Chapter 8

Tästä hämmenystilastaan päästi hänet vapaaherratar Skytte, joka tervehti ystävätärtään suutelemalla häntä poskelle, jonka kautta emännän huomio kääntyi muihin vieraihin. Agnes rouva huomautti, että neiti Maria oli tavattoman kalpea ja kysyi myötätuntoisena, oliko hän terve; mutta neiti Skytte vakuutti iloisena, ettei hän koskaan ollut paremminvoipa kuin nyt. Senjälkeen saattoivat isäntä ja emäntä vieraitaan huoneeseen, joka oli paraiksi niin suuri, että pienehkö seura tunsi siinä hyvin viihtyvänsä, ja jonka kultanahka-tapettia suuressa, renessanssikuvioilla koristetussa rautauunissa leimuava tuli ystävällisesti valaisi. Istuttiin nojatuoleihin, joiden pöyheihin tyynyihin oli kudottu tai kirjailtu kokonaisia maisemia huilua puhaltavine paimenpoikineen ja paimentyttöineen, jotka kanneskelivat sylissänsä karitsoja, kuten erään myöhemmän ajan naiset kanneskelivat sylikoiriaan. Seurapiirissä oltiin vielä yhtä tottumattomia tuoksuvaan teehen kuin kahviinkin, mutta sitä ei kaihottukaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä vielä tunnettu; iloa elähytettiin sensijaan miedoilla viineillä, joita ahkeraan kaadettiin hiottuihin laseihin.

Puhe, joka alussa koski Aadolfin ja Marian matkaa pyryilmassa, vilkastui ehtimiseen. Vanloo jutteli matkaseikkailuja erinomaisen miellyttävästi, neiti Skytte sirotteli niihin leikikkäitä kysymyksiä, Aadolf säihkyvän sattuvia sanasutkauksia; isäntä itse oli niin suopealla mielellä, että Agnes rouva salaa sitä ihmetteli. Mutta tätä iloa viiltelivät väliin ikäänkuin vilunväristykset; pila ei tauonnut, sitä sateli puolelta jos toiselta, mutta oli hetkiä, joina kultakin yksityiseltä, lukuunottamatta herttaista vapaaherratarta ja pikku Hedvigiä, nulous valtasi mielen. Ehkä olivat nämä hetket siten syntyneen sähkövirran ilmauksia, että piiriin oli käynyt ihmisiä, joiden sielut, aina sen mukaan olivatko ne toisilleen läheisiä tahi vastakkaisia, vetivät puoleensa tahi hylkivät toinen toistaan.

Isäntä pyysi sitten neiti Skytteä laulamaan, kun tämän sekä ääni että taito kitaransoitossa olivat hyvin tunnetut Signildsborgin iltaseuroista. Äidin viittauksesta riensi Hedvig hakemaan hänen kitaransa. Maria näpähytti miettiväisenä muutamia soinnoksia ja lauloi sen jälkeen seuraavan laulun:

Unelma.

Kas, kuinka purppuroivat Kultaiset länsimeren aallot oivat Ja leikitsevät noilla Mun muistojeni saaren rannikoilla! Pullistu, purjeen rinta, Ja kiidä pitkin valtameren pintaa! Ne viittaa mulle; ah mä riennän sinne: Kuin lasna vaivun, laineet, sylihinne.

Kas rannan paadet hohtaa Ruusuisina, ja varjot vaipuu kohta, Syliinsä laaksot sulkein Ja palmuin pylväskäytävissä kulkein. Valoa puisto vailla Uinailee päivänpaisteisilla mailla. On sulo rauha, hiljaa on kuin taika. Täss' autuaana uinuu itse Aika.

Ja kukkanurmikoilta Ja puron helkkeestä ja rannikoilta, Miss' soiva laine läikkyy Ja sumuharso hopeainen väikkyy, Ja seutuvilta, joissa Hedelmät parhaat paisuu vehmastoissa, Viittaavat haamut mieleen kiintyväiset: Mun lapsuuteni menneet ystäväiset.

