Part 3

Ennen vuotta 1886 luterilaisessa kirkossa vihittyjä avioliittoja venäläiset papit tunnustivat päteviksi ja vaativat ainoastaan sellaisista syntyneiden lasten kasvattamista oikeauskoisiksi. Mutta jos joku nimellisesti oikeauskoinen myöhemmin oli luterilaisessa kirkossa vihitty avioliittoon, niin hänen vihkimistään ei tunnustettu ja venäläinen pappi sanoi hänen harjottavan häpeällistä elämää. Oli miehiä, jotka vaimonsa siitä syystä hylkäsivät, ja vaimoja, jotka semmoisen lausunnon papilta kuultuaan todellisesti alkoivat harjottaa häpeällistä elämää. Sen lisäksi kansa kertoo, etteivät papit peruuttaessaan avioliittoja joka kerta kysyneetkään, milloin vihkiminen oli toimitettu.

Niillekin, jotka helposti alistuivat oikeauskoiseen kirkkoon, koitui tuon uskonnon tuntemattomuudesta haittaa. Virossa on tapana, että kihloissa olevia yhteisesti kutsutaan kummeiksi, jos heidän sukulaisilleen sillä aikaa syntyy lapsia. Niin tekivät myös uudet oikeauskoiset. Mutta kun kihloissa olevat kummit menivät sitten vihille, niin venäläinen pappi sanoi, etteivät he kelpaa mieheksi ja vaimoksi, vaan heidän täytyy erota. Eivät auttaneet sulhasten rukoukset eivätkä morsianten kyyneleet, heidän kihlauksensa tuli peruutetuksi.

Vihdoin keksivät ne, jotka vasten pappein tahtoa aikoivat antaa vihkiä itsensä luterilaisessa kirkossa avioliittoon, oikean tien. He matkustivat Saksanmaalle ja palasivat sieltä pastorin vihkimätodistus taskussaan. Ja ihmeellistä oli, ettei Saksassa vihityitä vainottu. Kun Tartussa eräässä avioliitto-jutussa selveni, että pariskunta oli vihitty Memelissä Saksanmaalla, niin juttu heti keskeytettiin. Kumminkaan ei ollut Saksassa vihittyjen luku suuri, sillä se menettely vaati saksan kielen taitoa ja rahaa.

Köyhät ja ainoastaan viron kieltä ymmärtävät kihlatut löysivät myöskin tiensä, ja se oli yhtä varma. He alkoivat elää yhdessä vihkimättöminä. Eivätkä niin tehneet ainoastaan "venäläisiksi" pakotetut, vaan myös todelliset oikeauskoiset miehet, jos he tahtoivat luopua uskonnostaan. Häänsä he pitivät kunnollisesti, vaikka ilman vihkimismenoja. Ja naapurinsa kunnioittivat heitä niinkuin avioparia ainakin. Kun heille syntyi lapsia, niin nämä kastettiin kuin aviottomat lapset luterilaiseen kirkkoon, mutta isä vahvisti heti lapsensa kameralihovin viraston välityksellä kasvatikseen. Silloin he eivät lain edessä enää olleet aviottomia. Oikeauskoisten miesten kasvattien pakottamista oikeauskoisiksi ei tapahtunut. Semmoisia tapahtumia samoin kuin vihkimisiä ulkomailla koetettiin pitää kansalta salassa.

Vaikka entisten oikeauskoisten jälkeläisiä yhdistettiinkin oikeauskoiseen kirkkoon johdonmukaisesti ja suurella ankaruudella, niin oli venäläistyttämisen pääpyrintönä uskontoon nähden kuitenkin uutten oikeauskoisten hankkiminen. Ja niitä saatiin Virossa monta tuhatta.

