Part 1

Produced by Tapio Riikonen

ITSENÄINEN SUOMI

Unelmasta todellisuuteen

Kirj.

EDV. HJELT

Helsingissä, Tietosanakirja Oy, 1921.

Kauan on itsenäisyys-aate Suomen kansan sydämessä asunut, ensin epämääräisenä unelmana, sitten sortovuosien katkerain kamppailujen tavoittamattomana toivontähtenä, kunnes se muuttui veristen taistelujen kautta saavutetuksi todellisuudeksi.

Tässä kirjassaan on Edvard Hjelt kuvannut tuon kansamme elinaatteen kehitystä unelmasta todellisuuteen. Hän on samalla kuvannut oman elämänsä johtavan aatteen kehitystä. Suomen itsenäisyys oli hänen nuoruutensa unelma. Tämän toiveen sitkeään puolustukseen vihki hän miehuutensa voimat ja hehkuvalla innolla ja alttiudella uhrasi hän viimeiset vuotensa taistelussa päämäärän lopulliseen saavuttamiseen. Uskollisena ja horjumatta kantoi hän kansansa itsenäisyys-aatetta läpi elämän, läpi vaarojen ja vaikeuksien voiton valtavaan hetkeen asti. Se oli hänen kutsumuksensa, hänen suurin elämäntehtävänsä.

Menneisyyden kokemukset ovat tulevaisuuden tienviittoja. Kohdalle, johon hänen oman elämänsä kulku päättyi, on Edvard Hjelt tällä viimeisellä teoksellaan pystyttänyt tienviitan itsenäisen Suomen tulevaisuuden kantajille.

Painoonsaattajan alkusanat.

Aiheen tämän nyt julkisuuteen saatetun teoksen kirjoittamiseen tekijä sai siten, että Tietosanakirjan toimituksessa oli jo kevättalvella 1919 keskusteltu tällaisen kirjan tarpeellisuudesta ja loppupuolella vuotta käännyttiin asiassa Edvard Hjelt'in puoleen. Hän lupautuikin valmistamaan käsikirjoituksen aiheesta, joka häntä aivan ilmeisesti viehätti.

Edvard Hjelt'in tunnontarkkuus vaati häntä huolella viimeistelemään kirjalliset työnsä, ennenkuin hän ne luovutti painattajan käsiin. Tästä on tämänkin teoksen selvästi puhtaaksikirjoitettu ja kuten näyttää kauttaaltaan tarkistettu käsikirjoitus todistuksena. Suomenkielinen laitos ei kuitenkaan kirjoittajan kuoleman takia voi esiintyä hänen lopullisesti hyväksymässään muodossa. Tuntien tekijän tarkkuuden tyylillisissä seikoissa painoonsaattaja syvästi valittaa, ettei hänen enää ollut suotu keskustella tekijän kanssa eräistä tarkistusta vaativista ja ehkä alkuperäistä ajatusta paremmin vastaavista sanontatavoista, jotka, samoin kuin monet muutkin kohdat, olisivat kenties saaneet selvemmän ja paremman ilmaisun, jos kirjoittaja itse olisi saanut suorittaa kirjansa korjausluvun ja sen lopullisesti painettavaksi hyväksynyt.

Sisällys:

Johdanto. Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja germaaniseen kulttuuriin. Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä. Perustuslakitaistelun enteitä. Valtiokaappaus. Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta. Lyhyt rauhankausi. "Finis Finlandiae". Suomi ja maailmansota. Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa. Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi. Vapaussota. Sodan jälkeen.

Johdanto.

Itsenäinen Suomi vapaana valtakuntana syntyi maailmansodan suurten tapahtumain kypsyttämänä hedelmänä. Maamme itsenäisyyttä ei luotu diplomaattien neuvottelupöydän ääressä, vaan taistelukentällä; sen sai aikaan osaksi keskusvaltojen voitto siitä suurvallasta, joka piti Suomea valtansa alla, osaksi vapaustaistelu maan omalla tantereella. Mutta tämä oli vain lopputapahtuma siinä pitkässä, useimmiten hiljaisessa taistelussa, jota Suomen kansa oli käynyt kansallisen olemassaolonsa säilyttämiseksi ja mahdollisimman suuren vapauden saavuttamiseksi maallensa. Itsenäisyyspyrkimyksillä on syvät juuret menneisyydessä, joskaan ajatus nähdä Suomi riippumattomana valtakuntana ei kansallemme ja sen johtaville henkilöille varhaisempien kehityskausien kuluessa ole esiintynyt selvästi käsitettynä ja saavutettavissa olevana päämääränä. Missään tapauksessa tämä uusi täysivaltainen valtio pohjoisessa Euroopassa ei esiinny tilapäisenä, politiikan keinotekoisena tuotteena, vaan pitkän historiallisen kehityksen tuloksena.

