Chapter 32

Se vaikutti jonkin verran. Seuraavana tuntina Scylla piti paremmin puolensa ja välimatka pysyi muuttumattomana. Kumminkin pantiin hinausköydet kuntoon sen todennäköisen tapauksen varalta, että tuuli tyyntyisi.

Väestön mieliala oli, niinkuin Ligelius oli huomauttanut, myrtynyt ja alakuloinen. Draken katse osui sattumalta mieheen, joka ristissä käsin nojasi varppeisiin ja katseli häntä uhmailevin silmin joka kerta kun hän kulki ohi.

Drake pysähtyi äkkiä hänen eteensä.

-- Kisko ylös tuo touvi, käski hän.

Mies ei hievahtanut paikaltaan.

-- Pian!

-- Kapteeni, sanoi hän, -- minä olen ottanut pestin kauppalaivaan, mutta en kaappariin, tai mikä tämä on. Minulla ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä. Päällysmieheni oli Sakari Jansen.

Useita laivueen miehiä seisoi lähellä kuunnellen keskustelua. Drake näki tarpeelliseksi antaa varoituksen. Hän vetäisi vyöstä pistolin ja ampui miestä otsaan.

Vaikutus, jonka tämä teki miehistöön, edisti suuresti mieskuria. Ei tunnettu vielä tarpeeksi uutta päällikköä, mutta hänen kylmä käytöksensä ja suuri perehtymyksensä meritoimiin olivat jo vaikuttaneet, ja enemmistö oli sitäpaitsi tottunut kaapparin uraan ja verenvuodatukseen.

-- Se oli välttämätöntä, sanoi Drake Skyttelle astuessaan tämän rinnalla peremmälle. -- Vainotulla laivalla täytyy lainkäytön olla lyhyttä.

-- Oikein, lausui Sullivan miehille, jotka olivat kokoontuneet ruumiin ympärille heittääkseen sen mereen. -- Tämä Becker muistuttaa minua kapteeni Laurentista ... lyhyt oli hänelläkin laki, ukolla aikanaan. Oletteko kuulleet kerrottavan kapteeni Laurentista, pojat? Hän oli urhein mies, mikä konsanaan on kantta polkenut, ja hänen vertaistansa ei tule enää maailmaan. Minä purjehdin hänen johdollaan kerran, kun kaksi espanjalaista kaleeria, kumpikin 60-kanuunaiset, karkasi hänen kimppuunsa. Mitäs luulette hänen tehneen? Hän pani miehen, iloisen ja ylen vallattoman saakelin, semmoisen kuin tämä Feliks, palava sytytin kädessä ruutisäiliön ääreen, käski hänen ensi viittauksesta räjähdyttää meidät ilmaan, ja sanoi meille: "Nyt purjehdimme molempien laivojen välistä ja panemme tulikidat pärskymään oikealle ja vasemmalle!" Ja tuskin oli tämä sanottu, kun se jo oli tehty. Espanjalaiset eivät odottaneet niin uskaliasta temppua, ja käsikivääriemme tuli tuhosi heidät niin pahoin, että he menivät aivan tainnoksiin. [Tämä Laurentin urotyö on kerrottu Raynalin teoksessa "Histoire des deux Indes".] Me pääsimme karkuun ja ryöstimme tuntia myöhemmin espanjalaisen hopealaivan puhtaaksi, aivan heidän nenänsä edestä, eivätkä he yrittäneetkään apuun.

Puolipäivän aikaan tuuli kääntyi niin äkkiä, että Scylla hetkeksi menetti vauhtinsa. Samoin kävi Algernon Sidneyn, mutta niin pian kuin tämä sai purjeensa ahdetuksi toisinpäin, lähti se puhkaisemaan parempaa vauhtia, ja välimatka pieneni taas muutamalla kaapelinmitalla.

Drake kutsutti miehet laivan takakannelle.

