Chapter 34

Vanha merirosvo, jolla oli jo useita verisiä haavoja, kokosi viimeiset voimansa ja syöksyi vihollisten kimppuun, mutta kaatui heti verissä päin ja rinta lävistettynä. Toiset laskivat aseensa ja antautuivat vangeiksi. Vanloo riensi nyt Algernon Sidneyn kannen yli ja siitä Scyllaan. Kaikkialla, missä merirosvot vielä taistelivat toivotonta taistelua, jotkut harvat lujasti päättäneinä kuolla ase kädessä, useimmat senvuoksi, ettei ollut aikaa heittää aseita, hän teki murhaamisesta lopun. Hurjimmat ja leppymättömimmät voittajista olivat hollantilaisen Itä-Intian laivan matruusit, jotka matkalla oli otettu Algernon Sidneyhin. Vain väkivallalla, pistoli kädessä, onnistui Vanloon saada heidän kostonhimoinen raivonsa hillityksi.

Vangeilta riisuttiin aseet ja tarkasti vartioiden heidät koottiin Scyllan etukannelle. Tappelu oli päättynyt, mutta voitto kalliisti ostettu. Algernon Sidneyn miehet oli Vanloo jokaisen itse valinnut, koetellut ja ystävällisellä kohtelullaan itseensä liittänyt. Kulkiessaan suruissaan hurmeisella kannella ja pitäessään huolta haavoitettujen, niin vihollisten kuin omiensa, hoidosta hän näki nyt monet noista tutuista kasvoista kuoleman kalventamina tai haavain kivuista vääntyneinä. Eräs hänen kuolevista miehistään näki hänet ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Vanloo piteli sitä, kunnes se kylmeni, käski sitten Sigurdin tehdä tappioluettelon ja riensi Algernon Sidneyn keskikannelle, jossa kaksi taitavaa kirurgia, lukuisia apureita ympärillään, toimitti kärsiville kaikkea mahdollista apua ja lievitystä.

Miehistö tervehti Vanloota hurraa-huudolla hänen näyttäytyessään keskikannella, jossa kaikesta siitä kurjuudesta huolimatta, jota verisen ottelun jälkeen moisella paikalla näkee, vallitsi iloinen mieliala, ja monta kokkapuhetta laskettiin toisen auttaessa toistaan haavain sitomisessa. Tiedusteltuaan heidän kaikkien tilaa hän poistui mennäkseen Scyllan sairashuoneeseen, jonne haavoittuneet merirosvot oli kannettu. Sinne mennessään hän pysähtyi erään kaatuneen merirosvon eteen. Se oli Feliks Ligeliuksen ruumis.

Hän tarkasteli noita kalpeita kasvoja, joista kuolema oli poistanut sen hurjuuden ja teeskennellyn raakuuden leiman, joka eläessä niitä oli rumentanut, ja tunsi piirteistä sen nuorukaisen, joka oli häntä puhutellut, kun hän ensikerran kävi Scyllassa.

Samalla lähestyivät miehet, jotka olivat kantta puhdistamassa, ja aikoivat nostaa ruumiin heittääkseen sen mereen.

-- Ei, sanoi Vanloo, -- antakaa sen olla.

-- Kapteeni, lausui toinen laivamiehistä, -- se on merirosvoja, ei meidän väkeä...

Vanloo oli näet käskenyt, että merisissien ruumiit oli heitettävä mereen; omat kaatuneet vietäisiin maihin ja laskettaisiin yhteiseen hautaan.

