Chapter 30

-- Nämä palkit, jatkoi Drake, -- ovat uusi isänmaani, kuningaskuntani, ja tällä valtiolla, joka keinuu aalloilla, on sama oikeus, kuin maan multaan kytketyillä. Hätyytä sitä, se puolustaa itseään, loukkaa sitä, se hyökkää! Anna kansan nälkiintyä, niin se syöksee heikomman kimppuun imeäkseen sen veren.

-- Olette oikeassa, lausui Aadolf Skytte tulisesti. -- Me muodostamme täällä valtion omassa keskuudessamme ja tahdomme sille hankkia kaikki valtion oikeudet. Oi, on hurmaavaa tietää olevansa vapaa, voida murtaa ne siteet, tavat ja ennakkoluulot, jotka vanhentuvassa yhteiskunnassa jokaisen poismenevän suvun nurinkurisuus alati lisääntyvänä taakkana heittää jälkeen tulevaisten niskoille. Drake, me emme täällä tahdo yksinomaan taistella olemassaolomme puolesta niinkuin metsänpedot; me tahdomme vapaina miehinä taistella periaatteiden puolesta, sen edestä, minkä pidämme järkevänä ja oikeana. Me julistamme sodan sortoa, pahuutta, halpamielisyyttä vastaan, me suojelemme heikkoja, nöyryytämme ylpeitä, paljastamme viekastelijain juonet, lyömme maahan sortovaltiaat, perustamme turvapaikan vainotuille ... me vuodatamme ilkiöiden veren ja kuivaamme kärsivien kyynelet. Me olemme Jumalan vitsana halveksittavalle maailmalle... Vai kuinka? Hyväksyttekö sanani?

-- Hyväksyn, vastasi Drake, -- te olette ottanut ne minun sydämestäni.

-- Hyvä on... Minä olen siis teidän ruumiineni sieluineni.

Aadolf Skytte ojensi Drakelle kätensä.

Drake puristi sitä, mutta ajatteli itsekseen:

-- Nämä haaveilevat unelmat pian kyllä haihtuvat. Minä olen yksin hurjan roistojoukon keskellä, jonka olen koonnut ympärilleni, ja tarvitsen ystävän samasta yhteiskuntaluokastani. Ystävä, morsian, mitäpä merirosvo muuta kaipaakaan ollaksensa onnellinen?

Drake ja Skytte lähtivät kajuutasta. Aurinko parhaillaan nousi ja hopeoi meren aamuruskollaan. Tuuli tyyntyi äkkiä, ja purjeet, joita äsken tuulenpuuska pullisteli, riippuivat velttoina mastoissa.

-- Mitä aiotte nyt ensiksi tehdä? kysyi Skytte. -- Minne päin suuntaatte kulkunne?

-- Ulos valtamerelle, vastasi Drake.

-- Kuulkaa, sanoi Aadolf nopeasti, -- meidän maanmiehiämme on Amerikassa. Ruotsalaisia asustaa Delawaren luona. Heidän yhteiskuntansa on ankarasti taisteltuaan hollantilaisia vastaan sortunut kavaluuden ja ylivoiman kaksinaisen vallan alle. Hollantilaiset karkasivat äkkiarvaamatta uudisasutuksen kimppuun ja ovat nyt sen isäntiä. Ruotsin lipun on tuo rihkamakaupustelija häväissyt. Eikö meidän pitäisi murtaa maanmiestemme häpeällinen ies ja hankkia Ruotsille takaisin sen osa uudessa maailmassa?

-- Totta tosiaan, sanoi Drake, -- tuumanne ansaitsee miettimistä. Voimamme ovat tosin vähäiset senlaatuisen yrityksen toimeenpanemiseen, mutta voimme ehkä odottaa englantilaisilta apua tai yhtyä muutamiin Länsi-Intian kulkuvesillä risteileviin merirosvoihin... Niin, ystäväiseni, minä hyväksyn ehdotuksenne: me tahdomme sitä koettaa. Julistamme siis hollantilaisille sodan, ja missä ikinä Hollannin lippu kohtaa meitä merellä, on se meille kehoituksena hyökkäykseen ja kostoon.

