Part 10

Senaatin puheenjohtaja Tokoi oli tällä välin eduskunnassa pitänyt ohjelmapuheen, jossa hän selvästi oli lausunut ilmi itsenäisyysvaatimuksen ja huomauttanut, että kansamme nyt ehdottomasti tahtoi päästä täysin riippumattomaksi kansaksi. Puhe sai maassa osakseen suurta kannatusta ja herätti toivon, että tämän päämaalin saavuttamiseksi oli aikaansaatavissa yksimielisyys kaikkien puolueiden kesken, lukuunottamatta tietysti puhtaasti anarkistista laumaa. Mutta kaikki tämä osoittautui nopeasti haihtuvaksi harhaluuloksi. Venäläisen vaikutuksen ja Venäjällä jatkuvan kehityksen vuoksi saivat äärimmäisyysainekset myöskin Suomen sosialistien keskuudessa yhä enemmän vaikutusvaltaa. Jo keväällä puhkesi lakkoja -- ei ainoastaan teollisuus-, vaan myös maanviljelystyöväen keskuudessa -- ja ne sekä muut epäjärjestykset kuuluivat kesän kuluessa päiväjärjestykseen. Myöskin eduskuntaenemmistö kävi yhä jyrkemmäksi sosialipoliittisissa kysymyksissä, mikä ilmeni arveluttavissa lainsäädäntötoimenpiteissä. Kadun joutoväki yhdessä venäläisten sotilasjoukkojen kanssa koetti mielenosoituksilla ja uhkaamalla eduskunnan porvarillista edustajistoa väkivallalla vaikuttaa sen päätöksiin. Helsingin ja useiden muiden kaupunkien valtuustot saivat kokea terroria ja suoranaista väkivaltaa, joilla niitä koetettiin taivuttaa myöntymään työväenluokan vaatimuksiin ja kunnantyöläisten kohtuuttomina pidettäviin palkankorotuksiin. Levottomuus ja hajaannus yhteiskunnassa tunki yhä syvemmälle. Kaikki tämä oli itämaisen vapauden hedelmiä.

Heinäkuussa eduskunta käsitteli erästä esitystä, jossa ehdotettiin, että muutamat korkeimman vallan ratkaisun varassa olleet asiat siirrettäisiin senaatille. Samaan aikaan sotamies- ja työväenneuvostojen kongressi Pietarissa puolsi Suomen oikeutta valtiolliseen itsenäisyyteen, kuitenkin lukuunottamatta ulkopoliittisia ja sotilasasioita. Eduskunnan sosialistinen enemmistö, eräiden porvarillisista puolueista heihin tässä asiassa yhtyneiden jyrkimpien edustajien tukemana, sai tästä lakiesityksestä aiheen -- n.s. valtalailla -- julistaa eduskunnan Suomen korkeimmaksi vallaksi ja samalla maan Venäjän hallituksesta riippumattomaksi, kuitenkin lukuunottamatta sotilaallista ja ulkopoliittista alaa, joten se siis sittenkin olisi jäänyt täydellistä riippumattomuutta vaille. Eduskunta asettaisi ja vapauttaisi senaatin jäsenet toimestaan. Tämä valtalaki oli oleva pätevä, ilman että se alistettiin Venäjän korkeimman vallan harkittavaksi ja ratkaistavaksi. Eduskunnan päätös oli luonteeltaan valtiokaappaus, sillä edellytyksellä nimittäin, että Venäjällä yhä edelleen oli Suomessa hallitsijanoikeudet. Se sisälsi kyllä näennäisesti askeleen eteenpäin kohti täyttä itsenäisyyttä, mutta todellisuudessa se ei vienyt maatamme lähemmäs vapautta. Sitä tervehdittiin sentähden vain vähäisellä myötätunnolla. Kun eduskunta teki päätöksensä, sisältyi sosialistien laskelmiin jo Venäjän neuvostovalta ja tulevan virallisen Venäjän täysi kannatus heidän pyrkimyksilleen. Pian sen jälkeen Venäjällä tehty ensimäinen bolshevikkikaappauksen yritys epäonnistui kuitenkin ja Kerenskijn hallitus jäi valtaan. Sillä oli vielä kylliksi voimaa hajoittaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit. Eduskunnan hajoituksen jälkeen sosialistiset senaatinjäsenet erosivat hallituksesta. Jäljelle jäi vain kolme porvarillista jäsentä.

