Part 2

Opetus kursseilla oli nollan arvoinen. Kesäkuumalla ei ollut työn halua ei oppilailla eikä luennoitsijoilla, kaikkien ajatukset viipyivät kotona. Jos olisi pidetty luentoja edes kasvatusopista, olisi siitä kyllä hyötyä ollut, mutta niin ei tapahtunut, vaan sen sijaan selitettiin ja näytettiin, kuinka opettajan täytyy pitää huolta siitä että kyläkoululapset sen verran oman kielen sanoja unohtavat minkä verran he venäjän sanoja oppivat. Se oli ainoana puheenaineena koko kurssin ajan. Kurssilaiset tietysti eivät ottaneet sitä katsantokantaa omakseen. Mutta kun mahdotonta oli puhua sitä vastaan, niin jokainen toisti kyselyllä vaan luennoitsijan sananparsia ja meni yhtä järkevänä tai tyhmänä kotiin kuin hän sieltä oli tullutkin.

Kun kurssilaiset ikävästä tulivat aivan nolonnäköisiksi, niin heille opetettiin virkistykseksi venäjänkielisiä "hauskoja" lauluja. Onneksi ovat Venäjän kansanlaulut rutenin- tai vähävenäjänkielisiä eivätkä vanhemmat kurssilaiset niitä siitä syystä ymmärtäneet. Niiden, jotka laulujen merkityksen ymmärsivät, piti aina punastua: lauloivathan he semmoisia ilettäviä tuhmuuksia, joista itse olivat tottuneet oppilaitaan kurittamaan. Yleisesti käytännössä oli laulu kahdesta kasakasta, jotka olivat vaihtaneet vaimon ja tupakkapiipun ja sitten käyttivät vierasta vaimoa ja vierasta piippua. Virolaisille kurssilaisille laulut eivät tuottaneet mitään hupia, mutta inspehtori ja tirehtöri, jotka kävivät lauluja kuuntelemassa, nauroivat niin että vatsansa töyssyivät.

Venäläisten kouluvirkamiesten siveellinen katsantokanta oli kerrassaan toinen kuin virolaisten. Esimerkiksi olkoon kerrottu seuraava tapaus Tallinnan piiristä. Eräs opettaja valitti tarkastajalle, että kunnan koulunvanhin oli häntä parjannut sanoen hänen elävän luvattomassa yhteydessä kylän vaimojen kanssa, ja kysyi, missä hänen tulee nostaa kanne. -- "Oletkos vielä poikamies?" kysyi tarkastaja. -- "Kyllä", oli opettajan vastaus. -- "Niin ollen ei sinun tulekaan nostaa kannetta, vaan täytyy niin elää kuin koulunvanhin on sanonut. Siinä ei ole mitään rikosta eikä parjausta", selitti tarkastaja asiallisesti.

V. Venäjänkielinen opetus.

Kun virolaisten kansakoulut olivat julistetut venäjänkielisiksi, niin joka opettaja tuumi itsekseen, kuinka hän voisi saada lapsensa venäjätä ymmärtämään. Lain mukaan lasten täytyi jo ennen olla venäjänkielisiä, sillä kouluissa ei pitänyt enää opettaa kieltä, vaan antaa tietoja venäjän kielellä. Muutenhan ei riittänyt kuusi opetustuntia päivässä. Opettaja puhui koko päivän lasten kanssa venättä. Niin tekivät kuitenkin vain nuoremmat opettajat; vanhemmat odottivat tarkastajalta mahdottoman vaatimuksen selitystä ja aluksi opettivat vanhan tavan mukaan viron kielellä. Siten oli kouluja, joissa ensimäisenä kymmenenä vuotena ei pantu toimeen mitään venäläistyttämistä, kun tarkastaja ei ollut niissä käynyt. Kun semmoinen koulu sitten löydettiin, opettaja erotettiin heti virastaan, mutta muuta rangaistusta ei tullut.