Ja hän, min kuva riemun Tuo mulle, kun yö unelmiinsa vie mun; Hän, jonka muisto saa mun Uneksimaan, kun päivyt tuo jo aamun, Hän elää! Povelleni Pään painaa hän, ja kutrit kutrieni Saa sekaan sekä taas kuin ennen aina Ruusuiset huulet huulilleni painaa.

Keralla toisiemme Kentillä autuaina käyskelemme, Ja kuten, milloin tuulee, Kuiskaavan kuutamolla puiden kuulee, Niin mekin kuiskailemme Vanhoista muistoistamme, lemmestämme Ja valastamme, että yhtyisimme Kuin liekit -- ijät' yhteen sulaisimme.

Muistoista menneisyyden Taas käänny, miete, taistoon nykyisyyden! Käy myrskyihin maan päällä, Lepoa taivaista kun sait nyt täällä: Lepoa hetken vainen, Kun ketjuun kohtalos oot kuuluvainen. Pakosta merten taakse matkas taipuu. Siks' kunnes siipes syvään hautaan vaipuu.

Laulu oli kuohunut Marian sydämestä; sen ilmaisivat sulavat äänet, haaveileva katse, kalpeat posket; ja kun hän vihdoin laski kitaran kädestään, soinnahteli laulunsa kaikuna useamman kuin yhden sydämessä.

Seurassa oli kaksi henkilöä, joissa Marian laulu oli herättänyt aivan yhtäläisiä tunteita. Se oli vienyt heidät takasin heidän elämänsä siihen ajankohtaan, jonka muisto heille oli kaikista pyhin sekä samalla kaikista katkerin, ja joka sen kautta muistutti heitä heidän ensimäisestä onnestaan ja korvaamattomista tappioistaan.

Ne kaksi olivat Agnes Drake ja Vanloo.

Kustaa Drakea oli enemmän miellyttänyt katsella laulajaa kuin kuulla laulua, jonka tunteen hemmittelyä hän ei käsittänyt. Ollen naisellisesta kauneudesta välinpitämätön, tuntui hänestä itsestäänkin kummastuttavalta, että hänen katseensa niin mielellään viipyi nuoressa neitosessa ja hänessä heräsi se usko, että heidän sielujensa välillä, Marian ja hänen, oli sukulaisuutta olemassa; tätä aiheutui hän ajattelemaan katsellessaan laulajattaren puhuvia kasvojen ilmeitä, joista saattoi arvata, että hänelläkin oli tulisia kiihkoja, samankaltaisia, joskin vallan toiseen päämaaliin pyrkiviä kuin katselijalla itsellään. Drake mietti sitä, kuinka löyhä yhteys oli hänen ja hänen puolueensa päämiehen valtakunnan-neuvos Skytten kanssa, ja kuinka luultavaa siis, että tämä tulisi kerran kohtelemaan häntä ikäänkuin pataluhaksi kulutettua työkalua, ellei vahvemmat siteet solmisi heitä toisiinsa.

Mutta hän, jolle Maria salaa oli omistanut laulunsa, hän, jonka piirteet Maria antoi sille armaalleen, joka, laulun sanojen mukaan, oli hänelle kuollut ja joka haaveiluna ainoastaan liiteli Marian luona, hän oli ajatuksissansa kaukana; hänen ajatuksensa olivat Marian sävelten aalloilla valahtaneet viilettämään -- Ellin luo. Olipa onni, ettei Marian katse voinut tunkeutua hänen sydämensä sisimpään! Nyt hän ei muuta huomannut, kuin haaveilevan juonteen Aadolfin otsalla ... se oli hänen laulunsa vaikuttama, ja ajatus siitä jäähdytti hänen rintaansa, jossa hamasta tuosta kauheasta yöllisestä seikkailusta hurjat kiihkot olivat myllertäneet. Maria oli sinä juhlallisena silmänräpäyksenä, kun hän jo oli elämälle hyvästit heittänyt, ilmaissut salaisuutensa, rakkautensa ... mutta Aadolf oli vastannut soimaten, jättänyt unheeseen sanoja, jotka olivat kuolon kylmissä kourissa vielä lempeä hehkuvasta rinnasta lähteneet. Vähemmin ylpeä, vähemmin kaunis ja ihailtu nainen kuin Maria, ei olisi koskaan antanut sitä anteeksi; ja Maria oli juuri siinä tilassa, jolloin rajaton lempi ja yhtä rajaton viha taistelevat keskenään ylivallasta. Mutta rakkaus oli tähän saakka ollut voimallisempi, sillä vielä kiilui kipinä hänen loppuun palaneen toiveensa tuhkassa.

