata kotimaahan.

Mutta niin pitkälle ei päästy, ennenkuin kapina puhkesi ja sotatoimia ei enää voitu tuonnemmaksi lykätä.

Etelä-Suomessa ei ollut tarjolla mitään mahdollisuuksia ryhtyä järjestelmällisesti ja samalla menestyksellä taistelemaan venäläisiä ja punaisia vastaan. Se toimikunta, jolla oli hoidossaan sotilaalliset valmistelut (sotilaskomitea "M.K") ja jonka johtomiehiä olivat ratsumestarit, sittemmin kenraalit H. Åkerman ja H. Ignatius, oli lopulta katsonut Etelä-Pohjanmaan, Vaasan ympärillä ja eteläpuolella olevan seudun siksi alueeksi, missä valkoisten sotatoimien tuli alkaa. Tätä varten oli, kuten edellä on mainittu, näissä seuduissa perustettu kunnallisia suojeluskuntia ja toimeenpantu sotaharjoituskursseja kenraali P. von Gerichin johdolla. Sen jälkeen kuin kenraali, vapaaherra Kustaa Mannerheim, joka vähää ennen oli saapunut Venäjältä, missä hän sodan aikana oli ollut korkeana sotapäällikkönä, oli valittu tulevien sotatoimien ylipäälliköksi, lähti hän ynnä ne entiset sotilashenkilöt, joiden tuli muodostaa armeijan esikunta, 18 p:nä tammikuuta salaa Vaasaan siellä jatkaakseen järjestelytyötä ja johtaakseen alkavia sotatoimia. Vähää ennen kapinan puhkeamista hallituksen päämies Svinhufvud vahvisti Mannerheimin ylipäälliköksi ja antoi hänelle tehtäväksi luoda sotilaallisen armeijan yhteiskunnan turvaksi.

Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnat asetettiin sotajalalle ja sotatoimet aloitettiin siellä samana päivänä, jona kapina puhkesi, 27 p:nä tammikuuta. Niiden lähimpänä tehtävänä oli yllättämällä riisua aseet kaupungeissa ja useimmissa maaseudun pitäjissä olevilta venäläisiltä sotilasosastoilta, ennenkuin nämä ehtivät ryhtyä tarpeellisiin puolustustoimiin ja koota voimansa yhteiseen vastarintaan ja ennenkuin lisävoimia ehti saapua etelästä. Tämä kävikin odottamattoman helposti ja nopeasti, vaikka suojeluskunnat olivatkin epätäydellisesti sotatoimiin harjoitetut ja vaikka aseita olikin niukalti. Mitä tässä suhteessa puuttui, sen korvasi päättäväisyys, rohkeus ja tahto voittaa. Kaikki kävi kohtaamatta suurempaa vastarintaa venäläisen sotaväen puolelta ja ilman sanottavaa verenvuodatusta, mikä ensi sijassa johtui venäläisissä joukoissa vallitsevasta kurittomuudesta ja rappeutumisesta. Jo 28 p:nä tammikuuta suoritettiin aseistariisuminen Seinäjoen tärkeässä rautateiden risteyksessä ja samana päivänä pakotettiin Vaasan varusväki antautumaan. Seuraavina päivinä puhdistus jatkui koko tässä osassa Pohjanmaata sekä Vaasan pohjois- ja eteläpuolella olevissa seuduissa. Pietarsaari antautui 29 p., Kokkola ja Kaskinen 30 p. ja seuraavana päivänä vallattiin Kristiinankaupunki. Melkoisia määriä aseita ja ampumatarpeita, myöskin tykkejä ja konekiväärejä, joutui tällöin valkoisten joukkojen saaliiksi. Tämä teki suojeluskunnille mahdolliseksi tehokkaasti jatkaa sotatoimia, jotka lähinnä tarkoittivat pohjoisen Pohjanmaan vapauttamista. Kaupungeissa oli täällä vahva varusväki ja punainen aines oli siellä lukuisammin edustettuna kuin Etelä-Pohjanmaalla. Sillä oli suuri vaikutusvoima venäläiseen sotaväkeen ja se yllytti sitä vastarintaan. Suojeluskuntaliike ei myöskään ollut siellä saanut niin yleistä kannatusta kuin maakunnan eteläosissa, eivätkä suojeluskunnat olleet yhtä hyvin järjestetyt. Niillä ei ollut kylliksi voimia omin neuvoin vapautua venäläisistä. Kutakuinkin hyvin aseistettuja apujoukkoja lähetettiin sen vuoksi pohjoiseen. Kuumimmin taisteltiin Oulusta, jossa venäläinen varusväki ja punainen kaarti tekivät ankaraa vastarintaa. Kaupungin valtasivat talonpoikaisarmeija ja oma suojeluskunta 3 p:nä helmikuuta, jolloin varusväki antautui. Tornio, missä venäläisen rajavartion muodosti muutama sata miestä, antautui pari päivää myöhemmin, ja siten oli käytännöllisesti katsoen koko Pohjois-Suomi puhdistettu. Valkoisella armeijalla oli selkäpuoli vapaana ja yhteys ulkomaihin länteenpäin oli avoin valkoiselle Suomelle. Viikon kuluessa oli Pohjanmaa siis luonut päältään venäläisen ja punaisen ikeen. Tässä vapautusteossa piili alkuvoimaisen kansanliikkeen tarmo. Molemmat kieliainekset kävivät käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan.