-- Toverit, lausui hän kuuluvalla äänellä, -- alus, joka ajaa meitä takaa, on juuri sama, jonka veneille annoimme muistomerkin ollessamme Vermdön luona. Se pyrkii tappeluun kanssamme, se haluaa kostaa. Minä tunnen teitä vielä vähän, mutta olen vakuutettu siitä, että olette sotakelpoista väkeä. Kuinka moni teistä on nähnyt ruudinsavua ennen? Kaikki he menkööt vasemmalle puolelle!

Koko miehistö, Parker ja Sullivan etunenässä, siirtyi vasemmalle puolelle. Joukossa oli muutamia, jotka itse asiassa eivät koskaan olleet tapelleet, mutta nämä häpesivät tunnustaa sitä ja seurasivat tovereita. Feliks, joka seisoi Draken sivulla, otti huilunsa ja puhalsi marssin johteeksi muutamia juoksutuksia.

-- Hyvä! huudahti Drake. -- Nyt takaisin oikealle puolelle kaikki ne, jotka ovat hyvillään siitä, että saavat tapella! Toiset jäävät paikoilleen.

Taas kulki joka mies kannen poikki ja taas viritti Feliks muutamia huilunsäveliä marssin johteeksi.

Draken poskille nousi vieno puna, ja hänen silmänsä loistivat.

-- Miehet, sanoi hän, -- hyvä on. Kansi selväksi taistelun varalle! Käsikiväärit esiin ja ladatkaa kanuunat!

Käsky otettiin vastaan raikuvin hurraahuudoin. Synkeä mieliala oli haihtunut.

-- Tästä alkaa tulla hyvä, sanoi Ligelius Skyttelle. -- Te haette aseita, sallikaa minun tarjota teille niitä omasta varastostani.

Ligelius ojensi Skyttelle pistolinsa.

-- Entä te itse? lausui Aadolf.

-- Minulla on muita aseita, joita käytän juhlatilaisuuksissa. Nyt lähden paneutumaan sotisopaan.

Ligelius heitti nutun päältään, veti ylleen vanhan ylioppilastakin, joka uskollisesti oli seurannut häntä aina Upsalan ajoilta asti, ja pisti vyöhön kaksi pistolia, joita hänen kasvatusveljensä bukanierien parissa oli käyttänyt. Siinä oli hänen n.s. sotisopansa.

Senjälkeen hän kuljeskeli kannella ja piti silmällä, että kaikki pantiin tappelun varalta tarpeenmukaiseen kuntoon.

Mutta kun tuuli taas oli kääntynyt, muuttui se hetki hetkeltä yhä tasaisemmaksi ja vahveni sitä mukaa. Scyllan purjeita pullisteli taas navakka vihuri. Mustia pilviä nousi lounaiselle taivaanrannalle, auringon loiste kävi vaaleankellertäväksi, vedenpinta musteni, eikä aikaakaan, niin se kuohuili jo vaahtoharjaisina mahtavina aaltoina: myrsky näytti olevan tulossa. Drake, joka Skytten ja Ligeliuksen seurassa oli asettunut laivan perään ja sillä välin, kun miehistö yhä vain puuhasi kaikkea kuntoon tappelun varalta, oli pitänyt silmällä vastustajaa, näki, että tämä nyt antoi kääriä kokoon muutamia yläpurjeitaan. Halveksiva hymy karehti hänen huulillaan. Parker-vanhus astui esiin ja kysyi, luuliko kapteeni Scyllan voivan kantaa moista purjeiden paljoutta. Drake vastasi kysymykseen käskemällä vain pingoittaa purjeita tiukemmalle. Scylla kiiti nuolena eteenpäin, vaahto pärskyili taavetissa, hyökylaineita hulvahteli keularyntään ja nostopalkkien yli.

