Chapter 31

-- Hyi, ukko! Olet juovuksissa ja hulluttelet. Ylös kannelle ja hurauta sangollinen vettä niskaasi!

-- Hurautan enemmänkin.

-- Sitä parempi.

-- Voi ... isänmaani ... tilani Alkmaar ... ja huvilani meren rannalla... Kaikki helvetissä! jupisi Ruys.

-- Mitä horiset?

-- Hullutuksia... Täytä pikarini, ukuli!

-- Alathan jo voimistua. Pikarisi on jo täysi. Kippis, vanha toveri.

-- Se oli viimeinen pikari se, sanoi Ruys tyhjennettyään juomamaljan. -- Nyt otan virkistävän kylvyn, ja sitten on kaikki niinkuin olla pitää. Feliks, kun kuulet Draken merkkipillin, niin ole varuillasi...

-- Ole huoleti!

-- Ja sano, että ellei hän seuraa kutsua, niin he ennen pitkää tulevat ja vievät hänet väkisin.

-- Viini on pannut aivosi sekaisin. Ylös ja kaada kaksi, kolme, neljä, viisi sangollista hupsuun päähäsi! Käske sitten ja minä tottelen!

-- Niin todellakin! Olin unohtaa ... jatkoi Ruys ottaen vyöhyttaskustaan avaimen, jonka hän antoi Feliksille. -- Kuule, sinä sulaton myrskylintu, tuossa kaapissa on moniaita kukkaroita ja tukaattikääryjä. Sinun pitää jakaa ne vanhojen toverieni, Parkerin ja Sullivanin kanssa. Luotan rehellisyyteesi.

-- Antaisit lahjojesi olla jakamatta, kunnes selvenet; voisi muuten käydä katumoiksesi.

-- Ei, kun lähtee uudelle matkalle, niin ei mokomista pikkuseikoista pidä liioin väliä. Minä menen nyt ylös kannelle ja annan herrain jatkaa huvia niin kauan kuin sitä voinee kestää.

Ruys poistui kajuutasta.

-- Onneton tuo vanhus on sydämenperukoitansa myöten, sanoi Skytte Ruysin lähdettyä. -- Hänellä näkyy olevan jotakin omallatunnollaan...

-- Hän on humalassa, vastasi Feliks lyhyesti.

-- Ja teissä, Ligelius ... teissäkin piilee iloisen pilanne alla pohjaton epätoivo. Me olemme kumpikin onnettomia, mutta te enemmän kuin minä. Juokaamme paremman tulevaisuuden, sankarielämän ja jalon kuoleman malja!

-- Ihmiskunnan hävityksen, maailmanpalon, maan atomeiksi murskaamisen malja! huusi Ligelius ja kalahdutti pikariansa Skytten pikariin.

-- Minä tunnen kiintymystä teihin, Ligelius, jatkoi Skytte. -- Ensimmäiset vastoinkäymisenne ovat minulle tutut. Te olette hiukan vanhempi minua, olette sivistynyt mies, ja kohtalomme voivat kauankin liittyä yhteen. Ojentakaa sentähden kätenne ystävyyden merkiksi!