Vanloon ei tarvinnut etsiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti selittäneet, miksi tämä nuorukainen oli joutunut surulliselle tielleen. Hän oli tarpeeksi maailmaa kokenut, eikä hänen sydämensä, ei liioin maailmankatsomuksensakaan sallinut hänen langettaa ehdotonta hylkäystuomiota jokaisesta, joka ei hänen tavallaan ollut suoriutunut voitokkaasti elämäntaistelusta. Puu heittelee miljoonia siemeniä, joita tuuli kuljettaa, mutta moniko niistä yhtyy sopivaan maaperään ja saa rauhassa nousta taimelle ... ja toisaalta, moniko niistä saa häiriintymättä kehittyä syntyperäisten taipumustensa mukaan sopusuhtaisiin muotoihin? Kenties ei yksikään noista miljoonista. Samoin on laita niiden siementen, jotka ihmiskunnan elämänpuusta putoilevat.

Vanloo käski laivamiesten kääriä ruumiin parjevaatteeseen ja viedä siihen huoneeseen, mihin hänen oman miehistönsä kaatuneet oli korjattu. Sen jälkeen hän meni haavoittuneiden luo, joita Itä-Intian laivan kirurgi hoiteli. Pöydällä, jolle oli levitetty mattoja alukseksi, makasi Skytte, pää käärittynä; laivapoika seisoi vieressä ja pesi hänen kasvojaan etikalla ja vedellä. Vanloon astuessa hänen luokseen hän oli vast'ikään tullut tuntoihinsa.

-- Pettävätkö silmäni, vai näenkö Aadolf Skytten täällä? sanoi Vanloo hämmästyneenä.

-- Kohtalomme on siis ratkaistu, virkkoi Skytte nähtyään Vanloon. -- Olemme voitetut... Missä on Drake?

-- Hän on minun vankini.

-- Entä Feliks?

-- En tunne häntä... Skytte, minua surettaa, että olen tavannut teidät täällä ja tällaisissa oloissa, mutta joka tapauksessa olen iloinen, että _tapasin_ teidät.

-- Sitä en epäile, vastasi Skytte vihaisesti ja kääntyi Vanloosta pois.

Tämä, joka tiesi Skytten tuona tapausrikkaana yönä paenneen vankeudesta, arvasi heti, kuinka hän oli Scyllaan osunut.

-- Kuinka hyvä, ajatteli hän, -- nuorukaiselle itselleen ja niille, jotka häntä rakastavat, ettei merirosvo päässyt pujahtamaan aavalle merelle!... Sigurd, sanoi hän tälle, joka samassa läheni kuolleiden ja haavoittuneiden luettelo kädessään, -- sinun on luovutettava kajuuttasi tälle haavoittuneelle nuorukaiselle...

-- Niinkuin tahdotte, kapteeni... Te tunnette hänet siis?

-- Tunnen ... ja pidät huolta, että hänet mukavasti majoitetaan.

-- Se tapahtuu, kapteeni... Tappioluettelomme on surkea. Monta ystävää on meiltä kaatunut...

-- Tappiomme on korvaamaton, sanoi Vanloo lukien läpi luettelon ja vitkaan siirtyen nimestä toiseen.

Hän meni taas kannelle. Kannet olivat puhtaat, veri pois pesty ja pahimmat vammat rungossa ja taklauksessa toistaiseksi korjatut. Vangit jaettiin tasan molempiin laivoihin, ja Sigurd velvoitettiin jäämään Scyllaan mukanaan osa Algernon Sidneyn miehistöä, jonka jälkeen valtaushaat irroitettiin, purjeet laitettiin kuntoon ja suunta pantiin pohjoista kohti.

Vasta sitten Vanloo lähti kajuuttaansa, missä hänen vankinsa odotti häntä. Toinen käsi siteessä ja tavallista kalpeampana Drake istui sohvalla kajuutassa. Vanloon astuessa sisään hän nosti päänsä, iski silmänsä terävästi häneen ja virkkoi:

-- Odotin tuskin teidän tulevan... Arvelin melkein, että häpeäisitte astua silmieni eteen, mutta siinä petyin. No, sen parempi. Antakaa nyt kuulla, mitä teillä on sanottavaa!... Mutta sitä ennen yksi kysymys: mihin aiotte viedä minut?