Kun tämä puhdistustyö oli suoritettu ja jo sitä ennenkin, suuntasi osa suojeluskunta-armeijaa kulkunsa etelään. Haapamäen tärkeä rautatiekeskus miehitettiin ja pysyi koko sodan ajan valkoisten käsissä, mistä oli se erittäin tärkeä etu, että yhteyttä voitiin pitää Pohjanmaan ja Itä-Suomen sekä siellä taistelevien joukkojen välillä. Haapamäen-Pieksämäen yhdysrata oli rakennettu venäläis-strategisessa tarkoituksessa joukkojen nopeaa siirtoa varten Pietarista Vaasan seuduille. Sillä tuli nyt olemaan mitä suurin merkitys Suomen vapaussodan kululle. Rynnistys Pohjanmaalta etelää kohti pitkin rautatietä pysähtyi aluksi Vilppulaan, mihin asetettiin telkeet punaisten yrityksille tunkeutua pohjoista kohti. Liikkuva sota muuttui näissä seuduissa joksikin aikaa asemataisteluksi. "Vilppulan rintama" joka ulottui lännessä Pohjois-Satakuntaan ja itäänpäin Kuhmoisiin Päijänteen rannalle ja jonka jatkona olivat edempänä Savon ja Karjalan rintamat -- jatkuva taistelulinja Pohjanlahdesta Laatokkaan -- tuli yli kuukauden ajan olemaan valkoisen ja punaisen Suomen rajana.

Maan itäosissa tapahtumat olivat kehittyneet kutakuinkin samaan tapaan kuin Pohjanmaalla. Suojeluskuntaliike oli aktivistiryhmien johdon alaisena varsinkin marraskuun-lakon jälkeen levinnyt huomattavan laajalle Karjalassa ja myöskin Savossa. Mutta aseistus oli näissäkin osissa maata erittäin vaillinainen. Jo viikkoa ennen järjestetyn kapinan alkamista oli Viipurissa punaisten ja valkoisten välillä tapahtunut verisiä yhteentörmäyksiä, joissa ensinmainitut olivat hyökkääjinä. Näiden tapahtumien johdosta olivat Pohjois-Karjalan suojeluskunnat kokoontuneet ja rientäneet Viipuriin apuun. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri, jotta ne siellä olisivat voineet minkään menestyksen toivossa antautua taisteluun punaisia voimia vastaan, joita avusti 6000 mieheen nouseva venäläinen varusväki. Ne vetäytyivät taisteltuaan verisen taistelun Kämärällä takaisin Antreaan Vuoksen rannalle. Jo ennenkuin varsinainen sota alkoi, olivat tammikuun 23 p:n tienoilla Karjalan suojeluskunnat ryhtyneet verraten heikkojen venäläisten varusjoukkojen aseistariisumiseen, kuten Sortavalassa ja Joensuussa, mikä tapahtui ilman sanottavia vaikeuksia. Myöhemmin riisuttiin aseista Antrean ja Vuoksenniskan varusväet sekä Saimaan tykkiveneistön miehistö. Täten saivat suojeluskunnat tarpeellisen lisän vähäiseen ase- ja ammusvarastoonsa. Vasta kun kapinanlippu oli kohotettu ja rauhallisen sopimuksen tie oli osoittautunut mahdottomaksi, käytiin taisteluun punaisia kaarteja vastaan, joita oli muodostettu muutamiin Karjalan keskuspaikkoihin. Helmikuun 1 p:nä antautui Joensuun punainen kaarti, 6 p:nä puhdistettiin Lieksa ja 8 p:nä vallattiin verisen ottelun jälkeen Värtsilän tehdasyhdyskunta. Näin oli kapinaliike pohjoisessa ja keskisessä Karjalassa kukistettu. Sielläkin suojeluskunnat toimivat päättäväisesti ja rohkeasti.