Entiset venäjän kielen oppikirjat, joissa viron kielen avulla selitettiin venäjän kieltä, poistettiin kaikki ja sijaan otettiin umpivenäläisiä kirjoja. Kuitenkin kirjoitti tarkastaja Poska oppikirjansa vielä tulkitsemismetodilla ja rääkätyllä viron kielellä. Poskan kirjat, mitkä olivat käytännössä neljä vuotta, olivat siitä merkilliset, että yksityiset sanat parissa paikassa viroksi satunnaisesti synnyttivät ihan hävyttömiä lauseita, jotka olivat niin yleisesti tunnettuja, että vallattomimmat pojat aina ottivat esille niitä paikkoja ja nauroivat viekkaasti, jos opettaja ei huomannut niitä varoa.

Poskan kirjan jälkeen otettiin käytäntöön Volperin kirja. Se on kuvilla varustettu hyvä lukukirja venäläisille lapsille, mutta venäjän kielen oppikirjana ei sillä ole paljon arvoa. Kaikki, mitä nähdään lukuisissa kuvissa, on samalla myös kirjaimilla sanottu, mutta ei erikseen joka kuvan alla, vaan sekaisin. Tarkoituksena sillä lienee ollut, etteivät oppilaat niin ollen saa oppia ymmärtämättömiä lauseita, vaan täytyy heidän tuntea joka lauseen merkitys. Mutta kun lapsille ei opetettu yksityisten sanojen merkitystä, niin ei ollut kokonaisista lauseistakaan hyötyä. Lapsi itse tuumi yksityisten sanojen merkitystä ja erehtyi aina, sillä virossa eivät sanat ole lauseessa samassa järjestyksessä kuin venäjässä. Kun esim. lapsi tiesi, että "sobaka laet na nishtshago" merkitsee (sana sanalta viron mukaan): "koira haukkuu kerjäläisen päälle", niin hän johti siitä, että "na" merkitsee "kerjäläistä" ja "nishtshago" -- "päälle".

Sitä paitsi on kuvilla vaikea näyttää tekoa, tapahtumaa, ja kun ei tulkitsemista ollut, joka lapsi tuumi sellaista esittäville sanoille oman merkityksensä. Kuvassa, minkä selitys äsken mainittiin, esim. oli ukko pussi kaulassa ja koira suu auki, mutta ei ilman selitystä kukaan voi ajatella sen merkitsevän: koira haukkuu kerjäläistä. Kun virossa julkinen kerjääminen ei enää ole yleistä eivätkä lapset näe kerjäläisiä, niin koululapset aina luulivat, että joka ukko, jolla on pussi kaulassa, on venäjäksi: nishtshago. Kun koiralla oli suu auki, luultiin että suun aukaiseminen on venäjäksi: laet, sillä kuvasta ei kukaan kuullut haukkumista. Eräässä toisessa kuvassa on ukko, astia nuoralla kaulassaan ja toinen käsi pitkällä. Selitykseksi sanotaan venäjäksi: krestjanin svet -- talonpoika kylvää. Mutta mistä lapsi saattoi tuntea ukon säädyn, kun kuvaan ei ollut passia maalattuna, ja arvata kylvämisen, kun ukko ei milloinkaan pistänyt kättään astiaan. Opettajan ei ollut lupa kertaakaan selittää kuvan merkitystä lapsen äidinkielellä.

Suurella vaivalla koululapset oppivat lopuksi venäjätä lukemaan, mutta sitä edemmäksi ei "valtionkielen" taito päässyt. Lapset itse keksivät keinon, minkä avulla he pääsivät liiallisista rasituksista. Ja se keino levisi pian yli koko maan. Pojat ja tytöt näet kirjoittivat joka kuvan kulmaan numeron, ja vastaavan lauseen edelle saman numeron. Kun nyt opettaja sormellaan näytti kuvaa, missä ukko oli astioineen, ja kysyi: tshto takoje? -- niin oppilas katsoi numeroa, esim. 25, etsi silmänräpäyksessä lauseista myös 25 ja luki vastaukseksi: krestjanin svet. Siihen Itämerenmaakuntien kansakoulujen venäläistyttäminen rajoittui!