-- Minä palaan Tukholmaan antaakseni teidät lain käsiin, vastasi Vanloo.

-- Hyvä, sitä odotinkin, enkä muuta aio enää kysyä. Minä olen nyt pelkkänä korvana ja olen vakuutettu siitä, että päästätte minut kuulemasta mahtipontisia korskasanoja. Te olette samaa ainesta kuin minä: olemme vain valetut erilaisiin kaavoihin. Te kuljette päämääräänne viekkauden, teeskentelyn, petoksen aseilla, minä julkisen voiman varuksilla... Oho, Vanloo! katseenne ei muserra minua, ivanne ei saa vertani kuohuksiin. Minä olen sortunut kohtaloni alle, ja te olette vain sen kurja välikappale. Menettelynne vaikuttimia minä en tunne, enkä nyttemmin huoli enää ruveta niitä tutkimaan.

-- Tarpeetonta teidän on niitä tutkiakaan, vastasi Vanloo, -- sillä ne syyt, jotka saattaisivat minut tai kenen hyvänsä nousemaan teidän kaltaistanne henkilöä vastaan, ovat ihan päivänselvät. Te olette julistanut yhteiskunnalle sodan ja olette jokaisen vihollinen. Älkää sentähden ihmetelkö sitä.

-- Ei, ei, en ihmettelekään... Minä ajattelen tällä kertaa vain niitä hetkiä, jolloin vieraana majailitte minun talossani.

-- Minun ajatukseni, vastasi Vanloo, -- yhtyvät siinä kohden teidän ajatuksiinne. Olen valmis antamaan teille selitystä...

-- Todellakin? puhkesi Drake sanomaan. -- Te alennatte liian paljon itseänne. Pankaa edes rahtunen ivaa sanoihinne, mynher, niin ne erinomaisesti vilvoittavat sydäntäni. Minä omasta puolestani olen yhtä vähän ylpeä kuin te ja pyydän saada tilkkasen viiniä: minä tunnen janoa, joka tavallisesti seuraa haavakuumetta.

Vanloo kutsui erään miehistään ja käski tämän täyttää Draken pikarin. Miehen poistuttua hän jatkoi:

-- Meidän tiemme yhtyivät jo nuoruudessa, Kustaa Drake...

-- Olette jo viitannut siihen suuntaan, mutta minä en tunne teitä.

-- Isäni oli maamies, talollinen, joka asui appenne hovin läheisyydessä...

-- Haa! huudahti Drake, -- te ... tekö Inkerin poika, talonpoika, jota minä ruoskitutin.

Heleä puna leimahti Vanloon poskipäille. Hän kohosi istualtaan ja hänen silmänsä säihkyivät. Mutta hän hillitsi nopeasti povessaan kuohuvan tunteen ja jatkoi entiseen levolliseen tapaansa:

-- Minä se olen.

-- Tosiaankin, virkkoi Drake, -- se selittää paljon ... se selittää kaiken. En ensinkään ihmettele, että olen saanut teistä verivihollisen. Luonto teki teidät aatelismieheksi, mutta sattumuksen tahdosta synnyitte talonpojan majassa. Jos sattumus olisi samaten leikitellyt minun kanssani ja antanut ylimielisen nuorukaisen sitoa minut pieksinpenkkiin ja kohdella minua orjana, niin minä olisin ahdistanut häntä väellä ja viekkaudella, puukolla ja paulalla, kunnes hän olisi kaatunut kostoni uhrina. Mynher, sattumus on sovittanut sen, minkä se teitä vastaan on rikkonut. Te olette nyt onnenne kukkuloilla ja olette saanut loistavan koston: olette syössyt vihamiehenne mahtavuuden harjalta ja viette nyt hänet kuolemaan yhteiskunnan hylkyjen joukkoon. Paha vain, että ette kykene musertamaan hänen sieluansa ja taivuttamaan häntä jalkojenne juureen. Mutta, jatkoi hän, tiedättekö mitään äitinne ja sisarenne kohtaloista? Oletteko kunnioittanut näitä sukulaisianne ylhäisellä huomiollanne. Muussa tapauksessa...

