Part 1

ITÄMERENMAAKUNTIEN VENÄLÄISTYTTÄMISYRITYS VUOSINA 1886-1906

Kirj.

MAANPAKOLAINEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

I. Alkusana. II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet. III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m. IV. Koulut. V. Venäjänkielinen opetus. VI. Kirkko. VII. Kunnallishallitus. VIII. Tuomioistuimet. IX. Venäläiset siirtolaiset. X. Venäläistyttämis-sanomalehdet. XI. Venäläisiä mahtimiehiä. XII. Venäläistyttämisen tulos.

I. Alkusana.

Vuosisatojen halki on Itämerenmaakuntia pidetty saksalaisten maana, sillä saksalaiset paronit ovat niissä aina pysyneet maanomistajina, vaikkakin Tanskan, Puolan, Ruotsin ja Venäjän valtakunnat kukin vuorostaan ovat valloittaneet ne itselleen.

Maan varsinaiset asukkaat, jotka 600 vuotta olivat saksalaisten orjina, eivät kuitenkaan ruvenneet puhumaan saksan kieltä. Aikaisemmin oli Itämerenmaakunnissa kolme eri kansallisuutta: pohjoisessa virolaiset, jotka silloin olivat varsin lähellä suomalaisia, kaakkoisessa lättiläiset, keskellä, s.o. suurimmassa osassa Liivinmaata ja Kuurinmaata, liiviläiset.

Viimemainitut eivät tottuneet orjuuteen, vaan kapinoivat alituisesti. Siitä syystä miehet mestattiin, vaimot ja lapset jaettiin lättiläiskyliin, missä heidän täytyi oppia lätin kieltä. Ainoastaan kahdella paikkakunnalla liiviläiset säilyttivät kansallisuutensa kauemmin: Liivinmaan Salatsissa (Salis), missä viimeinen liiviläinen kuoli v. 1868, ja Kuurinmaan Dondangenissa ja Poppenissa, missä heitä on vielä nytkin.

Viron ja lätin kansallisuuksia eivät saksalaiset koettaneet hävittää, sillä ensinnäkin alkuasukkaat kelpasivat orjiksi, toiseksi huomattiin sen seikan, etteivät orjat puhuneet herrainsa kieltä, lisäävän viimemainittujen kunniaa. Orjilla täytyi olla oma orjankielensä.

Sellainen katsantokanta vallitsi vielä silloinkin, kun Itätnerenmaakuntien talonpojat jo olivat virallisesti vapaita. Saksan kielen taito oli talonpojillekin hyödyllinen, mutta paronit eivät huolehtineet sen edistämisestä. Siitä syystä ovatkin viron kansan herättäjät ja johtajat Hurt, Jakobson ja Grenzstein, jotka vastustivat virolaisten saksalaistumista, kaikki kolme itse kirjottaneet saksan kielen oppikirjoja, jollaisia eivät saksalaiset olleet viitsineet toimittaa.

Vasta silloin kun huhut alkoivat kertoa, että hallituksen käskystä venäjän kieli kaikkialla otetaan pakollisesti käytäntöön, paronit ja pastorit yhtäkkiä tahtoivat korjata laiminlyöntinsä. Mutta nyt oli saksalaistuttaminen liian myöhäistä. Taloudellisista syistä olivat paronien ja talonpoikien välit kärjistyneet. Alkoipa saksan kielikin jo käydä vihatuksi. Ja kun vuodesta 1886 alkaen aikaisemmin ennustettu venäläistyttämisyritys alkoi, niin ei sen ohella saksan kielellä ollut sijaa.

Kaksikymmentä vuotta kestänyt venäläistyttämisyritys on aikaansaanut virolaisille ja lättiläisille lukemattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä. Mutta se hyöty on siitä ollut, ettei Itämerenmaakunnissa nyt enää ole pelkoa saksalaistuttamisesta eikä paikallinen väestö enää pidä venäjän kielen taitoa kaiken hyvän lähteenä.

II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet.