-- Hyvä on, lisäsi Drake itsekseen, -- minulla on nyt yksi syy, jonka hän hyväksyy, kun karkaan niiden hollantilaisten rihkamalaivojen kimppuun, jotka kohtaavat minua teilläni. Kun vain syitä vähän kaunistelee, niin tämä nuori mies pitää minua ja itseänsä ihmisyyden pelastajina, sillä välin kuin me ryöstelemme kauppamiesten rahat aito merirosvojen tavalla.

-- Minua miekkoista, lausui Aadolf, -- te olette se mies, jota hain, se ystävä, jonka henki on sopusoinnussa minun henkeni kanssa. Drake, minulla on pyyntö, joka kauan on pyörinyt huulillani ja jonka tiedän teidän nyt täyttävän.

-- Puhukaa!

-- Me emme saa poistua maasta antamattamme julmalle uskonkiihkolle veristä muistomarjaa. Me emme saa lähteä pelastamatta niitä onnettomia, jotka taikausko tahtoo heittää rovion liekkeihin.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Drake ällistyneenä. -- Onko puhe noita-akoista, vai olenko ymmärtänyt teitä väärin?

-- Niin, noidista...

-- Se on myöhäistä. Minä tiedän, että heidät oli aikomus polttaa tänä aamuna.

-- Katsokaa itään! Päivän kultapyörä koskettaa vielä alareunallaan meren pintaa ... ja tuolla lännessä, metsäisen saaren takana, on ranta ja teloituspaikka.

-- Luultavaa on, että meitä ajetaan takaa ... me tarvitsemme joka hetken päästäksemme aavalle merelle.

-- Purjeet riippuvat höllinä, tuuli on tyyntynyt, ja pian ei ainoakaan tuulenhengähdys enää värähdytä veden pintaa. Takaa-ajajamme ovat niinkuin mekin riippuvaisia tuulesta. Drake, jatkoi Aadolf, -- niiden onnettomien joukossa on kaksi...

-- Minä tiedän, virkahti Drake...

-- Hyvä on; kun väkenne viime yönä mursi vankilani oven, riensin heidän vankityrmäänsä, näin sen tyhjänä, ja olen siitä asti koettanut pysytellä siinä toivossa, että heidän onnistui pelastua. Mutta he ovat heikkoja, avuttomia naisia, ja minä pelkään... Sanalla sanoen: teidän on täytettävä pyyntöni, tai minä vaadin, että minut yksin viedään maihin...

-- Ystäväni, minä en ollenkaan vitkastele suostumasta pyyntöönne, jos vain jokin keino löytyy sen pelastuksen toimeenpanemiseksi, jota te tarkoitatte. Olen vain itsekseni aprikoinut, miten sen tulee tapahtua. Vartijapiirinä on kaiketikin sotaväkeä ja mestauspaikka täynnä uteliasta, yltiöpäistä kansaa. Jos tyventä jatkuu koko päivä, niin on muuten aikomukseni laskea ankkuri neljännespenikulman päähän tästä, sen rannikon läheisyyteen, joka vanhastaan on ollut isieni hallussa. Tahdon sanoa heidän haamuilleen ja perintötilalleni viimeiset jäähyväiset.

-- Haa, lausui Aadolf Scyllan sivuutettua luodot, joiden taakse rannikko häipyi näkymättömiin; eräältä kukkulalta, joka kauempana sisämaassa kohosi muita korkeampana, kieriskeli savupatsaita kirkasta taivasta kohden. -- Pian! Näettekö?

-- Noitaroviot on jo sytytetty, sanoi Drake. -- Me tulemme liian myöhään. Mutta kuitenkin...