Antreasta hieman etelään olevassa Ahvolassa ja sen lähitienoissa, missä helmikuun seuraavina viikkoina sattui verisiä taisteluita, Karjalan suojelusjoukot pitivät puoliaan Viipurista paälletunkeutuvia punaisia ja punaryssiä vastaan. Tällä seudulla tuli olemaan Karjalalle sama merkitys kuin Vilppulalla Pohjanmaalle. Tämä rintamanosa turvasi Savon ja Karjalan ratoja yhdistävän yhdysradan päätekohdan. "Karjalan rintaman" itäisin ja samalla eteläisin osa oli Raudussa Venäjän rajalla. Täältäkin punaiset venäläis-suomalaiset joukot, jotka osaksi oli tuotu sinne suoraan Pietarista, koettivat murtautua eteenpäin. Ankaroita taisteluita taisteltiin näissä seuduissa, mutta puolustus ei horjunut. Se, että nämä aluksi heikot Etelä-Karjalassa toimivat valkoiset joukot pystyivät vastustamaan ja torjumaan vihollisen tavantakaa tekemät rynnistykset, merkitsi koko maakunnan ja yleensä koko maan itäosien pelastumista joutumasta punaisten ja Venäjän vallan alle.

Samaan aikaan kuin Karjala, vapautui Savokin uhkaavasta punaisesta herruudesta. Tehtävä oli siellä vaikeampi, koska kapinallisia aineksia teollisuusseuduilla oli runsaammin eikä suojeluskuntaliike ollut voinut kehittyä yhtä häiritsemättä kuin Karjalassa. Mikkeli tuli valkoiseksi ilman verenvuodatusta jo kapinan ensi päivinä. Lähipitäjistä vahvistusta saatuaan onnistui kaupungin suojeluskunnan, niin huonosti kuin se olikin aseistettu, 29 p:nä tammikuuta ripeästi ja päättävästi toimien saartaa pesäänsä paikkakunnan punainen kaarti venäläisine harjoitusapulaisineen ja pakottaa se antautumaan. Venäläistä varusväkeä ei kaupungissa sillä kertaa ollut. Niin hyvin venäläisiä kuin suomalaisia apujoukkoja olisi epäilemättä Kouvolasta rientänyt Mikkelin punaisten avuksi, jollei viime hetkessä muutamien yritteliäiden miesten olisi onnistunut katkaista rautatieyhteyttä räjähdyttämällä kaksi siltaa, joista tärkein oli Mäntyharjun Hillosensalmessa. Tästä paikasta tuli sitten sodan ensi kaudeksi Savon rintamanosan keskusta, siihen kun pysähdytettiin punaisten voimien eteneminen pohjoiseen pitkin Savon rataa. Taistelu Kuopiosta -- jossa Suomen pankin kultavarat maailmansodan aikana oli säilytetty ja yhä edelleen sijaitsivat -- kesti viikon, helmikuun 1 p:stä 8 p:ään, jolloin valta kaupungissa lopullisesti joutui valkoisille. Apua, sekä miehiä että aseita, oli lähetetty Pohjanmaalta, joka nyt voi luovuttaa osan siellä muodostetuista joukoista. Ankarinta vastarintaa teki Varkaus, jota puolusti sen lukuisa työväestö. Punaisten ylivoima oli siellä suuri ja taistelu vaati verisiä uhreja. Vasta 21 p:nä helmikuuta onnistui valkoisten joukkojen valloittaa tämä tehdasseutu, joka oli aiottu Savon kapinaliikkeen lujaksi varustukseksi. Se oli punaisten viimeinen turvapaikka tässä maakunnassa.

