Chapter 3

-- Kiittäkäämme onneamme, nuori ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos, että olemme saaneet tukahutetuksi tuon kiihottavan, hirmuisen saaliinhimon! Te tiedätte yhtähyvin kuin minä, mikä vastustamaton lumoava voima on noissa yöllisissä tutkimisissa, jolloin ajatus syventyy kabbalan hornan syvyyteen ja koettaa sen sokkeloissa viruvilta sfinkseiltä viekotella viisasten kiveä; jolloin hän kumarassa sulattimen ääressä katselee metallien vaihtelevaa välkettä ja vavisten odottaa joko perikatoa tahi maailman herrautta...

-- Ja te olette voinut voittaa tuon himon! lausui Drake, voimatta salata epäilystään.

-- Entä te?

-- Minä ... minä en oikeastaan ole sitä koskaan tuntenutkaan. Huhu valehtelee, kertoessaan minun harjoittavan kullantekoa.

-- Sitä parempi teille! Meidän kesken puhuen: tiedättekö kuinka paljon ruutia minä viime vuonna tuhlasin ajaessani leijonaa takaa? Inkerinmaassa olevan vapaaherrakuntani kahden vuoden korot, s.o. noin 36,000 taalaria hopearahaa! Ainoastaan huoli rakkaan lapseni Marian ja hänen tulevaisuutensa tähden on saanut minut luopumaan noista viettelevistä tutkimuksista. Enkä kuitenkaan vielä ole varma itsestäni. Kovasti kiusaa jatkamaan, kun näkee muiden onnistuvan...

-- Teidän ylhäisyytenne, mitä sillä tarkotatte! lausui Drake, jonka kasvoissa joka ainoa lihas jännittyi.

-- Tunnette tietysti Vanloon...

-- Sitä nimeä en ole koskaan kuullut.

-- Ettekö. Mutta, sehän on totta: oletteko edes käynyt pääkaupungissakaan sittekun tulitte kotia. Siellä ei kuule juuri muuta nimeäkään, paitsi sitä, tietäkää se.

-- Kuka Vanloo sitten on?

-- Kukako on? Helppo kysymys, mutta vaikea vastata, sillä Vanloolla on niin paljo ominaisuuksia, etten tiedä, mitä niistä sanoisin etevimmäksi. Että hän, nimestänsä päättäen on hollantilainen, on meidän mielestämme hänen huonoin ominaisuutensa. Samaan aikaan kuin te palasitte, saapui hän tänne Hollannin lähetystön mukana ja on hänellä kaikesta päättäen maansa hallitukselta salaisia asioita täällä toimitettavina. Se, että hän on oppinut ja erittäin kieliä taitava, on kyllä kelpo ominaisuus, joka ei loistele maailman silmissä, vaan on saanut minun mieltymään häneen... Ajatelkaa, jatkoi valtakunnan-neuvos, joka itse oli innokas kielentutkija, -- hän puhuu ruotsia kuin syntyperäinen ruotsalainen, vaikka hän ennen ei ole käynyt Ruotsissa, tuntee itä- ja länsi-Intian indiaanien kielen yhtä hyvin kuin suomalaisten ja lappalaisten kielen! Kuitenkin voin sanoa, että olen havainnut hänen kreikankielessä heikoksi...

-- Hän on siis kieliniekka, mutta mitä muuta? kysyi Drake kärsimättömänä.

-- Hän on mainio ratsastaja, taitava miekkailija, upea ulkomuodoltaan, miellyttävä käytökseltään...

-- Vai niin! Klaus Tottille ja Kustaa Otto Stenbockille uusi kilpailija naisten suosiosta. No niin, Tott alkaakin vanheta ja Stenbock puuhaa leskikuningattaren asioita, niin että lisäys siinä suhteessa lieneekin tervetullut. Minä onnittelen teidän ylhäisyyttänne merkillisen tuttavuutenne johdosta.

Drake lausui tämän pilkallisella äänellä. Valtakunnan-neuvos Pentti hymyili, hypisteli kultaista nuuskarasiaa sormiensa välissä ja jatkoi:

-- Odottakaa, kuva ei ole vielä valmis. Sallikaa minun vielä lisätä pari piirrettä ja päättäkää sitten! Vanloolla on todellakin Stenbockin kanssa yhteistä se, että hän on naisten, eikä vähimmin leskikuningattaren, suosiossa. Muutama aika takaperin paransi Vanloo kuningattaren vaikeasta rintataudista, jota lääkärit turhaan olivat koettaneet parantaa...

-- Hän on siis lääkärikin, tuo merkillinen hollantilainen.