Ennen iltahämärää oli Algernon Sidneyn purje vajonnut taivaanrannan taa. Drake, joka siitä asti, kun astui laivaan, ei ollut nauttinut lepoa, poistui nyt kannelta, heittäytyi peräkajuutan sohvalle ja nukkui. Puoliyön aikaan hän heräsi, käväisi kerran kannen päästä toiseen, tarkasti koiranvahtia ja meni taas peräkajuuttaan, mukanaan Skytte, joka samoinkuin Ligeliuskin oli tähän asti ollut ylhäällä. Tuuli ja aallokko kiihtyi, muuttumatta silti oikeaksi myrskyksi, ja Scylla pyyhki myötäistä, koko purjejoukko navakan tuulen puskettavana.

Skytte paneutui peräkajuutan toiselle sohvalle, mutta ei voinut nukkua. Hänen korvissaan soi aaltojen pauhina ja syvä huokailun kaltainen ääni, joka vahvassa merenkäynnissä säännöllisin väliajoin lähtee luonnonvoimien kanssa taistelevan laivan saumoista. Äskeisten tapausten kuvat yhtyivät hänen sielussaan ajatuksiin siitä, mitä tuleman piti, mutta kaikki vain tolkuttomassa hämmingissä, kunnes hän tunsi unenhorron raukaisevan jäsenensä ja vaipui torkuksiin.

Tällaisen tilan jatkuessa hän kuuli raskasta huokailua, tukahdutettuja ahdistuksen huutoja ... hän säpsähti ja heräsi taas täyteen tajuntaan. Kajuutta oli pimeä. Hän kuuli Draken nousevan makuusijaltaan, hapuilevan hyllyä, missä tulukset olivat, ja iskevän tulta.

-- Kuinka jaksatte? kysyi Aadolf, kun hän Draken sytyttämän lampun valossa oli tarkastanut hänen velttoja, aavemaisia kasvonpiirteitään.

-- Minä nukuin rauhattomasti, vastasi tämä.

-- Lienette nähnyt unta...

-- En.

-- Te vapisette, Drake, olette sairas.

-- Joutavia... Minä en ole koskaan sairas ... vertani vain hyytää ... yö on kylmä... Maatkaa te, Skytte!

Drake kääri kauhtanan ympärilleen, otti kirjan käteensä ja istuutui lukemaan.

Mutta muutaman minuutin päästä hän heitti pois kirjan, nousi, joi pikarillisen viiniä ja lähti kajuutasta.

Tuuli vielä yhtä kovasti, kun Aadolf päivännousun aikaan ilmaantui kannelle. Taivaanranta oli kirkas, purjetta ei näkynyt pohjoisessa, Scylla oli päässyt vainolaisesta kauas edelle. Mutta edessä tuulen päällä häämötti purje, jonka muoto ilmaisi sen hollantilaiseen kauppalaivaan kuuluvaksi. Se purjehti samaa laitatuulta kuin Scylla, ja sen rajapiirteet alkoivat yhä selvemmin näkyä siintävää taivaanrantaa vastaan.

Tuskin oli Draken silmä keksinyt purjeen, kun hän viittasi Feliksiä syrjään.

Scyllan suunta pantiin heti kauppalaivaa kohti ja Portugalin lippu nostettiin tankoon.

-- Minkävuoksi te tuon lipun nostatte? kysyi Skytte tullen Draken luo.

-- Minkäpä sitten valitsisimme? Emmehän vielä ole päättäneet oman lipun hankkimisesta valtiolaivallemme, vastasi Drake olkapäitään kohauttaen.

-- Mutta kumminkin, mikä on tarkoituksenne?

-- Laiva, jonka tuolla näette, kulkee Hollannin lipun suojassa. Hauskaa on vainotusta ruveta itse vainoojaksi.

-- Aiotteko hyökätä sen kimppuun?

-- Aion. Oletteko ehkä unohtanut sopimuksemme? Vai onko teillä jotakin sitä vastaan, että hollantilaiset saavat kartuttaa sotarahastoamme, kun nyt lähdemme vapauttamaan Delawaren luona olevia kansalaisiamme heidän ikeestään.