Kotvasen hiljaisuus oli Marian laulettua seurannut. Sen keskeytti Vanloo seuraavalla huomautuksella:

-- Kertomanne unelma lienee sen kaipuun ilmausta, jota elämän taisteluun antautunut ihminen tuntee, katsahtaessaan takasin siihen aikaan, jolloin sydän uskoo kaikkia ja nuorellinen rohkeus uhmailee koettelemattomia voimiaan. Te, neiti, olette itse vielä siinä onnellisessa iässä. Mutta meidän, iäkkäämpien on vaarallista usein katsella menneisyyteen. Siitä saatu lepo veltostuttaa: me vertailemme sitä, mistä meidän pitää kieltäytyä sen kanssa, mitä on voitettavana, ja silloin voittopuoli tuntuu meistä niin vähäpätöiseltä, että helposti erhetymme arvelemaan koko elämän hukkaan kuluneeksi.

-- Olette oikeassa, mynher Vanloo, lausui Drake; -- huomautuksenne soveltuu sekä niihin, jotka ovat nähneet loistavien unelmiensa haihtuvan, että kenties vielä paremmalla syyllä niihin, joidenka harkitsemattomat ja mielettömät nuoruuden ensi toiveet ovat toteutuneet.

Agnes Drake painoi surulliset kasvonsa alas.

Vanloo vaikeni ja hänen silmistänsä loisti ikäänkuin uhkaa.

Puhe olisi tyrehtynyt ellei toiset vieraista olisi pitäneet huolta sen jatkamisesta kevyempään suuntaan.

-- Nuoruudesta puhuttaessa, sanoi vapaaherratar Skytte, -- johtui mieleeni, että pian on sinun syntymäpäiväsi, Maria.

-- Niin on, muutaman päivän perästä täytän kaksikymmentä vuotta.

-- Kaksikymmentä vuotta! äännähti Aadolf. -- Jopa tuossa on ikää tarpeeksi asti. Ja ensi vuonna samaan aikaan täytät jo yksikolmatta.

-- Varsin valaiseva ja turhan viisas muistutus! sanoi Maria nauraen.

-- Ja sitä seuraavana vuonna kaksikolmatta, jatkoi Aadolf.

-- Minä en ollenkaan epäile laskutaitoasi, kunnon serkku.

-- Niinpä se aika menee! jatkoi Aadolf.

-- Tulee tahtomattaan ajatelleeksi elämän katoavaisuutta, nuoruuden lyhytaikaista kukoistusta...

-- Liian surullisia mietteitä!

-- Mutta varsin tähdellisiä, huomautti vapaaherratar; -- nuoret miettivät niitä vain liian harvoin.

-- Mutta en minä, äiti, vakuutti Aadolf.

-- Nuo ajatukset palaavat väkisten mieleeni, milloin vaan näen kukan, perhon, kauniin immen, tai mitä muuta luonto on luonut loistamaan ja katoamaan.

-- Surkuttelen sinua, Aadolf, lausui neiti Skytte, -- sillä jos niin on, olet kait sinä alati hyvin apealla mielellä, semminkin kesällä, kun päivät päästään näet kukkia ja perhosia.