Vuosina 1886-1890 kulki Virossa pitkin kyliä kaikenlaisia henkilöitä, jotka ihmisille neuvoivat yhtymistä oikeauskoiseen kirkkoon, vakuuttaen että uskonnon vaihtajat saavat hyvillä ehdoilla maata. Jos heille vastattiin, että semmoiset vakuutukset ovat aikaisemmin olleet petkuttamista, niin yllyttäjät sanoivat niitä kuitenkin tosiksi lisäten, että venäläiset papit kyllä ennenkin ovat tahtoneet antaa kansalle maata, mutta paronien mahti on silloin ollut liian suuri. Mutta nyt muka oli paronien mahti kerrassaan lopussa, kun pölisi ja tuomioistuimet otetaan heiltä pois ja annetaan venäläisille virkamiehille. Nähtyään, että ennustus polisista ja tuomioistuimista toteutui, kokonaiset kyläkunnat alkoivat venäläisten pappien kanssa hieroa kauppaa, erittäin niissä paikoissa, missä koko kyläkunnilla oli oikeusjuttu paronin kanssa, kuten esim. Kastin kunnassa Läänen piirikunnassa. Melkein koko kyläkunta antoi itsensä voidella oikeauskoiseksi. Ylipäänsä oli Läänen (Haapsalun) piirissä ja Tallinnan piirin länsiosassa yllyttäjillä enin menestystä, siellä kun kansa on köyhempää ja sivistyksessä muitten paikkojen väestöstä takapajulla. Ristin pitäjässä luterilaisen kirkkotilan torpparit rupesivat oikeauskoisiksi toivoen kirkkotilan palstoittamista, Hiiurootsin (Wormsin) saarella kääntyi koko ruotsalainen seurakunta oikeauskoisuuteen toivoen riistettyjen etuoikeuksiensa palauttamista. Päävenäläistyttäjänä toimi virolainen pappi Teppaks, joka käännettyään toista tuhatta virolaista oikeauskoisiksi nimitettiin Tallinnaan kirkkoherraksi ja sai ritarimerkin. Hän kuoli pian sen jälkeen, ja kansa kertoo hänen kuolemansa olleen epäluonnollisen.

Mutta yllyttäjäin lupaukset maan jakamisesta eivät toteutuneet nytkään paremmin kuin v. 1847. Kansa sai vain pelkkää vahinkoa. Kastin paroni riisti kunnalta komean koulutalon, sillä se oli hänen omaisuuttaan, ja käytti vuokramiehiä vastaan entistä ankarampia keinoja; Ristin kirkkotila on vieläkin palstoittamatta -- lukuunottamatta sitä seikkaa, että uudelle venäläiselle kirkolle otettiin maata pakkoluovutuksella -- ja torpparit saavat taloistaan maksaa luterilaiselle papille ja henkilömaksun oikeauskoiselle papille. Viimeksimainittu vero ei olekaan varsin mitätön. -- Hiiurootsin ruotsalaistenkin toiveet menivät myttyyn; heidän vanhoja oikeuksiaan ei nytkään uudistettu, vaikka saari sotilaallisista syistä ostettiinkin kruunulle. Hädässään viikinkien jälkeläiset lähettivät anomuskirjeen Ruotsin hallitukselle, että se päästäisi heidät taasen luterilaisiksi. He lienevät saaneet Ruotsista vastauksen, mutta eivät mitään avun lupausta. Kumminkaan ei sovi sanoa, ettei uskonnon vaihtajilla olisi ollut siitä mitään hyötyä. Jos kysymyksessä oli yksityisten henkilöitten rikokset, niin oikeauskoisilla papeilla oli muutamissa tapauksissa voimaa estää rangaistukset. Esim. saivat entiset opettajat, joilta tuomarien päätöksellä oli otettu opettajan oikeudet pois, siirtymällä oikeauskoisiksi virkaoikeutensa takaisin. Kirjoittajalle on tuntematonta, sanoivatko papit sen suoraan tai tekivätkö ihmiset itse tositapauksista johtopäätöksensä, mutta totta on, että virolaiset ovat vakuutettuja oikeauskoisilla papeilla muka olleen vallan vapauttaa rikoksellinen rangaistuksistaan, jos tämä kääntyi oikeauskoiseksi. Niin siirtyi koko joukko tutkinnonalaisia, esim. lapsensa tappamisesta epäiltyjä naishenkilöitä, polisia vastustaneita miehiä y.m. venäläisiin seurakuntiin. Kansa kertoo erään nuoren papin, joka Lätin seuduilta määrättiin Viroon, ystävilleen sanoneen: seurakunnassani on kyllä jo lähes sata henkeä, mutta ei vielä yhtään henkilöä, jonka ehdottaminen kirkonvanhimmaksi ei olisi minulle häpeäksi.

