Part 4

Viimemainitussa "afäärissä" tapahtui pian onnettomuuskin. Tallinnan piirin komissari Issejeff antoi rahat semmoiseen paikkaan, mistä ei enää saanut niitä takaisin. Hänen täytyi tunnustaa, että kuntain rahoista, mitkä hän oli velvollinen tallettamaan valtiopankkiin, oli 23000 ruplaa hävinnyt. Issejeff tuomittiin Siperiaan pakkotyöhön.

Yhdistettyjen kuntain olosuhteet kävivät aina rasittavammiksi, henkimaksu yhä nousi. Siitä syystä muutamat entiset pienet kunnat vaativat kuntain yhdistämisen peruuttamista, sillä se muka oli tapahtunut petollisesti. Paikoittain sillä oli menestystä ja isoja yhdistymiä irroitettiin jälleen pienemmiksi kunniksi.

Mutta komissarien vaikutusvalta on yhä niin suuri, ettei Itämerenmaakuntien talonpoikien kunnallinen itsehallinto merkitse mitään, sillä se on vain komissarin käskyjen noudattamista.

VIII. Tuomioistuimet.

Virastojen venäläistyttämisen aikana jäivät yksinään talonpoikaisoikeudet kansankielisiksi vaikka niidenkin kirjeenvaihto korkeampien virastojen kanssa tapahtuu venäjäksi. Korkeammat tuomioistuimet muutettiin kokonaan venäjänkielisiksi ja tuomareiksi nimitettiin johdonmukaisesti semmoisia henkilöitä, jotka eivät ymmärtäneet kansan kieltä.

Talonpoikain kunnanoikeudet käsittelevät vain maakylissä asuvien talonpoikain pienempiä rikosasioita ja heidän siviliasioitaan 100 ruplaan asti. Kaupunkilaisten asiat yleisesti sekä muitten säätyjen jäsenten asiat talonpoikien kanssa harkitaan rauhanoikeudessa, ja rauhantuomaritkin ovat umpivenäläisiä.

Jos joku ihminen tahtoo nostaa kanteen, niin hänen täytyy esittää venäjänkielinen anomuskirje tuomarille. Siitä syystä kaivattiin anomuskirjeitten kirjureita, ja pian niitä asui joka oikeusistuimen ympäristöllä koko joukko. Anomuskirjeestä täytyi kirjurille maksaa rupla tai enemmän. Ja kun sitä kulunkia ei mennyt vastaajalta, niin kävi etteivät ihmiset pienemmistä asioista valittaneetkaan.

Eivätkä kaikki kirjurit tyydyttäneet tuomarin vaatimuksia. Usein tapahtui, että kalliilla hinnalla ostettu kirje heitettiin kelpaamattomana syrjään. Olihan ihan suuria veijareitakin kirjurien joukossa. Eräs kirjuri teki anomuskirjeitä venäläisillä kirjaimilla mutta viron kielellä. Tietysti sellaisia ei hyväksytty. Toinen kirjoitti tavallisesti hurjia herjaussanoja vastaajalle ja itse tuomarillekin. Hänen kirjojensa esittäjät tuomittiin aina sakkoa maksamaan. Itse kirjureille ei tapahtunut mitään pahaa, sillä ei ollut todistuksia, että juuri he olivat moitittavat kirjat tehneet. Valantehneet asianajajat ottivat anomuskirjan valmistamisesta vähintäin 5 ruplaa, mistä syystä oikeudenkäynti tuli köyhäile väestölle liian kalliiksi ja tukalaksi.