Hän käski miehistön varustautua aseisiin ja laskea veneet vesille. Siinä hetkessä astui hänen muistissaan elävänä esiin sen ihanan, kalvakan neitosen kuva, jonka hän kerran näki matkallaan Pentti Skytten metsästysmajaan, käydessään Inkerin tuvassa. Hän tiesi tuon tytön ja hänen äitinsä olevan onnettomien joukossa, ja vaikka hän omassa mielessänsä kirosi koko yrityksen, johon hän oli suostunut vain saadakseen Skytten sidotuksi itseensä, päätti hän kuitenkin pelastaa nuo kaksi naista, jollei saapuisi liian myöhään ja jos se saattoi käydä päinsä liian suuretta vaaratta.

Veneet laskettiin vesille. Drake ja toinen luutnantti lähtivät mukaan. Ruys ja osa miehistöä jäivät Scyllaan, joka pantiin metsäisen saaren taakse sillä tavalla, että kanuunat voisivat suojella miehistöä, jos tätä koetettaisiin ahdistella, kun sen jälleen piti astua veneisiin.

Miehet olivat varustetut vain sellaisilla aseilla, jotka he saattoivat kätkeä vaatteisiinsa: puukoilla ja pistoleilla. Drakella ja Skyttellä oli kuten toisillakin yllään viitat ja öljylakit: jälkimmäistä olikin laihtuneine kasvoineen ja vankilan ilmassa kalvenneine ihoineen melkein mahdoton tuntea.

Kokonaisuudessaan tämä joukkue näytti rauhalliselta laivamiehistöltä, joka autodafeeta nähdäkseen oli tullut maihin. Senvuoksi ei herättänyt mitään huomiota, kun parvi rantakallioiden yli kuljettuaan kohosi rinnettä ylös hietaharjulle, jolla mestauspaikka sijaitsi.

Suunnaton ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle. Drake ja Skytte tunkeutuivat, miehistö kintereillään, vartijapiiriin saakka, joka ympäröi mestauspölkkyä ja rovioita.

He olivat saapuneet liian myöhään. Pyövelin kirves lepäsi verellä tahratun mestauspölkyn vieressä, useimmat rovioista olivat jo puoliksi palaneet ja pyövelin rengit sytyttivät par'aikaa viimeistä.

Vartijapiirin sisässä vastakkaisella puolella seisoivat laamanni Skytte ja muut oikeuden jäsenet, jotka olivat nämä onnettomat tuominneet, sekä laamannin vieressä pastori Svenonius, jolle halu olla mestauksessa läsnä oli antanut voimaa nousta sairasvuoteelta.

-- Täällä ei ole mitään tekemistä. Lähtekäämme takaisin! kuiskasi Drake.

Aadolf ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt tähän kamalaan verinäytelmään.

-- Pian pois täältä! Me olemme vaarassa joutua ilmi, jatkoi Drake ja otti Aadolfia käsivarresta vetääksensä hänet mukanaan.

He seisoivat aivan sotamiesvartijapiirin takana, ja heidän ympärillään oli Scyllan miehistö, niin että ilmitulemisen vaara ei ollut läheskään suuri. Mutta samassa käännähti rivissä lähinnä Aadolfia seisova mies -- se oli vanha Rask -- ja hänen katseensa osui sattumalta Aadolfin kasvoihin. Alussa hän ei näyttänyt tuntevan Aadolfia, sillä hän kääntyi jälleen pois, mutta kohta hän loi uuden tutkivan silmäyksen nuorukaiseen aivan kuin tullakseen vakuutetuksi, ettei nähnyt väärin, ja kuiskasi:

-- Armollinen herra!

Kiinnitettyään näillä sanoilla Aadolfin huomion hän lisäsi nopeasti:

-- Inkeri ja hänen tyttärensä eivät olleet mukana. He ovat viime yönä karanneet vankilastaan, niinkuin huhutaan.

-- Oletko nähnyt oikein? Oletko varma siitä?

-- Olen.

-- Lähtekää! kuiskasi Drake, joka levottomana oli huomannut heidän keskustelevan.

Aadolf seurasi häntä.