Keväällä ja kesällä 1917 sattuneet tapahtumat ja koko se suunta, johon olojen kehitys maassa kulki, olivat olennaisesti seurauksena siitä, että vallankumoukselliset venäläiset joukot yhä oleilivat maassamme. Niin kauan kuin näiden hillitön ja kiihoittava toiminta jatkui, ei rauha eikä turvallisuus voinut palautua eikä Suomi täydellä teholla ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä. Kansan terveemmälle osalle kävi pakottavaksi välttämättömyydeksi koota voimansa ja perustamalla suojeluskuntia valmistautua ei ainoastaan suojaamaan yhteiskuntaa väkivallanteoilta, vaan myös nousemaan vieraita anastajia vastaan ja karkoittamaan heidät maasta. Näitä toimenpiteitä Suomen yhteiskuntaa perikadolla uhkaavaa vaaraa vastaan ei enää voitu lykätä, mutta tehtävä ei ollut silloisissa oloissa helppo käytännössä toteuttaa. Kansa oli aseeton. Tsaarinhallitus oli huolellisesti riistänyt Suomen kansalta kaikki aseet ja myöskin vallankumouksellisen järjestelmän kätyrit estivät niiden maahan tuonnin. Harjoittelu aseiden käyttöön saattoi sentähden tapahtua vain puutteellisesti. Kaiken lisäksi oli yhteiskunta tässäkin suhteessa venäläisen sotaväen ja sen kanssa liitossa toimivien punaisten suomalaisten valvonnan alaisena. Aikaisemmin itsenäisyysliikettä varten muodostetut järjestöt ottivat varustautumistehtävän johdettavakseen. Kaupungeissa suojeluskuntatyötä oli pidettävä salassa, maaseudulla se saattoi tapahtua avoimemmin perustamalla palokuntia, urheiluyhdistyksiä y.m. Tämä työ alkoi jo keväällä ja kesällä, mutta sai uutta vauhtia syksyn kuluessa. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalla perustettiin tällaisia suojeluskuntia melkeinpä jokaiseen kuntaan, ensimäinen jo toukokuussa Mustasaareen. Syynä siihen, miksi liike juuri sieltä löysi otollisen maaperän, oli osaksi vapautta rakastava ja rohkea pohjalainen luonne, osaksi se, että punainen kiihotustyö siellä oli tavannut verraten vähän vastakaikua. Johdon onnistui tuoda pienehköjä kiväärilähetyksiä ulkomailta, Saksasta -- Pohjanmaan maantieteellinen asemakin oli tässä suhteessa edullinen -- mutta yleensä aseistus oli erittäin puutteellinen. Syystalvesta järjestettiin muutamiin seutuihin Etelä-Pohjanmaalle (Vöyriin, Vimpeliin, Lappajärvelle), sotilaallisia harjoituskursseja, joihin lähetettiin osanottajia eri suojeluskunnista. Pieni määrä suomalaisia jääkäreitä oli myös saapunut Saksasta ja asettunut suojeluskuntien käytettäväksi. Yleensä suojeluskuntien harjoitus ja muut valmistavat toimenpiteet tässä osassa maata tapahtuivat jokseenkin häiriintymättä, vaikkakin venäläistä varusväkeä oli siellä melkein kaikkialla, sillä tämä ilmeisesti jonkun verran pelkäsi joutua selkkauksiin pelottoman pohjalaisen rahvaan kanssa. Myöskin Karjalassa harrastus näitä yhteiskunnan puolustusta tarkoittavia järjestöjä kohtaan oli vilkas, joskin suojeluskuntaliike siellä sai suurempaa vauhtia vasta myöhemmin syksyllä. Muissa osissa maata olosuhteet olivat suojeluskuntaliikkeelle paljoa epäsuotuisammat. Sosialistiset sanomalehdet saivat tästä liikkeestä aiheen yhä kiivaampaan yllytykseen porvareita vastaan, uskotellen että nämä perustamalla "lahtarikaarteja" valmistautuivat tuhoamaan köyhälistön, samalla kuin "punaisia kaarteja" uudelleen muodostettiin ja harjoitettiin venäläisen päällystön johdolla.