Venäläistyttämisen alullaan ollessa täytyi jokaisen Itämerenmaakunnissa tunnustaa, että hallituksen toimenpiteillä oli erinomainen menestys. Virolaiset näkivät, kuinka he, joskin virallisesti olivat olleet neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuin venäläiset vapaiksi julistettuina, itse tosiasiassa kuitenkin olivat enemmän tilanomistajain vaikutuksen alaisia kuin viimemainitut. Paronit saivat rankaisematta kiertää tai jättää suorastaan noudattamatta sellaisia hallituksen määräyksiä, jotka oli annettu virolaisten hyväksi. Syyksi siihen katsottiin, että virolaiset ovat hallitsijalle vieraita, he kun eivät ymmärrä keisarin kieltä, ja sentähden luultiin, että virolaisten kohtalo heti parantuisi, kunhan vaan ryhtyvät oppimaan venäjän kieltä.

Paitsi sitä tuli venäjän kielen taito yhä tarpeellisemmaksi. Uuden asevelvollisuuslain mukaan meni virolaisia joka vuosi 2500-4000 miestä sotapalvelukseen ja nämä kaikki näkivät, kuinka hyvä olisi ollut, että aikaisemmin olisi tutustunut tuohon kieleen. Muutkin nuoret miehet tahtoivat oppia venättä. Kotiseudulla ei ollut muuta ansiotyötä saatavana kuin moisioitten renginpaikkoja, ja läheisissä Venäjän lääneissä kyllä suosittiin ahkeria virolaisia, mutta heidän kielensä oli esteenä. Kymmenettuhannet virolaiset ovat täysi-ikäisinä oppineet venäjän kieltä ja siirtyneet Venäjän kaupunkeihin ja tehtaisiin. Venäjän kielen oppikirjat, joita Virossa on muutamia painettu, menivät hyvin kaupaksi.

Saksalaiset olivat vuonna 1886, kun ensimäiset venäläistyttämisen käskyt julkaistiin, sitä mieltä, että viron ja lätin kielet kerrassaan ovat lopussa. Sillä ei tarvinnut muka muuta kuin antaa kansalle lupa ja mahdollisuus "valtakunnankielen" oppimiseen, niin tuleva sukupolvi ei olisi enää puhunut isien kieltä. Ja etteivät venäläiset itse tulisi venäläistymistä häiritsemään, siitä saattoi olla varma.

Sen vuoksi saksalaiset sanomalehdet kirjoittivat paljon siitä, kuinka virolaisten ja lättiläisten tulisi olla paroneille ja pastoreille kiitollisia siitä, etteivät nämä olleet aikoinaan talonpoikia saksalaistuttaneet. Sivistyneille virolaisille saksalaiset aina puhuivat venäläistymisen vaarasta ja kehoittivat heitä vastustamaan sitä yhteisin voimin.

Mutta aluksi saksalaisille naurettiin. Neuvoa, jonka kansan nylkyrit antoivat, ei kukaan ottanut varteen.

Venäläistyttämisen käskyjä kansa tervehti ilomielin, vaikka olisi luullut niiden olleen omiansa kansaa ärsyttämään. Yksi niistä m.m. sisälsi, että talonpoikien oli kerättävä rahoja ison venäläisen pääkirkon rakentamiseksi Tallinnaan. Keräyslistoja jaettiin jokaiselle kunnallishallitukselle, vaikkei useimmissakaan kunnissa asunut ainoatakaan oikeauskoista. Mutta luterilaiset virolaiset tahtoivat kuuliaisuudellaan voittaa viranomaisten luottamusta, ja rahaa saapui joka kunnasta Tallinnan rakennuskomitealle. Luultiin että se raha kantaa hyviä korkoja tuottamalla ennen kielletyitä oikeuksia kansalle ja lähentämällä hyljättyä kansaa hallitsijaan.

Muut käskyt koskivat kansakouluja, kunnallishallituksia ja kaikkia virkapaikkoja, joihin venäjän kieli nyt oli otettava viralliseksi kieleksi.

Jos jotain toista kieltä, esimerkiksi saksaa, vaikka sitä enemmän osattiinkin, olisi noin pakollisesti tyrkytetty kansalle, niin käskyt olisivat herättäneet tyytymättömyyttä. Mutta nyt ei välitetty vaikeuksista, joita pakkokäskyt synnyttivät; kaikki olivat tyytyväisiä.

Tietysti venäläistyminen olisi niin ollen vaatinut enemmän aikaa, jos "valtakunnankielen" oppiminen olisi jätetty kansan omaksi asiaksi hallituksen itsensä siihen puuttumatta, mutta se olisi aikoinaan varmasti toteutunut. Että kuitenkin saavutettiin päinvastainen tulos, siihen oli syynä venäläisten virkamiesten huolimattomuus, ylpeys ja lukuisat rikokset.