Paluumatkalla hän kertoi Drakelle mitä oli kuullut. Mutta se ilo, jonka vanhan Raskin sanat hänessä herättivät, katosi samassa, hänen mieleensä muistui tuo kamala näytelmä, jonka hän vast'ikään oli nähnyt. Hänet valtasi kauhea aavistus, että sama kohtalo ennemmin tahi myöhemmin tulisi Ellin ja hänen äitinsä osaksi, sillä kuinka nämä avuttomat naiset ajan pitkään voisivat säilyä lain polyyppikäsiin joutumasta, piiloutua uskonkiihkon kaikissa sopissa vaanivia silmiä? Aadolf katsahti ylös taivaan sinikantta kohden ja ajatteli Herraa, joka raamatun sanojen mukaan on lukenut jokaisen ihmisen hiuskarvat, mutta nuo sanat loihtivat hänen eteensä verisen pään, jonka hän oli nähnyt roviolla, ruumiin vieressä. Se oli sen nuoren tytön pää, joka syytti itseään noituudesta, ja sitä koristivat tuuheat vaaleat kiharat, joihin Aadolf oli nähnyt pyövelin tarttuvan työntäessään sen roviolle hiiltymään.

-- Ei, ajatteli Aadolf ja painoi katseensa maahan, -- se usko ei ole muuta kuin hairahdusta, josta ihminen ei tahdo luopua, koska hän tuntee itsensä liian heikoksi vastustamaan niitä julmia luonnonvoimia, joiden keskellä hänen olemuksensa versoo. Maan avaruuden päällä vierivät sokean Sallimuksen voittovaunut, ja rattaat murskaavat kaiken, mikä tielle sattuu.

Veneet lähtivät rannasta ja palasivat Scyllaan.

Aadolfin näitä miettiessä istui myöskin Drake ääneti ja umpimielisenä. Hän syventyi siihen arvoitukseen, joka oli pitänyt hänen ajatuksiansa vireillä aina siitä asti, kun hän pelastui Scyllaan: hän mietti syitä Vanloon menettelyyn, niitä keinoja, joiden avulla hänen oli onnistunut saada salaliitto ilmi, ja hänen lausumiansa sanoja, kun hän luuli Draken olevan hänen vallassaan.

Sitä arvoitusta Drake ei voinut selittää: hän ei mistään voinut löytää avainta siihen.

Mutta sitä miettiessään hän alkoi tuntea omituista mielenahdistusta; hänestä tuntui, kuin olisi joskus, kauan aikaa sitten, nähnyt Vanloon kasvot, hän ei tiennyt milloin ja millaisissa oloissa ... hänen pohjaltaan taikauskoinen mielensä alkoi kuohua, ja hän rupesi tuossa salaperäisessä miehessä aavistamaan yliluonnollisen maailmanjärjestyksen sanansaattajaa, järjestyksen, jonka lakeja hänen paha omatuntonsa joskus varomattomina hetkinä kauhistui.

Scylla nosti taas ankkurin. Oli rasvatyyni. Täytyi laskea hinaajaveneitä vesille, että priki saataisiin paikaltaan liikahtamaan.

Tämän työn kestäessä Aadolf Skytte tuli lähemmin tarkastaneeksi toisen luutnantin kasvonpiirteitä. Ne olivat hänestä tutut. Ne muistuttivat nuoresta miehestä, jonka hän yliopistossaoloaikoinaan oli tullut päällisinpuolin tuntemaan ja jonka kohta senjälkeen sattuneet vastoinkäymiset herättivät yleistä huomiota. Hän meni toisen luutnantin luo ja sanoi:

-- Emmekö ole ennen nähneet toisiamme paremmissa oloissa?

-- Mahdollista kyllä, vastasi tämä.

-- Te olette Feliks Ligelius?

-- Vaiti, lausui toinen luutnantti, ja Skytte näki hänet ensikerran vakavana. -- Isäni nimi ei ole enää minun nimeni enkä tahdo sitä mainittavan _täällä_. Nimeni on Feliks, ei muuta.