Uudet eduskuntavaalit tapahtuivat 1 p:nä lokakuuta ja tulos oli porvarillisille puolueille edullinen (108 porvarillista 92 sosialistia vastaan). Siitä huolimatta että sosialistit eivät tunnustaneet eduskunnan hajoitusta lailliseksi, vaan olivat sitä vastaan esittäneet vastalauseensa, ottivat he kuitenkin osaa vaaleihin toivoen saavansa jälleen enemmistön ja sitten pääsevänsä ajamaan kansalliskokouksen koollekutsumista sekä tämän avulla Suomen valtiojärjestyksen uudelleen muodostamista. Tulos oli heille pettymys. He päättivät nyt lopullisesti astua vallankumouksen tielle liitossa venäläisten ystäviensä kanssa, joiden pyrintönä oli venäläis-suomalainen köyhälistöndiktatuuri. Entinen hallituksenpäämies Tokoi lausui eräässä kansankokouksessa 16 p:nä lokakuuta, ettei vaalitappio sanottavia merkinnyt, koska työväellä oli muita mahtikeinoja kuin vaalilippu, millä antaa pontta vaatimuksilleen. Mitkä nämä mahtikeinot olivat, kävi ilmi, kun muutamaa päivää myöhemmin annettiin julistus, että oli järjestettävä punaisia kaarteja kaikkialle maahan, siis toimeenpantava köyhälistön mobilisointi. Näitä kaarteja perustettiinkin varsin yleisesti eikä niiden aseistaminen tuottanut sanottavia vaikeuksia. Runkona niissä olivat ne irralliset työläiset, jotka olivat olleet venäläisten linnoitustöissä, suuresti villiytyneet ja rappeutuneet n.s. vallityöläiset. Aseet ostettiin tai "lainattiin" venäläiseltä sotaväeltä.

Eduskunta kokoontui 1 p:nä marraskuuta. Porvarilliset tahtoivat säilyttää yhteiskuntarauhan ja koettivat niin pitkälle kuin oli mahdollista tyydyttää sosialistien vaatimuksia. Mutta sillä ei mitään voitettu. Niin hyvin suomalaisten anarkistien kuin venäläisten sotilaiden taholta jatkuivat väkivallanteot pelottavasti. Ryöstöt, jotka jo lokakuussa olivat herättäneet levottomuutta, kuuluivat nyt päiväjärjestykseen ja järkyttäviä rauhallisten kansalaisten murhia tapahtui. Marraskuun 7 p:nä puhkesi toinen bolshevikkikapina Pietarissa, Kerenskijn hallitus kukistettiin ja bolshevikkikumppanit Lenin ja Trotskij saivat haltuunsa vallan. Venäjä oli nyt vailla laillista hallitusvaltaa. Sitä arvoa ei Suomessa tietenkään voitu tunnustaa köyhälistövallalla ja neuvostokomitealla olevan. Venäjän suvereniteettioikeudet Suomeen nähden olivat lakanneet. Venäläinen kenraalikuvernööri Nekrasov, joka syyskuussa oli astunut Stahovitshin sijalle, oli jättänyt paikkansa ja poistunut, samoin hänen apulaisensa vapaaherra Korff. Mutta venäläinen sotaväki jäi maahan ja katsoi yhä edelleen olevansa korkeimman vallan edustaja. Suomi ei ollut ainoastaan poliittisesti ja siveellisesti velvollinen, vaan myös oikeutettu pitämään itseään Venäjästä eronneena ja ottamaan kohtalonsa kokonaan omiin käsiinsä. Eduskunnan tehtäväksi jäi aseman selvittäminen tässä suhteessa ja ryhtyminen tarpeellisiin toimenpiteisiin. Sosialistit tahtoivat yhä edelleen pitää kiinni heinäkuun "valtalaista", mikä pysytti Suomen sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti Venäjän yhteydessä. Pitkien sitkeiden keskustelujen jälkeen, eduskunta päätti väliaikaisesti ottaa huostaansa korkeimman vallan Suomessa.