Tunnettu suomalainen isänmaanystävä A.I. Arwidsson on eräässä poliittisista kirjoitelmistaan vuonna 1841 lausunut: "Päivä on kenties koittava -- -- -- jolloin _voidaan viitata riippumattomaan Suomen kansaan_, mutta siihen on pyrittävä hitaasti ja rauhallisesti, jos mieli rakennuksen tulla pysyväiseksi eikä babelintorniksi tai kaatua myrskyissä ja koitua tuhansien onnettomuudeksi. Ilolla ja eloisin toivein me odotamme tätä aikaa, mutta siihen saakka tulee jokaisen isänmaanystävän elämänsä tunnussanaksi ottaa sääntö: ole _uskollinen ja valpas_." Suomen kansa on kulkenut tätä tietä hitaasti ja kauan, uskollisena velvoituksilleen ja historiallisille tehtävilleen. Sodilla on myös sen historiassa ollut suuri osansa, mutta kapinat ja valtiolliset seikkailut eivät ole olleet viittomassa sen tietä itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen.

Emämaastaan Ruotsista, jonka turvissa Suomi oli kypsynyt poliittiseksi kokonaisuudeksi, se väkivalloin temmattiin Venäjän yhteyteen. Se temmattiin irti länsimaista, joihin se poliittisesti ja henkisesti kuului, ja yhdistettiin itäiseen naapuriinsa, joka vuosisadat oli ollut sen vihollinen. Se toi mukanaan perintönä Ruotsin yhteydestä tämän maan yhteiskuntalaitoksen ja oikeusjärjestyksen sekä länsimaiselle pohjalle rakentuneen henkisen viljelyksen. Tämän kallisarvoisen perinnön, jota ilman sisäinen valtiollinen itsenäisyys ei olisi Suomelle ollut mahdollinen, uusi hallitsija piti kunniassa ja vakuutti maalle järkähtämättömäksi oikeudeksi. Sen valtiollisen erikoisaseman ja autonomian, jonka Suomi Venäjän yhteyteen tullessaan oli saavuttanut, seuraavat hallitsijat vahvistivat. Tämän länsimaisen perinnön hoivaajana ja kunniassapidettyjen oikeuksien turvissa kansallinen kulttuurityö, maan henkinen ja taloudellinen vaurastuttaminen tuli suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien ja pyrintöjen esineeksi, samalla kuin Suomi rehellisesti -- joskaan ei suorastansa myötämielellä -- täytti valtiollisen asemansa edellyttämät ulkonaiset velvollisuudet Venäjän valtakuntaa kohtaan. Tällöin kehittyivät omat valtioelämän elimet ja muodot, samalla kuin kansa perehtyi perustuslaillisen valtiojärjestyksen ja oman valtionhallinnon tehtäviin ja hoitoon.

Kun viime vuosisadan lopulla alkoi se venäläinen väkivaltapolitiikka, joka valtakunnanetujen varjolla tarkoitti maan sisäisen itsehallinnon hävittämistä ja sen venäläistyttämistä, syttyi pitkä, katkeruudeltaan yhä yltyvä perustuslakitaistelu, jossa Suomi aseena väkivaltaa vastaan käytti oikeudestaan kiinnipitämistä ja uskollisuutta valalla vahvistettua lakia kohtaan. Epätasainen taistelu pienen kansan ja suurvallan välillä, taistelu oikeuden ja ulkonaisen mahdin välillä, olisi kai vienyt väkivallan näennäiseen voittoon, jolleivät suuret maailmantapahtumat olisi tulleet syrjässä asuvalle kansallemme avuksi ja vääntäneet asetta mahtavan vihollisemme kädestä. Sitkeä taistelu kansamme oikeudesta elää omaa elämäänsä omien lakien turvissa ynnä kestetyt kärsimykset ja uhraukset eivät olleet turhia. Ne olivat osoittaneet kansamme tahdon olla vapaa kansa. Ne olivat herättäneet Euroopan huomion Suomea kohtaan ja ne olivat vahvistaneet ja koonneet omat siveelliset voimamme, samalla kun maamme osaksi tullut loukkaus ja väkivalta oli vapauttanut sen valtiollisista ja siveellisistä velvoituksista Venäjää kohtaan. Kun oikea hetki oli tullut, saattoi Suomen kansa, itse rikkomatta uskollisuuttaan, ottaa askeleen, joka oli koko sen henkisen ja valtiollisen kehityksen historiallinen päämaali -- Suomen täydellinen itsenäisyys vapaana täysivaltaisena valtiona. Viimeinen jännitetty voimanponnistus verisessä vapaussodassa, suunnattuna samalla sisäistä, valtiolle ja sivistykselle vihamielistä vihollista vastaan, sinetöi vihdoin tämän Suomen uuden aseman, jota ei nyt enää ilman ulkonaista asevoimaa ja ilman aseellista vastarintaa voida järkyttää.

Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja germaaniseen kulttuuriin.

Enemmän kuin 600 vuoden ajan Suomi tai suuret osat siitä kuului maakuntana Ruotsiin, mutta se ei kuitenkaan koskaan muuttunut ruotsalaiseksi maanääreksi, vaan muodosti omalaatuisen alueen Ruotsin valtakunnassa. Pohjanlahti ulottui vyönä valtakunnan molempien osien väliin. Varsinaisen Ruotsin ja Suomen välinen yhteys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne ei voinut tulla yhtä voimakkaaksi kuin Skandinavian niemimaalla sijaitsevien Ruotsin maakuntien keskeinen. Tähän ei kuitenkaan vaikuttanut vain maantieteellinen asema, vaan vielä enemmän kansallisuuden ja kielen eroavaisuudet. Suomi oli suurimmaksi osaksi suomalaisten heimojen asuttama ja nämä kuuluivat toiseen rotuun kuin skandinavialaiset kansat, niiden kielellä ei ollut mitään sukulaisuusyhteyttä Skandinavian maissa puhuttujen kielten kanssa. Vain saaristossa ja länsi- ja etelärannikolla väestö oli alkuperältään ja kieleltään ruotsalaista.

Ruotsin vallan aikana laskettiin vapaan germaanisen yhteiskuntajärjestyksen perustus ja se on sitten läpitunkenut Suomen kansan, kannattanut ja koossapitänyt sitä ja tehnyt sen länsimaisen sivistyksen etuvartioksi itää vastaan. Ruotsalainen valloitus alkoi Eerik Pyhän ristiretkellä Suomeen 1154; pakanalliset suomalaiset heimot omaksuivat kristinuskon, aluksi enemmän muodollisesti katolisuuden ulkonaiset menot ja tavat, siirtyäkseen sitten uskonpuhdistuksen jälkeen kokonaisena kansana luterilaisen opin uudistavaan ja syventävään katsomukseen. Maamme uskonpuhdistajan Mikael Agricolan toimesta käännettiin suuria pyhän raamatun osia Suomen siihen saakka kirjallisesti vielä kokonaan viljelemättömään kansankieleen. Uusi testamentti ilmestyi 1548. Vanhoja germaaniseen oikeuskäsitykseen perustuvia Ruotsin lakeja sovellettiin muuttamattomina myöskin Suomessa ja ne loivat maahan lujan oikeusjärjestyksen. Myöskin hallinnossa noudatettiin samoja perusteita kuin emämaassa ja ne antoivat yhteiskuntarakennukselle sisäistä lujuutta. Lain edessä olivat kaikki, niin talonpoika kuin herra, yhdenveroiset, joskin todellisuudessa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti mahtava ruotsalainen ja ruotsalais-suomalainen aateli usein väärinkäytti valtaansa toisia yhteiskuntaluokkia vastaan. Mutta orjuudessa suomalainen talonpoika ei koskaan ollut, yhtä vähän kuin ruotsalainenkaan. Vapauden ja riippumattomuuden tunne on tämän asiaintilan vuoksi Suomen talonpoikaissäädyssä aina ollut voimakas. Se purkautui joskus esiin väkivaltaisin ilmauksin, kuten siinä kansannousussa, joka sai nuijasodan (1596-97) nimen ja jonka aiheutti se seikka, että läntisen Suomen ja Pohjanmaan rahvas ylenmäärin jätettiin sotilaalliselle mielivallalle alttiiksi, kansannousussa, jolla oli erikoinen isänmaallinen värityksensä, mutta joka ei suorastaan ollut suunnattu Ruotsin valtaa vastaan.