Mistä lapset saivat oikeita numeroita oppikirjojen kuviin ja lauseisiin, on selittämätöntä. Kai ihmisystävälliset lukioiden oppilaat ne ensin antoivat ja sitten ne levisivät koulusta kouluun. Opettajat tultuaan petoksen jäljille tietysti pakottivat oppilaitaan puhdistamaan kirjansa. Mutta puhdistusta toimitettiin vain näennäisesti ja uudet numerot kirjotettiin kuvien sisään, mistä ne yksinomaan kirjan omistaja löysi. Ja lopuksi opettajatkin näkivät, että nuo numerot olivat tarpeellisia, nimittäin silloin, kun tarkastaja oli tulossa. Sillä saihan opettaja tarkastajalta kiitosta, jos oppilaansa antoivat oikeita vastauksia, siitä välittämättä, olivatko vastaukset päästä sanotuita tai kirjoista luetuita.

Viiden vuoden kuluttua huomattiin Pietarissa, ettei venäläistyttäminen Viron ja Lätin kouluissa ole toivomuksen mukaan edistynyt. Syyksi siihen katsottiin tarkastajain pientä lukua. Ja pian asetettiin jokaiseen piirikuntaan yksi tarkastaja, joka oli velvollinen vähintäin kerran vuodessa tarkastamaan kaikkia piirinsä kouluja.

Nyt joutuivat opettajat pahaan pulaan. Ei enää auttanut suullinen vakuuttaminen että koulu on hyvässä kunnossa, tarkastaja tahtoi personallisesti tulla koulua katsomaan. Silloin opettajain täytyi keksiä keinoja pimittääkseen tarkastajaa. Ja kun tarkastaja ei tuntenut kansan kieltä eikä elämänsuhteita, niin oli helppo hänet pettää.

Oppikirjojen numeroiminen tuli yleisesti käytäntöön, kielletyllä tulkitsemisella opetettiin oppilaille muutamia tavallisia venäjänkielisiä sananparsia, joilla lasten tuli tarkastajalle vastata, y.m.s. Tärkeimpänä keinona oli kuitenkin huonoimpien "venäläisten" poistaminen "sairaina", s.o. oppilaat, jotka eivät vielä osanneet venättä lukea, tiesivät, että silloin kun tarkastaja on pihalla näkyvissä, heidän täytyi poistua toisen oven kautta kotiin. Jos lapset huudettiin luettelon mukaan, niin opettaja sanoi poistuneita sairaiksi. Vörun piirikunnassa on eräs koulu muista taloista erillään. Sen opettaja oli poistuville "sairaille" määrännyt heinäladon oleskelupaikaksi, kunnes tarkastaja lähti pois. Onnettomuudeksi sattui niin, että tarkastaja siellä viipyi kauvan ja lapsilta paleltuivat ladossa varpaat. Asiasta syntyi oikeudenkäynti ja opettaja erotettiin virasta, vaikka hän tarkastajalta oli saanut kiitokset.