Olihan vielä muitakin kääntämiskeinoja. Jos joku luterilainen tahtoi panna poikansa sotaväkeen torvensoittajaoppilaaksi, niin hänelle vastattiin, ettei ole vapaata sijaa. Mutta kun pyydettiin venäläistä pappia välittäjäksi, niin heti löytyi sija, kun poika vain ensiksi oli voideltu oikeauskoiseksi. Samoin tapahtui muissakin kruunun ammattikouluissa.

Jurin pitäjässä tapahtui, että raajarikkoiset mies ja nainen, jotka molemmat nauttivat kunnan avustusta, aikoivat mennä naimisiin. Luterilainen pappi ei suostunut heitä vihkimään ilman kunnallishallituksen lupakirjaa, mutta sitä ei heille annettu. Sen jälkeen raajarikkoinen pari meni venäläisen papin luo, ja tämä vihki heidät kunnallishallituksen mielipidettä kysymättä.

Mahtavana kääntämiskeinona oli myöskin se seikka, että oikeauskoiset papit ehkäisemättä saivat saarnoissaan moittia luterilaista oppia, samalla kun saksalaisia paroneitakin. Niin puhuttiin joka sunnuntai venäläisissä kirkoissa totta ja valhetta saksalaisten paronien konnantöistä ja joka saarnan johtopäätöksenä oli, että luterilainen oppi pakottaa paroneja semmoiseen menettelyyn. Läheltä ja kaukaa riensi ihmisiä venäläisiin kirkkoihin kuuntelemaan saksalaisten nylkyrein ansaittua moittimista ja innostuneita kuuntelijoita aina voideltiin oikeauskoisen seurakunnan jäseniksi. -- Luterilaisilla papeilla ei tietysti ollut oikeutta oikeauskoisuudesta puhua samalla tavalla. Sen lisäksi ovat saksalaiset pastorit kansalle vieraita eivätkä paljoa välitä seurakuntiensa pienentymisestä, kun heidän kirkkotilansa pysyvät aina samoina.

Vuodesta 1890 alkaen ei kuitenkaan enää ole joukkokääntymisiä tapahtunut. Siihen on vaikuttanut se, etteivät venäläiset papit päässeet taloudellisissa lupauksissaan puheitaan pitemmälle. Yksinäiseksi uskonnonvaihtajaksi on ilmennyt silloin tällöin joku papillisen avun hakija.

VII. Kunnallishallitus.

V. 1867-1880 tapahtui kunnallishallitusten kirjanpito Virossa viron, Lätissä lätin kielellä. Myöskin maapolisi ja rikosasiaintuomari, n.s. siltatuomari antoivat käskynsä kansan kielellä. Ainoastaan korkeammista virkapaikoista saapui joskus kunnallishallituksille saksankielinen käskykirje. Virossa oli kunnallishallituksilla oma virallinen viikkolehtensä "Maavalla kuulutaja". Kunnankirjurilta vaadittiin vaan kansan ja saksan kielen taitoa. Kirjurina toimivat melkein yksinomaan paikkakunnan kansakoulunopettajat.