Drake lausui tämän ivansekaisella äänellä, mutta Aadolfin korva ei sitä erottanut.

-- Ei mikään lippu, jatkoi hän, -- voi elävämmin muistuttaa näitä kaupustelevia, hidasluontoisia rosvoja, näitä aikamme foinikialaisia siitä, että on olemassa kansa, jonka onnettomuutta he käyttivät hyväkseen varastaakseen sen suuruuden, ja joka senvuoksi himoitsee kostoa. Rauha on paperilla olemassa Portugalin ja Hollannin välillä, mutta itse asiassa jatkuu sota yhtä tuimasti kuin konsanaan, ja missä ikänä heidän lippunsa kohtaavat toisensa merellä, pakotetaan toinen ikipäiviksi väistymään toisen tieltä. Te saatte nähdä, että Mynher [Mynher (hollanninkieltä) = herra; leikillinen hollantilaisten nimitys. Suom.] vallan hyvin ymmärtää aikeemme, kun levitämme Portugalin värit liehumaan. Sehän purjehtii kuin taklattu vesikauha, mutta saatuaan meidät oikein näkyviinsä se nostaa kaikki mitä purjetta lienee, siinä turhassa toivossa, että sen onnistuisi päästä pakoon.

Puheen keskeytti tähystäjän huuto, hän oli nähnyt veneen keulanpuolella tuulen alla. Aallon harjalla nähtiin vähäinen vene ja siinä mies, joka rukoilevana kurotti käsiänsä prikiä kohden. Oikeaan aikaan singahdutti Feliks varmalla kädellä köyden miehelle; mies tarttui siihen, oli seuraavassa silmänräpäyksessä prikin vieressä ja kiipesi, veneen keikahtaessa kumoon, ylös kannelle.

Miehistö kerääntyi tuntemattoman tulokkaan ympärille. Tämä oli hento, puolialaston mies, jolla oli keltaisenruskea iho ja pitkä, jouhimainen tukka. Hän vilkaisi ympärillä oleviin ja huomattuaan Draken ja Skytten, jotka puvuiltaan erosivat muista, heittäytyi heidän eteensä polvilleen ja painoi heidän kätensä otsaansa vastaan.

-- Hän on hollantilainen orja, Jaavan alkuasukkaita, lausui Parker, -- sen näen hänen naamataulustaan.

-- Nouse, sanoi Drake hollanninkielellä. -- Kuka olet ja mistä tulet?

Puhuteltu nousi seisaalleen, loi hurjan katseen vainottuun kauppalaivaan ja vastasi samalla kielellä:

-- Minä tulen tuosta.

-- Oletko karannut?

-- En, minut heitettiin viime yönä mereen.

-- Selitä tarkemmin!

-- Herra, katsokaa selkääni ja hartioitani ja sanokaa, eikö minulla ollut syytä tehdä niinkuin tein!

Jaavalainen osoitti sormellaan ruumiinsa paljastettuja osia. Hänen selkänsä ja hartiansa olivat täynnä hirmuisia haavoja.

-- Näin he ovat minua rääkänneet, jatkoi hän. -- He ruoskivat minua ja hieroivat haavoihini hiekkaa...

-- Ja miksi he niin tekivät? kysyi Skytte kiivaasti.