-- Tosin kyllä, mutta hoivakseni ajattelen sitten muuta, esimerkiksi että kukka nauttii auringosta, kasteesta ja ilmasta, ja perho puolestaan kukasta, lainkaan surematta huomispäivästä. He iloitsevat olemassaolostaan, siksi kunnes hallayö heidät korjaa. Toisinpa tyttö parka. Hänen elinikänsä ja kukoistusaikansa ovat, luonnon tavallisen järjestyksen mukaan, keskenänsä eripitkät. Kahdenkymmenen vuoden iässä ovat hänen sulonsa täyden kehityksensä saavuttaneet ... muutaman vuoden perästä alkaa niistä ensi verevyys kadota ... vielä moniahta vuosi, ja ne ovat vain kauniita jäännöksiä ... kuluu sitten taas muutamia vuosia, niin lähentyy hänen muotonsa jo sitä, mitä me muorin nimellä kuvittelemme mielessämme ... sitte siirtyy hän ikäjaksoon, jona vanhuus sumentaa silmänloisteen ja uurtelee ryppyjä otsaan. Enempi kuin puoli naisen elämästä sattuu vanhuuden rajojen sisään.

-- Syvällisiä mietteitä kerrassaan, sanoi Maria, -- mutta luulenpa, ettei sinun tarvitse kauan hakea, löytääksesi hauskempiakin jutunaiheita.

-- Nuoren neidon tulee tarkemmin kuin kenenkään muun noudattaa hetken vaarinottamisen sääntöä, jatkoi Aadolf. -- Aika rientää, ja mikä hetki on mennyt, sitä lähemmä siirtyy hän sitä rajaa, missä ihailijain luku vähenee, kunnes hän viimein seisoo heidän kaikkien hylkimänä eikä muuta voi, kuin katkerasti soimata itseänsä siitä, ettei tullut ajoissa pitäneeksi onnensa perustamisesta huolta.

-- Sinä puhut niin mahtipontevasti, kuin jos pelkäisit itse olevasi neito ja jääväsi tuolle hyljätylle puolelle, sanoi neiti Skytte.

Vanloo puuttui nyt puheeseen ja kääntyi Aadolfin puoleen.

-- Tottakai te vaan laskette piloja, nuori ystäväni, sanoi hän, -- tahi ovat käsityksenne naisen arvosta ja onnesta peräti hämärät. Toivoisittekohan itse puolisoksenne naista, joka seuraisi hiljan mainitsemaanne sääntöä? -- Voisitteko rakastaa neitoa, jonka povesta harkitsematon tunne, huomispäivän huolista häiriintymätön nuoruudenilo, viaton mieli olisivat saaneet väistyä luonnon järjestystä kammoovan kurjan pelon ja kylmän harkinnan tieltä, mitenkä muka hän saisi perustaneeksi niin kutsutun onnensa? Jos tahdotte serkkuanne ja itseänne varten laatia noudatettavaksi otollisen säännön, niin valitkaa tämä, jolla ei ole sitä ansiota, että se olisi teidän itsenne keksimä: "Varjele sydämesi, sillä siitä lähtee elämä!"... Ja teille, neiti, minä vakuutan, että minä olen, tapauksista rikkaan ja vaihtelevaisen elämäni aikana, kohdannut joitakuita, jos kohta harvoja onnellisia ihmisiä, ja että niiden joukossa on myös ollut köyhiä, yksinäisiä ja iällisiä naisia.

Aadolf oli aikeessa laajemmalti selittää, mitä hän edellä oli tullut lausuneeksi, mutta Vanloo, joka oli siksi hienotunteinen, ettei sallinut keskustelun uurtua liian syviin raitioihin, johti sukkelasti puheen muihin asioihin.