Kun asiain käsittely oikeudessa tapahtui venäjän kielellä, niin tarvittiin tulkkeja. Joka rauhantuomarilla olikin oma tulkkinsa, ja semmoinen kielenkääntäjä kävi kerrassaan mahtimieheksi. Joka tiesi asiansa olevan arkaluontoisen, pyysi ajoissa kielenkääntäjän apua. Ja asiata käsiteltäessä kielenkääntäjä tulkitsi tuomarin kysymyksiä niin selvästi tai epäselvästi kuin itse tahtoi sekä kertoi vastaukset niin pitkästi tai lyhyesti kuin hänen "ystävilleen" oli hyödyllistä. Asioita käsitellään kyllä yleisön läsnäollessa, mutta harvoin on venäjänkielen taitoisia kuuntelijoita, erittäinkään maaseuduilla ja pikkukaupungeissa. Sitä paitsi on yksinäisen kuuntelijan arvostelu hänelle itselleen vaarallista. Niin on monikin tulkin häiritsijä tullut sakotetuksi, jos muut kuuntelijat eivät ole ymmärtäneet häntä puoltaa.

Kielenkääntäjän apu oikeudenkävijälle ei tietysti ollut maksutta saatavana. Nuo mahtimiehet ovat vaatineet suurenkin maksun, ja monissa tapauksissa sekä kantajalta että vastaajalta. On tapahtunut, että kielenkääntäjä asian päätyttyä on vielä vaatinut voittaja-puolelta lisää, ja jos se ei ole suostunut maksamaan, on asia tullut uudestaan esille ja entinen voittaja joutunut voitetuksi.

Usein ovat virolaiset ja lättiläiset pyytäneet, että jos asiain käsittelyn täytyisikin tapahtua venäjäksi, tuomareiksi nimitettäisiin semmoisia henkilöitä, jotka ymmärtävät vähintäin sen verran kansan kieltä, ettei kielenkääntäjä voisi tehdä vääryyksiä. Mutta kaikki semmoiset anomukset ovat jääneet ilman tuloksia. Päinvastoin nimitettiin ensimäiset rauhantuomarit, jotka kiireellisesti alkoivat oppia viron kieltä, pian muihin Venäjän lääneihin. Kansan valitusten johdosta selittävät venäläistyttämismieliset sanomalehdet, erittäin "Novoje Vremja" usein, että Itämerenmaakuntien oikeuslaitokset ovat mitä paraimmassa kunnossa ja että kielenkääntäjäin avulla kyllä saa oikein ratkaistuksi kaikki jutut. Niin selittää lehti, joka Suomessa käsiteltävistä venäläisten jutuista lausuu, ettei juttu kielenkääntäjäin avulla käsiteltäessä milloinkaan tule oikein päätetyksi.

Muillakin muodollisuuksilla venäjänkieliset tuomioistuimet toivat paljon vaikeuksia mukanaan, mutta kun niillä ei ole venäläistyttämisen tarkoitusta, emme niistä tässä lähemmin puhu. Se on vaan sanottava, ettei saksalaisten paronien vaikutus, mikä vanhoissa saksankielisissä tuomioistuimissa oli mitä tuntuvin, rauhantuomarien luona ole paljoa vähentynyt.

IX. Venäläiset siirtolaiset.

Aikoinaan on venäläisiä siirtynyt runsaslukuisesti Itämerenmaakuntiin. Ensi kertaa tapahtui se Ruotsin hallituksen aikana, kun vanhauskoiset vainoamisen tähden pakenivat yli rajan. Sitten kun Venäjä oli valloittanut maan ja laajoja tiloja lahjoitettu venäläisille kenraaleille, ostivat he Venäjältä itselleen kokonaisia kyläkuntia orjia, sillä sodan ja rauhoittamisen aikana oli maan väestö tapettu vähälukuiseksi. Mutta paitsi vanhauskoisia, jotka asuvat Peipsin rannoilla, ovat muut venäläiset lättiläistyneet tai virolaistaneet.

Talonpoikien vapauttamisen aikoihin v. 1819 löytyi Virossa vielä umpivenäläisiä melkein kokonainen Iisakun pitäjä, Prümlin kylä Järvan piirikunnassa sekä Arukülan ja Kostiveren kylät Tallinnan lähellä. Niissä paikoissa ovat talonpoikien sukunimet venäjänkielisiä. Nyt on jo kaikilta venäjän kielen taito hävinnyt ja vain kahdessa viimeksimainitussa kylässä on oikeauskoisia, joilla on yhteinen kirkkonsa.