-- Todellinen ihmetohtori, ystäväiseni, vaikka hän lääkkeitä pitelee samalla tavalla kuin hän pitelee miekkaa...

-- Murhaavastiko?

-- Ha, ha! Ei, niinkuin leikkikalua, jolla hän tekee hämmästyttävän taikatempun ja heittää sitte pois sen. Seikka oli se, että hänen majesteettinsa sai rintavaivansa vilustumisesta järvellä, kun hänen korkeutensa oli hovikuntineen koettamassa muudanta oivaa, kullasta ja silkistä välkkyvää huvipurtta, jonka samainen Vanloo hänelle lahjoitti. Vanloo oli sitä mieltä, että kuningattaren tuli panna sen koiran karvoja päälle, joka purrutkin oli...

-- Mies on siis rikas!

-- Rikas, kuin jos Pactolusvirta kulkisi hänen liivintaskunsa läpi. Hänen rikkautensa, ruhtinaan moinen rikkautensa, on hänen loistavain ominaisuuksiensa _quinta essentia_. Hän sirottelee kultaa niinkuin Banér ja Steinberg [kaksi huonomaineista riitapukaria, edellisen isä oli sotapäällikkö Juhana Banér] sirottelevat herjasanoja ympärilleen. Ja mistä lähteestä luulette hänen näitä rikkauksia ammentavan? Elävän Jumalan kautta! Hän on adepti.

Valtakunnan-neuvos lausui nämä viime sanat salaperäisen juhlallisesti. Vieno lihasten värähdys silmien yläpuolella ja eloisampi välke silmissä ilmaisi puheen vaikuttaneen hänen vieraaseensa.

-- Oletteko siitä vakuutettu, teidän ylhäisyytenne? kysyi hän karkealla äänellä.

Valtakunnan-neuvos hiljensi äänensä kuiskaavaksi ja vastasi:

-- Minä puhun teille niin salaa kuin ripin turvissa, että hän omien silmieni edessä on muuttanut elohopeaa kullaksi.

-- Haa! Kaikki epäilykset asian mahdollisuudesta ovat niin muodoin hälvenneet! lausui Drake.

-- Kuka koskaan on epäillytkään? virkkoi valtakunnan-neuvos. -- Muuttihan Raymond Lullus, tuo suuri filosoofi, 30,000 naulaa lyijyä kullaksi kuningas Edvard I:sen läsnäollessa, josta kullasta ensimäiset rosenobel-rahat lyötiin? Eikö tulen vaikuttamat äärimäisyyteen käyvät muutokset kappaleissa osota todennäköiseksi sitä, että kaikki kappaleet ovat yhdistetyt määrätyistä alkuaineista, joihin ne voidaan jakaakin, ja että ne kappaleet, jotka näyttävät alkuaineilta tarvitsevat jakaantuakseen ainoastaan suurempaa lämpömäärää tai yhdistämistä toisiin määrättyihin aineisiin? Koottakoon kullan ominaisuudet, koottakoon ne eri tahoilta ja erilaisista aineista yhteen kohtaan ja yhteen aineeseen, niin saadaan -- _kultaa_!... Kas niin, Drake, ettekö nytkään näe mitään miellyttäväisyyttä tuossa miehessä ... Vanloossa?

-- Sitä en voi kieltää.

-- Saatte kukaties piankin tilaisuuden tutustua häneen, sillä hän on ehdottanut minulle, että möisin hänelle tämän metsästystaloni ... joka olisi mainio turvapaikka suuressa maailmassa elävälle adeptille, se teidän täytyy myöntää ... ja että suostun hänen ehdotukseensa, sitä en laisinkaan epäile.

Puhe siirtyi sitten asioihin, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen. Oli myöhä yö, kun Drake sanoi hyvästit isännälleen ja palasi ratsupalvelijansa kanssa Sjövikiin.

IV.

Tanssiaiset.

Kuukausi oli kulunut siitä kuin Drake viimeksi keskusteli valtakunnan-neuvos Skytten kanssa tämän erakkomajassa, ja varhainen talvi oli laskenut kellertävät kedot lumipeittonsa alle ja jäädyttänyt järvet, kun naapurit mieslukuisina ja paljon vieraita pääkaupungista, Sjövikin herran kutsumina saapui Drakesuvun perintökartanoon.

Päärakennus on komeasti valaistu, ja koska se sijaitsee kukkulalla, saattaa sen ikkunoista tulviva valo osottaa matkan päämäärää niille monille korjille, jotka, helisevin kulkusin, eri haaroilta lähestyvät kartanoa.