Sosiaalidemokraattinen johto oli kuitenkin määrännyt koko maassa toimeenpantavaksi yleislakon, mikä alkoi 13 p:nä marraskuuta. Sen ilmeisenä tarkoituksena oli antaa työväestölle ja punaisille kaarteille tilaisuutta yleisharjoituksessa kehittää voimaansa ja herättää pelkoa porvarillisessa yhteiskunnassa sekä siten valmistaa vallankumousta. On selvää, että kaiken tämän takana olivat liikkeellepanijoina venäläiset bolshevikit, jotka olivat ottaneet maailmanvallankumouksen ohjelmaansa. Suomi oli oleva etappi edettäessä länteenpäin. Mahtiansa osoittivatkin punaiset kaartit ja köyhälistön huonoimmat ainekset mitä vakuuttavimmalla tavalla, ja venäläiset sotamiehet, varsinkin matruusit, toimivat tässä aina alttiina apulaisina. Rikoksista tuomittuja vankeja vapautettiin. Raa'at vaistot purkautuivat esteettä esille murhina, ryöstöinä, kiristyksinä ja muina järkyttävinä väkivallantekoina. Lakko -- verilakoksi mainittu -- kesti viikon. Lopettajaisjulistuksessa sanottiin m.m.: "Suomen porvaristo ei tosin ole vielä polvillaan työväenluokan edessä. Mutta työväenluokan elävä voima on entistä ehjempänä -- -- -- Nyt muuttuu taistelun muoto, mutta taistelu ei muutu." Porvarillinen yhteiskunta oli siis masennettava ja köyhälistö ottava vallan haltuunsa. Se oli päämaali.

Suurlakko vallankumouksen ilmeisenä enteenä antoi tietenkin lisää vauhtia suojeluskuntaliikkeelle ja muille yhteiskunnan puolustusta tarkoittaville valmistuksille. Marraskuun 27 p:nä eduskunta päätti asettaa porvarillisista puolueista kokoonpannun hallituksen, P.E. Svinhufvud puheenjohtajana.

Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.

Kuten edellä olevasta esityksestä käy ilmi, olivat olosuhteet Suomessa kesällä ja syksyllä 1917 suuresti kärjistyneet ja kaikki viittasi siihen, että ratkaisevan käänteen aika lähestyi. Siitä oli riippuva maamme tulevaisuuden muodostuminen ja lähinnä mahdollisuus lopullisesti tempautua irti Venäjästä ja saavuttaa täydellinen itsenäisyys. Ensimäisenä esteenä tämän päämaalin saavuttamiselle oli Suomessa oleva venäläinen sotaväki, syystä että se oli aseellinen, maan vapautumiselle vihamielinen valta-aines, sekä senvuoksi, että se tuki ja yllytti väestön alempien kerrosten yhteiskuntaa hajoittavia pyrkimyksiä. Suurin osa kansaa ei ollut yhtynyt ase veljeyteen punaisen Venäjän kanssa ja aseettomana sillä oli varsin vähän toiveita saada yksinään maasta poistetuksi tämä muukalainen sotaväki, joka oli noussut maan varsinaiseksi käskijäksi. Maa tarvitsi nyt enemmän kuin koskaan ennen tukea ja apua ulkoapäin. Ruotsiin ei tässä suhteessa enää voitu perustaa. Aktiiviseen politiikkaan ja varsinkin Suomen suoranaiseen avustamiseen haluttomien vasemmistopuolueiden voima ja vaikutusvalta oli kasvanut, mitä seikkaa vahvistivat syyskuussa suoritetut valtiopäivävaalit ja Edénin vasemmistohallituksen muodostaminen. Ainoa valta, jolta enää voitiin apua toivoa, oli Saksa. Nyt oli aika pontevammin kuin ennen vedota niihin erikoisnäkökohtiin, jotka kiinnittivät sen huomion Suomen vapauttamiseen. Tässä tarkoituksessa pidettiin Tukholmassa syyskuussa neuvotteluja Suomen riippumattomuuspolitiikan ja Saksan ulkopolitiikan johdon sekä Saksan päämajan edustajien kesken. Ne eivät tosin johtaneet tarkalleen määrättyihin tuloksiin, mutta kävi ilmi, että Saksan mielenkiinto Suomen vapautuspyrkimyksiin oli lisääntynyt ja että Suomella oli toiveita saada Saksalta apua hädänalaisessa asemassaan. Ne toiveet, joita tässä suhteessa annettiin suomalaisille neuvottelijoille, olivat tietenkin suoranaisessa yhteydessä muuttuneeseen sotatilanteeseen, lähinnä toiminnan uudelleen elpymiseen koillisella sotarintamalla, mikä johti Hiidenmaan ja Saarenmaan valloitukseen tuoden siten Saksan sotavoimat paljoa lähemmäs Suomen vesiä ja rannikoita kuin aiemmin. Ahvenanmaan saarien miehittäminen oli nyt jo mahdollisuus.