Venäläistyttämisaikana virkamiehet muistivat nuo entiset venäläiset ja lienee päätetty pelastaa heidän häviävä kansallisuutensa. Venäläinen hengellinen yhdistys on sitä varten lahjoittanut melkoisen summan rahaa.

Tämän kirjoittaja sattui olemaan eräässä kunnantalossa, kun sinne saapui kaupungista joukko virkamiehiä ja alkoi vaatia tietoja vanhan venäläisten kylän asukkaista.

-- Mihin ne ihmiset nyt pyrkivät? kysyi eräs virkamies, tarkottaen tietysti kansallisuuskysymystä.

Kunnanvanhin ei ymmärtänyt kysymystä oikein ja vastasi suoraan: -- He pyrkivät vain toimeenpanemaan varkauksia ja ovat koko piirin vaivana.

-- Se on surkuteltavaa, vastasi virkamies, mutta -- en sitä tarkoittanut. Mihin kansallisuuteen he katsovat kuuluvansa?

Nyt selitti kunnanvanhin, että kun ei hallitus eivätkä paronit ole lähes 200 vuoteen siitä mitään välittäneet, ovat entiset venäläiset jääneet ihan sivistymättömiksi. He eivät tiedä, että maailmassa muuta kieltä kuin viroa puhutaankaan. Mutta kuuluisia hevosvarkaita he ovat.

Sen jälkeen virkamiehet kertoivat, että heidän asiansa kääntyy paremmaksi, kun nyt uudestaan ryhdytään heitä venäläistyttämään. Virkamiehet sanoivat olevansa venäläistyttämiskomitea.

Kunnan kirjuri oli "asiantuntija". Hän sanoi venäläistyttämisen onnistuvan hyvin, jos vaan sen johto paikkakunnalla uskotaan hänelle. Hän lupasi tehdä "venäläisistä" erityisen nimiluettelon ja saada heidät kansallisuuttaan rakastamaan. Virkamiehet suostuivat siihen ja kirjuri sai etukäteen tarpeelliset rahat.

Sitten lähetti kirjuri palvelijansa läheiseen kapakkaan ja hän toi monet otteet viini- ja olutpulloja. Alkoi "venäläisten" tervetuliaisjuominki. Virkamiehet olivat niin tyytyväisiä kirjurin toimenpiteisiin, että hänen palkkaansa venäläistyttämistyöstä heti vielä lisäsivät.

Kun komitea jo oli humalassa ja aikoi palata kaupunkiin, niin yksi sen jäsenistä muistutti tovereitaan, että olisi kuitenkin ollut tarpeellista käydä myös "venäläisten" kylässä, sillä "Novoje Vremja" halusi kuvaa "venäläisten" asunnosta kuvalehteensä. Mutta kirjuri selitti, ettei herrojen tarvitse itseänsä vaivata pohjattomalla kyläntiellä, sillä senkaltaisia rakennuksia on lähempänäkin. Katseltiin ympäristöä, ja kirjuri tunnusti että läheisen kapakan ulkohuone oli täydellisesti samallainen kuin "venäläisen" asuntorakennus. Ulkohuone valokuvattiin hetimiten ja se ilmestyi aikoinaan "Novoje Vremjan" kuvalehdessä kirjoituksineen siitä, että virolaistuneet venäläiset taasen ovat käännetyt tosivenäläisiksi.

Tämmöisiä venäläistyttämisretkikuntia kaupungista johonkin kunnantaloon toimeenpantiin muutamia, mutta eivät "venäläiset" itse kuulleet mitään siitä, kuinka hyvällä menestyksellä heidän kansallisuustunnettaan oli kohotettu.