Poliittisessa suhteessa Suomen asukkailla oli sama oikeus kuin valtakunnan muilla alamaisilla. Ruotsin valtiopäiville Suomi lähetti omat edustajansa. Mutta maamme Ruotsin valtakunnassa nauttiman erikoisaseman ilmauksena voidaan pitää sitä, että Suomi vuonna 1581 sai "suuriruhtinaskunnan" nimityksen. Tämä tapahtui Juhana III:n hallitessa, joka oli lyhyen aikaa Suomen herttuana hallinnut maata ja asunut täällä sekä tällöin unelmissaan suunnitellut erikoista "suomalaista valtakuntaa". Myöhemmin maan hallintoa aika ajoin hoiti erityinen kenraalikuvernööri. Virallisissa asiakirjoissa käytettiin usein nimitystä "Ruotsi ja Suomi" tai puhuttiin "Ruotsin ja Suomen kansasta". Suomen eri maakunnat muodostivat yhdessä "valtakunnanosan" tai "valtakunnanpuoliskon" Ruotsin valtakunnassa. Tässä suhteessa valaiseva tapaus on, että kuningas Kustaa II Aadolf, tehtyään pitkähkön matkan Suomessa vuonna 1614, päätti kutsua Suomen maasäädyt maapäiville Helsinkiin tammikuussa 1616. Kuningas avasi itse maapäivät ja vaati niiltä lausuntoa keinoista valtakunnan suojelemiseksi ja pyysi niiden suostumusta uusiin verorasituksiin sotatarkoituksia varten. Suomella ei ollut mitään oikeudellista erikoisasemaa Ruotsin valtakunnassa, mutta se oli kuitenkin kokonaisuus sinänsä "Suomen kansakunnan" alueena.

Ruotsin käymiin lukuisiin sotiin ottivat osaa myös suomalaiset joukko-osastot, ei vain valtakunnan puolustukseksi itää vastaan vaan myöskin vieraissa maissa, Saksassa, Itämerenmaakunnissa ja Puolassa, niinpä esim. 30-vuotiseen sotaan ja Kaarle XII:n sotaretkiin. "Saksan tantereet, Tillyn leiri Lechin luona ja Wallensteinin vallitukset Nürnbergin edustalla todistivat sitä luottamusta, mikä Ruotsin voittajakuninkaalla oli suomalaisten soturiensa uhkarohkeuteen." Suomi oli näin omalta osaltaan itse teossa mukana luomassa ja lujittamassa Ruotsin suurvalta-asemaa. Suomalaiset sodankävijät tulivat täten myös henkilökohtaisesti tekemisiin muiden Euroopan maiden kera ja kosketuksiin suurten maailmantapahtumain kanssa, sekin kansankasvatusta, joka ei ollut merkityksetön. Mutta useimmiten taistelu tarkoitti oman maan puolustamista itäistä naapuria Venäjää vastaan, jonka pyrkimys laskea Suomi valtansa alaiseksi pysyi elossa pitkät vuosisadat ja tuli erikoisen voimakkaaksi, sitten kuin Venäjän pääkaupunki Pietari I:n toimesta oli siirretty Suomenlahden rannalle (1703) ja Ruotsin suurvalta-asema oli murtunut. Viiden vuosisadan aikana käytiin kokonaista kaksitoista sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ja Suomen manner oli näissä sodissa pääasiallisena taistotantereena. Suomi oli Ruotsin verinen kilpi, joskin se myös samalla taisteli oman vapautensa puolesta. Milloin suuremmat, milloin pienemmät osat maata joutuivat tällöin moskovalaisten valloituksille sekä hävitykselle ja tuholle alttiiksi. Raskaimman kohtalon Suomi sai kokea n.s. ison vihan aikana 1710-1721, jolloin maa lyhyen aikaa oli Venäjän vallan alla ja tällöin saatettiin aivan häviön partaalle, mikä kansallinen onnettomuus unhottumattomasti on syöpynyt Suomen kansan muistiin. Kaikki tämä lujitti kansassa sitä tunnetta, että venäläinen oli sen perivihollinen, tunnetta, joka ei koskaan, ei edes ulkonaisen lähentymisen ja myötäkäymisen aikana, ole voinut kokonaan hälvetä. Suomen historiassa esiintyy merkillisenä tosiasiana se seikka, että, kun maan valloitus lännestä käsin, Ruotsista päin, on tapahtunut kohtaamatta mainittavaa vastarintaa, sen asukkaat kaikkina aikoina ja kaikin tavoin ovat koettaneet puolustautua idästä tulevia hyökkäyksiä, moskovalaisten päälletunkeutumista vastaan. Suomen kansalla oli kai aluksi vaistomainen, sittemmin tietoinen tunto siitä, että se vain länsimaiden yhteydessä voi täyttää historiallisen tehtävänsä, samalla kuin vuosisatoja jatkuneisiin otteluihin Venäjää vastaan sisältyi taistelu eurooppalaisen viljelyksen ja aasialaisen barbarian, germaanisen yhteiskuntajärjestyksen ja itämaisen itsevaltiuden välillä.