-- Toveruuden, vaaroissa auttajan merkiksi, vastasi Ligelius ja puristi hänen kättänsä, -- mutta ystävyyden merkiksi ei koskaan! Älkää ihmetelkö! Minä selitän tarkemmin. Te pidätte minua onnettomana. Niinhän olen, mutta kukapa ihmiskunnan myriadeista voi valehtelematta sanoa: minä olen onnellinen? Oleminen ja onnettomuus ovat ajan pitkään samaa. Harvat ne hetket, joiden iloon ei sekoittuisi katkeria muistoja tai tulevaisuuden pelkoa, ja moiset hetket ovatkin liikanaisen kiihoituksen eivätkä terveen tilan hetkiä. Minä en saata valitella osaani, sillä olen nauttinut enemmän kuin useammat muut. Olen kuullut kainon, viattoman immen sopertavan, että hän rakasti minua ... eikö se ollut autuas hetki? -- ja minulla on ollut ystävä... Se oli bukanierien luona San Domingossa. Noitten hurjain konnien joukosta tapasin lapsen -- pojan, jolla oli tytön lempeät kasvonpiirteet ja sankarin sydän. Kun hänen tuli lakiemme mukaan valita itsellensä kasvatusveli, valitsi hän minut. Hän kaatui minun rinnallani taistelussa espanjalaisia vastaan. Mikä kelpo poika pelottomine, säteilevine silmineen ja härän vereen tahrattuine nahkahaarniskoineen! Poikanen, joka ei ollut koskaan valehdellut, ei koskaan vilpistellyt, ei koskaan pelännyt; joka nälkää nähdessään antoi leipänsä häntä nälkäisemmille; joka aina oli valmis antamaan iskuja röyhkeille ja sydämettömille; joka ei kärsinyt nähdä eläintä rääkättävän, mutta hymyili omille tuskilleen ja kuoli pilapuhe huulillaan! Oi, saadapa kuolla niinkuin hän -- nuorena, iloisena, puhtaana syntisen maailman saastasta, elettyään pojan elämää, joka ei ole ollut muuta kuin satua, seikkailua, leikkiä ja haaveilua!

Ligelius heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvot käsiinsä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi jälleen ja lausui muuttuneella äänellä:

-- Turkin vietävä, luulenpa että olen ollut heikko ... ollut naurettava ... minä olenkin juonut paljon, ja te voitte tämän purkauksen lukea viinin ansioksi. Minä olen muutoin iloinen sielu. Maljanne, Skytte!

Toinen luutnantti lähti kajuutasta käväistäkseen kannella ja tarkastaakseen vahdissa olevaa miehistöä. Skytte seurasi häntä. Hän kysyi Ruysiä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Etsittiin kaikkialta ja löydettiin vihdoin hänen viittansa kapteenin kajuutan ikkunan alta. Vanha merirosvo oli tämän ikkunan kautta sukeltanut mereen, uinut siihen paikkaan, mihin kuunari oli upotettu, ja mennyt siinä pohjaan.

Ensimmäisen luutnantin katoaminen teki syvän vaikutuksen miehistöön. Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja joka miehen valtasi alakuloisuus ja synkät aavistukset, joita keskinäiset huomautukset vain vahvistivat. Skytte ja Ligelius, jotka muistelivat Ruysin kummallista käytöstä ja sekavaa sieluntilaa, olivat melkein varmat hänen kohtalostaan. Ligelius käski kumminkin panna laivaveneet vesille ja tutkia laivan lähintä ympäristöä. Eräs veneistä palasi kohta tuoden mukanaan ruumiin, joka oli löydetty rantakallioista lohjenneiden graniittijärkäleiden välistä, mitkä suojasivat rantaa aaltojen tyrskyiltä.

Yö oli pimeä ja kauan oli jo sataa rapistellut. Sytytettiin laivalyhdyt ja kokoonnuttiin ruumiin ympärille. Siinä oli vain kamalia jätteitä jostakin ruumiista, joka nähtävästi kauan oli ollut vedessä. Kasvot olivat näet miltei kokonaan mädäntyneet, ja turvonneita jäseniä verhosivat vaateriekaleet.

-- Vaikea on sanoa, kuka tuo eläessään on ollut, huomautti toinen luutnantti. -- Miehet, toimittakaa, että hän saa rauhan rauhattomassa haudassaan. Hankkikaa säkki ja luoti ja vierittäkää raato takaisin mereen! Useimmat meistä saavat kai käydä samaa tietä.

Luutnantin käsky täytettiin. Muut veneet palasivat toinen toisensa jälkeen, mutta eivät tienneet mitään Ruysistä. Miehistö kokoontui pienissä ryhmissä kannelle ja puheli kuiskaten näistä tapauksista. Silloin tällöin kuului pimeässä yölintujen surullinen rääkynä rannan ja ympärillä olevain saarten vinkaloista.