V:sta 1886 alkaen lähetettiin kunnallishallituksille virallinen läänin lehti, mikä jo oli muutettu venäjänkieliseksi. Aikaisemmin se oli saksankielinen ja sitä tilasivat tilanomistajat sekä moisioitten pölisit ja muut virastot paitsi talonpoikien kunnallishallituksia. Vironkielinen virallinen lehti ilmestyi epäsäännöllisesti ja pian se lakkautettiin, vaikka talonpoikaisasetuksen mukaan sen olisi pitänyt aina ilmestyä.

Samana vuonna lääninhallitus lähetti useasti suoraan talonpoikien kunnanvanhimmille venäjänkielisiä kirjeitä. Aikaisemmin semmoinen kirjeenvaihto tapahtui pitäjäntuomarien ja siltatuomarien välityksellä. Kirjeissään lääninhallitus kehotti kunnanvanhimpia edistämään kansan venäjän kielen taitoa ja ensi tilaisuudessa ottamaan opettajiksi ja kunnankirjureiksi venäjätä taitavia miehiä. Nuoremmat kirjurit alkoivat ahkerasti oppia venäjän kieltä voidakseen eteenpäinkin pysyä virassaan. Ja se onnistui heille aluksi. Vanhemmat opettaja-kirjurit luopuivat viroistaan, mutta heidän sijaansa oli vaikea löytää uusia, kun kirjurien palkat olivat liian pienet Kaupungeista haettiin juopumuksen tähden erotettuja y.m. semmoisia "kirjamiehiä", mutta nämä vaan turmelivat asiakirjat, ja pakosta täytyi taasen turvautua vironkielisiin kirjureihin. Sitten lääninhallitus määräsi, että kunnanvanhimpain täytyi tilata kaikki painotyönsä yksinomaan lääninhallituksen kirjapainosta. Se oli ensimäinen karvas pala venäläistyttämisystävällisillekin kunnanvanhimmille, sillä läänin kirjapainon työhinnat olivat muita kaksi kertaa kalliimmat. Sitäpaitsi oli työ huonoa, usein rikkoutunutta, niin että heti täytyi tilata uudestaan, mutta rikkimenneestä painotyöstä otettiin kuitenkin maksu. Toisella vuosikymmenellä tuo kirjapaino-pakko peruutettiin, sillä läänin kirjapainolla oli parempia ansioita. Kansanjuhlien, huvimatkojen y.m. toimeenpanemiseen täytyi toimikuntien hankkia lupa lääninhallitukselta, ja jos juhlan valmistajat tahtoivat olla varmoja luvan saamisesta, niin heidän piti jo edeltäpäin maksaa läänin kirjapainoon ilmoituslehtien painattamisesta hyvät rahat. Ilmoituslehtiä sai tästä lähtien painattaa vain venäjän kielellä ja kansankielisen käännöksen sai asettaa vasta toiselle sijalle.

Senjälkeen lääninhallitus määräsi, että talonpoikien rakennuksia sai palovakuuttaa yksinomaan lääninhallituksessa eikä yksityisissä vakuutusyhtiöissä. Lääninhallituksen vakuutusosasto ei kuitenkaan lähettänyt asiamiehiä rakennuksia taksoittamaan, vaan se täytyi kunnanvanhimman ja kirjurin tehdä. Taksoituskaavat olivat aiheettoman laajat, niin että joka pienestä sivuhuoneestakin täytyi kirjoittaa kokonainen arkki. Kun tämä suuri työ oli suoritettu ja talonpojat menivät läänin pääkaupunkiin vakuutusrahojaan maksamaan toivoen että lääninhallitus vapauttaa heidät nylkyri-yhtiöistä, niin he kuulivat, että hallituksen välityksellä tehty vakuutus on yhtiöitten vakuutusta kaksi kertaa kalliimpi. Hallitus otti kokonaisen prosentin, yhtiöt vaan 1/4-3/4 prosenttia rakennuksen lajin mukaan. Pelosta suuri joukko maksoi vaaditun suuremman maksun, mutta muutamat rohkeat uskalsivat vastustaa ja menivät taas vakuutusyhtiöitten luo. Vastustamisesta ei ollut mitään seurauksia, ja siitä kai talonpojat jo oppivat että hallituksen vastustaminen on luvallinen ja hyödyllinen keino. Kunnantalojen vakuuttamista lääninhallituksessa vaadittiin kumminkin aina.