Tärkeintä oli tarkastajan mielialan ja tapojen tunteminen ja tyydyttäminen. Kun tarkastaja ei ollut kouluun tyytyväinen, niin opettaja pyrki personallisesti häntä miellyttämään, ja se usein onnistui. Eräs tarkastaja Luig tahtoi huvikseen tietää kaikki hauskat seikat opettajien elämästä. Tultuaan koulua katsomaan, tarkastaja ensiksi kertoi opettajalle kaikenlaisia sukkeluuksia ja ihmeellisiä juttuja niistä opettajista, joiden tehtävää hän jo oli tarkastanut, paitsi viimeisestä. Jos nyt opettaja oli ymmärtäväinen ja täydensi tarkastajan kokoelmaa kertomalla myöskin viimeiseksi tarkastetun ammattitoverinsa elämästä hauskoja seikkoja, niin tarkastaja nauroi hyväntahtoisesti sillä aikaa, kun opettaja itse teki oppilailleen kysymyksiä, ja mitään kuuntelematta antoi päätöksen, että koulu on hyvässä kunnossa. Mutta kun opettaja oli arka eikä uskaltanut muita parjata, niin tarkastaja alkoi ikävissään puhua lasten kanssa venättä. Ja kun ne eivät osanneet vastata, niin opettaja tuli hetimiten erotetuksi, vaikka hänen koulunsa oli oikeastaan muita enemmän venäläistynyt.

Eräs toinen tarkastaja oli aina suutuksissaan siitä, että virolaisten kansakouluissa on urut ja että niissä käytetään hartaushetkinä -- tarkastajan sanojen mukaan -- semmoista soittokonetta, mitä venäläiset kärsivät vain ilveilijän kojussa. Jos opettaja osotti olevansa samaa mielipidettä ja todistukseksi soitti uruilla "kamarinskia" ja itse lauloi sen ilettäviä sanoja, niin tarkastaja oli hänen koulullaan helposti tyytyväinen. Mutta jos opettaja uskalsi puolustaa urkuja ja sanoi niitä luterilaisille tarpeellisiksi, niin hän ehdottomasti tuli erotetuksi.

Lisäksi oli nimitettyjen tarkastajain joukossa muutamia sosialisti-vallankumouksellisia. He vaativat venäjän kielen taitoa muita ankarammin. He selittivät opettajille, että uskonnon opetuksen, laulun ja äidinkielen tuntien sijasta opettajan tulee aina lasten kanssa puhua venättä, ettei Viron ja Lätin nuorempi sukupolvi kielen tähden olisi vallankumoustaisteluissa venäläisistä erotettu. Sosialistiset tarkastajat erottivat virasta melkein kaikki opettajat, joiden kouluja he tarkastivat, paitsi semmoisia, jotka hyvin tunsivat Marxin opetukset ja vallankumouksellisten programmit. Viimemainitut jäivät virkaansa väliaikaisesti, kunnes paremmin olivat alkaneet oppilaitaan venäläistyttää. Kun se oli tullut tiedoksi, niin tarkastaja aina tapasi vallankumouksellisia opettajia.

Mutta mahtavimpana pelastuskeinona oli joka tapauksessa raha. Jos opettaja näki, että tarkastaja oli lasten huonosta venäjän kielen taidosta suutuksissaan, niin hän ojensi tarkastajalle kirjekuoren, minkä sisässä oli punainen 10-ruplan seteli, ja virkamiehen vihainen naama heti muuttui iloiseksi ja tarkastuksesta tehtiin loppu. Raha kelpasi sekä vanhoillisille että vallankumouksellisille.

Erotettujen opettajain joukko pääsi kuitenkin uudestaan virkoihin. Opettajan täytyi vaan vakuuttaa, että hän ensi kesänä ilmestyy venäjän kielen kursseille ja tulevaisuudessa ahkerammin alkaa lapsia venäläistyttää, niin hän heti sai uuden paikan. Jos hän vielä ymmärsi anomuskirjeensä muassa lähettää tarkastajalle jonkun verran rahaa, niin hän sai paremman paikan kuin se oli, mistä hänet erotettiin.