Samassa ilmoitti palvelija ruuan olevan valmiin. Seura kokoontui illallispöydän ääreen. Vanloo puheli toisen naapurinsa, vapaaherratar Skytten kanssa, ja osasi puhuessaan niin taitavasti liikkua vanhan naisen ajatuspiirissä, että vapaaherrattaressa vakiintui yhä varmemmaksi se ennakkoinen ajatus, että hollantilainen herra oli miellyttävimpiä miehiä, mitä hän koskaan oli tavannut.

Vapaaherratar halusi nyt tietää Vanloon ajatuksen eräässä asiassa, joka oli pitänyt kovasti vireillä useimpain mieliä, ja varsinkin vapaaherrattaren itsensä, syystä että hän harva se päivä kuuli miehensä ja pastori Svenoniuksen asiasta juttelevan. Semmoisena puheenaineena, päivän seisovana perusaatteena oli noituus. Vapaaherrattaren kysymys käänsi keskustelun heti sille alalle ja kaikki, paitsi Agnes rouvaa ja juuri sitä, jolle kysymys lausuttiin, riensivät ilmi tuomaan arvelujansa ja puolustamaan niitä. Nuori Skytte unhotti kaiken varovaisuuden ja puhui lämpimästi ja perusteellisesti vallitsevia ennakkoluuloja vastaan; Vanloo silmäili elävällä mielenkiinnolla nuorukaista, sillä jos kohta hänen lausumansa mielipiteet ja hänen esiintuomansa syyt meidän päivinämme olisivat joka miehen suusta kuultavina, soivat ne sen ajan ihmisten korvissa rohkeilta ja kummastuttavilta. Kiihkeimmin Aadolfia vastusti hänen kaunis serkkunsa, jota herra Kustaa Drake hartaasti kannatti. Vapaaherrattaren pisti jo katumoiksi, että hän tällaiselle kinastelulle oli tullut aihetta antaneeksi; hän oikein kauhistui poikansa säihkyvää puhetta ja kiitti Luojaansa, että laamanni Juhana ei ollut saapuvilla, sillä Aadolf oli kerran ennenkin, samaa uskoansa saarnaamalla, häirinnyt kotirauhan Signildsborgissa ja saattanut isänsä mielen valtavasti kuohuksiin.

-- Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, kärsimättömästi kuunneltuaan Draken vastaväitteitä, -- minä vetoan luottavaisesti teidän päätökseenne. Minusta tuntuisi kummalta, ellette te, jonka selvää arvostelukykyä ja korkeata sivistystä minulla on ollut onni tulla tuntemaan, myöntäisi minun olevan oikeassa.

-- Kaikesta mitä te olette puhunut, vastasi Vanloo, -- tuntuu minusta kummalliselta ainoastaan se, että vetoatte toisten päätökseen asiassa, jonka itse olette lykännyt tutkivan järjen ratkaistavaksi. Te teette sen kautta itsenne syylliseksi siihen auktoriteettiuskoon, jota soimaatte muissa. Minä puolestani en usko muuta kuin _yhteen_ loihtukeinoon syystä, että olen itse kokenut sen voimaa...

-- Ja mikä se on? kysyivät useat yht'aikaa.

-- Se on vain yksinkertaisesti tenhokalu, jota olen kantanut muassani aina nuoruudestani asti, ja jonka voimasta olen niin vakuutettu, että sen tulee seurata minua hautaan saakka.

-- Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, -- minä huomaan tyytyväisyydekseni, että tekin olette tavallinen ihminen, jota tähän saakka olen miltei epäillyt; teillä on kuten meillä kaikilla omat vähäiset ennakkoluulonne. Tuo tenhokalu on siis tehnyt teidät haavoittamattomaksi miekkaa ja kuulia vastaan ja on suojellut teitä moninaisissa hengenvaaroissa ... vai kuinka?

-- Se on tehnyt enemmänkin, ystäväiseni.

-- Kertokaa! huusivat kaikki.

-- En kerro, vastasi Vanloo, -- sen historia on yhtä salainen kuin sen voimakin. Siihen pyyntöön on minun pakko olla suostumatta.