Samaan aikaan ruvettiin venäjätä puhuvia henkilöitä pakollisesti siirtämään virolaisiin kuntiin. Siirrettäviä venäläisiä oli kylliksi. Kaupungeissa asui silloin erityinen sääty, sotilaitten jälkeläiset, jotka puhuivat venäjätä. He olivat keisari Nikolai I:sen aikaisten sotamiesten lapsia ja lastenlapsia, ja heillä oli perinnöllinen etuoikeus olla vapautettuja henkimaksusta ja passipakosta. Sotilaitten jälkeläiset olivat ihan ylpeitä säädystään ja elättivät itsensä kaupungeissa kerjäämisellä ja varkauksilla. Vuonna 1889 kuitenkin heidän säätynsä lakkautettiin ja sotilaitten jälkeläiset kirjoitettiin virolaisten ja lättiläisten kuntain henkikirjoihin, kunnallishallituksilta ja itse siirrettäviltä mitään kysymättä. Joka kuntaan tuli 1-3 perhettä.

Venäläiset eivät itse kuitenkaan lähteneet kaupungeista. Heidät täytyi polisin avulla "passittomina" kuljettaa "omiin kuntiinsa". Mutta kaikki, joilla oli ruumiillista vikaa -- ja sellainen oli kerjäläisammatin helpottamiseksi melkein jokaisella --, menivät sairaaloihin vikaansa parantamaan. Venäjällä vastaanotetaan piirisairaaloihin jokainen sisäänpyrkijä, ja jos ei hänellä itsellään ole rahaa maksaa hoidostaan, niin polisi vaatii rahat hänen kunnaltaan. Ja nyt alkoi saapua kunnallishallituksille pitkiä sairaaloitten laskuja kunnanjäsenistä, joita ei kukaan ollut nähnyt.

Kunnallishallitukset kieltäytyivät aluksi maksamasta noita sairaaloitten laskuja, mutta kun komissareilta saapui uhkauskirjeitä, niin rahat maksettiin polisille. Ja potilaat, joilla ei ollut parantumisen toivoa, passitettiin kyliin.

Kylissä he eivät kuitenkaan pysyneet, vaan alkoivat samana päivänä palata kaupunkiin. Niin syntyi erityinen kansanvaellus: yksi joukko matkusti pakollisesti kyliin, toinen vapaaehtoisesti kaupunkiin. Muutamat olivat aina pari vuotta matkalla.

Parin vuoden päästä julistettiin senatin selitys, ettei raajarikkoisia saa pakollisesti kirjoittaa kuntain jäseniksi eikä sairaalan velkaa vaatia kunnalta semmoisista pakollisista jäsenistä, jotka eivät ennen sairauttaan ole asuneet kunnan rajain sisällä. Nyt kunnat vapautettiin venäläisistä raajarikkoisista ja heidän hoitokustannuksensa maksettiin laskujen mukaan kunnille takaisin. Muutoksen olivat saaneet aikaan Inkerinmaan kunnat, joissa Pietarista ulosajettujen "sotilaitten jälkeläisten" tulva oli kaikkein suurin.

Nekään venäläiset siirtolaiset, jotka kykenivät työtä tekemään ja sentähden jätettiin kuntain jäseniksi, eivät kaikki olleet pysyviä. Silloin kansa yleisesti vastusti kuntain yhdistämisestä johtuneita korkeita henkimaksuja. Ainakin puolet maksajista pysyivät lakossa, ja kun ei heillä ollut mitään kiinteimistöä ja itse asuivat ulkopuolella kunnan rajoja, niin oli maksun saavuttaminen mahdotonta. Lakkolaisten kukistamiseksi määräsi lääninhallitus, että jokainen kunnanjäsen, joka ei ole suorittanut henkimaksuaan kahden viikon kuluttua siitä lähtien, kun kunnallishallitus on ilmoittanut hänen nimensä kolmesti virallisessa lehdessä, passitetaan Siperian siirtoloihin. Nyt virolaiset alistuivat maksuvaatimukseen, mutta eivät venäläiset. He uskoivat vieläkin, että heidän säätynsä etuoikeudet ovat voimassa ja että saksalainen kaupunginneuvosto omasta alotteestaan ajaa vihatuita venäläisiä kyliin. Ja niin lääninhallituksen lopulta täytyi passittaa omat suosikkinsa Virosta parempiin paikkoihin. Venäläisten siirtämishankkeet Viroon jäivät näin onnistumatta.