-- Herra, älkää vihastuko minuun! Minä olin heidän orjansa ja ilveilijänsä. Kun oli tyven ja valkoihoisilla, teidän kaltaisillanne, ei ollut muuta tehtävää kuin juoda tulivettänsä ja poltella tupakkaa purjeen katveessa, niin oli tapani tanssia heidän edessään ja vääntää kasvojani ja lyödä rumpua tai puhaltaa huilua. He olivat silloin tyytyväisiä, nauroivat minulle ja potkaisivat minua ainoastaan silloin tällöin. He olivat ostaneet minut sitä varten, että huvittaisin heitä sillä tavalla; minä olin heidän orjansa ja olen pakosta seurannut heitä kauan. -- Mutta minulla oli ystävä mukanani, uskollinen ystävä, joka muistutti minulle niitä aikoja, jolloin ihmiskauppias ei ollut vielä ottanut minua kiinni, vaan jolloin vapaana ja onnellisena kuljeskelin saareni metsissä, vaimoni ja lasteni kanssa ... se ystävä oli koirani. Mutta ystävä kuoli kaksi päivää sitten, he tappoivat hänet minun nähteni; silloin minä suutuin enkä tahtonut enää tanssia heidän huvikseen. He löivät minua kovasti nuoranpätkällä, mutta minä en kumminkaan tanssinut. Sitten he sitoivat minut ja ruoskivat, mutta minä en tanssinut sittenkään. Sitten he sitoivat minut uudestaan ja hieroivat raadeltua selkääni painolastihiekalla, mutta minä en tuntenut sitä, sillä isieni Jumala otti minulta pois tunnon ja tajunnan ... mutta tanssimaan he eivät minua saaneet.

-- Konnat! huudahti Skytte.

-- Minä halusin kuolla, mutta halusin myöskin kostaa, jatkoi jaavalainen, ja hänen verestävät silmänsä kääntyivät vielä kerran hollantilaiseen kauppalaivaan. -- Minä kätkin poran vaatteisiini ja viime yönä hiivin köliruumaan ja aloin porata reikiä. Mutta useimmat herroistani olivat valveilla, sillä tuuli yhtä kovasti kuin nytkin. He keksivät minut, vetivät minut kannelle ja viskasivat mereen. Mutta sen sijaan että olisin mennyt pohjaan, niinkuin he luulivat, minä istuin peräholvin alla, pitäen kiinni sorkkiköydestä. Sitten kiipesin ylös ja leikkasin poikki kiinnitysköydet toisesta loorinkiveneestä, niin että se loiskahti veteen, ja hyppäsin itse jäljestä ja uin veneeseen. Päivän valjetessa näin teidän laivanne ... ja nyt olen luonanne. Tehkää minulle mitä tahdotte. Mutta minun on jano, kurkkuani kirveltää: antakaa minulle armosta vettä!

Eräs laivamies kiiruhti hakemaan sitä hänelle.

-- Tämä mies on minun suojelukseni alainen, sanoi Drake kääntyen miehistön puoleen. -- Kohdelkaa häntä hyvin... Skytte, mitä pidätte tästä?

-- Sanon vain, vastasi tämä, -- että jos ihmiset ovat Jumalan kuvia, niin Jumala on villipeto... Jaavan mies, me kostamme sinun puolestasi! Ajamme takaa sortajiasi, ja kun heidät saavutamme, niin saat näyttää, kuka heistä on julmin pyövelisi, ja minä hakkaan hänet palasiksi, niin että saat lauhduttaa kostoasi hänen veressään.

-- Niin, vastasi jaavalainen ja painoi Skytten käden otsaansa.

-- Nuo mahtavat olla vielä julmempia kuin punanahkaiset ihmissyöjät, virkahti Parker. -- Olen minä ollut jos jossakin, mutta en vielä mokomaa ole nähnyt... Kun purjehdin kapteeni Rameaun johdolla, hänen, joka lähinnä Laurentia oli urhein mies merirosvojen joukossa, oli meillä tapana leikitellä katolisten pappien kanssa, jotka saimme käsiimme, niinkuin kissa leikkii hiirellä. Kun olimme siepanneet tuommoisen espanjalaisen papin, niin kumarsimme hänen edessään, ja kapteeni vei hänet kajuuttaansa, jossa oli pöytä omenilla ja muilla herkuilla katettuna. Ja kun pappi oli syönyt, sanoi kapteeni: "Viimeinen laji on liharuokaa; se tulee heti kohta valmiiksi." Kokki, joka seisoi papin tuolin takana, listi häneltä samassa korvat, nämä paistettiin, suolattiin ja pippuroitiin, ja pappi pakotettiin pistoli otsalla syömään ne. Tosin tämä oli kovaa, mutta niinpä huomattakoonkin, että se tapahtui Jumalan ja uskonnon kunniaksi, ja sitäpaitsi ovat kaikki espanjalaiset papit mitä julmimpia petoja: he polttavat omia maanmiehiään hiljaisella tulella, kun nämä eivät tahdo olla kirottuja katolilaisia, ja he usuttavat verikoiria punaihoisten villien kimppuun.