-- Emmekö saa edes nähdä sitä? kysyi neiti Skytte.

-- Kernaasti, vastasi Vanloo; -- tahdon vaan ennakolta sanoa, että ulkopuoli ei vastaa sisällön arvoa. Siinä on se monen muun asian kaltainen.

Vanloo kantoi kaulassaan kultavitjoja, joidenka renkaat peittyivät hänen ihokkaansa alle. Hän aukasi takkinsa ja päästi vitjoista pienen hopeasormuksen, jonka hän ojensi neiti Skyttelle.

Tämä silmäili uteliaana kehuttua tenhokalua ja antoi sen sitten naapurilleen. Täten kulki sormus kädestä käteen ja joutui vihdoin Agnes rouvallekin.

Sillävälin jatkui puhe, eikä kukaan huomannut, että Agnes rouvan kasvot äkisti muuttuivat ... ei kukaan paitsi Vanloo, ja tämä tunsi rouvan kädenkin vapisevan, kun hän ojensi tenhokalun takasin sen omistajalle.

Illallinen päättyi, ja kohta sen jälkeen lähtivät Signildsborgin vieraat pois, sittekun Vanloo oli vapaaherrattarelle luvannut piakkoin tulevansa heidän luo käymään. Vanloo sanoi niinikään hyvästit; puristaessaan emännän kättä välkkyi hänen silmistään sanaton kysymys, oliko hänen läsnäolonsa rikkonut sydämen sisällisen rauhan häneltä.

Drake meni laboratoorioonsa ja alkoi, Vanloota odottaessaan, tehdä valmistuksia alkavaa öistä työskentelyä varten.

Ratsastettuaan ulos linnanpihan suuresta portista, oli Vanloo tehnyt kierron, jättänyt hevosensa lähellä olevaan torppaan ja jalkasin palannut Sjövikiin. Erään takaoven kautta, jonka avaimen hän oli Drakelta saanut, astui hän itäisen kylkirakennuksen tornikammioon. Drake lämmitti parhaallaan uunia ja yö kului rabbi Chisdai ben Israelin kultaliuoksen ensi tutkimuskokeessa.

XI.

Inkvisiittori.

Kun pastori oli lähtenyt Inkerin mökistä ja ilmoittanut ystävälleen nimismiehelle, että tämä toisena päivänä taas saapuisi pappilaan, seurataksensa todistajana pastorin mukana, kun oli lähdettävä tutkimaan pitäjän muitakin noituudesta epäiltyjä naisia, käänsi hän suuntansa kotia kohden, virvottaakseen itseänsä päivällispöydän ääressä ruumiillisella ravinnolla.

Niin uuttera kuin nimismies Askelin olikin virkamiehenä, niin olisi hän kernaasti ollut tähän toimeen puuttumatta, mutta pastori Svenonius oli hänelle näyttänyt erään laamanni Skytteltä tulleen kirjallisen käskyn, ja nimismiehen täytyi niin muodoin mukautua.

Matkalla pyöri Svenoniuksen päässä monenlaisia ajatuksia. Hän haasteli itsekseen, ja nuo roima-askelet hänen harppaillessaan tielle kasaantuneiden lumikinosten läpi todistivat enemmän kiihdyksissä olevaa mieltä, kuin hänen haluansa päästä päivällispöydän ääreen.

Hänen luja uskonsa oli, että ne vainot, jotka hän omin päin oli alkanut, sittenkun hän kauan oli odottanut siihen kehotusta esimiehiltään kirkon päämiehiltä, olisivat Jumalalle otollinen työ ja ajan tarpeiden vaatimia. Ja ajatus, että pimeyden ruhtinas hänessä, pastorissa, oli saanut vaarallisen vastustajan, paisutti hänen niin ylpeäksi, että hän ei olisi väistynyt askeltakaan, vaikka paholainen olisi ruumiillisessa muodossa tullut tiellä häntä vastaan, vaan olisi palavalla taistelun innolla sinkauttanut häntä vastaan ne raamatunlauseet, jotka häneliä sitä tarkotusta varten oli koottu ja varalle pantu.