Sisällä ruunujen vahakynttilät ja seinälamput levittävät juhlallista valoa, joka heijastuu katon ja laudoituksen kullatuista lehtikuvauksista, naisten kiiltävistä soljista ja herrojen kalunoista ja miekankahvoista. Kultaa, hopeata ja liehuvia höyhentöyhtöjä loistaa kaikkialta silmään.

Kautta Jupiterin! ... käyttääksemme sen ajan tavallista valaa ... missä täällä huomaa kuuluisan ruotsalaisen köyhyyden jälkeäkään? Ei missään: luultenkin se pysyy ovien ulkopuolella, mutta tänne se ei tule sisään; täällä heijastavat kaksikymmentä vuotta sitten Baijerista ja Böömistä tuodut aarteet, tai joita vieläkin tulee valloitetuista maista merien tuolta puolen, tai joita on koottu nälkiintyneiden alustalaisten hiellä. Ja mihinkäpä näitä aarteita käytettäisi, ellei suuremmoiseen komeilemiseen? Ei vielä keinotella valtiopapereilla, rautateillä tahi suurteollisuudella, ei kauppayrityksilläkään, joista hedelmät varmaankin suhuisivat voitonahnasten hollantilaisten, tahi vielä ahnaampien englantilaisten suihin; ei ole sanalla sanoen muuta neuvoa, kuin kätkeä nämä aarteet maanpoveen, tahi levitellä niitä maailman nähtäville; omistajan mieli määrää, kumpaako keinoa käytetään. Että jälkimäinen on tavallisempi, siitä on ruotsalaisen mielipide takeena.

Ylhäinen loiste lepää niiden ryhmien yli, jotka täyttävät Sjövikin salit. Katso noita naisia, noita uljaita arvokkaita rouvia, noita nuoria neitosia! Eikö heidän vaatetuksensa ole kallisarvoinen ja aistikas? Ovatko ne kaksi vuosisataa, jotka erottavat heidät meistä, keksineet mitään, joka enemmän viehättäisi silmää sekä enentäisi naisellista suloa?

Mutta oi! nuo säteilevät silmät ovat aikoja sitten sammuneet, nuo kukoistavat posket kelmenneet. Siitä kauneudesta, jota täällä ruunut valaisevat, ei ole jälellä muuta merkkiä, kuin ehkä joku vanha öljykuva jossakin syrjäisessä romuloukossa.

Katso noita nuoria kavaljeereja, jotka töyhtöhattu kainalossaan laskettelevat keskenään leikkiä tahi kunnioittavasti puhelevat naisten kanssa. Hartioille valuva kaulus, joka peittää kaulan paljaaksi, vartalon mukaan tarkasti soveltuva ihotakki, ja kultanauhoilla koristetut housut, jotka polven alapuolella päättyvät liehuviin nauharuusuihin, jotta pohkeiden pyöreys näkyisi, ennenkun jalkarinta piiloutuu pieniin Brabantin pitseillä somistettuihin puolisaappaisiin!

Vilkaiskaammepa nyt vielä syvyyteen tuon kimmeltävän pinnan alla! Täällä on nuoruudeniloa, joka mielihyvällä antautuu haihtuvan hetken hupiin ja hauskuuteen; mutta tämä ilo toisessa vaakakupissa ja toisessa tuskainen tarkkuus, jota seurustelutavoissa on noudatettava, arvonhimon turhuuden ja kateuden tuhannet tuskalliset neulanpistot, täällä heräävät tahi täällä yltyvät sydämen intohimot ja vihdoin pohjimmalla valtiolliset juonet ... ja epäileekö kukaan ettei jälkimäinen vaakakuppi ole raskaampi?

Sill'aikaa kun tämä uhkea joukko, jonka aseina on nuoruus, kauneus ja kaikki se, mitä tekotaito näiden ominaisuuksien loiston enentämiseksi pystyy aikaansaamaan, kun tämä joukko ikäänkuin uhkuvan mielikuvituksen kuvina välkkyvissä riveissä hajaantuu ympäri tanssisalin; sill'aikaa kun soittajat, työtä tekevä luokka, joka tässä riemun valtakunnassa saa laskea viuluistansa mitä parasta taitaa, parvekkeilta helähyttävät komeita ranskalaisia tanssisäveleitä, ottakaamme tarkastettavaksi joitakuita kokoontuneista ja juuri niitä, jotka ovat päähenkilöinä kertomuksessamme.