Tämä tapaus oli Drakelle mieleen, sillä se teki, mitä hänen omat todistuksensa kukaties eivät olisi tehneet: tukahdutti kaikki Skytten arvelut hankkeissa olevan yrityksen siveellisestä arvosta.

Syödessä kestittiin miehistöä kahta runsaammalla paloviinamäärällä kuin ennen. Drake, Skytte, Ligelius ja Parker kokoontuivat, takaa-ajon yhä jatkuessa, peräkajuuttaan aamiaispöydän ympärille, eikä täälläkään viinanjumalan nesteitä säästellen nautittu. Ligelius oli vähällä juoda kumoon vanhan Parkerin, joka ehtimiseen täytti ruukusta pikarinsa katajanmarjaviinalla, edellisen nauttiessa jalompia nesteitä; mutta Draken selvästi ymmärrettävä katse pidätti ensimmäistä luutnanttia panemasta toisen luutnantin kukistamisyritystänsä toimeen. Nyt ei ollut hurjastelujen aika. Scylla läheni joka hetki hidaskulkuista hollantilaista, ja Parkeria tarvittiin omalla paikallaan.

Puolentoista tunnin ajon jälkeen olivat molemmat laivat toisiansa niin lähellä, että saattoivat laskea toistensa kanuunat. Hollantilainen laiva oli joltisenkin iso Itä-Intian purjehtija ja sellaisena täydellisesti asestettu. Kaikki kauppalaivat, lukuunottamatta pienempiä rannikkolaivoja, oli tänä rauhattomana aikana, kun merenkulkijakansat pitivät alituista riitaa toistensa kanssa ja kaapparit ja rosvot tekivät kaikki isommat vedet vaaranalaisiksi, varustettu torjumaan väkivaltaa väkivallalla.

Puheenaoleva Itä-Intian laiva oli lähtenyt hollantilaisesta satamasta lastinaan siirtomaatavaroita, joita se oli purkanut Itämeren suurimmissa satamissa, ja oli nyt hamppulastissa, raha-arkku täpöisen täynnä, matkalla Bataviaan.

Drake oli otaksunut, että hollantilainen alkaisi epäillä heti Portugalin lipun tultua sen näkyviin. Niin kävikin. Se nosti kaikki purjeensa, ei kuitenkaan päästäkseen pakoon, vaan saadakseen aikaa varustautua taisteluun.

Hollantilainen ei näet aavistanut joutuvansa moiseen seikkailuun Itämeren rauhallisilla kulkuvesillä. Oli tosin takavuosina kuultu merirosvouksista valitettavan sielläkin, mutta moiset valitukset olivat harvinaisia, ja merenkulkijoiden ainoana pelkona, varsinkin heidän purjehtiessaan itärannikkoa pitkin, olivat rannikkojen asukkaat, jotka usein öisin virittivät rantakallioille tulia ja koettivat viekoitella purjehtijoita perikatoon. Jos nämä menivät ansaan ja laskivat rantaan, karkasivat miehet nälkäisinä korppikotkina laivojen kimppuun.

Portugalin lippu sai Itä-Intian laivan pelkäämään turvallisuuttaan, ja kun hämäräperäinen purjehtija piti suoraa suuntaa sitä kohden, ei sen aikeista ollut enää epäilyäkään.