Svenoniukselta ei jäänyt huomaamatta, minkälaiselle vaaralle hän uutteruutensa kautta pani itsensä alttiiksi. Onhan luonnollista, että paholainen oli tähtäävä terävimmät nuolensa niin peljättyä vihamiestä kohtaan, saadakseen kovien koettelemusten kautta häntä pelotetuksi jatkamasta alettua työtään. Svenonius odotti itsellensä ja omaisillensa pahinta tapahtuvaksi.

Svenoniuksen mieli oli tällä hetkellä tavallista kovemmin kuohuksissa, sillä Inkeriä kuulustaessaan oli hänen turhamaisuuttansa loukattu sen kaikista arimpaan kohtaan. Molemmat olivat he, sekä Inkeri että nuori Skytte, uskaltaneet lausua epäsuotuisan arvostelun niistä saarnoista, joita hän joka sunnuntai tarjosi seurakuntalaistensa kuultaviksi ja joissa hän jumaluusopillisen vakaumuksensa innon purki ihan pohjiaan myöten. Hän ei tahtonut itsellensä tunnustaa, että se, mitä hän tämän johdosta tunsi, oli loukatun itserakkauden synnyttämää vihaa; ei, se oli kahden sielun tilasta johtunutta tuskaa, joista toinen jo oli myyty perkeleelle, toinen lähenteli kadotuksen partaalla.

Semmoisia tunteita ja tuumia hautoen oli Svenonius jo tullut lähelle kotiansa, pitäjän pappilaa, joka oli punaiseksi maalattu rakennus, vähäisen puron varrella, koivujen keskellä. Kesäisin, kun puron kirkas vesi lirisi valkoisella hiekka-alustallaan ja koivujen latvat olivat täydessä lehdessään, oli tuo asuintalo ruispeltojen ja niittyjen keskellä niin ihanalta näyttävä, ettei ohikulkeva matkustaja voinut muuta luulla, kuin että viihtymys ja valoisa maailmankatsanto olivat sen sisällä asuvia.

Svenonius sai tuskin avatuksi veräjän, josta kulettiin nurmikkopihamaahan, kun vaimonsa, karjakko ja talonrenki perässään, tuli häntä vastaan.

Svenonia rouva oli iällinen ihminen, jäänyt leskeksi edellisestä kirkkoherrasta, ja oli ajan tavan mukaan ja konsistoorin määräyksestä kirkkoherrantilan lisänä siirtynyt seuraajalle, uudelle kirkkoherralle. Tämä harkinnalle perustettu avioliitto, jonka rakentumiseen eivät muut kuin leivänhankinnan tunteet olleet vaikuttamassa, ei silti ollut onneton. Rouva puuhasi taloudellisissa toimissaan, kirkkoherra virantoimituksissaan ja jumaluusopillisissa opinnoissaan, toinen ei häirinnyt toistaan, ja niin sitä mentiin päivästä päivään ilman rakkautta ja ilman kiistaa.

-- Täällä, kuuletko, vasta kummia on tapahtunut!... Näillä sanoilla havahdutti Svenonia rouva miestään hänen mietteistään, -- Stella kuoli navettaan sill'aikaa kun sinä olit poissa.

Svenonius nosti silmänsä ja näki edessään vaimonsa, joka epätoivossaan väänteli käsiään, karjapiian, joka itki katkerasti suosikkinsa kuolemaa, ja talonrengin, joka mytisti epäilevästi suutaan ja repi pellavaista tukkaansa.

-- Stellako, parahin lehmämme! kysäsi Svenonius.

-- Stella juuri! Voi sitä kurjuutta, sitä kurjuutta!

-- Siinä sitä nyt ollaan, sanoi pastori... -- Vaimo, eikö muuta onnettomuutta ole talossani tapahtunut minun poissa ollessani?