-- He ovat minun hoidossani, keskeytti hänet Vanloo. -- Niinpä niin, Drake, solvaus, minkä minulle annoitte, kirveli kauan mieltäni, mutta aika paransi tämän haavan, ja minä saatoin tyynesti ajatella sitä, kostonhalun jäytämättä sydäntäni: ajattelin luulevaista, kiivasta mielenlaatuanne, laiminlyötyä kasvatustanne, yhteiskunnallista asemaanne kaikkine vaatimuksineen ja ennakkoluuloineen, vallattomuutta, jonka täytyy johtua lainkäytön löyhyydestä, se kun ei pysty suojaamaan alempaa kansalaista ylemmän raakuudelta, ja iäkkäämpien vertaistenne esimerkkiä, heidän, joiden joka päivä näitte rankaisematta harjoittavan vääryyttä ja väkivaltaa. Kaikkea tätä punnitsemalla koetin lieventää tuomiotani teistä ja oman rauhani vuoksi haihduttaa vastenmielisen muistonne jyrkimmät piirteet. Se onnistuikin, ja ennen pitkää vei kohtaloni minut niin moniin vaiheisiin, sallimus osoitti minulle niin yltäkylläistä hyvyyttä, että aikoja sitten olisin lakannut teitä ajattelemasta, ellei muistonne yhteyteen olisi liittynyt se neitonen, jota minä rakastin ... hän, joka oli teidän onneton vaimonne. Mutta sitten kantautui nimenne taas kuuluviini ja vieläpä sellaisissa oloissa, että huomioni väkisinkin siihen kiintyi. Minä olen hollantilaisen kaupparuhtinaan perillinen ja kannan hänen nimeään: minulla on ollut ja on useita laivoja merellä. Yksi niistä joutui erään merirosvon käsiin. Anastetun laivan perämies oli ruotsalainen, isänne kartanon lähiseudulla syntynyt. Hän tunsi teidät, kertoi laivaväellenne, kuka heidän johtajansa oikein oli, ja pääsi, oltuaan kolme päivää vangittuna, karkuun. Hän kertoi minulle sen havainnon, että Kustaa Drake oli sama mies kuin merirosvo Becker, jonka päästä Hollannin hallitus ja molemmat hollantilais-intialaiset kauppaseurat olivat luvanneet suuria palkintoja...

-- Sallikaa minun, lausui Drake, -- keskeyttää kertomuksenne eräällä tiedonannolla, jota ei pidä unohtaa tutkinnassa. Tiedättekö, mitä seurauksia oli perämiehenne kielimisestä miehistölleni? Ellette tiedä, niin ottakaa merenpohja Sjövikin sataman ulkopuolella tutkittavaksi!

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minä upotin kuunarin miehistöineen päivineen. Se olkoon sanottu, jotta lempeä mielenne täyttyisi kauhulla!

-- Yhtä vähän kuin ilkitekonne hämmästyttää minua julkea tunnustuksenne. Minä tunnen ja tiedän, että te olisitte altis tekemään vaikka mitä.

-- Niin, sanoi Drake pää pystyssä. -- Minä en ole koskaan empinyt, en koskaan pitänyt mitään päämäärää saavuttamattomana, olen rakastanut valitsemaani uraa sen voiman vuoksi, jota se kysyy, niitten vaarojen vuoksi, joita se tuo mukanaan.

Vanloo loi häneen säälivän silmäyksen. Drake ymmärsi sen ja lisäsi:

-- Se on sellaista, jota te ette käsitä.