X. Venäläistyttämis-sanomalehdet.

Vanhin venäläisistä sanomalehdistä on "Rishskij Vestnik" Riiassa. Aikoinaan se perustettiin venäläisten etuja valvomaan, ja se on ainakin nauttinut valtioapua. Lehden toimittajat Tsheshihin ja Vidvitskij olivat tarmokkaita taantumusniiehiä. Vuoteen 1886 saakka oli "R.V." lättiläisille ja virolaisille ystävällinen ja moitti yksinomaan saksalaisia ja heidän etuoikeuksiaan. Venäläistyttämisaikakautena se antoi paronein pysyä rauhassa, mutta maalasi kaikkea, mikä ei ollut "tosivenäläistä", keisarikunnalle vaaralliseksi. Yleisesti lehti oli venäläistyttäjäin pää-äänenkannattajana vuoteen 1906, jolloin joutui erään Shutoffin omaisuudeksi ja luultavasti menetti valtioapunsa.

Tallinnaan perustivat venäläistyttajät sanomalehden "Kolòvan". Sen nimen sanottiin olleen muinaisaikainen venäjänkielinen nimitys Tallinnalle. Mutta lehti lakkasi pian ilmestymästä, kenties toimituksessa sattuneitten rettelöiden tähden tai siitä syystä, että virolaiset sanomalehdet selittivät ettei "Kolòvan", mistä venäläisten sadut kertovat, ole mitään muuta kuin virolaisten "Kalevan" kaupunki. Sen sijaan perustettiin kuitenkin pian uusi lehti "Revelskija Isvestija", ja se ilmestyy vielä nytkin nauttien valtioapua.

Paikalliseen väestöön eivät nuo lehdet, varsinkaan viimeksi mainittu, ole mitään vaikutusta tehneet. Tilaajia oli niillä vähän tai ei ollenkaan, sillä venäläiset itse lukevat pääkaupungin lehtiä. Venäläistyttämis-lehtiä jaettiin ilmaiseksi virkamiehille, papeille y.m.

Tartossakin alkoi ilmestyä venäjänkielinen sanomalehti, mutta sen perustaminen oli toista laatua. Virolainen sanomalehtimies A. Grenzstein selitti omassa "Olevik"-lehdessään, että jos hallitus virolaisilta nimenomaan vaati venäjänkielen taitoa, niin olemme vastustamiseen liian heikkoja ja parasta on niin ollen kaikin keinoin oppia venäjätä ymmärtämään, mutta sen ohella tulee säilyttää oma viron kielemme. Ja hänen lehdessään ilmestyi joka numerossa venäjänkielinen palsta, varustettuna korkomerkeillä ja selityksillä.

Yritys miellytti kansaa ja sen johdosta Grenzsteinin alotteesta julaistiin pientä helposti ymmärrettävää sanomalehteä "Derptskij Listok". Mutta venäläistyttämis-virkamiehiä ei Grenzsteinin yritys miellyttänyt. He eivät tahtoneet kasvattaa virolaisia, jotka osaavat puhua myöskin venäjätä, vaan venäläisiä, jotka eivät ymmärrä viron kieltä. Pakosta Grenzsteinin täytyi myödä lehtensä riikalaisille kauppiaille, jotka sen julkaisivat aluksi "Pribaltiskij Listok" ja myöhemmin "Pribaltiskij Kraj" nimellisenä. Riiassa lehti oli juutalais-saksalaismielinen.