Marraskuun lakko ja Venäjän bolshevikkihallituksen ilmeinen tarkoitus kytkeä Suomi Venäjän neuvostotasavaltaan, mikä ei ainoastaan olisi tehnyt tyhjiksi kaikkia riippumattomuussuunnitelmia, vaan myös vienyt maan määrättömään kurjuuteen, oli aiheena siihen, että marraskuussa suoranaisesti käännyttiin Saksan puoleen. Muutamat niistä maanmiehistämme, jotka silloin poliittisissa tehtävissä oleskelivat ulkomailla, lähtivät tässä tarkoituksessa Berliiniin. Kun siellä oli valmistavasti neuvoteltu lähinnä yliesikunnan poliittisen osaston kanssa, jota silloin johti harras Suomen ja sen vapautuspyrkimysten ystävä, salaneuvos E. von Hülsen, kutsuttiin kaksi heistä, vapaaherra A. von Bonsdorff ja Edv. Hjelt Saksan päämajaan, minne he saapuivat 26 p:nä marraskuuta tekemään ylimajoitusmestari Ludendorffille selkoa Suomessa vallitsevasta tilanteesta ja esittämään maan toivomukset. Esitys ei päättynyt suoranaiseen pyyntöön, että Suomeen lähetettäisiin avustusretkikunta, -- vaikka toimenpidettä kosketeltiin tehokkaimpana keinona, millä itsenäisyys olisi saavutettavissa -- vaan sen tarkoituksena oli lähinnä osoittaa Saksan sotilaallisen ja poliittisen tuen merkitys Suomen vapautukselle, niin hyvin maan itsensä kannalta kuin yleispoliittisessa suhteessa. Pääpaino kohdistettiin sen vakaumuksen herättämiseen asianomaisissa, että oli välttämätöntä saada venäläiset sotavoimat pois Suomesta, koska Suomi muutoin oli käsistään sidottu eikä voinut päästä pakkotilastaan. Ilman Saksan apua tämä ei voisi onnistua, minkä vuoksi Suomessa toivottiin, että Saksa tulevissa aseleponeuvotteluissa vaatisi venäläisten joukkojen poistamista maasta. Vielä voimakkaampi painostus tähän suuntaan saavutettaisiin antamalla saksalaisten joukkojen miehittää Ahvenanmaan saaret. Tämä olisi uhka, jonka turvissa Suomi itse voisi ryhtyä puhdistustyöhön, jos se samalla saisi Saksalta aseita ja jääkäripataljoonasta, joka lähetettäisiin kotimaahan, sotilasneuvojia ja -johtajia. Lopuksi huomautettiin, kuinka oli välttämätöntä, että Saksa tunnusti Suomen riippumattomuuden, niin pian kuin se asianmukaisesti oli julistettu.

Kenraali Ludendorff osoitti sekä ymmärtämystä että hyväntahtoisuutta tätä avustussuunnitelmaa kohtaan. Ahvenanmaan retkikuntaa hän ei tosin silloisissa oloissa katsonut mahdolliseksi, mutta antoi siitä toiveita seuraavaksi vuodeksi. Suomen tulisi, lausui Ludendorff, ensi tilassa antaa nimenomainen julistus, että se vaatii itsemääräämisoikeuttaan ja Venäjästä riippumattomuutta. Tämän ulkonaiseksi osoitukseksi oli asetettava vaatimus, että Venäjä vie pois joukkonsa Suomesta. Kenraali Ludendorff lausui mielellään toimivansa niin, että Saksa tulevissa aselevon- tai rauhanneuvotteluissa tukisi tätä vaatimusta. Lisäksi saatiin se lupaus, että jo aloitettua, joskin keskeytettyä, aseiden lähettämistä jatkettaisiin ja että suomalainen jääkäripataljoona pieninä joukkoina lähetettäisiin kotimaahan. Erittäin ponnekkaasti kenraali Ludendorff huomautti siitä, että Suomen ennen kaikkea tulisi luottaa omaan voimaansa ja päättäväisesti esiintyen niin pian kuin mahdollista selvästi, muitta mutkitta julistaa itsensä riippumattomaksi sekä ryhtyä toimiin lujasti järjestetyn kansanmiliisin aikaansaamiseksi maan itsenäisyyttä tukemaan.