Viron kansa, joka ennen oli odottanut venäläiseltä taholta apua vanhoja vihollisiaan saksalaisia paroneita vastaan, tuli kahdenkymmenen vuoden kuluessa kokonaan toisiin ajatuksiin. Ja kun kansa huomasi, ettei sillä ollutkaan sortoa vastaan mitään apua venäjän kielen taidostaan, niin tuli "valtakunnankieli" lopulta vihatuksi, sillä se oli vain kärsimyksiä aikaan saanut eikä minkäänlaisia parannuksia.

Korkeissa hallituspiireissä kyllä ajettiin Itämerenmaakuntien venäläistyttämistä johdonmukaisesti, sitä todistavat lukuisat kiertokirjeet ja määräykset joka alalla. Nämä kiertokirjeet täytyi jäljentää jokaisessa kunnantalossa ja lähettää alkuperäiset seuraavaan kuntaan. Mutta sitä edemmäksi venäläistyttäminen ei päässyt edistymään.

III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m.

Virkamiehet näyttivät luulevan, ettei maan venäläistymiseen muuta tarvinnut kuin pitää venäjänkielisiä kirjoituksia näkyvissä. Niin poistettiin kuvernörien käskystä kaupungeissa saksan-, viron- ja lätinkieliset katukilvet ja niiden sijaan pantiin venäjänkieliset. Jos nimet olisi vain merkitty venäläisillä kirjaimilla, niin muutos ei olisi synnyttänyt paheksumista, mutta virkamiehet käänsivät katujen nimet venäjäksi ja niiden sijaan, mitkä olivat vaikeat kääntää, keksittiin uusia venäläisiä nimiä. Sellaisina ei ollut nimitauluista kenellekään enää hyötyä.

Talonpojille annettiin käsky muuttaa kaikki viittapatsaat ja rajapylväät maanteillä venäjänkielisiksi ja poistaa muunkieliset kirjaimet. Kun virkamiehet eivät itse viitsineet toimittaa nimien kääntämistä, niin kylänvanhimpien täytyi ottaa vanhoja sotamiehiä avukseen. Ukot tulkitsivat kykynsä mukaan ja maalarit etsivät kirjaimia venäjänkielen oppikirjoista. Niin venäläistytettiin maanteitten vieri semmoiseksi, että venäjää taitava matkustaja sai koko matkansa nauraa. Isoja ja pieniä kirjaimia oli aivan sekaisin, tunnettu loppukirjain puuttui tai oli väärällä paikalla ja tulkitut nimet tulivat usein niin rumiksi, että venäläisen täytyi kääntää silmänsä patsaasta pois. Uudet polisimiehet, jotka kävivät venäläistyttämistä tarkastamassa, olivat ihan tyytyväisiä ja sanoivat tulkitsemista hyväksi aluksi.

Sen lisäksi kiinitettiin kylissä joka mökin seinään taulu, missä rääkätyllä venäjällä tehtiin selkoa mökin asukkaista. Ja kun vielä kapakkain, puotien ja liikemiesten kyltit oli muutettu venäjänkielisiksi, niin oli koko maa ulkonäöltään venäläistynyt.

Rautateillä olivat aikaisemmin nimitaulut kolmikielisiä. Nyt jäi venäjän kieli yksinään. Rautatien palvelijat saivat käskyn, etteivät missään tapauksessa saa puhua muuta kieltä kuin venättä. Ja vielä enemmän: heillä ei ollut lupaa ymmärtää muita kieliä. Jos joku ihminen rautatien palvelijalta jotain kysyi viroksi, niin ei hän saanut edes vastata venäjäksikään, vaan hänen täytyi sanoa: ne ponimaiu! vaikka hän kyllä hyvin ymmärsi kysymyksen.

Lukemattomia erehdyksiä tapahtui sen johdosta rautateillä. Kun Venäjällä pilettien tarkastusta ei toimiteta joka aseman välillä, vaan otetaan ne usein jo kolme asemata määräpaikkaa aikaisemmin pois, niin sattui monesti, että ihmiset olivat joko poistuneet ennen määräpaikkaa junasta taikka matkustaneet kauemmas. Viimeksi mainitussa tapauksessa he olivat pahimmassa pulassa, sillä heiltä vaadittiin sakkoa huutamalla: davai dengi! Jos matkustaja ei heti antanut rahakukkaroaan virkamiehille, niin santarmi teki pöytäkirjan ja niskoittelija sai oikeudessa tehdä selkoa vastustamisestaan, oltuaan ensiksi kopissa, kunnes saatiin selko hänen personastaan. Jos maksoi sakon ja pyysi selitystä siitä, mihin oli joutunut, niin oli ainoana vastauksena: ne ponimaiu!