Kyllä tarkastajat tiesivätkin, että opettajat koettivat heitä pimittää, mutta he suostuivat siihen, jos pimittämistä toimitettiin asiallisesti. Tarkastajain itsekin täytyi vuorostaan ottaa pimittämistä avukseen, kun korkeampia kouluvirkamiehiä oli liikkeellä. Riian opetuspiirin kuratorin lähettiläs, n.k. opetuspiirin tarkastaja, sekä läänien koulutirehtörit myös kävivät harvoin tarkastusmatkoilla. Mutta kun nämät korkeat herrat matkustivat vaan tarkastajan seurassa, niin tämä vei heitä semmoisiin kouluihin, joissa oli venäläisten lapsia, ja sen lisäksi opettajalle annettiin aikaisemmin käsky tuoda kaupungista tarkastuspäiväksi venättä puhuvia lapsia lisäksi ja saman verran poistaa tyhmimpiä oppilaitaan.

Tirehtööritkään eivät tulleet toimeen ilman pimittämismenettelyä. Vuonna 1896 Venäjän kansanvalistusministeri Deljanoff tahtoi katsoa, kuinka hyvin virolaisten venäläistyttäminen oli onnistunut, ja matkusti Tallinnaan. Paitsi kaupunginkouluissa ministeri tahtoi käydä myös yhdessä kyläkoulussa. Siksi tirehtöri määräsi Haberstin kylän kansakoulun Tallinnan lähellä. Ennenkuin ministeri ja tirehtöri ajoivat Haberstiin, vei tarkastaja tirehtörin määräyksestä kaupungista ajureilla parikymmentä umpivenäläistä lasta sinne ja lähetti sikäläiset koululapset kotiin. Ministeri oli lasten vastauksista iloissaan ja lahjoitti lapsille paljon namusia. Mutta tarkastetut kaupungin lapset eivät saaneet niihin koskea, vaan heille jaettiin jokaiselle tirehtörin varoista hyvä päiväpalkka ja namuset söivät Haberstin lapset, kun he herrojen poistuttua palasivat kouluhuoneeseen. Mutta pian "Novoje Vremja" kertoi, että vaikkeivät virolaisten lapset kaupungeissa vielä puhu aivan hyvin venättä, niin ne kylissä kuitenkin ovat jo täydellisesti venäläistyneet.

Lopuksi keksittiin kansakoulujen tarkastajain kokouksissa uusi menettelytapa, millä toivottiin olevan mahdollista muukalaisten lapsia venäläistyttää. Tavan nimenä oli "luonnollinen menettelytapa" ja sitä käytettiin niin, että venättä opetettiin ilman kirjoja. Kirjat olivat vaan lukemista varten, ei kielen oppimiseksi. Tästä lähtien olikin Volperin aikakausi lopussa ja käytäntöön tuli huonompi Grigorjeffin kirja. Venättä opettaessaan opettajan täytyi ensiksi lapsille äidinkielellään selittää, että kysymys "tshto takoje?" merkitsee "mikä tämä on?", ja kun opettaja oli sen sanonut, niin lasten tuli kuorossa sanoa venäjäksi esine, mitä opettaja piti käsissään. Jos ei yksikään oppilaista tietänyt sen nimeä, niin opettaja sanoi itse sen kerran ja lasten tuli sitä kuorossa toistaa. Muutamat tarkastajat vastustivat sitäkin esiselitystä ja vaativat, että opettajan täytyi suoraan alkaa oppilailleen esineitä näyttää ja venäjäksi sanoa niiden nimiä.

"Luonnollista menettelytapaa" käyttäessään opettajat valittivat, että esineet, joita oli koulutuvassa, olivat lapsille ennestään venäläisillä nimillä tunnetuita, mutta näytettäväin esineiden puutteesta ei sitä edemmäksi päästy. Silloin tarkastajat antoivat opettajille käskyn perustaa kouluun "museo" venäjän kielen oppimista varten. Talonpoikais-komisarit, jotka tarkastajain pyynnöstä kunnanhallituksia pakottivat antamaan rahaa museoiden perustamiseen, selittivät myös tarkemmin, mimmoisia niiden täytyi olla.

Venäjän kielen museona sen jälkeen oli joka koulussa kaksi isoa laatikkoa, toinen tyhjä toinen täynnä kaikenlaisia esineitä, joita talonpoikien lapset tuntevat. Siinä oli: peruna, hiiri, kivi, salakka, käpy, sammakko, tähkä, sarvi, viinapullo, lintu, kaali ja satoja muita esineitä.