Enin edisti venäläistyttämistä venäjänkielisen sanomalehdistön alalla kuitenkin Tallinnassa virallisen läänin lehden ei-virallinen osa vv. 1887-1890. Se "osa" ilmestyi isona viikkolehtenä ja sen toimittajana oli vapaamielinen ja ahkera nuori virkamies Harusin. Hänen lehdessään painettiin venäjäksi kaikki, mitä vain Viron sanomalehdissä pääsi ilmestymään paronien vääryyksistä ja kansan kärsimyksistä. Sitä paitsi hän julkaisi paronien vanhempia konnantöitä läänin arkiston asiakirjain mukaan. Erityistä huomiota herätti pitkä selonteko virolaisten kapinasta paroneja vastaan, n.s. "Mahtran sodasta" v. 1857 sotaoikeuden pöytäkirjojen mukaan. Siinä näytettiin, että syypäät kapinaan olivat itse paronit, jotka ärsyttivät talonpoikia vääryyksillä ja valehtelivat hallitukselle. Harusinin lehti kävi virolaisille niin rakkaaksi, että joka kerta, kun virallinen lehti tuli, ukot kokoontuivat kunnantaloon ja pyysivät kirjuria lukemaan heille viroksi virallisen lehden Harusinin osaa. Paronit olivat raivoissaan ja huhujen mukaan he nostivat Pietarissa kymmeniä kanteita Harusinia vastaan. Omituinen sanomalehtimies kuoli äkkiä ja sen jälkeen myös läänin lehden ei-virallinen osa lakkautettiin.

Rekordin venäläistyttämiskiihkossa otti vironkielinen sanomalehti "Valgus" Tallinnassa. Sen toimittaja Jakob Kòrv oli aluksi sosialisti, mutta kilpaili ilman tuloksia "Virulane"-lehden kanssa. Venäläistyttämisajan alussa hän yhtäkkiä alkoi ylistää virkamiesten toimenpiteitä ja oikeauskoisuutta. Hänen vaikutuksestaan "Virulane" lakkautettiin ja sen toimittaja passitettiin Moskovaan.

Kòrvin ehdotukset venäläistyttämisen edistämiseksi olivat mitä nurjinta laatua. Hän esim. neuvoi, että luterilainen uskonnonopetus kouluissa tulee asettaa oikeauskoisten valvonnan alaiseksi, että virolaisia ja lättiläisiä sanomalehtiä täytyy pakoittaa ilmestymään venäläisillä kirjaimilla painettuina. Hän itse on kuitenkin luterilainen ja "Valgus"-lehti ilmestyi loppuunsa asti virolaisilla kirjaimilla.

Kun Riian ritaristo lahjoitti tri. J. Hurtille Viron kansanrunojen keräämistä varten pienen summan rahaa, niin Kòrv kirjoitti: "kyllä paronit tietävät, kuka on heidän kätyrinsä", ja neuvoi, että hallitus pakottaisi Hurtia julkaisemaan runokokoelmansa venäjänkielisenä käännöksenä. -- Vironkielen vastaisen agiteerauksensa johdosta poisti virolainen kirjallisuuden seura hänet jäsenluettelostaan, mutta Riian kuvernööri nimitti Kòrvin uudestaan seuran jäseneksi ja sen jälkeen ministeri hajoitti seuran.

Hauska oli hänen oikeusjuttunsa pastori Grohmannin herjauksesta. "Valgus" kertoi näet Grohmannin keskeyttäneen lapsenkastajaismenot siitä syystä, että hän muka oli huomannut pyyhinliinan reunassa venäjänkielisiä kirjaimia. Oikeudessa pastori puolusti itseänsä venäjäksi, mutta Kòrv puhui -- saksaa, sillä venäjän kieltä hän ei ymmärrä vielä nytkään. Kòrv tuomittiin valheestaan vankeuteen, mutta vankeudesta palattuaan hän sai vastaanottaa kunniaporvarin todistuksen ja kunniamitalin.