-- Te erehdytte, vastasi Vanloo, -- minä näen syvemmälle sieluunne kuin te itse voittekaan nähdä. Pysyäksenne rohkeana minun edessäni ja oman itsenne edessä viehätytte liiaksi katselemaan omaa luuloteltua suuruuttanne. Velvollisuuteni on poistaa tämä hairahduksenne. Te ette voi kerskua jaloudellanne. Mielenjalous on ainoastaan sisällisellä taistelulla saavutettavissa. Hyvää palvelevat henkiset ominaisuutenne ovat jo kauan olleet turruksissa: paha on taistelutta päässyt voitolle, te olette ollut sen orja, sokeasti seurannut itsekkäitä viettejänne, ja järkeänne ja tahdonvoimaanne olette käyttänyt ainoastaan silloin, kun olette horjunut kahden pahan päätöksen välillä. Teillä on rohkeutta, mutta se on sitä eläimellistä rohkeutta, jota luonto on istuttanut kaikkiin olentoihin, että ne voisivat käyttää sitä itsepuolustukseen; taskuvarkaalla, joka nenäliinan tähden panee vapautensa vaaralle alttiiksi, on sitä yhtä suuressa määrässä kuin teillä.

-- Tarkoituksenne on nöyryyttää minua, mutta mitä onneton kohtaloni ei saanut aikaan, sitä eivät teidän viisastelunnekaan pysty tekemään.

-- Minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin antaa teille selitykseni ja sitten poistua... Sentähden jatkan. Velvollisuuteni vaati minua maani hallitukselle ja hollantilais-intialaiselle kauppaseuralle, jonka johtajana olin, antamaan tietoa tehdystä havainnosta. Sitä ennen tahdoin kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut. Minä varustin kuntoon sen laivan, jonka kanssa nyt olette tehnyt tuttavuutta, ja onnistuin pitemmän aikaa risteiltyäni pääsemään jäljillenne, mutta luonnonvoimat auttoivat teitä, ja te pääsitte pakoon. Senjälkeen hankin teistä tietoja Ruotsista käsin; ne olivat yleensä teille edullisia, mutta niissä esiintyi kuitenkin eräs asianhaara, joka vahvisti epäluulojani; se nimittäin, että te varhain joka kevät lähditte ulkomaanmatkoille, joilta vasta talven tullen palasitte kotiin. Asia oli arkaluontoinen. Ehdotin hallitukselleni, ettei vaatimusta teidän luovuttamisestanne tehtäisi Ruotsin hallitukselle, ennenkuin pyynnön perustukseksi voitaisiin esiintuoda kumoamattomia tosiseikkoja, ja kun minä ilmoitin aikovani lähteä synnyinmaassani käymään, jätettiin paitsi tähdellisiä poliittisia toimenpiteitä myös tämä asia minun huostaani. Siinä tapauksessa, että syyllisyytenne saataisiin pätevästi toteennäytetyksi, annettiin minulle valta Hollannin hallituksen nimessä vaatia teidän luovuttamistanne. -- Minä matkustin tänne. Kohta sain todistuksia syyllisyydestänne; ne olivat tosin riittämättömiä kanteen perusteeksi teidän asemassanne olevaa miestä vastaan, mutta kyllin selviä poistamaan minusta viimeisenkin epäilyksen siitä, että te ja merirosvo Becker olitte sama mies; rikostoverinne Ruys joutui minun käsiini. Mutta kuitenkin, kun ajattelin vaimoanne ja lastanne, oli aikomukseni lähestyä teitä varoittaakseni, vieläpä pelastaaksenikin, jos elämässänne olisin voinut huomata yhdenkään ainoan kunnioitettavan puolen tai luonteessanne keksiä yhdenkään ainoan, jos kuinkakin pienen kohdan, piirteen, jonka nojalla olisi voinut toivoa parannusta. Mutta lähestyminen oli vaikeata, sillä te olitte umpimielinen, luoksepääsemätön ihminen, ongelma ympäristöllenne, enkä minä ollenkaan olisi onnistunut tehtävässäni, ellei teissä olisi ollut vallalla kiihko, joka pakotti teidät lähestymään minua...