Huolimatta sodista ja niiden häiritsevistä vaikutuksista rauhan työ jatkui, ja maa kehittyi vähitellen eteenpäin kohti suurempaa hyvinvointia ja kulttuuria. Uusia kaupunkeja, eritoten satamakaupunkeja, perustettiin ja niiden porvarit eivät olleet kauppavaihdossa ainoastansa Ruotsin vaan välittömästi myös Pohjois-Saksan hansakaupunkien kanssa, jotka Suomen kanssa olivat vilkkaassa yhteydessä. Käsityöammatit varttuivat ja myöskin teollisuus heräsi eloon, joskin varsin vaatimattomassa muodossa.

Aivan erikoisen merkityksen Suomen kansalle kansakuntana sai oman yliopiston perustaminen Turkuun, maan silloiseen pääkaupunkiin. Se perustettiin vuonna 1640 kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen aikana ja saatiin aikaan lähinnä Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Pietari Brahen toimesta, joka erikoisesti harrasti Suomen parasta ja vaurastumista. Yliopistosta tuli tärkeä tekijä Suomen kansallisessa elämässä, keskus sille korkeammalle henkiselle viljelykselle, jota ilman Suomen kansa ei olisi voinut kohottautua sivistyskansaksi. Maan virkamiehet oli siihen saakka suureksi osaksi tuotu Ruotsista, eivätkä lähimainkaan aina parhaimmat hakeutuneet tähän etäiseen maankolkkaan. Ne harvat suomalaiset nuorukaiset, jotka olivat antautuneet opin teille, olivat aiemmin hankkineet yliopistokouluutuksensa Ruotsissa tai Saksan korkeakouluissa, kuten Wittenbergissä, Rostockissa, Greifswaldissa. Maan tulevat papit, opettajat, lääkärit ja virkamiehet voitiin nyt kasvattaa omassa maassa, omasta kansanaineksesta, ja täten luotiin kotimainen sivistynyt luokka, samalla kuin maan omat pojat yhä enemmän ja enemmän voivat ottaa hoitoonsa hallinnollisia ja muita yhteiskunnallisia tehtäviä. Kansan pääkieli, suomi, oli vielä liian kehittymätön voidakseen olla korkeamman tiedollisen sivistyksen välineenä. Yliopiston samaten kuin myös vielä harvalukuisten ylempien oppikoulujen opetuskieli oli latinan ohella ruotsi, josta ajanoloon tuli suomalaisen sivistyneen luokan seurustelukieli. Täten muodostui tosin kielellinen kuilu alempien ja ylempien yhteiskuntaluokkien välille, mutta sivistyneellä luokalla oli liian syvät juuret kansassa voidakseen kielenmuutoksen vuoksi tulla sille kokonaan vieraaksi. Hallinto oli kyllä ruotsinkielinen, mutta kotimaiset virkamiehet taisivat myös enemmän tai vähemmän suomenkieltä. Eritoten oli näin laita papiston, joka suomalaisissa seuduissa palveli kansaa sen omalla kielellä ja jolla oli hoidossaan varsinainen kansanopetus. Sen ansioksi on luettava, että lukutaito jo aikaisin tuli yleiseksi. Papiston merkitystä Suomen kulttuuri- ja sivistyselämälle tänä aikana ei voida arvioida kyllin suureksi, ja samalla se välitti siirtymisen suomalaisesta rahvaasta ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Kotimainen sivistynyt luokka, joka näin vähitellen syntyi, oli välttämättömänä siltana länsimaisen viljelyksen tunkeutumiselle suomalaisen asutuksen keskuuteen.