Nauttien suurta apurahaa Kòrv tuli rikkaaksi. Hänellä on Tallinnassa kaksi isoa taloa ja laaja tila Inkerinmaalla. V. 1906 hän luopui sanomalehden toimituksesta ja oli ensimäisen valtakunnan duuman vaaleissa -- saksalaisten ehdokkaana. Hän kirosi puheissaan kaikkea venäläistyttämistä, mutta ei saavuttanut kannatusta. Toisen duuman vaaleissa Kòrv kosiskeli sosialisteja, mutta taasen ilman tulosta. Nyt kerrotaan, että hän on solminut uudestaan ystävyyttä tosivenäläisten kanssa.

XI. Venäläisiä mahtimiehiä.

Niinkuin sanottu, olivat talonpoikaiskomissarit todellisia mahtimiehiä. Toimintavalta oli heillä laaja, mutta edesvastuuta ei lainkaan. Läänin pääkaupungissa oli kyllä erityinen talonpoikaiskomissioni, jolle sai komissarien väärinkäytöksistä tehdä valituksen, mutta talonpojat eivät tietäneet, missä komissioni sijaitsi ja kutka olivat sen jäseninä. Niin ei ole komissarien menettelystä ainoatakaan valitusta talonpoikien taholta tehty.

Tallinnan komissari Issejeffin kassanvaillinkijutusta on jo kerrottu. Mutta hän ei ollutkaan sillä alalla merkillisin henkilö. Ensimäinen paikka kuuluu Saaremaan komissari Kassatskille.

Kassatski oli sangen ahkera venäläistyttäjä. Kaikki ehdotukset, joita tehtiin komissarien kokouksissa, hän otti hetimiten käytäntöön, Niinpä oli ollut puhetta, että talonpoikia pitäisi pakoittaa rakentamaan jokaiseen yhdistettyyn kuntaan venäläistyttämisen mallikoulu. Ja Kassatski heti kutsui Riiasta rakennusmestareja koulutaloja rakentamaan. Pari kuntaa, joissa työt alkoivat, suostui maksamaan rakennuskulungit, mutta Lümadun kunta, jolla ei ollut rahaa kunnankassassa, alkoi vastustaa.

Komissari Kassatski tahtoi ankaruudella panna talonpoikia käskyjään tottelemaan ja siitä syystä hän määräsi, että kunnanvanhimman täytyy kerätä tarpeelliset rahat pakollisesti myymällä maksun vastustajien omaisuutta. Mutta pian kunnanvanhin ilmoitti komissarille että talonpojat vastustavat hänenkin toimenpiteitänsä.

Sillä välin Kassatski oli korotettu maakunnan polisipäälliköksi, korkeimpaan virkaan mikä on Saaremaalla. Nyt oli hänen asiansa lähettää pulassa olevalle kunnanvanhimmalle polisimiehiä avuksi. Kassatski ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan keksi uuden keinon koulutalon kustannusten suorittamiseksi. Hän meni polisimiesseurueensa keralla Kuresaaren kaupungin torille, vaikk'ei hänellä siihen ollutkaan oikeutta, sillä kaupungilla on oma polisilaitoksensa, ja tiedusteli hevosmiehiltä, mistä kunnasta kukin on kotoisin. Lümadun kunnan asukkailta hän riisti hevoset kärrineen ja vei ne pölisin huostaan. Kun hevosia oli jo koottu koko joukko, niin pidettiin huutokauppa ja myötiin ne huokeasta mallikoulun kustannusten suorittamiseksi. Hevosia riistettiin semmoisiltakin henkilöiltä, jotka kotona jo olivat vaaditut rahat maksaneet kunnanvanhimmalle.