-- Lempo soikoon, lisäsi hän, -- että kuitenkin tunsitte minut! Minä olisin tuskin tuntenut teitä, jollen olisi kuullut nimeänne. No, terve tuloa meidän seuraamme, vapaaherra Skytte! Kaikkein vähimmin odotin näkeväni teidät täällä, mutta ... _quo fata trahunt retrahuntque sequamur_. [Menkäämme minne onnettaret ohjaavat.]

Puhelu keskeytyi, sillä Aadolf huomasi, ettei se ollut toiselle luutnantille mieleen.

Nuori Ligelius oli papin poika ja oli yliopistossa tullut tunnetuksi ahkeruudestaan ja erinomaisista hengenlahjoistaan sekä liiallisesta kunnianhimostaan, ylpeästä mielenlaadustaan ja seikkailevasta luonteestaan. Päätettyään oppijakson hän tuli opettajaksi ylhäiseen perheeseen, mutta kun hän täällä rakastui talon tyttäreen ja nuorten hellä, viaton suhde pian tuli ilmi, ajettiin hänet häpeällä pois. Hän palasi senjälkeen Upsalaan. Eräs nuori korkea-aatelinen ylioppilas, puheenalaisen perheen sukulainen, oli sen maakunta-yhdistyksen _inspector illustris_, johon Ligelius kuului. Tämä herra, joka katsoi "sukunsa halventajan" julkealla rakkaudellaan loukanneen häntä samoinkuin hänen sukuaan, ja joka ei muuten voinut kärsiä Ligeliuksen ylpeätä ja itsenäistä luonnetta, solvaisi häntä kerran eräässä julkisessa tilaisuudessa. Ligelius vastasi solvaukseen kaksintaisteluhaasteella. Hänen riitamiehensä ei sitä hyväksynyt, vaan sai aikaan sen, että Ligelius haasteensa tähden karkoitettiin yliopistosta. Samana päivänä, kun karkoitustuomio luettiin, Ligelius haki riitakumppaninsa tämän asunnosta, pakotti hänet tappelemaan ja antoi hänelle miekanpiston, joka oli vähällä viedä nuoren inspehtorin isiensä luo. Samana yönä Ligelius pakeni Tukholmaan, meni ulkomaiseen jaalaan ja poistui isänmaastaan. Senjälkeen hän oli kokenut vaiheita, joiden kertominen täyttäisi paksun kirjan. Ajatellessaan tulevaisuutta, jolta hän itse oli niin paljon odottanut, mutta joka nyt oli pirstoiksi rauennut, hän tuli onnettomuudessaan hillittömäksi: muistojansa hälventääkseen hän antautui hurjaan seikkailuelämään. Hän oli elänyt intiaanien ja malaijien, bukanierien ja merirosvojen, sanalla sanoen sellaisten ihmisten parissa, joissa mitä parhaimmat avut kätkeytyivät kuin helmet törkeimpien paheitten liejuun, villien, seikkailijain, henkipattojen ja pahantekijäin seurassa. Kaikkialla hän oli näitten joukossa kohonnut vaikuttavaan asemaan ja ihmetyttänyt muita, sillä hän osasi kiihoittaa ympäristönsä avut ja paheet korkeimmilleen, mutta tyydytystä ei hänen rauhaton sielunsa löytänyt mistään: haikea epätoivo oli kiidättänyt häntä maasta maahan, mereltä merelle, seikkailuista seikkailuihin, kunnes hän koti-ikävän valtaamana palasi isiensä maahan.

Sinne saavuttuaan hän oli mennyt kotiseudulleen, hiipinyt isänsä majan ympärillä, kunnes hän taattonsa tuntematta oli saanut nähdä hänen kasvonsa, oli sitten käynyt äitinsä haudalla, lapsuutensa kisatanhuilla ja taas rientänyt pois. Isänmaa poltti hänen jalkainsa alla. Hänellä ei ollut siellä muuta tekemistä, ja hän päätti senvuoksi lähteä uusia onnen vaiheita kokemaan. Tukholmassa hän oli meriväenkapakoissa kohdannut pari Länsi-Intian aikuista toveria ja näitten kanssa ottanut pestin herra Sakari Jansenilta, sitten kun hän tämän persoonassa oli oppinut tuntemaan vanhan, vielä muistissa elävän merirosvon Ruysin.