Venäjän kielen oppitunnilla opettaja otti vuorotellen esineitä täydestä laatikosta, näytti jokaista oppilailleen kysyen: "tshto takoje?" ja lapset huusivat joka esineen nimen venäjäksi. Niin siirrettiin museoesineitä joka tunti laatikosta toiseen aika kovilla "tshto takoje"-huudoilla.

Museon avulla lapset kyllä oppivat tarpeeksi nimisanoja, mutta niiden käyttäminen puheessa oli entistä vaikeampaa, kun teonsanat puuttuivat, sillä niitä ei voinut museolla näyttää. Käskyn mukaan opettajat koettivat teonsanojakin näyttää, mutta niiden näyttämistä käsitettiin eri tavoilla. Jos opettaja esim. otti linnun ja heitti sen toiseen seinään kysymällä "tshto takoje?" niin muutamat luulivat sen merkitsevän: "opettaja heittää", muutamat taasen: "lintu lentää". Tai jos opettaja otti hiiren, pani nenänsä lähelle ja ravisti päätään, niin muutamat lapset luulivat sanojen, joita opettaja sen jälkeen sanoi, merkitsevän: "opettaja haistaa hiirtä", muutamat taas: "hiiri haisee pahalta".

Niinkuin sanottu, ei uskonnonopetuksesta ensimäisenä vuosikymmenenä mitään välitetty ja se oppiaine hävisi kokonaan koulutuvista. Mutta vuonna 1896 julistettiin ministerin määräys, että laiminlyöty luterilainen uskonnonopetus tulee taasen ottaa huolellisesti käytäntöön. Kenen vaikutuksesta tuommoinen määräys annettiin, ei tiedetä, mutta tästä lähtien pastorit kävivät säännöllisesti uskonnonopetusta kouluissa tarkastamassa ja tarkastajat erottivat useita opettajia pastorien valituksien johdosta. Ja heti kun pastorit näkivät itsellään olevan vaikutusvaltaa, he alkoivat sitä väärinkäyttää. He sanoivat huonoiksi uskonnon opettajiksi ei ainoastaan niitä, joiden oppilaat eivät ymmärtäneet läksyjä, mutta myös niitä, jotka muuten eivät olleet paroneille ihan mieluisia. Opettajan, joka sen jälkeen vielä tahtoi häiritsemättä pysyä virassaan, täytyi pastorille moittia tarkastajaa ja tarkastajalle pastoria. Yhdelle täytyi vakuuttaa, etteivät virolaisten lapset milloinkaan tule venäläisiksi, toiselle taas, että Lutherin oppi Virossa on häviämään päin.

Kovana loukkauskivenä pastoreille olivat "mallikoulut" ja oikeauskoisiin kirkkokouluihin yhdistetyt kunnankoulut. Niissä aina laskettiin julkisesti Lutherin opista pilaa ja soitettiin uskontotunnilla uruilla "kamarinskia", mutta pastorin vaikutus ei ulottunut näihin kouluihin; niiden opettajat olivat tirehtörin ja kuratorin virkoihinsa vahvistamia.

Näin ollen tuli venäjän kielen oppiminen yleisesti vihatuksi, samoin myös opettajatkin. Lapsia pidettiin tahallisesti kotona ja koulunvanhimmille sanottiin niiden olevan sairaita. Opettaja parka, venäläistyttämisen uhri, alkoi saada kansankin puolelta kärsiä. Pojanveitikat opettajan kadulla nähdessään aina huusivat kaikin voimin: "tshto takoje!" ja laskivat hänestä muutakin vallatonta pilaa.