-- Eikö siitä ole tarpeeksi mitä jo on tapahtunut, koska niin kysyt?... Stella, paras lehmämme! Nyt on meillä vaan Tähti ja hieho...

-- Vaiti! sanoi Svenonius, -- älä valita, vaan varustaudu Herran tähden kärsimään paljon muuta kuin mitä olet kärsinyt! Ole valmiina, jos tulisit periköyhäksi, kotoheitoksi, sairaaksi ... äläkä valita! Joka on vyöttänyt miekan vyöllensä ja ryhtynyt taisteluun Leviatania vastaan, hän ei saa väistyä, jos vaikka maa vavahtelisi hänen jalkainsa alla. Perkele on saanut vallan maallisten tavaraimme yli, kuten Jopin kertomus selvästi osottaa; niistä on meidän taistelussa luovuttava ja valvottava, ettei hän saa valtaa sieluistamme...

-- Sinä teet itsesi ja meidät jokaisen onnettomiksi, vaikeroi Svenonia rouva. -- Enkös jo aikaa sitten sanonut, että jotain sellaista tapahtuisi? Miksi sinä puuhaat velhojen ja noita-akkojen keralla? Kyllä he paholaisen avulla vielä tuhoavat meidät. Ukko kultaseni, kuule mitä sanon! Minä en saa rauhaa yöllä enkä päivällä, niinkauan kuin sinä...

-- Vaiti, sanon sulle. Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot puhuvat. Mutta minä kiitän Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä tästä saamme taas yhden todistuksen velhonaisten hornan temppujen voimasta. Perkeleen morsian, Mäntysuon Inkeri on loihduillaan tappanut lehmän; sen voimme nyt epäileväisille ihmisille näyttää toteen. Sokeiden pitää näkemän ja kuurojen kuuleman. Mutta minä jatkan työtäni enkä hellitä miekkaa kädestäni ennenkuin paholaiset ovat karkotetut laumastani.

Taikauskon tuskat polttelivat Svenonia rouvan sydäntä, mutta hän hillitsi kielensä, tietäen ettei vastaansanomisesta ollut mitään apua.

Mentiin siitä sisälle ja istuttiin päivällispöydän ääreen, isäntäväki syöden samaa ruokaa kuin palkolliset, jotapaitsi Svenoniuksella, vähistä varoistansa huolimatta, aina oli köyhän kulkijamen vara varattuna.

Aterian päätyttyä pastori luki viimeisen "Ordinarie Posttijdender" numeron, jonka laamanni Skytte oli hänelle lähettänyt. Merkittävimpänä seikkana lehdessä kerrottiin, että hurskaassa Dresdenin kaupungissa muutamia kuukausia takaperin yhtenä päivänä poltettiin yksitoista noitaa. Sen luettuaan pastori huokasi tuhannetta kertaa, soimaten Ruotsin viranomaisten huolimattomuutta, jotka yhä vitkastelivat toimeenpanemasta yleistä tutkimusta noituuden asiassa.

Ilta pimeni ja pastori näki unissaan niin selvästi, kuinka Mäntysuon Inkeri ja Nummen Kaarina koettivat saada häntä mukaansa jollekin hornanretkelle, ettei hän varmaan tiennyt, oliko se unta vaiko todellisuutta, kun hän tuskaisesti vaikeroiden ja hiestä märkänä aamupuolella yötä havahti unestaan.

Stellan kuolema ja tämä uni eivät olleet omiansa jäähdyttämään sitä intoa, jonka valtaamana hän nyt hankkiutui inkvisiittoritointansa jatkamaan. Kärsimätönnä odotti hän nimismies Askelinia, joka vihdoin tulikin, kirjoituskalut muassaan; vahvasti murkinoituaan lähtivät nämä kaksi ystävää uusille ilmisaattomatkoille.

Tällä kertaa oli käytävä Nummen Kaarinan luona.