Drake, joka oli kuunnellut häntä katkera hymy huulillaan, keskeytti:

-- Te tarkoitatte mieltymystäni alkemiaan. Vanloo, minulla on vielä kysymys teille. Tahdotteko vastata siihen?

-- Tahdon, minä olen pannut tämän keskustelun alulle, koska käsitän velvollisuudeksi itseäni sekä teitä kohtaan antaa teille tiedon teoistani ja niiden vaikuttimista.

-- Teillä on siis mielestänne velvollisuuksia minua, voitettua vihollista, halveksittua pahantekijää kohtaan, jonka äsken rinnastitte taskuvarkaaseen.

-- Niin.

-- Teidän läpeensä mietitty ivanne vaikuttaisi todellakin syvästi ja purevasti, jos edessänne olisi toinen mies kuin Kustaa Drake... Kysyn vain sitä, jatkoi Drake äänellä, jonka hän koetti tehdä levolliseksi ja välinpitämättömäksi: -- oletteko alkemistisissa tutkimuksissamme pettänyt minua?

-- En.

-- Rabbi Chisdai ben Israelin tinktuuri sisältää siis sen suuren salaisuuden?

-- Rabbiini uskoi niin. Itse en tiedä enempää kuin te, ja se on, että siitä tinktuurista saadaan kultaa. -- Minä olen tehnyt tehtäväni, jatkoi Vanloo, -- ja niin vastenmieliseltä kuin se minusta tuntuikin, sain sentään uskallusta ryhtyä asiaan käsiksi, tultuani perinjuurin tuntemaan teidät. Inhoni teitä kohtaan kiihtyi vihaksi, kun onnettoman Agneksen kasvoissa näin kuvastuvan jälkiä siitä julmasta rääkkäyksestä, jota hän vuosien kuluessa teidän puoleltanne oli saanut kärsiä. Minä pelastin hänet pyövelinsä käsistä ja siitä häpeästä, joka ennen pitkää tahraa tämän pyövelin nimeä...

-- Tekö? lausui Drake. -- Totta tosiaan, täällä saatetaan monta salaisuutta päivänvaloon. No niin, minä aavistan toimintanne syyt.

-- Agneksen tähden aioin antaa teidän kuolla maankavaltajan kuoleman ja säästää teidät merirosvon kuolemasta, mutta kostava Kaitselmus ei myöntänyt kohtalollenne tätä lievitystä; loppunne on oleva yhtä häpeällinen kuin elämännekin on ollut... -- Olen nyt sanonut teille sanottavani, lisäsi Vanloo. -- Kohtalonne on tietty. Älkööt mitkään maallisen pelastuksen toiveet kääntäkö ajatuksianne pois siitä päämaalista, johon ne näin elämänne loppuvaiheella olisi suunnattava.

Tämän sanottuaan Vanloo lähti vankinsa luota.

Illan suussa laskivat Algernon Sidney ja Scylla lähelle erästä saarta, jossa kallioiden välissä levisi vihanta nurmikenttä tuoreitten raitojen reunustamana. Tähän kaivettiin rinnatusten kaksi hautaa, toinen isompi, toinen pienempi. Edellisessä saivat viimeisen leposijansa ne uhrit, jotka taistelu Algernon Sidneyn miehistön joukosta oli temmannut; jälkimmäiseen haudattiin Feliks Ligelius. Vanloo toimitti itse hautauksen ja lausui muutamia sydämellisiä kaipauksen sanoja kaatuneitten miestensä muistoksi. Sen jälkeen nostettiin ankkurit, ammuttiin lähtölaukaukset kaikilla laivain kanuunoilla ja jatkettiin matkaa Tukholmaan.

XIX.

Loppu.

On sen päivän jälkeinen aamu, jolloin Algernon Sidney hyvällä menestyksellä luovailtuaan saapui Tukholmaan.