Hevosryöstöstä oli Lümadun kunta kauhuissaan ja raivoissaan. Kaikki syyttivät kunnan virkamiehiä, jotka aluksi olivat pitäneet Kassatskin puolta. Lopuksi kunnanvanhimman täytyi pyytää Kassatskia saapumaan kunnantalolle rauhoittamaan talonpoikia ja keräämään vielä puuttuvaa osaa rakennuskulunkeja.

Eräänä päivänä maakuntapäällikkö saapuikin Lümaduun, mutta kunnantalon lähellä tapahtui maantiellä voimakas räjähdys pari sekuntia aikaisemmin kuin Kassatski oli ehtinyt ajaa siihen paikkaan. Pahantekijät olivat kaivaneet maantien alle kuopan, täyttäneet sen ruudilla, ja sytyttivät Kassatskin saapuessa sytytyslangalla "miinan" palamaan. Mutta huonojen aineitten tähden räjähdys tapahtui varemmin kuin oli aiottu.

Kassatski ajoi heti kaupunkiin ja pyysi sähköteitse Riiasta sotaväkeä talonpoikaiskapinaa kukistamaan. Seuraavana päivänä saapuikin Kuresaareea sotamiehiä ja niiden muassa erityinen sotaoikeus. Viimemainittua Kassatski ei ollut pyytänyt saapumaan, ja niin tapahtui maakunnan päällikön ja sotaoikeuden jäsenten välillä sanakiista. Upseerit olivat kuitenkin tarmokkaita miehiä. He tahtoivat tutkia kapinan syitä ja vaativat Kassatskilta todistuksia hänen aikaisemmista virkapaikoistaan. Todistuksia oli maakuntapäälliköllä kylliksi, mutta kun sotaoikeus niiden mukaan sähköteitse kysyi tietoja Kassatskin toimintatavoista, vastattiin joka taholta, ettei kukaan tunne sen nimistä henkilöä. Nyt pantiinkin syyttäjä itse syytteeseen.

Kassatskin juttua käsiteltiin kauvan ja siinä tehtiin hämmästyttävimpiä paljastuksia Venäjän byrokratismin alalla kuin ne ovat, joista kirjailija Gogol "Tshitshikoffissaan" kertoo. Saatiin selville, että kuuluisa kommissari ja myöhemmin maakuntapäällikkö ei ollutkaan aatelismies Kassatski, vaan Grodnon läänin talonpoika, joka oli käyttänyt useampia sukunimiä. Ammatiltaan hän oli maamittarin kirjuri. Väärentämällä hän oli tehnyt itselleen monenmoisia todistuksia, m.m. aateliskirjan isä-vainajalleen, mutta erehdyksessä hän oli isänsä korottanut aatelismieheksi vasta silloin, kun tämä oli jo kolme vuotta ollut kuolleena. Hyvillä todistuksillaan siitä että hän muka oli hyvällä menestyksellä venäläistyttänyt liettualaisia, "Kassatski" voitti Itämeren maakuntien venäläistyttäjäin luottamuksen ja sitä luottamusta hän tahtoi tarmollaan vahvistaa. Mutta Lümadun talonpoikien tyhmä pommi teki hänen toiminnastaan lopun.

Tutkimuksen alussa Kassatski oli uhannut että jos häntä ruvetaan rankaisemaan, niin hän tekee Itämerenmaakuntien virkamiehille vaarallisia paljastuksia. Oikeus tuomitsi hänet kuitenkin suureen rangaistukseen, mutta samassa saapui hänelle armahduskirje. Saaremaan talonpojat jo pelkäsivät että hirveä maakuntapäällikkö astuu uudestaan virkaansa, kun sanomalehdet kertoivat huonomaineisen Kassatskin kuolleen äkkiä.

Kassatskin jutun ohella jäi Lümadun kapinajuttu unohduksiin. Mutta talonpojat eivät saaneet vahingoistaan mitään korvausta ja koulutalo rakennettiin valmiiksi, vaikk'ei rahaa enää koottu entisellä ankaruudella.