Suomen hallituksen päämiehelle, senaattori Svinhufvudille annettiin heti tieto käynnin tuloksesta ja päämajan kehotuksesta, että, mikäli mahdollista, heti oli annettava riippumattomuusjulistus. Kaikki tällaiset tiedonannot oli silloin vielä saatettava perille salaisia teitä käyttäen.

Uuden hallituksen ensimäisiä toimenpiteitä oli itsenäisyysjulistuksen aikaansaanti siksi välttämättömäksi pohjaksi, johon nojaten Suomen riippumattomuus Venäjästä saisi kansainvälisen tunnustamisen. Joulukuun 4 p:nä hallituksen kaikki jäsenet saapuivat eduskunnan istuntoon ja senaattori Svinhufvud esitti julkilausuman, missä Suomi julistettiin riippumattomaksi valtioksi. Samalla annettiin esitys Suomen tasavallan hallitusmuodoksi, joka esitys oli yhtäpitävä perustuslakikomitean aiemmin tekemän ehdotuksen kanssa. Julkilausuma tiedoitettiin kaikkien hallituksen jäsenten allekirjoittamana julistuskirjana Suomen kansalle. Kaksi päivää myöhemmin, 6 p:nä joulukuuta, eduskunta hyväksyi hallituksen julistuksen. Tässä pääkohdassa kaikki puolueet, myöskin sosialidemokraatit, olivat yhtä mieltä. Toimenpide herätti luonnollisesti maassa ihastusta, vaikkakin asema oli synkkä ja joskaan muukalainen sotaväki ei suinkaan ottanut hyväksyäkseen seuraamuksia, eikä luopunut siitä vallasta, minkä se oli itselleen anastanut. Kaikkialla maassa vietettiin itsenäisyysjuhlia, joista yliopiston 19 p:nä joulukuuta toimeenpanema juhla oli erikoisesti muistorikas ylevän isänmaallisine tunnelmineen. Merkillistä oli, että tässä tilaisuudessa punakeltaisen leijonalipun ja ylioppilaslippujen rinnalla nähtiin myös suomalaisen jääkäripataljoonan lippu. Tämä sisälsi tunnustuksen, jolla oli syvällinen merkitys, ja siinä ilmeni samalla koko itsenäisyysliikkeen tunnuskuva.

Hallitus ryhtyi heti toimenpiteisiin saattaakseen maan itsenäisyyden Euroopan valtojen tietoon ja saadakseen ne tunnustamaan Suomen uudeksi riippumattomaksi valtioksi. Tässä tarkoituksessa lähetettiin Skandinavian maihin, keskusvaltoihin ja länsivaltoihin valtuutettuja asiamiehiä, jotka joulukuun jälkipuoliskolla ja seuraavan vuoden tammikuun alussa suorittivat tehtävänsä. Suomen vapautusta tervehdittiin kaikkialla myötätunnolla, mutta poliittisen tilanteen vuoksi noudatettiin viralliseen tunnustamiseen nähden jonkunlaista varovaisuutta. Suomessa epäröitiin, oliko tunnustuksen saantia varten myös käännyttävä Venäjän puoleen. Jotkut ulkovalloista katsoivat tämän välttämättömäksi, sekä Suomen itsensä vuoksi että saadakseen hekin vapaammat kädet asiaan nähden. Näihin valtoihin kuuluivat Ruotsi ja Saksa. Nimenomaisten, varsinkin viimemainitun maan hallituksen taholta saatujen neuvojen jälkeen Suomen hallitus päätti vihdoin joulukuun lopulla kääntyä neuvostohallituksenkin puoleen esityksellä, minkä henkilökohtaisesti suoritti Pietarissa hallituksen päämies Svinhufvud. Saksan taholta tulleen painostuksen johdosta Venäjän neuvostohallitus oli jo aiemmin sitoutunut suostumaan sellaiseen esitykseen, jos se tehtäisiin. Alkavan vuoden ensi päivinä saatiin venäläisten myöntymys, Heti sen jälkeen, 4 p:nä tammikuuta, Ruotsi, yksissä neuvoin Saksan kanssa, antoi tunnustuksensa ja kaksi päivää myöhemmin Saksa antoi tiedoksi samaan aikaan tekemänsä päätöksen. Myöskin Ranska ilmoitti 4 p:nä tammikuuta tunnustaneensa Suomen itsenäisyyden. Muutamia päiviä myöhemmin yhtyivät näihin valtoihin Tanska ja Norja ja vähitellen saatiin myös Itävalta-Unkarin, Alankomaiden, Espanjan, Sveitsin y.m. virallinen tunnustus. Euroopan valloista vain Englanti asettui odottavalle kannalle.