-- Rupeaa tuulemaan, sanoi toinen luutnantti Skyttelle; -- luulenpa, ettei Becker enää malta viipyä maissa. Hänen pitänee kohta olla täällä. Haluatteko vaihteen vuoksi lähteä mukaani rantaan ja odottaa häntä siellä?

Aadolf myöntyi.

Pursi soudettiin lahden pohjaan. Vähäistä ennen, kun tultiin rantaan, vingahti Draken merkkipilli.

Drake oli hämärään asti oleskellut Sjövikissä. Hän oli yksin käyskennellyt autioissa suojissa ja tuntikausia viettänyt tornikammiossa, jossa hänen laboratoorionsa sijaitsi. Vanloo kummitteli hänen ajatuksissaan: hän muisteli kaikkia tässä huoneessa hänen seurassaan viettämiään hetkiä, tutkisteli kaikkea, mitä heidän välillään oli tapahtunut siitä lähtien, kun Pentti Skytte oli esittänyt heidät toisilleen. Mutta hän ei mistään keksinyt yhteyttä näitten muistojen ja sen arvoituksen välillä, jota hän turhaan koetti selvittää.

Ennen illan hämärtymistä hän istuutui kirjoittamaan. Sinetöityään kirjeen hän kutsutti ratsupalvelijansa.

Nuori Pekka tuli saapuville. Drake kysyi häneltä yhtä ja toista Signildsborgin oloista, ja Pekka, joka päivällisen aikaan oli kohdannut Hannan, osasi antaa isäntänsä kysymyksiin oikeat vastaukset. Muun muassa hän kertoi, että laamanni noitien mestauksen jälkeen oli matkustanut Tukholmaan, joten vapaaherratar ja Maria olivat yksin kotona.

Pekan käskettiin senjälkeen heti kohta ratsastaa Signildsborgiin, antaa kirje Hannalle ja huomauttaa erityisesti, että Hanna, näyttämättä sitä kenellekään muulle, antaisi sen neidilleen. Pekan tuli sitten palata Sjövikiin, mutta jättää hevosensa torppaan järven rannalle molempien hovitilusten rajalle.

Pekasta tämä oli mieleinen tehtävä, ja hän lähti muita mutkitta matkaan.

Illansuussa hän tuli takaisin. Asia oli toimitettu. Toipa hän vielä pienen kirjelipunkin siltä, joka oli kirjeen vastaanottanut.

Drake antoi Pekan mennä. Jäätyään yksin hän mursi kirjeen ja luki seuraavat rivit:

"Kustaa Drake, minä alan pelätä Teitä. Puoliyön hetki minua kauhistuttaa. Taivaan nimessä, älkää tulko!"

-- Hyvä on, sanoi Drake ja repi kirjeen palasiksi. -- Minä tulen.

Vähän ennen puoliyötä Drake satuloitsi itse hevosen, kääriytyi viittaan ja lähti ainaiseksi isiensä talosta.

Kaikki oli hiljaa tällä hetkellä yksinäisessä linnassa. Vanha portinvartija vain valvoi: leini ja muut vaivat estivät häntä unen virkistystä nauttimasta. Kun hevoskavioiden kapse kajahti porttiholvissa, aukaisi hän pienen kammionsa oven ja astui ulos, toisessa kädessä lamppu, toisessa avainkimppu.

Hän nosti lampun ratsastajan kasvojen tasalle ja lausui:

-- Armollinen herra, tekö siinä todellakin olette?

-- Miksi niin kysyt?

-- Teidän haamunne on usein ilvehtinyt kanssani viime öinä, herra. Olen kuullut kolkutettavan porttia, ja kun olen aukaissut, on aivan kuin te olisitte ratsastanut sisään, mutta aamulla ette ollut linnassa.