VI. Kirkko.

Samoin kuin koulujen avulla tahdottiin kasvattaa venättä puhuvaa kansaa, niin oli myös aikomus kirkon avulla lisätä venälaismielistä väestöä. Venäjän oikeauskoisella kirkolla oli Viron venäläistyttämisyrityksessä tärkeä osa suoritettavana ja sitä varten se nautti täydellistä toimintavapautta.

Oikeausko tuotiin Viroon v. 1847-1850. Joukko oikeauskoisia pappeja käänsi virolaisia "venäläisiksi", niin kuin kansa sanoo, luvaten heille kruunun tiloista maata. Uskonnon vaihtajia oli monta tuhatta, mutta kun lupausta ei parin vuoden odotuksen jälkeen täytetty, vaan paronit tekivät oikeauskoisten orjuuden muita ankarammaksi, niin oli uskonnon vaihto sillä kertaa lopussa. Vaihtaneita ei silloin päästetty takaisin luterilaisiksi, vaikka he halusivatkin, mutta keisari Aleksanteri Toisen hallituksen aikana oli taasen lupa siirtyä luterilaiseen uskontokuntaan. Tilaisuutta käyttivätkin taas tuhannet hyväkseen. Venäläiset papit eivät välittäneet seurakuntiensa häviämisestä mitään, sillä he saivat kruunulta saman palkan, oli heillä seurakuntalaisia 10 tai 1000. Yksinään niissä paikoissa, missä oli kruunun maita, esim. Muhun saaressa ja Saarenmaalla, kansa odotti vieläkin maan jakamista eikä siitä syystä antanut kirjoittaa itseänsä luterilaisen kirkon kirjoihin, vaikka sielläkin nimellisesti oikeauskoiset kävivät luterilaisissa kirkoissa.

Mutta v. 1886 julistettiin Itämerenmaakunnissa hallituksen määräyksiä, mitkä tekivät uskonnon vaihtajain aseman tukalaksi. Määrättiin, ettei oikeauskoisia saa päästää muuhun uskontoon; että avioparin, jos toinen puolisoista on oikeauskoinen, täytyy lapsensa kastaa oikeauskoisiksi; ettei muun uskonnon papeilla ole lupaa suorittaa kirkollisia menoja oikeauskoisille, mutta oikeauskoisilla papeilla kyllä on sama oikeus muihin nähden; ettei kukaan saa ihmisiä neuvoa olemaan oikeaan-uskoon kääntymättä y.m. Ja syypäitä näiden määräysten rikkomiseen uhkasi mitä raskain rangaistus: ihmisoikeuden riistäminen ja lähettäminen Siperian pakkosiirtoloihin.

Lutherinuskoiset pastorit koettivat aluksi pysyä passivisen vastarinnan kannalla. Mutta kun pari pastoria jo oli saanut rangaistuksen ja enemmän kuin 50 pantu syytteeseen, alkoivat he noudattaa määräyksiä. Seurakuntalaiset, jotka pitivät itseänsä luterilaisina antaen kuitenkin nimensä olla oikeauskoisen seurakunnan kirjoissa, olivat pahimmassa pulassa. Heidän täytyi nyt pakosta kääntyä oikeauskoisen kirkon puoleen. Mutta nekään, jotka aikoja sitten oli uudestaan vastaanotettu luterilaisiksi, eivät olleet paremmassa asemassa. Venäläiset papit etsivät vanhoista kirjoistaan, kutka aikaisemmin olivat olleet oikeauskoisen kirkon nimiluetteloissa, ja vaativat heidän lapsiaan -- vanhemmat itse olivat 40 vuoden kuluessa melkein kaikki kuolleet -- venäläisen seurakunnan jäseniksi, siitä välittämättä, että tuo nuorempi sukupolvi oli kastettu luterilaiseksi ja käynyt luterilaisessa rippikoulussa. Papit selittivät, että määräysten voima käy myöskin taaksepäin ja ettei väliaikainen poistuminen oikeauskoisesta seurakunnasta ole ollut oikeutettu. Ja samaa mieltä olivat tuomaritkin.