Sellainen oli lyhykäisyydessään toisen luutnantin elämäntarina.

Hinausta jatkettiin, kunnes Drake käski uudelleen laskea ankkurin. Scylla oli silloin osaksi alastomain, osaksi metsäisten saarten keskellä erään vähäisen lahden suulla, jonka rantoja peitti mustanpuhuva havumetsä. Se oli Sjövikin satama.

Scylla ei ollut yksin. Kiväärinkantomatkan päässä siitä, mihin se oli kiinnitetty, oli toinenkin alus, jota tavallinen silmä ei voinut nähdä ja jonka miehistö nukkui ikuista untaan. Vedenpinta levittäytyi tyynenä ja kimmeltävänä mastonhuippujen päällä, ja kalat kisailivat kannen yläpuolella.

Ainoa, joka näki tuon toverin, oli vanha Ruys. Hänen silmänsä eivät tosin olleet terävämmät kuin monen muunkaan, mutta hän näki kuitenkin laivan ikäänkuin kajastuksena lepäävän entisellä ankkuripaikallaan. Hän tunsi taas sen vesilinjat, takilan ja jokaisen raa'an, purjeet ja touvit; kuulipa hän hurjaa sorinaakin sen kannelta ja näki reelingin yläpuolella kalpeita kasvoja, jotka herkeämättä tuijottivat häneen. Syynä tuohon tilapäiseen tarkkanäköisyyteen oli epäilemättä se, että Ruys yön ja aamun kuluessa oli tirkistellyt syvemmälle kannun pohjaan kuin kukaan muu. Hän oli ensin runsaasti naukkaillut molempien ystäviensä, vanhojen merirosvojen keralla ja sitten hinausmatkalla vähänväliä täyttänyt ja tyhjentänyt pikarinsa; mutta alkoholihöyryt lienevät varmaankin synkän, umpinaisen mielialan vaikutuksesta kokoontuneet johonkin määrättyyn paikkaan aivoissa, missä mielikuvitusvoiman välineillä lienee sijansa, ja jättäneet muut aivosolut entiseen tilaansa, sillä paitsi silmien haljakkaa, kalamaista kiiltoa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen nauttineen liiaksi väkeviä, ja tehtävänsä laivalla hän hoiti yhtä säntillisesti kuin ennenkin.

Nyt hän seisoi käymäsillalla, tuijotti kummituslaivaan ja pyyhki tuskanhikeä otsaltaan. Ja mitä kauemmin hän tuijotti, sitä enemmän muuttui ympäristö sellaiseksi kuin se oli ollut hänen viimeksi käydessään täällä. Aurinko paistaa heloitti niin kirkkaasti ja lämpimästi kuin kesäisenä päivänä ainakin, mutta Ruysin silmissä se muuttui öiseksi kuuksi, sen loisto syksyiseksi kuutamoksi, ja hän kuulosti, eikö rannan kallioilta kuuluisi samainen merkki, joka silloin kutsui häntä isäntäänsä vastaan.

Näistä mietteistään havahdutti Ruysin Draken ääni. Hän sai vaivoin käännetyksi katseensa pois siitä kohdasta, johon se oli kiintynyt, ja astui kapteenin luo.

-- Tänään ei ole tuulta odotettavissa, sanoi Drake. -- Jäämme siis tähän. Minä menen maihin ja palaan vasta yön seuduissa. Jos läsnäoloani tarvitaan, niin olen Sjövikissä, jonne suorin tie käy tuon lahden perukasta. Poissaollessani on sinun harjoitettava laivuetta hoitamaan purjeita minun komentotapani mukaan.