-- Sinä olet vanha, heikkonäköinen ja taikauskoinen. Siitä johtuvat moiset näyt. Jää hyvästi, vanhus! Isäntäsi ei ole täst'edes enää häiritsevä yörauhaasi.

-- Minun yörauhastani ei kannata puhua, mutta ollessani nuori, niinkuin te, sain kyllin unta, tämänkaltaisina öinä semminkin.

-- Haudassa saat ennen pitkää nukkua tarpeeksi. Hyvästi, vanha uskollinen palvelija!

Sjövikin portti suljettiin viimeisen kerran viimeisen Drake-sukuisen isännän jälkeen.

Drake ratsasti edelleen Signildsborgia kohti, alussa hiljalleen, sitten ravakammin, sillä tuulen leyhyttelyä tuntui sateessa, ja hän ajatteli Algernon Sidneytä, jonka purjeita se jo ehkä pullisteli.

Matkalla hän pysähtyi ennenmainitun torpan luo, nouti Pekan sinne jättämän hevosen ja jatkoi ajoaan kuljettaen sitä suitsista, kunnes tuli Signildsborgin lehtikujaan. Siinä kytki hän hevoset puuhun ja aukaisi rautaportin, joka kahden taivaankantta kannattavan Atlas-patsaan välistä johti aukeaan linnanpihaan.

Vanha herraskartano uinaili levossa. Kaikkialla oli pimeätä ja hiljaista. Vain yhdestä ikkunasta tuikki valoa. Kahlekoirat, jotka yöksi tavallisesti laskettiin valloilleen, rupesivat äreästi haukkumaan ja lähestyivät uhaten yöllistä tulijaa, mutta huomattuaan tämän tuttavaksi vaikenivat ne ja ryömivät koppeihinsa.

Drake hiipi portaita ylös, kulki kepein, kuulumattomin askelin pitkän, pimeän eteisen läpi ja pysähtyi viimeisen oven luo. Hän haparoi pimeässä lukkoa, avasi oven hiljaa ja astui sisään.

Huonetta valaisi lamppu. Sisällä istui mustapukuinen nainen otsa painettuna ikkunaruutuun, kuunnellen sateen surunvoittoista rapinaa.

Hän säpsähti oven jysähtäessä kiinni, nousi ja kiinnitti tumman, säteilevän katseensa edessään seisovaan olentoon.

Samassa tuokiossa kuului linnanpihalta säännöllisin väliajoin uudistuvaa rämähtelyä. Tornikello ilmaisi lyönnillään puoliyön ajan.

-- Puoliyön hetki! kuiskasi Drake ja tarttui tytön käteen. -- Tule!

-- Te olette täällä ... ja minähän rukoilin, ettette tulisi, lausui Maria Skytte ja astui vapisten taaksepäin.

-- Vaikka olisit rukoillut minua polvillasi, olisin sittenkin tullut. Maria, minä rakastan sinua, ja sinun täytyy seurata minua jakamaan kohtaloni myrskyisellä merellä. Minä taistelin vast'ikään voittaakseni kuningattaren kruunun kutreillesi. Taistelu on menetetty: minä olen lainsuojaton; joka tuulahdus, joka painaa sadekuuroa tätä ikkunaa vastaan, tuo vainolaiseni lähemmäksi minua. Tule! Ei mitään epäröintiä! Minä tunnen sinut: sinä olet kaksoissieluni, ja jos naisellinen vaistosi hetkeksi on saanut voiton tarmokkaasta hengestäsi, niin minä tottelen vain sisäistä tahtoasi, kun nyt vannon, etten välitä pelostasi, että olen kuuro rukouksillesi, että sinun täytyy seurata minua, vienpä sinut sitten vaikka väkisin täältä.

Kustaa Drake tarttui Marian vyötäröön ja tahtoi nostaa hänet syliinsä.

Neiti Skytte riuhtaisi itsensä irti.

-- Kuulkaa, sanoi hän, kun Drake jälleen läheni häntä, -- kuulkaa minua ja...