Ennen polisin ja tuomioistuimien venäläistyttämistä oli kunnallishallituksilla lupa paitsi venäjänkielisiä kirjeitä vastaanottaa myös kansankielisiä. Mutta saksankieliset oli kerrassaan kielletty. Etteivät kirjurit salassa ottaisi vastaan saksankielisiä kirjeitä, luvattiin jokaiselle kirjurille, joka saamansa saksankielisen kirjeen lähettää vastaamattomana lääninhallitukselle, kunniamitali. Sellaisia mitaleja jaettiin kirjureille runsaasti. Ja kuitenkin oli silloin siltatuomareilla, pastoreilla y.m. virallisesti vielä lupa saksankielisten kirjeitten lähettämiseen joka taholle.

V. 1888 lakkautettiin siltatuomarien virka ja perustettiin maakuntain polisi venäjä virkakielenä. Piirin päällikkö tuli asumaan "vanhempine;" apulaisineen kaupungissa, ja maalla oli joka 4-5 pitäjää kohden yksi "nuorempi apulainen" kunnanvanhimpain tarkastajana polisiasioissa. Seuraavana vuonna lakkautettiin vironkieliset mutta paronien vaikutuksen alaiset pitäjäoikeudet ja niiden tehtävät annettiin venäläisille virkamiehille. Talonpoikien kunnallishallintojen tarkastamista varten, mikä toiminta myöskin oli pitäjäoikeudelle kuulunut, perustettiin "talonpoikaiskomissarien" virkoja.

Komissarien ja nuorempien apulaisten käskystä kunnallishallintojen kirjanpito muutettiin lopullisesti venäjänkieliseksi. Kuntakokousten pöytäkirjatkin kirjoitettiin sillä kielellä, vaikka yksin kirjuri sitä ymmärsi.

Mutta pian alkoi kuulua valituksia. Ihmiset väittivät, että pöytäkirjoissa usein oli vähemmistön mielipide merkitty enemmistön päätökseksi, että kunnan virkamiesten palkka oli kirjoitettu korkeammaksi kuin kokous oli luvannut, että muutamilla oli vielä nostamatta rahoja, mitkä kunnallishallintojen kirjoissa jo oli merkitty suoritetuiksi y.m. Komissari ja polisin nuorempi apulainen eivät kuitenkaan ryhtyneet semmoisten valitusten johdosta mihinkään, sillä kirjuri näytti että valittajat olivat omakätisesti allekirjoittaneet asiakirjat. Sitäpaitsi oli hänellä todistajiakin, tietysti semmoisia, joille asiakirjojen pienistä korjauksista oli hyötyä. Eikä kirjuri tietenkään ollut syypää siihen, ettei joku ollut osannut lukea allekirjottamaansa asiakirjaa. Valituksia oli jo ensimäisenä vuonna niin paljon, että kuntain valtuustojen täytyi pakosta joka kokoukseen palkata venäjätä taitava syrjäinen henkilö, joka esitti asiakirjojen sisällön kansan kielellä. Opettaja-kirjurit antoivat kirjojaan tarkastaa, mutta komissarien nimittämät venäläiset kirjurit usein ajoivat syrjäisen venäläisen kokouksesta pois, jos hän ei itse kuulunut virkamiehistöön.