Täälläkin, Etelä-Savossa, samoinkuin Pohjanmaalla ja Karjalassa, sota ensimäisen rintamamuodostuksen jälkeen joksikin aikaa pysähtyi asemataisteluksi. Mäntyharjulta lähti kuitenkin helmikuun lopulla retkikunta länteenpäin valloittaakseen Heinolan ja sieltä, mikäli mahdollista, tunkeutuakseen kauemmas etelää kohti, mutta yritys ei täydellisesti onnistunut. Vasta maaliskuun keskivaiheilla, pitkien ja veristen taistelujen jälkeen, onnistui savolaisten lopullisesti saada haltuunsa kohta Heinolan pohjoispuolella oleva Lusi, tämä itäiseen ja pohjoiseen Savoon vievien maanteiden tärkeä haarautumispaikka. Tähän asetettiin sulku punaisten etenemiselle näihin osiin maata.

Nämä Pohjanmaan, Karjalan ja Savon tapahtumat olivat pelastaneet melkoisen osan Suomea ja sen väestöä jo alussa joutumasta kapinavallan alle ja luoneet yhtenäisen muurin punaisen anarkian pyrkimyksiä vastaan. Sen rintaman takana, joka muodostui mainittuihin tärkeisiin kohtiin ja vähitellen piteni koko Suomen poikki kulkevaksi puolustuslinjaksi, voitiin valkoinen armeija säädetyn yleisen asevelvollisuuden (helmik. 18 p. 1918) avulla ja liittämällä siihen vapaaehtoiset suojeluskunnat järjestää edelleen etenemään niitä maan osia kohti, jotka olivat punaisen kaartin ja suomalais-venäläisen neuvostovallan hallussa. Pataljoonia ja rykmenttejä perustettiin määrätyn suunnitelman mukaan ja erikoisaselajien osastoja muodostettiin. Tähän vaativaan ja tärkeään järjestämistyöhön, joka oli kenraali Mannerheimin ja hänen esikuntansa johdon alainen, otti osaa suuri määrä entisiä suomalaisia upseereja ja Venäjän sotapalveluksessa olleita suomalaisia, jotka saivat päälliköntehtäviä armeijassa. Alipäällystöä harjoitettiin Vimpelin tilapäisessä sotakoulussa. Näin luotiin sodan jo riehuessa muutamassa viikossa todellinen kansanarmeija, jonka valtavana enemmistönä oli maan pohjoisten osien rahvas ja jota sen vuoksi myös on sanottu "talonpoikaisarmeijaksi". Se oli tietoinen siitä, että sen suurena tehtävänä oli maan vapauden ja itsenäisyyden turvaaminen ja sitä elähdytti kansallinen innostus ja urhoollisuus. Se sotilaanmieli, joka historian aikaisemmissa vaiheissa oli ollut Suomen rahvaalle ominainen, eli vielä meidänkin aikamme sukupolvessa. Moni "Vänrikki Stoolin tarinoissa" kuvattu henkilö ja tapahtuma tuli vapaussodassa jälleen eläväksi todellisuudeksi.

Saksasta toimitetut ase- ja ampumatarvelähetykset varustivat armeijan pitkää ja sitkeätä taistelua varten tarpeellisilla taisteluvälineillä. Sen taistelukuntoisuutta lisäsi suuresti suomalaisten jääkärien kotimaahan saapuminen helmikuun lopulla. Tämän joukon pääosa, tuhat hyvin harjoitettua ja taisteluun tottunutta miestä, nousi maihin Vaasassa 26 p:nä helmikuuta väestön riemulla ja syvästi liikutetuin mielin vastaanottamana, sekä jaettiin eri joukko-osastoihin pitkin rintamaa, osaksi upseereiksi, osaksi alipäällystöksi. Muutamat pataljoonan saksalaisista upseereista astuivat myös suomalaiseen sotapalvelukseen ja saivat edesvastuullisia paikkoja armeijassa sodan aikana. Arvokkaan lisän armeijamme sai myös niistä ruotsalaisista upseereista, jotka saapuivat Pohjois-Suomeen ottaakseen osaa vapaustaisteluun, ja vapaaehtoisesta, Ruotsista avuksi rientäneestä "ruotsalaisesta brigadista", joka miesluvultaan muodosti noin pataljoonan. Muutamilla ruotsalaisilla upseereilla oli sodan kestäessä korkeita päälliköntehtäviä valkoisessa armeijassa.