-- Maria, sanasi ovat turhat. Minä tunnen sinut, minä olen katsonut sisimmälle sieluusi. Sinä rakastat minua...

-- En, lausui Maria silmät säteilevinä, -- minä en rakasta sinua...

-- Valehtelet. Sinä rakastat minua, tahdot seurata minua, olet varustautunut tätä hetkeä varten. Miksi olisit täällä muuten, vaatetettuna, valvoen, odottaen? Teeskentely on meidän välillämme tarpeeton. Me olemme määrätyt sulautumaan yhteen kuten sadepisarat tuolla ulkona...

-- Anna minun puhua! Minä seuraan sinua ... minä olen valvonut ja odottanut seuratakseni sinua...

-- Haa! huudahti Drake, sulki hänet syliinsä ja painoi tulisen suudelman hänen huulilleen.

-- Niin, jatkoi Maria, -- minä seuraan sinua, en rakkaudesta, vaan epätoivosta...

-- Epätoivosta? No niin, epätoivo on luja rengas, mahtava side, joka kytkee lujasti toisiinsa kaksi epätoivossa ahertavaa sielua. He hakevat toisiansa, täyttääkseen toinen toisellaan oman tyhjyytensä...

-- Niin on, sanoi Maria, -- sieluni etsii sinun sieluasi, ja jos milloinkaan saatan toista rakastaa, niin olet sinä se, sillä sinä olet mieleiseni mies, Drake, minä olen tämän yön yksinäisinä hetkinä tukahduttanut sydämeni äänen ja pohtinut järjen vaa'alla, niinkuin koronkiskuri punnitsee ja laskee voittoa, ja tappiota. Olen itselleni sanonut, että jos jään tänne, niin jään vain riutumaan jokapäiväisten ihmisten pariin, viettäen verkkaan kuluvia päiviä, jotka kaikki ovat toistensa kaltaisia eivätkä yksitoikkoisuudellaan voi saada minua unohtamaan itseäni. Jos seuraan sinua...

-- Niin voit taisteluissa ja myrskyissä unohtaa ja oppia rakastamaan sitä ainoata, joka on rakkautesi arvoinen, joka on niin varma sydämestäsi, ettei hän viitsi edes kysyä, kuka hänen kilpailijansa on. Nytpä tunnen sinut taas, Maria, ihana immyt, seikkailijan uljas morsian!... Hevoset odottavat ulkona ... ja Scylla tahtoo levittää purjeensa yön tuuleen... Emme saa hukata silmänräpäystäkään...

Drake tarttui Marian käteen. He riensivät ulos. Drake heitti viittansa hänen hartioilleen, pani leveälierisen hattunsa hänen päähänsä suojellakseen häntä sateelta, vei hänet linnanpihan poikki, nosti hänet satulaan ... ja he laukkasivat pois rinnakkain.

Vasta kun he olivat päässeet Sjövikin herraskartanon ohi ja kun metsä, jonka läpi tie kulki hovin satamaan, oli heidän edessään, hiljensi Maria hevosensa kulkua. Hän hengähti syvään: hänen muistojensa tienoo oli nyt hänen takanansa, pimeä tuntemattomuus edessä. Hänen sielussaan alkoi herätä ajatuksia, jotka häntä itseänsäkin peloittivat ... mutta hän ei tahtonut horjua, ja hän kannusti hevostaan saavuttaakseen pikemmin sen päämaalin, jossa oli myöhäistä enää empiä.

Drake ratsasti ääneti hänen rinnallaan, kunnes he saapuivat lahden rantaan.

-- Nyt ollaan perillä, sanoi hän voitonriemuisella äänellä, seisahduttaen hevosensa Marian viereen; ja samassa hän kiersi kätensä tytön uumille, aivan kuin viime hetkessä varmistuakseen siitä, että saalis oli tallella. -- Tuuli kiihtyy, aallot ovat heränneet, luonnonvoimat auttavat meitä. Sano nyt hyvästit menneisyydelle! Sinulle alkaa uusi elämä, tyttöni ... seuraavassa tuokiossa keinut jo merellä.