Kun molempien laivojen väliä oli vain neljä tahi viisi kaapelinmittaa, näki Scyllan miehistö, kuinka Itä-Intian laiva aukaisi kanuuna-aukot ja nosti Hollannin lipun isonmaston huippuun.

Scyllassa oli kaikki valmiina taistelua ja valtausta varten. Miehet olivat varustautuneet kaikilla pelihuoneesta löytämillään aseilla. Useimmat seisoivat tuulen alapuolella ladattujen kanuunojen vieressä, pistolit vyössä, käsikiväärit, keihäät tahi valtauskirveet edessään kuulapiteiden vieressä tahi laitaa vastaan pystyssä. Toisilla oli valtaushaat valmiina. Toiset taasen, niin monta kuin manööveriin tarvittiin, seisoivat ahtimien ja kuristimien ääressä. Kaikki odottivat valppaina merkkipillin ääntä hyökätäkseen valtaukseen.

Drake seisoi komentosillalla ja hänen vieressään Skytte. Seikkailuhalu ja runsaan saaliin toivo virittivät miehistössä sotaista mieltä, mutta kukaan ei ollut niin kiihkeä kuin nuori Skytte. Hänen sisäänpainuneet silmänsä leimusivat; hänen kätensä, joka piteli teräväksi hiottua miekkaa, vapisi malttamattomuudesta. Jaavalainen pysytteli hänen rinnallaan.

Scylla nousi tuuleen hyökätäkseen vastustajansa kimppuun tuulenpuolelta. Kahden kaapelinmitan päässä jymähtivät ensimmäiset laukaukset. Ne tulivat hollantilaisen takakanuunoista ja katkaisivat Scyllan etumaston tuulenalaisen vantin. Scyllan miehistö vastasi tervehdykseen hurraahuudolla, jaavalainen juoksi ylös reelingille ja ilmaisi hollantilaiselle läsnäolonsa hurjilla, uhkaavilla huudoilla ja eleillä.

Muutamassa tuokiossa oli Scylla saavuttanut vastustajan. Kaapelinmitan päässä se ampui täydeltä laidalta vasemmanpuolisilla kanuunoillaan, ja sillä aikaa kun tuuli painalsi koko savupilven hollantilaisen päälle, teki Scylla reippaan käänteen ja laski, käsikivääritulta tuiskuttaen, tuulen mukana sitä kohti ryhtyäkseen valtaukseen. Hollantilainen ampui ja ohjasi sukkelasti takaperin päästäkseen Scyllaan nähden looringille, sitten se aikoi kääntää vastatuuleen kulkeakseen ohi peränpuolelta ja pyyhkäistäkseen sen kantta pitkinpäin vasemmanpuolisilla kanuunoillaan.

Savupilvi esti kumminkin hollantilaista ratkaisevana hetkenä näkemästä vihollisen uutta asemaa, ja kun se kääntyi, iskivät molemmat kokkapuut toisiinsa. Draken merkkipilli kimahti, ja väkensä etunenässä hän laskeutui miekka kädessä ja pistoli hampaissa itäintialaisen laivan kannelle.

Ennenkuin tämän miehistö, joka enimmäkseen vielä seisoi kanuunoiden luona tai oli ohjausmanööveriä toimeenpanemassa, ehti syöksyä rohkeata hyökkääjää vastaan, oli etukansi täynnä vihollisia. Yllätys oli mahdollisimman nopea, ja sitä seurasi hurja hyökkäys keihäillä ja valtauskirveillä, jotka pyyhkäisivät tieltään keskellä laivaa seisovat hajanaiset joukot. Jotkut yrittivät suunnata kanuunat etukantta kohden, mutta heidät hakattiin maahan tai ajettiin peräkannelle, mihin suurin osa hollantilaisista nyt oli kokoontunut ja koetti pidättää merirosvoja käsikivääritulella, joka haavoitti näistä muutamia.