Pahimmin haavoittuneet on viety laivasta ja sijoitettu Vanloon taloon Norrmalmintorin varrelle, niiden joukossa myös Aadolf Skytte.

Hänen tilansa on koko yön ollut arveluttava, ja kuumehoureet ovat häntä vaivanneet. Unikuvia on kirjavana sekasotkuna liidellyt hänen vuoteensa äärellä, härnäillen häntä niiden hahmojen muodossa, jotka hereillä ollessa eniten liikkuvat hänen ajatuksissaan.

Hän on vielä kerran Marian kanssa rinnan kahlaillut myrskyn, pimeän ja korkeiksi kasaantuneiden kinosten halki ja taas pysähtynyt tutun pelastavan kynnyksen luo. Mutta kun hän oli sen yli astunut, niin Maria oli muuttunut Elliksi, eikä hän ollutkaan Inkerin mökissä, vaan kappelin sakastissa: pyövelin kamala naama irvisteli häntä vastaan, uhreja kidutettiin, valitushuutoja kaikui autiossa holvissa, veri valui pitkin sen lattiaa, Inkeri makasi ruhjottuna hänen jalkojensa juuressa, ja resuisen papinkauhtanan verhoama luuranko heilutteli palavaa kekälettä hänen päänsä kohdalla. Hän rientää ulos kantaen Elliä sylissään ... ja huomaa olevansa mestauspaikalla aavemaisen vartijapiirin keskellä. Tuhat verenhimoista silmää häneen tuijottaa: roviot leimuavat, tyttö kiskotaan hänen käsistään ja viedään mestauspölkylle, pyövelin kirves kohoaa hänen päänsä päälle. Aadolf kiljaisee kauhusta, herää hetkeksi ja huomaa sekavasti, että hän on nähnyt unta, ja näkee vuoteensa vieressä haamuja, joiden piirteitä hän ei voi erottaa. Mutta nämä kaikkoavat taas eksyttävien unikuvien tieltä. Hän taistelee vielä kerran kaikki merellä kestämänsä taistelut, elää uudelleen vankeusaikansa pitkät päivät ... kunnes hän vihdoin herää, karkaa pystyyn ja katselee hämmästynein silmin ympärilleen.

Hän ei ole kolkossa vankilassa, vaan mukavasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunauudinten läpi herttainen päivä paistaa. Hänen päänaluksensa kohdalla seisoo hänen ystävänsä Eerikki pitäen häntä kädestä.

-- Sinä olet nukkunut rauhattomasti, sanoi tämä ja hymyili lempeästi ystävälleen.

-- Oi, sinäkö se olet, Eerikki?... Minä olen nähnyt kauheita unia ... ja tiedän tuskin vieläkään, olenko hereillä. Sano, missä minä olen? Mitä on tapahtunut?

-- Sinä olet hyvissä käsissä ... ihmisten parissa, jotka toivovat onneasi.

-- Minun onneani! toisti Aadolf surunvoittoisesti ja pudisti päätään. Ja silmäillen hartaasti nuorta pappismiestä hän lisäsi: -- Kuule, mitä minä kasvoistasi näen, sääliäkö vai iloa? Sinä et ole kaltaisesi ... sinä hymyilet, ja kuitenkin on kyyneliä silmissäsi. On varmaan tulossa jotakin, joka tärisyttää koko olentoasi. Minä muistelen nyt, mitä on tapahtunut: meidät voitettiin merellä, minä haavoituin taistelun alussa, minut vietiin maihin ja ... ei, muistini on sekaisin, mutta kesken uniani on minulla ollut hämärä tietoisuus siitä, että olen oikeuden käsissä. Sano, odottaako viimeinen hetkeni minua kohta ... vai miksi katselet minua niin kummallisesti?

-- Sanoinhan jo, että olet ihmisten parissa, jotka rakastavat sinua. Vai näyttääkö tämä huone mielestäsi vankilalta?