Drake nosti pillin suulleen ja puhalsi merkin. Lahdelta kuului airojen loisketta, joka lähenemistänsä läheni.

-- Kas niin, lemmikkini, -- sanoi hän astuessaan alas satulasta ja taputti lempijuoksijansa kaulaa, -- nyt sinä viimeisen kerran kannoit isäntääsi. Ole vapaana. Hyvästi!

Hän nakkasi suitset hevosen kaulaan, ja elukka, joka halusi talliin, hirnahti hiljaa, kääntyi ja katosi pimeään.

-- Ohoi! Becker! kuului toisen luutnantin ääni rannalta.

-- Täällä! vastasi Drake ja tarttui Marian käteen auttaaksensa hänet alas satulasta.

Mutta tuskin Drake oli tuntenut tämän käden vapisevan hänen kädessään, kun Maria äkkiä riistäytyi irti. Maria oli rannalla keskustelevien äänistä erottanut sen, jonka sointu tunkeutui syvälle hänen sydänjuuriinsa asti.

-- Se on Aadolf! huudahti hän ja kouristi suonenvedontapaisesti suitsia.

-- Niin on, vastasi Drake, -- minä tahdoin valmistaa sinulle odottamattoman ilon ... sinä et ole yksin ... sinulla on lapsuuden ystävä, sukulainen...

Kaksi hahmoa läheni nopeasti. Nämä olivat toinen luutnantti ja Aadolf Skytte. Maria pyörähdytti yht'äkkiä hevosensa, pieksi suitsilla sitä kaulaan, painoi kannukset sen kylkiin, hoputti sitä puoleksi tukahtuneella huudolla, ja ennenkuin Drake oli ymmärtänyt tämän liikkeen tarkoitusta, oli hän jo laukannut tiehensä.

Drake kuuli hänen hevosensa kavioiden kapseen: Maria oli jo kaukana, ennenkuin Drake vaistomaisesti kurotti kättänsä, pidättääksensä hänet pakenemasta.

-- Becker, sanoi Aadolf Skytte ja astui hänen luokseen.

Drake seisoi liikkumatta ja katseli metsän pimeyteen.

-- Kapteeni, sanoi toinen luutnantti, -- teidän poissaollessanne on sattunut kaksi tapausta. Toinen, että tuuli on vahvenemassa, ja toinen, että piru kaiketi on vienyt kunnioitettavan... Mutta mikä teidän on? Olettehan paljain päin, ilman viittaa, mykkä ja liikkumaton kuin kuvapatsas. Oletteko ollut tappelussa? Tuoltahan kuuluu ikäänkuin hevosen juoksua...

-- Perkele! mutisi Drake ja kääntyi nopeasti.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Skytte. -- Kuka täältä vast'ikään lähti pois?

-- Eräs _nainen_, vastasi Drake katkeralla äänellä. -- Lähtekää!

Drake astui kiireesti veneeseen. Hänen seuralaisensa eivät pimeän takia voineet nähdä hänen kasvojaan: jännittyneet lihakset, yhteenpuristetut huulet, julmasti rypistyneet kulmakarvat ja ryppyinen otsa, jonka ympärillä tukka liehui sotkuisena ja sateesta märkänä, tekivät ne hirvittävän näköisiksi.

Häntä ei kauhistuttanut niin paljon morsiamen äkillinen kadottaminen kuin se, että hän huomasi sallimuksen toistamiseen ihmeellisellä tavalla tekevän hänen aikeensa tyhjäksi juuri viime hetkessä. Aina siitä lähtien, kun hän oli lakannut uskomasta onnentähteensä, hän kuvitteli kohtalonsa näkymättömäksi, yliluonnolliseksi vastustajaksi, jota vastaan taistellessaan hän tunsi samaa hyytävää, ytimiä puistattavaa mielihyvää kuin kamppaillessaan merellä hirmumyrskyn kourissa.