Rautatien vaatimuksiin kuitenkin pian totuttiin, sillä ihmiset eivät enää luottaneet virkamiehiin, vaan pyysivät selitystä venäjätä taitavilta matkustajilta, joita aina oli asemilla ja junissa. Vaikeampi oli asianlaita postitoimistoissa. Sielläkin tulivat virkamiehet muille ihmisille paitsi venäläisille yhtäkkiä mykiksi. Virkamies istui pöydän takana, postimerkkikasa edessään, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut ihmisiä, jotka hänelle tarjosivat rahaa ja pyysivät merkkejä. Jos joku koski hänen kättään, niin tuli vastaukseksi: ne ponimaiu!

Mykkää virkamiestä ei liikuttanut vironkielinen nöyrä pyyntö eikä saksankielinen kirous.

Sekä virolaisten että saksalaisten, jotka eivät ymmärtäneet venättä tai eivät tahtoneet suorittaa asioitaan sillä kielellä, täytyi kääntyä tulkitsijain puoleen, jotka hyväntahtoisesti rupesivat asiamiehiksi. Ne olivat kaduilta tulleita juomareita ja kerjäläisiä, jotka hyvin puhuivat venättä ja ymmärsivät myös muita Itämerenmaakuntien kieliä.

Pienemmissä asioissa asiamiehet olivat rehellisiä, s.o. he ottivat esim. 3 kopekan postimerkistä 5 kopekkaa, 7 kopekan merkistä 10 kopekkaa j.n.e., mihin ihmiset suostuivat, mutta isommissa asioimisissa tapahtui paljon petoksia. Jos esim. asiamies kuittasi toisen rahakirjettä, niin tapahtui joskus, että hän otti rahakirjeen itselleen ja lähti omaan matkaansa. Oikea omistaja sai sanoa, mitä vaan tahtoi, ei kukaan ymmärtänyt häntä, ei kukaan koskenut ryöväriin. Jos hän kirkui kovin, niin postitoimiston pihamies heitti hänet lopuksi ovesta ulos.

Kaduillakaan ei vahingonalaisella ollut apua saatavana, sillä polisimiehetkin vastasivat vain: ne ponimaiu! Polisimiehet olivatkin oikeita venäläisiä, sillä kansankieltä taitava miehistö oli eroitettu tai sijoitettu niin että lättiläiset tulivat Viron ja virolaiset Idätin seuduille.

Polisimiehistön venäläistyttäminen aiheutti useita julkisia ryöstöjä. Venäjältä siirtyi joukottain taskuvarkaita ja muita petkuttajia Viron kaupunkeihin, missä he häiritsemättä saivat varastaa ja ryöstää. Usein tapahtui, että jos joku alkoi huutaa apua, kun häneltä oli ryöstetty kukkaro tai kello, niin ryöväri-venäläinen tarttui häneen ja kutsui polisimiehiä avuksi "varasta viemään koppiin". Ryövärin saattamana passitettiin vahingonalainen polisikoppiin, mistä hänet kyllä seuraavana aamuna tulkin tultua saapuville vapautettiin, kun ryöväri, joka ei ollut sanonut oikeata nimeään, ei välittänyt enää kanteestaan, sillä hänellä oli jo uusia juttuja tekeillä.

Postivirkamiesten täydellinen mykkyys kesti vain kaksi vuotta. Sitten he alkoivat antaa venäjänkielisiä vastauksia, jos vaan ymmärsivät kysymyksen. Ja vielä myöhemmin puhuivat he selvästi kysyjän kieltä, jos hän vain antoi 5 tai 10 kopekkaa "tsaiurahaa". Venäläistyttämiskäskyn piti tulla niinkuin muidenkin määräysten vain virkamiehille hyödyksi, ei tarkotetun asian toteuttamiseksi. Rautatienpalvelijat ja polisimiehet pysyivät aina umpivenäläisinä, sillä heillä on enemmän työtä ja vähemmän aikaa oppiakseen puhumaan kansankieltä.