-- Niinkuin käskette, vastasi Ruys. -- Kuulkaa, kapteeni, jatkoi hän puoleksi kuiskaten, -- näettekö tuota?

Hän luuli viittaavansa kummituslaivaan, mutta osoittikin siihen paikkaan merenpohjaan, mihin kuunari oli upotettu.

Drake vastasi vain luomalla synkän katseen ensimmäiseen luutnanttiinsa, ja käski hänen laskea alas laivaveneen.

Drake kysyi Skytteltä, tahtoiko tämä lähteä hänen seurassaan maihin. Vastaus oli kieltävä, kuten hän salaa oli toivonutkin, mutta Skytte pyysi, että hän sensijaan ottaisi mukaansa Sjövikiin erään kirjeen, jonka sitten joku Draken palvelijoista seuraavana aamuna voisi toimittaa perille Signildsborgiin.

-- Kernaasti, vastasi Drake, -- mutta kirjoittakaa varovasti älkääkä pienimmälläkään viittauksella ilmaisko sitä henkilöä, jonka kanssa tulette onnenteitä taivaltamaan. Kustaa Drake on kuollut kaikilta muilta paitsi teiltä.

Aadolf lähti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen äidilleen. Hän kertoi karanneensa vankeudesta erääseen laivaan, jolla hän nyt lähtisi onneansa etsimään vieraisiin maihin. Loppuun hän liitti herttaiset jäähyväiset äidilleen ja isälleen ja lupasi, että jos hänen suotaisiin elossa pysyä, niin hän kerran, kun aika olisi parantanut vanhat haavat, palaisi tahrattomin mainein isänmaahansa ja kotiinsa.

Tällävälin Drake oli riisunut merimiesvaatteet yltään ja pukeutunut säätynsä mukaisesti. Hän otti kirjeen, antoi Ruysille ja Feliksille tarkempia määräyksiä ja soudatti senjälkeen itsensä maihin.

Hänen poissaollessaan Ruys ja Feliks harjoittivat miehistöä merkkipillin mukaan hoitamaan purjeita. Huviksensa Skytte katseli jonkin aikaa harjoituksia, jotka kohta alkoivat sujua jotakuinkin hyvin, kun monet laivueesta olivat meritoimiin harjaantuneita miehiä ja olivat oppineet ammatin erilaisilla laivoilla, kuten sota-aluksilla, kauppalaivoilla ja kaappareilla. Mutta ennen pitkää Aadolfin valtasi uupumus: hän ei ollut kahtena viime vuorokautena silmiänsä ummistanut. Hän meni peräkajuuttaan, heittäytyi sohvalle ja vaipui rauhattomaan uneen.

Hänen herätessään oli aurinko laskenut ja iltakylmä tunki avoimista ikkunoista sisään. Toinen luutnantti näyttäytyi ovessa.

-- Hoo, te olette valveilla, Skytte, sanoi hän. -- Hyvä on! Tyventä jatkuu, taivas näyttää likaisen harmaalta, ja kohta alkaa sataa. Mutta en minä sitä tullut ilmoittamaan, vaan tahdoin kysyä, haluttaisiko teitä kapteeni Beckeriä odottaessamme katsahtaa siihenkin loukkoon, joka on minun ja Ruysin yhteisenä asuntona tässä kaikin puolin kunnioitettavassa aluksessa. Mitä arvelette? Luulisinpä olevan syytä henkilöillä, jotka kohtalo on kytkenyt samoihin kahleihin, tehdä lähempää tuttavuutta. Teidän sopii valita. Jos mieluummin tahdotte olla yksin, niin saatte olla varma siitä, että minä tuntikausia tulen kiusaamaan teitä huilujuoksutuksillani.

-- Minä suostun ehdotukseenne, vastasi Skytte, -- semminkin koska uskon meistä tulevan ystävykset.