Drake ei ollut mikään terävä metafyysikko, eikä hän liioin vaivannut päätänsä sovittaakseen yhteen tämän ajatustapansa ja uskonsa välttämättömään kohtaloon, jota vastaan oli turha taistella.

-- Johtakoon tämä hämärä voima tapausten kulkua, niinkuin se johtaa maapallon kiertoa avaruudessa, tuulien lentoa, aallokon käyntiä, liekkien leiskuvia liikkeitä. Olkoon sillä kädessään niin yksityisten kuin kansojen onnen ja turmion avaimet! Aivojeni syitä hallitsee oma henkeni: se on valtias omassa maailmassaan. Minä panen voiman voimaa, hengen henkeä vastaan, ja jos sorrunkin, niin voinhan ainakin ivata.

Tätä ajatellessaan hän nosti jälleen päänsä pystyyn. Veneen viiltäessä vettä soutajain tasaisten tempausten voimasta hän katseli ylös ajelehtiviin pilviin, ja kun loistava Aldebaran, hänen horoskooppinsa päätähti, pilkisteli niiden lomista, nosti hän kätensä taivasta kohti, ja hänen rintaansa paisutti se ajatus, että hänen kohtalonsa, muodostukoon se millaiseksi hyvänsä, oli kuitenkin otettu tuuminnan alaiseksi maailmankoneistoa rakennettaessa, ja että se ajan alusta oli ollut taivaan loistaviin hieroglyfeihin merkittynä.

-- Kapteeni, sanoi nyt toinen luutnantti, -- teidän poissaollessanne on laivassa sattunut ikävä tapaus. Ruys vanhuksemme on kadonnut...

-- Kadonnut? huudahti Drake.

-- Niin, niin, ei tyyten kadonnut. Hän on kyllä olemassa, mutta luultavasti meren pohjassa.

Toinen luutnantti kertoi sitten kaiken, mikä oli yhteydessä Ruysin katoamisen kanssa, muistipa vielä terveisetkin, jotka Ruys käski lausua Drakelle.

Tämä kuunteli ääneti. Luutnantin lopetettua kertomuksensa vene laski Scyllan kylkeen. Tultuaan kannelle Drake käski heti nostaa ankkurin.

Alapurje nostettiin. Drake, joka paremmin kuin kukaan hänen miehistöstään tunsi karit ja luodot tällä kohden rannikkoa, pysyi itse ruorissa, kunnes Scylla pääsi ulos saaristosta.

Päivän valjetessa hän kutsui Feliksin ja vanhan Parkerin luokseen. Edellinen nimitettiin ensimmäiseksi päällysmieheksi, jälkimmäinen toiseksi.

Tuuli oli lounaasta ja vahveni aamupuoleen. Drake nostatti kaikki purjeet. Aamu-usva lepäsi vielä selällä, mutta hälveni hälvenemistään auringonnousun lähetessä, ja ympäröi viimein keveänä auterena taivaanrantaa.

Drake asteli vaieten edestakaisin kannella. Kastepisarat kiilsivät hänen viiksissään, hän vilkaisi tuontuostakin tutkivasti taivaanrantaan.

-- Me olemme menettäneet aikaa, sanoi Feliks Skyttelle. -- Kun taivaanranta selkenee, näemme varmaankin siellä jotakin.

Hän osoitti erästä kohtaa tuulen alla Scyllan perähangan puolella.

Tämä luulo toteutui. Sikäli kuin sumujuova pohjoisessa hälveni, tulivat purjeen rajapiirteet sumun keskeltä selvemmin näkyviin.

-- Se ohjaa samaa suuntaa kuin mekin, kapteeni, huomautti Parker.

-- Algernon Sidney! sanoi Drake itsekseen. Hän käski heti ohjata suoraan sivutuuleen. Kun tämä manööveri oli toimitettu, seisoi hän kauan laivan perässä ruorimiehen rinnalla ja silmäili milloin purjetta pohjoisessa, milloin viiriä ja keulamärssypurjeen reunusköyttä tuulen puolella.