Rintama oli sodan ensi viikkoina muodostunut seuraavasti, noudattaen suuntaa lännestä itään: Merikarvia--Ikaalinen--Virtain pitäjä--Ruovesi --Vilppula--Jämsä--Lusi--Mäntyharju--Savitaipale--Vuoksenniska--Rautu Laatokan rannalla. Se jaettiin nyt rajoitettuihin osastoihin. Läntisin, Satakunnan rintama, asetettiin eversti, sittemmin kenraali E. Linderin, Hämeen rintama eversti, sittemmin kenraali M. Wetzerin, Savon rintama kenraali E. Löfström-Tollin ja Karjalan rintama kapteeni, sittemmin eversti A. Sihvon johdon alaiseksi.

Vapaussodan jatkuessa yhtenäisen johdon alaisena maan pohjois- ja itäosissa ja voimakkaan kansanarmeijan muodostuessa ryhtymään taisteluun vihollista vastaan myöskin oman alueensa ulkopuolella, oli koko Etelä- ja Lounais-Suomi punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa vallassa. Kaikki vastarinta oli siellä tuomittu epäonnistumaan. Ne yksityiset "valkoiset" suojeluskunnat, jotka siellä liittyivät yhteen paikallista vastarintaa varten, voitettiin pian tai hajaantuivat. Niin kävi itäisellä Uudellamaalla, missä paikallisten suojeluskuntien jäännökset, jouduttuaan alakynteen, hakeutuivat Pellingin saaristoon ja sieltä jäitse Viroon, kun taas läntisellä Uudellamaalla n.s. Kirkkonummen joukko, noin 500 miestä, joutui vangiksi ja säilytettiin vangittuna Helsingissä. Kumpaankin näistä joukoista oli liittynyt ylioppilaita ja muita nuorukaisia Helsingin suojeluskunnista. Vaikeuksia ja seikkailuja sai myös Uudenkaupungin, miesluvultaan 400:aan nouseva, suojeluskunta kokea. Se ei katsonut voivansa ryhtyä taisteluun tässä osassa maata, missä punaisten valta oli erittäin voimakas. Se lähti jäitse Ahvenanmaalle, missä se pakotti yksityisiä venäläisen varusväen osastoja antautumaan ja aikoi, saatuaan siten kunnollisen aseistuksen, koettaa tehdä koko saariston venäläisen sotaväen vaarattomaksi. Tämä tuuma ei onnistunut, kun ne ruotsinmaalaiset joukot, jotka helmikuun keskivaiheilla, kuten uskoteltiin, ihmisystävällisessä tarkoituksessa, laskettiin maihin Ahvenanmaalla, eivät asettuneet kummankaan taistelevan puolelle, vaan vaativat aseiden riisumista. Pitkien neuvottelujen jälkeen suomalainen joukko, ilman aseita, vietiin Ruotsiin ja lähti sieltä valkoiseen armeijaan Pohjanmaalle.

Etelä-Suomen paikalliset taistelut, joskaan ne eivät vihollisen ylivoimaisuuden tähden voineet johtaa pysyvään menestykseen, vaikuttivat kuitenkin koko sodan kulkuun siten, että ne ensi aikoina häiritsivät punaisten sodanjohtoa ja jossakin määrin sitoivat niiden joukkoja, joten ne eivät tarpeellisen nopeasti ehtineet lähettää lisäjoukkoja pohjoiseen. Välillisesti valkoisten joukkojen pyrkimys koota voimiaan ja vahvistaa asemaansa pohjoisemmissa osissa maata sai tukea Etelä-Suomen taisteluista.