Kun valitukset kirjurien rankaisemattomista väärennyksistä kävivät yhä kiivaammiksi, niin komissarit lopulta antoivat luvan pitää kunnallishallituksen kirjoja kahdella kielellä. Niin oli se pakko poistettu. Ihmiset tietysti lukivat ymmärrettävää kieltä ja venäjänkielinen kirjan sivu oli vaan kirjurin käännösharjoituksena.

Talonpoikaiskomissareja on jokaisessa piirikunnassa 2 tai 3 ja ne nauttivat vähäisestä työstään hyvän palkan. Mutta herrat komissarit itse luulivat työtä olevan liian paljon, sillä kun kunnat olivat pieniä, tuli niitä joka komissarille enemmän kuin viisikymmentä. Jos virkamies tahtoi kerran vuodessa käydä jokaisessa kunnantalossa, niin hänen näin ollen täytyi olla yli 50 päivää matkalla. Sellaisesta rasituksesta tahdottiin päästä yhdistämällä kuntia isommiksi, niin että niiden luku aleni joka piirissä entisestään viidenneksi osaksi. Yleistä asetusta kuntain yhdistämiseksi ei ollut, sen olivat komissarit itse keksineet. Ja niin tapahtui yhdistäminen yksinomaan silloin, kun kuntakokoukset olivat sen päättäneet ja komissari päätöksille vahvistuksen hankkinut.

Kunnat käsittivät kuitenkin, ettei yhdistäminen ollut niille hyödyksi, sillä samassa määrässä kuin komissarin vaivat vähenivät, kuntalaisten vaivat lisääntyivät, kun kunnantaloja oli vähemmän ja matka niihin pitkä. Vaikeuksia lisäsi myös kunnankassojen epätasaisuus: rikkaammat kunnat eivät tahtoneet liittyä köyhiin.

Komissarien ja talonpoikien välillä alkoi taistelu, mikä kuitenkin pian päättyi virkamiesten voitolla. Komissarien ensimäinen ehdotus hyljättiin joka kunnassa, ja niin täytyi virkamiesten ottaa pakko avuksi. Komissarien pyynnöstä nyt koulujen tarkastajat kielsivät kansakoulunopettajilta kirjurintoimen. Kunnan täytyi palkata uusia kirjureita komissarin määräämillä palkkaehdoilla. Tästä pulasta päästiin vielä kuitenkin helposti siten, että 2-3 kuntaa otti yhteisen kirjurin, mutta kunnat annettiin olla yhdistämättä.

Sen jälkeen komissarit vaativat kunnanvanhimmille suurta palkkaa. Mutta valitut kunnanvanhimmat itse luopuivat palkankorotuksesta, joten sekin keino jäi ilman tulosta.

Kovana koetuskivenä oli vaatimus, että jokaisen kunnan pitäisi rakentaa uusi kunnantalo komissarin valmistaman piirustuksen mukaan. Kunnantalon täytyi tulla melko suureksi, sillä piirustuksessa oli huoneita paitsi muita itse komissarillekin. Nyt kunnat pyysivät apua läänien kuvernööreiltä ja nämät muuttivat komissarien päätökset niin, ettei vanhoja kunnantaloja saa heti repiä maahan, vaan komissarin piirustus tulee käytäntöön vasta silloin, kun kunta itse on päättänyt rakentaa uuden talon. Virkamiehet eivät siis pakolla voittaneet mitään.

Komissarien täytyi nyt teeskennellä itseään kansan ystäviksi, melkeinpä sosialisteiksikin, Ja se keino auttoi. Kuntakokouksia pidettiin komissarien johdolla ja virkamies vakuutti niissä, että kunnanvanhimman vaikutus tilanomistajain vastapainona on sitä suurempi, mitä laajempi kunta on. Ellei sitä vielä uskottu, niin komissari sanoi suoraan, että hän mielellään pelastaisi talonpojat paronein vaikutuksesta, jos eivät runsaslukuiset kunnat antaisi hänelle niin paljon työtä. Hän lupasi juhlallisesti, että vuokrasopimukset tulevat korjatuiksi, laittomasti anastetut kunnanmaat palautetuiksi ja että talonpojat saavat nauttia kaikkia heiltä riistettyjä oikeuksia, jos vaan komissari saa aikaa tutkiakseen sellaisia asioita. Sen jälkeen kuntakokous päätti mahtavalla enemmistöllä, että kunnat tulevat yhdistettäviksi niin suuriksi, kuin vaan komissari halusi. Ja iloinen virkamies matkusti toiseen kuntaan samaa puuhaamaan.