-- Kapteeni, sanoi Feliks lähestyen häntä, -- luulen, että saamme tapella...

-- Niinkö luulette? keskeytti Drake hänet lyhyesti.

-- Niin juuri, jos tuo vain on Algernon Sidney...

-- Saadaan nähdä... Onko teillä muuta sanottavaa?

-- Tahdon vain ilmoittaa, että miehistö on nyreissään ja alakuloinen. Niinpä Parker- ja Sullivan-vanhuksetkin, joiden kesken vast'ikään jaoin kunnioitettavan, ikimenneen Ruys-ystävämme jälkeenjääneen omaisuuden vainajan suullisen...

Drake teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Ligelius käsitti sen, poistui ja meni vihellellen iloista laulunpätkää Skytten luo kertoakseen hänelle pian alkavasta verisestä ottelusta. Mutta samassa Drake viittasi istuimeltaan, joksi hän oli valinnut kanuunan, Skytteä luokseen ja sanoi puoleksi kuuluvalla, levollisella äänellä tälle:

-- Meitä ajetaan takaa. Laiva, jonka tuolla näette, on Algernon Sidney, hollantilaisen Vanloon priki.

-- Vanloon?

-- Niin, minä olen teille jo sanonut, millaiseen suhteeseen tuo mies minuun nähden on asettunut.

-- Mutta mitä Vanloolla on teidän kanssanne tekemistä? Olihan hän ystävänne ja pitkin koko viime talvea melkein jokapäiväinen vieras talossanne?

-- Hän on paljastanut oikean karvansa ja näyttänyt minulle verivihollisen naamaa ... mutta hänen syitänsä ja vaikutteitansa en tiedä. Varokoon hän itseään! Pelin loppu riippuu sotaonnesta, ja onneton hän, jos onni kääntyy minun edukseni!

-- Mutta miksi ette pysähdy ja ryhdy julkitaisteluun? lausui Aadolf kiivaasti. -- Konna olisi kuritettava. Eihän voimamme ole sanottavasti pienempi kuin hänen, vaan mahdollisesti aivan yhtä suuri. Odottakaamme häntä!

-- Toivomuksenne on oman mielihaluni mukainen; mutta oletteko unohtanut, minkä päämäärän puolesta olemme päättäneet elää ja vaikuttaa? Pitäisikö meidän, ellei pakko vaadi, uhrata vähäiset voimamme taisteluun, josta -- jos sen voittaisimme -- emme muuta hyötyisi, kuin että yksityinen vääryys olisi tullut kostetuksi?

-- Ei, sanoi Skytte ja puristi Draken kättä, -- te olette oikeassa.

Drake nousi paikaltaan ja meni toiselle puolelle kantta, antoi käskyjä, keskusteli miehistön kanssa ja mitteli aina tuontuostakin Scyllan ja vainoojan välimatkaa.

-- Parker, sanoi hän, -- varoita ruorimiestä ja katso, että mastot pitävät yhtä tuon kanssa! Luutnantti, käskekää tiukata harusköysiä ja partuunoita!... Ystäväiseni, jatkoi hän Skyttelle, -- pakko, josta meillä oli puhetta, voi kohdata meitä. Scylla on oiva laitatuuleen menijä, mutta niin kauan kuin tuuli ei ole tämän navakampi, vetää tuo kyllä sille vertoja.

Välimatka pieneni huomattavasti aamupäivällä. Tuuli oli epätasainen ja ajoittain niin heikko, että tuskin pullisti purjeet. Tehtiin se havainto, että vainolainen sellaisella tuulella purjehti paremmin kuin Scylla.

Drake oli vaitelias ja umpimielinen. Skytten kysymyksiin hän vastasi vain lyhyesti.

Scyllan liikkeitä keventääkseen hän käski siirtää ankkurit kauemmaksi perään ja muutella painolastia.