-- Hoo? Se olisi ilahduttavaa... Auttakaa siinä tapauksessa minua hauskuttamaan Ruys-vanhusta, joka tänä iltana on vallan houruna. Lienee syy ilmassa. Ukolla on paksu veri ja sydämessä hänellä, niinkuin muillakin, jonkinlainen mato, joka tavallisesti herää ja kalvaa sydänjuuria tällaisena hetkenä, kun yö on yllättänyt, taivas lupaa sadetta ja sydämen sykyttäjä haluaa nukkua. Ukko odottaa meitä vastamainitussa loukossa viinipullon ja aterian ääressä, joka viimeksimainittu on parhaimpia mitä Scyllan kokki ankaralle päällystölleen voi saada varatuksi.

Skytte seurasi toista luutnanttia tämän ja Ruysin yhteiseen kajuuttaan.

Vanha merirosvo istui pulloilla ja pikareilla täytetyn pöydän ääressä edessään lamppu, jonka valo lankesi hänen tuskaisille kasvoilleen. Hän näytti nuorten astuessa sisään heräävän syvistä mietteistä, sillä hän hätkähti ja loi heihin älyttömän katseen.

Kajuutan ulkoasusta näkyi, etteivät ensimmäinen ja toinen luutnantti pitäneet liian tarkkaa huolta mukavuudesta.

Aadolf maisteli vain vähäisen pöydälle pantuja ruokia, vaikka ne olivatkin kaikeksi kunniaksi keittäjälle, mutta otti sitä innokkaammin osaa juominkiin, sillä hän tunsi kiihoittavien aineiden tarvetta. Seura oli hänen mielestänsä kaikkea muuta kuin hupainen. Vanhan Ruysin katkonaiset sanat, hänen hajamieliset, sekavat vastauksensa, hänen kelmeät, värisevät huulensa, hänen iljettävä teeskennelty irvinaurunsa, kun hän tuontuostakin oli käsittänyt jonkin toisen luutnantin kokkapuheista ja katsoi seurustelutavan vaativan, että tuli näyttää hilpeältä, tekivät Aadolfiin varsin vastenmielisen vaikutuksen, jota ent. ylioppilaan huima, remahteleva rattoisuuskaan ei saanut vaimennetuksi. Heissä kummassakin ilmeni epätoivo, joka vain tuli eri tavalla näkyviin, ja Aadolf joi hurjasti tuota tulista viiniä päästäkseen siitä jäätävästä, pöyristävästä tunteesta, joka oli vallannut hänet uusien tuttavien parissa.

-- Hoi, vanha merikarhu, sanoi toinen luutnantti, kun jo kauan oli ryypiskelty, ja löi Ruysiä olalle, -- mikä sinua vaivaa? Onko sinun uni? Etkö juo enää? Sinun täytyy, ukko.

Nuorukainen täytti uudestaan vanhan merisissin pikarin.

-- Säälikää häntä, sanoi Aadolf katsahtaen Ruysiin, joka oli lyyhistynyt kokoon ja yhä ääneti tuijotti eteensä. -- Hän näyttää jo saaneen kylliksi.

-- Vielä mitä, sanoi Feliks. -- Minä tunnen hänet. Hän on meren kaltainen, joka ei tule koskaan täyteen, vaikka siihen kuinka monta virtaa purkaisi vetensä. Juo, äijä, ja ole iloinen! Viini tekee sinut nuoreksi, iloiseksi, vilkkaaksi, rohkeaksi ... viini tekee sinut onnellisemmaksi kuin yksikään Jumala... Mutta, saakeli, on totta, mitä sanotte: hän ei ole kaltaisensa. Ensikertaa minä näen miehen jäävän alakynteen Bakkuksen kanssa otellessa.

Ruys avasi huulensa ja mutisi:

-- Minä tulen...

-- Hyvä, hän murtaa äänettömyytensä sinetin ja aukoo kaunopuheisuutensa sulut. Jatka, äijä! Sanoit tulevasi. No niin, se on, että tulet itseesi.

-- Se on, virkkoi Ruys ojentautuen suoraksi ja katsahtaen täysin itsetietoisena ympärilleen, -- se on, minä tulen niiden luo, jotka kutsuvat minua.