Ennenkuin kuntain yhdistäminen sai vahvistuksen, tahtoivat komissarit käyttää kuntain monilukuisuutta hyväkseen ja rupesivat aivan "afäärimiehiksi". Vironmaan varakuvernööri Vasiljevski oli julkaissut läänin talonpoikien asetuskokoelman venäjäksi, ja sitä komissarit nyt tarjosivat kunnille 5 ruplasta kappaleen. Kun kunnat sen ostamista vastustivat, sanoen että jokaisessa kunnantalossa on jo entuudestaan semmoinen asetuskirja viron kielellä, niin komissari huomautti uuden kirjan sitä ansiota, että sen mukaan talonpojat olivat vapautetut vartiomaksuista, kun taas vironkielisen asetuskirjan mukaan talonpoikien täytyy maksaa vartioasemille heiniä ja kauroja. Kunnat tietysti eivät enää tahtoneet maksaa moisioitten vartioasemille heiniä ja kauroja, kun näistä asemista ei niille itselle ole mitään hyötyä, ja joka kunta osti muutaman kappaleen Vasiljevskin kirjaa päästäkseen sen nojalla laittomasta maksusta. Merkillistä oli, ettei pariin vuoteen kukaan vaatinut kiellettyä vartiomaksua, mutta kun Vasiljevskin kirja oli loppuunmyyty, niin komissarit itse ilmoittivat kansalle lääninhallituksen määräyksen, että laiminlyöty vartiomaksu on maksettava sekä lisäksi sakko ja korot.

Enemmän voittoa kuin kirjakaupasta oli komissareilla rautakaappien myönnistä. He antoivat käskyn, että joka kunnan täytyi ostaa rautainen kassakaappi kassaryöstöjen ehkäisemiseksi. Osto tapahtui komissarin välityksellä, sillä kuntain toimimiehet muka eivät itse löytäneet sopivia. Vaikka muutamat kunnat ilmoittivatkin, ettei niillä olekaan rahaa kaapissa säilytettäväksi, ei vastustaminen auttanut, sillä komissarilla olivat jo kaapit ostettuina ja hän uhkasi panna jokaisen kunnanvanhimman viikkokaudeksi koppiin, ellei kaappia heti oteta vastaan. Koniissareilla on asetuksen mukaan valta määrätä kunnan virkamiehiä vangittaviksi viikkokaudeksi, ja vangitsemisia peljäten kunnat maksoivat 200-250 ruplaa kaapeista, jommoisia nyt myydään sadasta ruplasta. Köyhät kunnat, joilla ei kassassa ollut rahaa, kokosivat kaapin hinnan lisätyillä henkirahoilla.

Siihen asti oli kuntain seisova pääoma säilytetty läänin aatelismaapankissa. Talletustodistukset olivat irtisanottavia ja nimellisiä, niin ettei ollut pelkoa kurssin alenemisesta eikä arvopaperin häviämisestä. Kunnallishallitus sai aina nostaa pankista saman määrän rahoja.

Kuu rautakaapit oli ostettu, niin alkoi myös kunnan arvopaperien vaihto komissarin välityksellä. Vaihtoon olivat kunnat halullisia, sillä he tahtoivat antaa "paronien arvopapereja" mieluimmin takaisin, koska komissarin odotettiin alkavan lupauksensa mukaan jakaa moisioitten liikamaita talonpojille. Nimellisten ja täysihintaisten arvopaperien sijasta otettiin halusta nimettömiä ja kurssinalaisia siitäkään välittämättä, etteivät useat arvopaperit vaihdoksen aikanakaan olleet 100 prosentin arvoisia. Myöhemmin niiden hinta on yhä alentunut.