Se toivo, että Pohjois-Suomessa muodostettu valkoinen kansanarmeija kenraali Mannerheimin johdolla voisi murtaa vihollisen vastarinnan ja että sen onnistuisi päästä eteläisen tai eteläisimmän Suomen avuksi, oli kyllä vahva, varsinkin rintaman pohjoispuolella. Mutta katsoen punakaartien mieslukuun, hyvään aseistukseen sekä rajattomaan aseiden ja ampumatarpeiden saantiin Venäjältä, näytti tehtävä kuitenkin olevan suurten ja arvaamattomien vaikeuksien takana. Nämä vaikeudet olivat sitä arveluttavammat, kun venäläinen sotaväki täällä oli varsin voimakas, eritoten pääkaupungissa, missä oli suurin osa Venäjän Itämeren-laivastoa ja meriväkeä monin tuhansin. Nämä eivät varmaankaan olisi jättäneet punaisia ystäviänsä pulaan. Ja jo punaisten lisääntyvästä kurittomuudestakin saattoi ennustaa, että heidän vastarintansa oli muodostuva yhä ankarammaksi ja epätoivoisemmaksi, kuta kauemmas etelään heidät tungettiin. Kaikissa tapauksissa eteneminen olisi vaativa hyvin pitkän ajan ja äärettömiä ihmishengen sekä taloudellisten ja henkisten kulttuuriarvojen uhreja. Punaisten painaminen eteläisimpään Suomeen, maan rikkaimpiin ja tiheimmin asuttuihin seutuihin, olisi aiheuttava varmasti vielä kauheamman hirmuvallan, kuin mikä siellä jo vallitsi. Siellä, ja eritoten pääkaupungissa, missä mielivalta ja terrori vallitsivat, pidettiin asemaa epätoivoisena, jollei ulkoapäin olisi apua saatavissa.

Jo helmikuun ensi päivinä saapui senaattori Svinhufvudilta, joka pysyttelihe piilossa Helsingissä, Suomen Tukholmassa olevalle lähettiläälle kehotus anoa sotilaallista apua Ruotsista tai Saksasta. Ruotsin hallitus kieltäytyi kuitenkin jyrkästi kaikesta muusta taisteluun sekaantumisesta kuin ryhtymästä välittämään taistelevien puolien kesken. Syynä tähän torjuvaan kantaan, jolle Ruotsi asettui luopuen viimeisestä mahdollisuudesta aktiivisesti avustaa Suomea sen taistelussa vapauden ja itsenäisyyden saavuttamiseksi, oli osaksi Ruotsin vasemmiston varovaisuuspolitiikka, osaksi se painostus Englannin puolelta, jonka alaisena Ruotsi oli. Saksa oli nyt ainoa ulkomainen valta, joka saattoi antaa Suomelle tukea ja apua, eivätkä tähän kiinnitetyt toiveet joutuneetkaan häpeään.

Heti kapinan puhjettua oli Saksan hallitukselle ja ylimmälle sodanjohdolle tehty selkoa Suomen vaikeasta asemasta sekä esitetty pyyntö, että Saksa antaisi apuansa taistelussa, joka vihdoin oli ratkaiseva Suomen kohtalon. Tätä pyyntöä noudatettiin heti sikäli, että Brest-Litovskin neuvotteluissa uudelleen -- joskin ilman suoranaista tulosta -- painostettiin Venäjän hallitusta kutsumaan pois venäläiset joukot Suomen alueelta. Tämän lisäksi järjestettiin suurehko ase- ja ampumatarvelähetys Suomeen ja suostuttiin suomalaisen pataljoonan kotiinlähettämiseen. Helmikuun puolivälissä lähetykset voitiin toimittaa matkaan käytettävissä olevilla suomalaisilla aluksilla, jotka olivat olleet sotateloilla Ruotsissa. Onnellisesti kävi pitkä ja vaaranalainen matka yli Itämeren ja halki Pohjanlahden jäiden venäläisiltä uhkarohkeasti anastetun suomalaisen jäänsärkijän Sammon avustamana, ja Suomen armeija sai, kuten jo on mainittu, erittäin arvokkaan ja kaivatun lisän sotatarpeita sekä sodankäyntiin harjaantuneita upseereja, opettajia ja sotilaita.