IV. Koulut.

Pääpaino venäläistyttämisyrityksessä pantiin tietysti kouluihin. Kouluista oli koko yrityksen menestys riippuva, sen käsittivät venäläiset virkamiehetkin.

Tartun yliopisto muutettiin vähitellen venäjänkieliseksi, mutta keskikouluissa, s.o. gymnasioissa ja realikouluissa muutos tapahtui kerrallaan, sillä niihin oli opettajia Venäjältä kyllä saatavina.

Melkein joka kaupungissa oli ennen gymnasion neljää alempaa luokkaa vastaava n.s. piirikoulu, minkä opetuskieli oli saksa. Nuo koulut, mitkä lopuksi olivat saksalaistuttamisen tukia, tulivat kaikki suljetuiksi ja niiden sijaan perustettiin alempiarvoisia venäjänkielisiä n.s. kaupunginkouluja. Opettajaseminarienkin piti tulla venäjänkielisiksi. Ja niin tapahtuikin parissa seminarissa, joita valtion varoilla ylläpidettiin. Muut, joitten kustannukset suoritettiin kuvernementtien maakassoista, tulivat suljetuiksi, sillä tilanomistajat, jotka hallitsevat näitä kassoja, vaikka talonpojat maksavat niihin enemmän, eivät enää välittäneet seminarien kustannuksista.

Samoin tulivat suljetuiksi Vironmaan kuvernementissa melkein kaikki korkeammat kansakoulut, n.s. pitäjäkoulut, sillä nekin saivat avustusta tilanomistajilta, jotka sen avustuksen johdosta myös olivat yksinään koulujen haltijoita. Liivinmaan kuvernementissa on jo vanhoista ajoista maapalstoja lukkarien ja pitäjän koulunopettajien yhteisinä tulolähteinä. Peläten että nuo maapalstat otetaan venäjänkielisille kouluille paronit siellä suostuivat pitäjäkoulujen säilyttämiseen, ja niin luterinuskoiset lukkarit tulivat venäläistyttämiskoulujen opettajiksi. Lukkarit pääsivät pulasta siten, että opettivat vain uskontoa, minkä opetus sai tapahtua äidinkielellä; kaikkia muita aineita opettivat heidän "apulaisensa", s.o. varsinaiset opettajat venäjäksi. Mutta kun saksalaismielinen lukkari oli koulun johtajana, eivät oppilaat tulleet venäläismielisiksi, vaikka he oppivatkin venättä puhumaan.

Sen huomattuaan Viron paronit ymmärsivät, kuinka paha erehdys heidän kannaltaan oli ollut pitäjäkoulujen sulkeminen. Myöhemmin he aina tahtoivatkin avata näitä kouluja uudestaan, mutta virkamiesten taholta tehtiin avaamisehdot vaikeiksi: vaadittiin että koulun perustajat takauksena tallettavat pankkiin sellaisen summan rahaa, minkä korot vastaavat koulun menoja, ettei oikeudenkäynnillä saa vaatia koulumaksuja, joita talonpojat ensiksi lupaavat, mutta sitten kieltävät, y.m.

Pitäjäkoulujen sijasta perustettiin virkamiesten johdolla n.s. "kansanvalistusministeriön mallikouluja". Nuo olivat tavallisia kunnankouluja, joiden opetuskielenä on venäjä, mutta opettaja ei ole kunnan valittava, vaan hänet nimittää venäläinen kouluvirkamies. Muutamat kunnat perustivat siitä syystä mallikouluja, että niille annettiin erityisesti kruunun apua noin parituhatta ruplaa vuodessa. Kruunun apu ei ollut kuitenkaan kunnalle hyödyksi, sillä nyt täytyi sulkea vanha kunnankoulu ja rakentaa mallikoululle mallikelpoinen komea talo. Mallikoulun opettajan palkka oli kolme kertaa isompi kunnankoulun opettajan palkkaa. Tietysti ei kruunun apuraha, mitä joka vuosi uudestaan tuli anoa, riittänyt kaikkiin menoihin ja kunnan koulumaksut nousivat entistä isommiksi. Sentähden ei tullutkaan mallikoulujen luku kuvernementissa suureksi. Mutta ne kunnat, jotka kerran olivat mallikoulun perustaneet, eivät enää saaneet sen lakkauttamiseen lupaa.

Tavallisetkin kunnankoulut tulivat kerrallaan venäjänkielisiksi. Mutta ennenkuin kerron niiden opetustoiminnasta, täytyy kertoa muutamia sanoja venäläistyttämis-virkamiehistä.