1700-luvun myöhemmällä puoliskolla useiden etevien tutkijain ja opettajain toiminta sai tieteellisen elämän Suomen yliopistossa suuresti elpymään. Tällä tutkimuksella oli kansallis-isänmaallinen leima, se kun toiselta puolen suuntautui Suomen luonnon tutkimiseen sekä maan vaurastumisen edistämiseen taloudellis-tuotannollisella alalla, ja toiselta puolen avartamaan tietoja omasta kansasta, sen kielestä, muinaisuudesta ja historiasta. Tämän henkisen viljelyksen alalla heränneen kansallisen suunnan etevin edustaja oli H.G. Porthan (1739-1804), jota on sanottu Suomen historian isäksi. Hän asetti kysymyksen: onko Suomen kansalla omaa historiaa? ja vastasi siihen myöntäen sekä ryhtyi itse tätä historiaa kriitillisesti käsittelemään. Mutta ei ainoastaan historia, myöskin kaikki muut isänmaallisen tiedon alat olivat hänen harrastuksensa ja eteenpäin vievien aloitteidensa esineenä. Hänen oppilaansa jatkoivat hänen työtään, joka muodosti henkisen perustan sille heräävälle tunnolle, että Suomen kansa oli kansallisuus, jolla oli menneisyytensä ja tulevaisuutensa, että se oli jotakin sinänsä ja että Suomi oli varsinainen isänmaa. Voimakas kotiseudun tunne alkoi muodostua tietoiseksi isänmaanrakkaudeksi. Tämä tietoisuus oli aluksi aivan epäpoliittista eikä siihen sisältynyt mitään Ruotsiin kuuluvaisuutta vastaan suunnattua kärkeä.

Politikoimiseen Suomen kansa ei tähän aikaan ollut taipuisa. Mutta valtiollis-separatistisia virtauksia ilmeni kuitenkin Suomessa Ruotsin vallan loppuaikoina. Suomen syrjäinen asema, se jossakin määrin tyly kohtelu joka Ruotsin puolelta oli Suomen osaksi tullut, sekä alituiset sodat Ruotsin poliittisten etujen hyväksi olivat herättäneet Suomessa mielenapeutta. Suurin piirtein katsoen oli Suomen kansa valtakunnalle uskollinen eivätkä sitä elähdyttäneet mitkään kapinalliset taipumukset, mutta aatelissa ja upseeripiireissä tuli, osaksi Ruotsin valtiollisten taistelujen yhteydessä, näkyviin pyrkimyksiä, jotka tähtäsivät Ruotsista vapaan Suomen luomiseen. Erikoinen suomalainen itsenäisyyspuolue muodostui. Tällaisia pyrintöjä ilmeni jo Ruotsille ja Suomelle onnettoman vv:n 1741-1742 sodan aikana ja jälkeen. Tämä oli Venäjän hallituspiireissä tunnettua ja keisarinna Elisabet antoi viimemainittuna vuonna julistuksen, jota levitettiin kaikkialla maassamme. Siinä m.m. lausuttiin, että, jos Suomen väestössä eli toivo "vapauttaa ja irroittaa" Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin vallasta ja tehdä se vapaaksi itsenäiseksi maaksi ja itse sopimuksella määrätä sen hallitusmuoto, keisarinna lupasi myötävaikuttaa, jotta Suomesta tulisi vapaa rajavaltakunta Ruotsin ja Venäjän välille. Mutta venäläisten lupaukset eivät suuresti houkutelleet.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin itsenäisyysliike alkoi ilmetä toimintanakin. Sen varsinainen päähenkilö oli silloin kenraali Y.M. Sprengtporten, joka pyrkimyksissään ei suinkaan ollut vapaa itsekkäistä laskelmista, mutta jota kuitenkin osittain johtivat aatteelliset vaikuttimet ja vakaumus, että Suomi vain erikoisena valtiona voi hankkia itselleen kansallisen tulevaisuuden. Vielä selvempi tähän suuntaan oli toisten tässä liikkeessä osallisten kanta, erikoisesti majuri J.A. Jägerhornin, jolle aatteellis-isänmaalliset vaikuttimet olivat määräävät. Sprengtporten laati täydellisen valtiosääntöehdotuksen vapaata Suomea varten. Hän oli sen ajatellut "Suomen yhdistettyjen maakuntien tasavallaksi", Pohjois-Amerikan vapaavaltiosta tai Alankomaista saadun mallin mukaan. Kansannousulla tai valtiokaappauksella Suomi irroittautuisi Ruotsista ja uusi valtio asettautuisi Venäjän suojeluksen alaiseksi. Separatistinen liike puhkesi Venäjää vastaan 1788 käydyn sodan aikana ilmi n.s. Anjalan liitossa. Tahdottiin käyttää aatelistossa kuningas Kustaa III:ta vastaan vallitsevaa tyytymättömyyttä Venäjän myötävaikutuksella toimeenpantavaa sotilasvallankaappausta varten. Suomalainen edustajakokous oli sen jälkeen kutsuttava koolle hyväksymään ja vahvistamaan otettu askel. Uusi Suomi oli nauttiva Venäjän ystävyyttä ja suojaa. Suunnitelma epäonnistui. Siinä oli enemmän ylimmissä yhteiskuntakerroksissa haudottua poliittista vehkeilyä, kuin yleistä suomalaista itsenäisyyspyrkimystä, mutta siinä ilmeni kuitenkin, joskin ennen aikojaan ja sameana, tunne, joka jo silloin kätkettynä eli suomalaisessa kansansielussa. Suomalainen uskollisuus, vaikka jonkun verran horjutettuna, oli toki liian luja antaakseen venäläisten houkutusten vaikuttaa itseensä, ja suomalainen mielenlaatu oli liiaksi harkitseva, jotta maa olisi antautunut yrityksiin, jotka silloin tuntuivat olevan kevytmielisiä ja vaarallisia seikkailuja. Valtiopäivillä 1789 Suomen talonpojat ilmoittivatkin, ettei heillä ollut mitään osallisuutta näissä valtiollisissa vehkeilyissä. Kuninkaalle annetussa uskollisuusadressissa he lausuivat: "Koko Suomessa ei ole ainoatakaan talonpoikaa, jolla olisi petolliset ajatukset kuningasta ja isänmaata kohtaan; auttakaa meitä meidän salaisia ja julkisia vihollisiamme vastaan, niin me tahdomme kuolemaan saakka puolustaa Teidän Majesteettianne ja valtakuntaa." Tämä oli varmaan yleinen ajatustapa maassa.