Mutta Scyllan miehistöä ei pidättänyt mikään: ensimenestyksestä rohkaistuneena tunkeutui se, pelottomat johtajat etukynnessä, peräkantta kohden. Luoti oli riipaissut Skytten vasempaa olkaa, mutta hän hyökkäsi ensimmäisenä vihollisjoukon keskelle: hänen verensä tuntui kuohuvan kuin laavavirta. Eräs laivamies, joka oli kohottanut kangen lyödäkseen häntä päähän, kaatui, ennenkuin oli ehtinyt aiettansa toteuttaa; samassa tuokiossa tunsi Skytte kylmän pistolinsuun koskettavan niin rajusti huuliansa, että niistä pursui verta, mutta ennenkuin pistoli ehdittiin laukaista, oli Feliks ampunut hätyyttäjän, ja tämän luoti viisti läheltä Skytten korvaa. Hollantilaiset peräytyivät hurjasti ryntäävän sissijoukon tieltä: muutamat taistelivat vielä, toiset heittivät jo aseensa.

-- Tuossa, tuossa! huusi jaavalainen, joka oli seurannut Skytten jäljissä ja syöksyi nyt kuin raivostunut tiikeri pitkäkasvuista, punapartaista hollantilaista kohti, joka valtauskirves koholla vetäytyi taapäin ruoriratasta kohti, -- kostoa tuolle! Hänet on hakattava kappaleiksi!

-- Kummitteletko, orja! kähisi tämä hampaidensa välitse, suuntasi iskun jaavalaista kohti, kaatoi hänet maahan murskatuin päin ja suistui itsekin samassa, Skytten miekan iskemänä, orjan ruumiin päälle, vuodattaen verensä hänen vereensä.

Murhaaminen jatkui vielä vastarinnan tauottua, kunnes Drake ja Feliks vihdoin panivat sille rajan. Suurin osa Itä-Intian laivan miehistöä oli kaatunut tai haavoitettu; edellisten joukossa olivat kapteeni ja perämiehet. Jäljelle jääneet antautuivat voittajien armoille.

Merirosvoilla oli saalis varmasti hallussaan. Sodanmelske oli tauonnut, murhanhalu tyydytetty, ja verisellä kannella kieriskeleväin haavoitettujen valitushuudot alkoivat nyt herättää inhimillisempiä tunteita. Tappelun vielä jatkuessa takakannella oli Itä-Intian laivan kirurgi, laiha, kaljupäinen ukko, kömpinyt ylös isosta luukusta ja alkanut erään laivapojan avulla kantaa haavoitettuja alas. Drake antoi nyt muutamia sitomataitoon perehtyneitä miehiään tohtorille avustajiksi, mutta selitti tälle, ettei nyt ollut aikaa leikellä pois jäseniä, vaan että pahasti haavoittuneet, jotka eivät voineet suoriutua tavallisella kääreellä, heitettäisiin mereen.

Tähän julmaan käskyyn Drake sai aiheen siitä, että hän oli taas huomannut Algernon Sidneyn purjeen taivaanrannalla.

-- Se käsky jääköön teidän itsenne toimeenpantavaksi, vastasi vanha haavalääkäri halveksivasti, -- minä hoidan haavoitettuja, jotka käsiini joutuvat, ja käytän työkalujani, missä tarpeelliseksi näen.

-- Kuule sinä, vanha verenimijä, luunsahaaja ja lihannikertäjä, huusi Feliks vetäen Skytteä mukaansa haavoittuneita varten järjestettyyn laivaruumaan, -- tänne kääre heti paikalla!... Tuossapa onkin yksi, pitkä kuin lokinuora. Hyvä on... Nuttu pois nyt, raivaaja! Minä sidon omin käsin haavanne. On toisia, jotka paremmin tarvitsevat tohtoria kuin te.