Ennen oli kansakouluilla neliasteinen hallitus: kunnan, pitäjän, piirikunnan ja kuvernementin kouluneuvostot. Kolmessa viimeksi mainitussa olivat paronit ja pastorit jäseninä. Noita kouluneuvostoja ei nimenomaan lakkautettu, mutta niiden tehtävät joutuivat venäläistyttämis-virkamiesten käsiin. Virkamiehistä oli kouluja lähimpänä kansakoulujentarkastaja, korkeampana kansakoulujentirehtöri. Ensinmainitun tehtävänä oli tarkastaa kouluja ja tehdä niistä tilastoja, viimemainitun vaan lähettää noita tilastoja vielä korkeampiin paikkoihin. Kun kuvernementissa oli alussa yksi tarkastaja ja yksi tirehtöri, niin oli ensinmainitulla paljon työtä, viimemainitulla ei mitään. Tarkastajan palkka oli 2000 ruplaa vuodessa, tirehtörin kaksi kertaa enemmän.

Mutta tarkastajat olivat viisaita miehiä. He ymmärsivät itse palkkaansa lisätä, niin että tirehtörin palkka oli siihen verraten mitätön. Kun oli mahdotonta käydä kaikkia kouluja tarkastamassa, niin he eivät rasittaneetkaan itseänsä käynneillä, vaan matkustivat ainoastaan silloin kaupungista ulos, kun oli uusien koulujen vihkimisjuhlia. Muuten tyytyivät opettajien antamiin tilastoihin. Mutta sen sijaan tarkastajat alkoivat myödä parempia opettajapaikkoja enin tarjoaville ja erottaa saksalaisten vihaamia opettajia sovitusta maksusta. Siten tulivat etevimmät opettajat, joihin paronit eivät kylliksi luottaneet, erotetuiksi, mutta ihan kehnoja ja rikoksellisiakin henkilöitä pysyi virassaan, kun paronit eivät suostuneet maksamaan vaadittua summaa. Tuottavimpana tulolähteenä tarkastajilla oli kuitenkin sotapalveluksesta vapauttamis-todistusten myönti.

Kansakoulunopettajat ovat lain mukaan vapautetut sotapalveluksesta, jos he 21-27 ikävuosina ovat virassa. Ehdottomasti vapautettuja ovat kruunun seminarien läpikäyneet miehet, vaikka heiltäkin vaaditaan kuutena vuonna virassa pysymistä. Kaikkien muiden, ja heitä oli suuri enemmistö, täytyi asevelvollisuuslautakunnalle esittää kansakoulujentarkastajan todistus opettajavirkaan vahvistamisesta. Nuoret miehet, jotka 18-20 ikävuosina kyllä kelpasivat opettajiksi, otettiin 21 vuotisina sotapalvelukseen, sillä tarkastaja ei antanut heille muka kehnoutensa tähden todistuksia. Se kehnous hävisi kuitenkin heti, kun todistuksen anoja anomuskirjeensä oheen liitti tarkastajalle summan rahaa. Pienin summa, mihin tarkastajat suostuivat, oli 50 ruplaa vuodessa. Ja kun jokainen tarvitsi 6 vuotta peräkkäin todistusta, niin tuli sotapalveluksesta vapauttaminen maksamaan nuorelle miehelle vähintäin 300 ruplaa. Se ei ollut liian kallista verraten sotapalveluksen vaivoihin. Ja kun kansalle oli siitä hyötyä, ei kukaan nostanut kannetta, vaikka todistuksien myöntiä harjoitettiin ihan julkisesti.

Tarkastajat eivät kuitenkaan halveksineet pienempiäkään tulolähteitä. Niistä olkoon mainittu koulukirjojen kustantaminen ja levittäminen. Niinpä, kirjoitti tarkastaja Poska venäjän kielen oppikirjoja ja pakotti niitä ottamaan käytäntöön, vaikka ne olivatkin ihan kelpaamattomia sekä tieteelliseltä että venäläistyttämisen kannalta katsoen. Mutta Poska ansaitsi kirjoistaan hyviä rahoja.