Itsenäisyysliikkeet 1700-luvulla olivat kyllä jossakin määrin oireellisia, mutta, kuten jo mainittu, ne eivät olleet Suomen kansassa voimakkaana ja kypsänä esiintyvän, historiallisten olosuhteiden edellyttämän mielialan eivätkä yksityisten vaikutusvaltaisten henkilöiden valtiomiesviisauden ilmaus. Suomen tie todelliseen itsenäisyyteen voi kulkea ainoastaan uskollisuuden, uutteran kansallisen työn ja historiallisen kasvatuksen kautta, ei poliittisen vehkeilyn tietä, kaikkein vähimmin yhdessä perivihollisen, itämaisten traditsionien ja pyrkimysten johtaman vallan kanssa. Vapaaehtoisesti, ilman ulkonaista pakkoa Suomi ei voinut vaihtaa yhteyttään Ruotsin kanssa asemaan, joka toi mukanaan valtiollisen riippuvaisuuden Venäjästä.

Kuningas Kustaa II Aadolfin, Ruotsin suuruuden nousukauden aikana, Suomi oli idässä saanut rajan, joka lähipitäin kävi yhteen nykyisen Suomen ja Venäjän välisen valtiollisen rajalinjan kanssa. Mutta 1700-luvulla käydyt onnettomat sodat olivat johtaneet siihen, että melkoisia osia tästä maamme alueesta Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743 oli luovutettu Venäjälle. Maa oli siten jaettu Ruotsin ja Venäjän Suomeen. Suurin ja tärkein osa Itä-Suomea, Viipurin lääni aina Kymijokeen saakka oli laskettu Venäjän herruuden alaiseksi. Oliko koko Suomi saava saman kohtalon? Sitä ei toivottu -- siksi oli yhteenkuuluvaisuudentunne Ruotsia ja vastenmielisyys itäistä naapuria kohtaan liian voimakas -- mutta pelättiin väkivallan vievän siihen.