Ulkonaisesti kaikki siis oli sujunut, kuten oli toivottu. Suomi oli muodollisesti saavuttanut pyrkimystensä päämaalin: se oli julistettu ja tunnustettu vapaaksi riippumattomaksi valtakunnaksi. Mutta riippumattomuus oli toistaiseksi vain paperilla. Olot maassa kärjistyivät kärjistymistään. Hallituksella ei ollut voimakeinoja tehostaakseen arvovaltaansa vallankumouksellisia aineksia vastaan, joiden tukena olivat vieraan vallan kurittomat sotamieslaumat, jotka yhä edelleen olivat maassa ja täällä tahtoivat harjoittaa jonkunlaista isännyyttä.

Vapaussota.

Omituiset olivat ne olosuhteet, joissa Suomi saavutti riippumattomuutensa, nimittäin aikana, jolloin maassa jo oli voimakas lähenevän, vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan suuntautuvan vallankumouksen tuntu. Idästä oli tullut kaikki se onnettomuus, mikä oli käynyt yli maan sen historiallisen olemassaolon aikana. Sieltä se nytkin tuli, joskin toisessa muodossa kuin ennen, ei ainoastaan väkivallan ja laittomuuden hahmossa, vaan hillittömänä anarkiana. Oliko Suomi nytkin kykenevä täyttämään tehtävänsä torjuvana etuvartiona idän barbariaa vastaan? Maan oli vielä kestettävä vapautensa tulikaste.

Vaikka Venäjän hallitus oli virallisesti tunnustanut Suomen riippumattomuuden, ei se vienyt joukkojansa pois Suomesta. Ne eivät ainoastaan yhä edelleen pitäneet hallussaan linnoituksia ja varustuksia, vaan majailivat kaupungeissa ja maaseudullakin. Brest-Litovskin aseleponeuvotteluissa oli Saksan taholta, Suomen puolelta tulleen pyynnön johdosta, yhä uudestaan vaadittu näiden joukkojen poistamista Suomen alueelta. Tyhjillä lupauksilla ja verukkeilla Venäjän hallitus kuitenkin koetti vitkastella. Sen salainen tarkoitus oli ilmeisesti Suomen "jälleenvalloittaminen" bolshevikkivallankumouksen avulla, jonka tosin näön vuoksi suorittaisivat maan omat punaiset ainekset, mutta nojautuen juuri näihin venäläisiin joukkoihin. Epäjärjestykset ja väkivallanteot jatkuivat ja hallitusvalta, vailla arvovaltansa tehostamiseen tarpeellisia keinoja, joutui yhä ahtaammalle ja herpaantui. Elintarpeiden kuljetusta ehkäistiin, sanomalehtiä lakkautettiin, suoranaisia ryöstöretkiä toimeenpantiin ja todellisia kahakoita taisteltiin valtiovallan tai kunnallisten viranomaisten voimatta sitä estää. Venäläiset sotilaat ja punakaartilaiset tekivät kenenkään estämättä melkein mitä tahansa, joskin viimemainitut yhä enemmän astuivat etualalle. Sosialidemokraattinen puoluejohto ei tosin ollut aivan mielissään tästä ja koetti jossakin määrin hillitä intohimoja. Mutta se kadotti pian vaikutusvaltansa laumoihin ja varsinkin punaiseen kaartiin, joka julistautui riippumattomaksi ja otti vallankumouksen toteuttamisen tehtäväkseen. Asiain näin kehittyessä sosialidemokraattinen puolue pian taipui vallan- ja saaliinhimoisen roskaväen edessä ja yhtyi anarkisteihin ja heidän venäläisiin ystäviinsä. Nämä julistettiin nyt avoimesti sosialistisella taholla "köyhälistön turvaksi" ja liittyminen venäläiseen bolshevismiin kävi yhä ilmeisemmäksi. Ero Venäjästä olisi loukkaus porvarillisen yhteiskunnan puolelta tuota maata kohtaan.