Vieraitten kustantajien kirjoista otettiin tietysti myöskin semmoisia, joista maksettiin enemmän "provisionia". Tämä aiheutti sen, että virolaisen koulupojan kirjavarasto oli ihan kirjava: oli semmoisia, mitkä olivat aakkosten oppijoillekin helppoja, ja semmoisia, mitkä olivat lukiolaisillekin vaikeita. Mutta venäjänkieltä tuntemattoman 10-vuotisen pienokaisen piti niiden avulla tulla venäläistytetyksi.

Hallitukselta saivat tarkastajat isomman summan rahaa jaettavaksi lahjoituksina ahkerimmille opettajille. Mutta kuinka tarkastaja voi tuntea ahkerimmat opettajat? Hänen piirissään oli enemmän kuin 500 opettajaa, eikä hän ollut kymmenettä osaakaan kouluista tarkastanut. Niin pysyikin tarkastaja odottavalla kannalla, kunnes asia itsestään tulisi ratkaistuksi. Ja se tulikin.

Opettajat, jotka tiesivät koulunsa olevan muita paremmassa kunnossa, menivät tarkastajaa pyytämään tarkastusmatkalle. Tarkastaja vastasi, että hän kyllä uskoo heidän kouluissaan vallitsevan hyvän järjestyksen, mutta hänen tietääkseen lienee vielä muita parempia.

Sen viittauksen ymmärsivät muutamat opettajat, vaikkeivät olleetkaan ahkerimpia. He menivät vuorostaan tarkastajan luo ja sanoivat: Meidän koulujen tila on paras, mutta emme uskalla rasittaa tarkastajaa kutsumalla niitä tarkastamaan. Todistukseksi siitä, että olemme teidän korkeasukuisuutenne kuuliaisia palvelijoita, lahjoitamme kruunun palkinnot, jos niitä meille määrätään, takaisin teidän korkeasukuisuutenne käytettäviksi ja itse tyydymme palkitun opettajan nimen.

Ehdotus miellytti tarkastajia. Pian ilmoitettiin kuvernementin virallisessa lehdessä, kutka kansakoulunopettajat olivat saaneet palkintoja 35-50 ruplaa, vaikk'eivät opettajat olleet nähneet kopekkatakaan eikä tarkastaja ainoatakaan oppilasta palkituista kouluista.

Virolaisen kansakoulunopettajan lainmukainen palkanmäärä on aina alhainen: 100-150 ruplaa vuodessa riippuen kunnan henkiluvusta. Ainoastaan sotapalveluksen pelosta ovat opettajain paikat tulleet täytetyiksi. Kuitenkin osasivat muutamat opettajat itse lisätä tulojaan. Palkkaa maksetaan harvoin rahassa, sen sijaan on opettajalla pieni tila viljeltävänä. Ja jos opettaja oli taitava maanviljelijä ja puutarhuri sekä pysyi samalla paikalla kauemman aikaa, niin hän sai elatuksensa.

Niitä vanhempia opettajia, jotka eivät tahtoneet luopua tiloistaan, tarkastajat panivat itselleen arentia maksamaan. Se tapahtui niin, että tarkastajat pakottivat opettajia joka kesä- ja heinäkuun ajan osaaottamaan venäjän kielen kursseihin kaupungissa. Kurssilaisen täytyi maksaa sisäänkirjoituksesta 5-10 ruplaa, elää kaksi kuukautta kaupungissa omilla varoillaan ja palkata muita työntekijöiksi kotona. Osanotto kävi opettajan vuosipalkkaa kalliimmaksi ja pahimmassa pulassa opettajat tarjosivat tarkastajalle rahaa, päästäkseen sen avulla kurssipakosta. Se auttoi helposti ja niin maanviljelijäopettajat maksoivat tarkastajalle joka vuosi "kurssiarentia" sekä rahassa että puutarhatuotteissaan.

Kansakoulunopettajain venäjän kielen taidon kohottamiseksi panivat, niinkuin sanottiin, tarkastajat virallisesti toimeen joka kesäkursseja ja kurssein kulunkeina ottivat kruunulta vastaan tarpeelliset rahat. Mutta mihin ne rahat kulutettiin, on vaikea tietää. Kurssipaikkana oli tavallisesti kaupungin koulutalo maksuttomasti, kurssilaisten opettajina toimivat kaupunginkoulun sekä mallikoulujen opettajat maksuttomasti, kursseilla olevat kansakoulunopettajat eivät saaneet mitään ilmaiseksi, vaan maksoivat itse 5-10 rpl. vuodessa, mikä kruunun rahan kanssa meni teille tietämättömille.