-- Ei, sanoi Aadolf ja katsahti vielä kerran ympärilleen.

Samassa aukeni ovi, ja Vanloo astui sisään.

-- Tuossa on ystäväsi ja suojelijasi, lausui Eerikki.

-- Hän! jupisi Aadolf, ja hänen kasvonsa synkkenivät, mutta ainoastaan tuokion ajaksi, sillä Vanloon kasvoissa ja levollisessa katseessa ilmeni niin paljon sydämellisyyttä ja hänen olennossaan niin suurta ja ehdotonta ylevyyttä, että Aadolfista tuntui, kuin kaikki soimaukset tässä olisivat olleet kerrassaan epäoikeutettuja.

-- Niinpä kävi kuin tohtori sanoi, lausui Vanloo, -- että te vielä heräisitte; hän vakuutti teidän olevan siksi voimissanne, että voitte kestää lyhyen keskustelun. Luonnollisesti haluatte tietää, mitä on tapahtunut. Eikä se teihin voi vaikuttaa muuta kuin hyvää, että niin pian kuin mahdollista pääsette epätietoisuudestanne. Te olette minun talossani, Hollannin lipun turvissa, kuollut kaikilta muilta paitsi tämän talon asukkailta ... ja heti kun tulette entisiin voimiinne, matkustatte minun ja muutamien muiden teille rakkaiden henkilöiden seurassa pois tästä maasta ja seuraatte minua toiseen ympäristöön, missä teitä varten on avoinna kunniakas työala, -- ala, joka soveltuu teidän luonteellenne... Tämä olkoon sanottu aluksi. Ennenkuin jatkamme, on teidän vahvistettava itseänne jollakin virvokkeella...

-- Ei, sanoi Aadolf, -- minä en kaipaa virvoketta ... minulla on paljon kysyttävää teiltä.

-- Kysymyksiinne vastataan sitten kyllä mielenne mukaan, sanoi Vanloo ja soitti kamaripalvelijaa. Tämä toi pyydettyjä virvokkeita, ja Aadolf sai malttamattomuutensa hillityksi ja vahvisti taudin heikontamia voimiaan.

Paluumatkalla Tukholmaan oli Vanloo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin salatakseen Drakelta tämän seuralaisten kohtalon. Drake oli nähnyt Aadolfin taistelun alussa suistuvan kannelle, mutta ei tiennyt, oliko hän kuollut vai haavoittunut. Keskustelun jälkeen, josta edellä olemme puhuneet, Vanloo ja Drake eivät olleet sanaakaan toisillensa lausuneet: jälkimmäinen pysyi mykkänä ja umpimielisenä ja oli nähtävästi niin vaipunut omiin synkkiin mietteisiinsä, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta onnettomuustovereitten kohtalolle. Vasta kun laiva taas saapui Tukholman saaristoon, oli Drake välinpitämättömästi kysäissyt Sigurdilta, joka kapteenin käskystä pysytteli Draken läheisyydessä, miten Aadolf Skytten laita oli. Sigurd vastasi, ettei hän tiennyt puheenaolevasta miehestä mitään, mutta että kaatuneitten joukossa kyllä oli ollut erään nuorukaisen ruumis, joka näytti liian säädylliseltä merirosvoksi, ja että sama ruumis mynher Vanloon käskystä, sensijaan että olisi heitetty mereen, haudattiin Algernon Sidneyn kaatuneitten miesten viereen. Drake ei sen enempää kysellyt: hän piti varmana, että nuorukainen oli Skytte.

Ennenkuin laivat purjehtivat Vermdön sivu, oli Vanloo käskenyt laskea ankkurit ja siirtää kaikki vangit, Drakea lukuunottamatta, Scyllaan tarpeellisen vartion silmälläpidettäväksi. Scylla jäi ankkuripaikalleen, ja Algernon Sidney laski yksin Tukholman satamaan.