Sillä välin komissarit ryhtyivät myös lupaaviin toimiin: he kirjoittivat talonpoikien arenti- ja ostosopimuksista muistiin semmoiset pykälät, mitkä eivät olleet asetuksen mukaisia; he tiedustelivat vanhoilta ihmisiltä, milloin ja minkälaisia talonpoikien maanpalstoja paronit olivat liittäneet moisioihinsa y.m. Tietojen todenperäisyyttä virkamiehet eivät tutkineetkaan, he sanoivat vaan, että talonpoikien täytyy ilmoittaa heille kaikki, mitä paroneista tiedetään pahaa, ja että komissarit kyllä kykenevät kaikki epäkohdat poistamaan.

Virkamiehet kirjoittivat odottaessaan kuntain yhdistämisien vahvistamista isoja pöytäkirjoja kaikenlaisia sekä lörpöttelyjä että tositapahtumiakin sekasin talonpoikien mielihyväksi ja itselleen ajanvietoksi.

Kun vain tuli tieto, että kuntain yhdistäminen oli vahvistettu, niin komissarit keskeyttivät tämän työn selittäen valittajille, että arenti- ja ostosopimukset olivat lainmukaisia ja ettei myöskään talonpoikien maapalstojen anastaminen moisioille ole ollut laitonta. Yhdistetyissä kunnissa alkoi hetimiten kunnantalojen rakentaminen komissarin piirustusten mukaan. Talot tulivat isoja ja komeita, mutta talonpojat eivät vastustaneetkaan tätä tuhlausta, luullen ettei noin yhteisvoimin rakentaessa yksityisten kulungit kohoa suuriksi. Se oli kuitenkin erehdys, sillä kun talot tulivat valmiiksi ja uudet hyväpalkkaiset kirjurit ryhtyivät toimiinsa, niin huomattiin, että henkimaksuja täytyi kohottaa entisestään vähintäin kolminkertaisiksi, jotta saataisiin kulungit maksetuiksi.

Uusiin kunnantaloihin koottiin kaikki kunnallishallitusten omaisuus, muun muassa rautaiset kaapitkin, joita muutamiin kunnantaloihin niin ollen kertyi enemmän kuin tusina. Komissarit antoivat kuitenkin luvan arvopaperien säilyttämiseen yhdessä kaapissa, niin että muut kaapit sai muuttaa rahaksi. Mutta rahaksimuuttoa komissarit eivät välittäneet, vaan kunnanvanhimmat saivat itse etsiä ostajia. Ja niin myötiin kalliit rautakaapit vuoden tai parin päästä neljänneksellä alkuperäistä hintaa.

Sen jälkeen tapahtui kunnantaloissa semmoisia rikoksia, mitkä ennen olivat tuntemattomia. Rosvot särkivät rahakaapit ja veivät arvopaperit. Paperit olivat näet nimettömiä ja siitä syystä rosvoille otollisia. Isompia kunnankassojen ryöstöjä tapahtui Pöltsamaan, Jöhvin Vandran y.m. pitäjissä. Kuntain vahinko oli sangen suuri.

Ryöstöjen ehkäisemiseksi antoivat muutamat komissarit käskyn säilyttää kunnan arvopapereita valtiopankin haaraosastossa komissarin välityksellä. Niin tapahtuikin ja viimeisetkin rautakaapit jäivät tyhjiksi. Mutta eivät kaikki komissarit antaneet arvopapereita valtiopankkiin, vaan säilyttivät ne itse asunnoissaan. Nyt tiedetään että virkamiehet ansaitsevat hyviä korkoja lainaamalla kuntain rahaa kauppiaille.