Kun oikeauskoisten seurakuntien nimiluettelot oli näin korjattu, niin niiden jäsenluku nousi melkoiseksi. Uusille jäsenille lähetettiin pölisin kautta tieto, että he kuuluvat syntymisensä kautta oikeauskoiseen seurakuntaan ja että heidän täytyy rangaistuksen uhalla noudattaa tuon uskonnon sääntöjä.

Semmoisen tiedon mukana ilmoitettiin jokaiselle myöskin hänen oikea nimensä. Oikeauskoisella kirkolla on omat nimensä ja niiden joukosta puuttuu paljon luterilaisten käyttämiä nimiä, toiset ovat muutetut. Ilmoituksissa oli esim. Andres -- Andrei, Madis -- Matwei, Juri -- Georgi j.n.e. Kohtalon ivana tuossa seikassa oli, että viron kielessä on johdettu samasta alkunimestä useita nimiä, joita vastaamassa venäläisillä on vaan yksi, esim. Anton, Tönis ja Tönu (alkunimi Antonius) ovat kaikki venäjäksi: Antonij, Mikk ja Mihkel ovat Mihaila, Peetja Peter -- Pjotr j.n.e. Jos nyt veljeksillä sattui olemaan samasta alkunimestä muodostuneet nimet, niin he venäläisessä seurakunnassa saivat täydellisesti samat nimet. On merkitty tapaus, että Pärnun piirissä pakotettiin siirtymään venäläiseen seurakuntaan neljä veljestä, joiden nimet olivat Annus, Hans, Juhan ja Jaan. Nuo nimet johtuvat kaikki Johannes-nimestä, ja venäläinen pappi antoi kaikille veljeksille saman nimen -- Ivan. Jos venäläisessä nimivarastossa ei ollutkaan vastaavaa nimeä, varsinkaan uusimmille nimille, niin pappi sai itse etsiä sopivan nimen. Ja kunnanhallitukset saivat käskyn merkitä kaikki oikeauskoisiksi vaaditut henkilöt omiin kirjoihinsa venäläisen papin nimiluettelon mukaan.

Suuri joukko oikeauskoisiksi kirjoitettuja ei tietysti suostunut siihen. Erittäin olivat suutuksissaan nuoremmat aviomiehet, joiden vaimoja oikeauskoinen pappi vaati omaan seurakuntaansa ja vaimojen kera myöskin kaikkia lapsia. Nuo nuoremmat eivät välittäneet papin ja pölisin käskyistä mitään. Ja kun luterilainen pappi ei enää ottanut semmoisten avioparien lapsia kastettaviksi, niin myöhemmin syntyneet lapset kastettiin kotona luterilaisen tavan mukaan eikä venäläisille papeille mainittukaan perheitten lisääntymisestä.

Mutta se oli vastoin venäläistyttämismääräyksiä ja papeilla oli oikeus vaatia tuomarin apua. Yksityiset lasten kastajat pantiin syytteeseen, samoin lasten vanhemmatkin. Ensinmainittuja tuomittiin vähintäin vuodeksi vankeuteen, viimemainittuja tavallisesti kahdeksi kuukaudeksi. Mutta vanhempain rangaistuksena oli vielä, että heidän lapsensa otettiin pois ja annettiin oikeauskoisille sukulaisille kasvatettaviksi, tai jos semmoisia ei ollut, lähetettiin oikeauskoisiin kasvatuslaitoksiin. Tuo viimeinen keino oli tepsivä. Semmoisen tuomion jälkeen vastustajat aina lupasivat alistua oikeauskoisen papin vaatimuksiin, ja niin he saivat itse pitää lapsensa. Kuitenkin oli muutamia uppiniskaisia, jotka vetosivat senattiin asti ja lopulta menivät vankeuteen ja antoivat lapsensa viedä pois, ollen oikeauskoiseen kirkkoon alistumatta.