Etupäässä tanssiaisten kuningatar, valtakunnan-neuvos Pentin tytär Maria Skytte, jonka kauneudesta aikakirjat vieläkin kertovat! Häntä ympäröi joukko ihailijoita, mutta me, näkymättömät tarkkailijat, voimme helposti tunkea tuon piirin läpi, joka tanssin väliajalla on hänen ympärilleen kokoontunut. Hänen kasvoillansa ei ole sitä kauneutta, jonka piirteet näyttävät viivottimella vedetyn; niillä on toisenlainen kauneus, jonka kasvojen väri ja ilme muodostavat. Silmäin himmeä tuli, mustain suortuvain vaikutus sametinhienon ja verevän ihon yhteydessä, vartalon viehkeys ja joustava ryhti, nämä ne katsojaa viehättävät. Katso noita hienoja, mutta selväpiirteisiä ohimosuonia Marian valkoisella otsalla; -- katso mielenilmettä sorean suun ympärillä, etenkin kun se jonakin vakavan mielen tai mietinnön hetkenä sulkeutuu; katso noihin silmiin, joista tulinen sielu toisinaan näyttää välittömästi katsovan ulos maailmaan, mutta jotka toisinaan häipyvät mustien silmäripsien taa, toisinaan vetäytyvät kiiltävän kosteiksi, muistuttaen siinä kohden kahta lähdettä kuvastuksineen pilvitaivaasta ... ja sinä rohkenet salaisesti tehdä sen johtopäätöksen, ettei ihmissydämen myrskyt ole hänellekään outoja.

Marian äiti kuoli tytön kymmenvuotiaana ollessa; hänen isänsä, terävä-älyinen ja monipuolinen valtakunnan-neuvos, ei kuitenkaan ollut perillä kuinka tytärtä oli kasvatettava, ja sitäpaitsi häneltä puuttui siihen halua ja aikaakin. Tyttönen kasvoi ja yleni erään sukulaisen talossa pääkaupungin huvien keskellä, ja pian hänestä levisi se maine, että hän oli pääkaupungin hienonmaailman kaunein impi. Nyt hän jo kuitenkin on ollut toista vuotta poissa voitonriemujensa näkymöltä ja viettänyt maaseudun yksinäistä elämää setänsä, laamanni Juhana Skytten luona Signildsborgissa. Syy tähän muuttoon mainitaan eräässä valtakunnanneuvoksen kirjeessä laamannille, josta kirjeestä me, romaanin kirjoittajan tavallisella kärtteliäisyydellä kerromme seuraavat kohdat:

"-- -- -- Kiitä minun puolestani rakasta kälyäni siitä, että hän suosiollisesti otti tyttäreni taloonne. Tyttö on kaunis -- äitivainajansa ilmetty kuva -- ja on sattunut sytyttämään täällä (Tukholmassa) useita nuoria sydämiä ilmituleen. Teeskentelemättömässä viattomuudessaan ei hän ole ymmärtänyt hallita nuorellista olentoansa: ympäristöllensä suomat hymyilynsä ovat aiheuttaneet ikäviä kohtauksia ja pahentavia huhuja. Niinpä äsken tapahtui että kapteeni X erään halpamaisen sanaharkan johdosta kolleeginsihteeri Y:n kanssa oli vähältä syöstä miekan hänen rintaansa ja ihan linnan portailla; oikeana syynä heidän vihaansa sanotaan olevan kilvoittelu tyttärestäni. Se on tytön arvolle halventavaa ja voi olla esteenä hyvälle naimiskaupalle. On siis välttämätöntä että hän tulee pois Tukholmasta. --"

Mainitsimme että Maria eräällä tanssin väliajalla näki joukon nuoria kavaljeereja ympärillään, mutta pidimme tarpeettomana mainita, että nämä kilpailivat lausuaksensa hänelle typeriä mielittelyjä. Hänen vieressänsä oli lasimaljakko, jossa kukki kaunis ruusupensas. Neitonen taittoi nupun ja kosketteli leikitellen sillä huuliaan.

-- Kaksi toisiaan suutelevaa ruusunnuppua! lausui heti eräs hänen tungettelevimmista ihailijoistansa. -- Neitiseni...

-- Neitiseni, virkkoi toinen, katkaisten edelliseltä puheen, -- lahjoittakaa minulle tuo kadehdittava nuppu, joka tuoksuu kahta vertaa paremmalta sitte kun te olette siihen hengittäneet. Lahjoittakaa se minulle, niin teette minut "kuolevaisista onnellisimmaksi".

-- Te ennätitte ennen minua, herra kreivi, lausui kolmas, muudan nuori mies, joka oli lukenut lakitiedettä Stjernhöökin johdolla, -- mutta jos kohtakin oikeutenne juriidilliselta kannalta _prior tempore potior jure_ [aikaisemmalla suurempi oikeus] periaatteen mukaan voipi olla suurempi, vetoan minä kuitenkin neiti Skytten epäämättömään oikeuteen lahjoittaa tuo ruusunnuppu kelle hän tahtoo.

-- Ja minä, lausui neljäs, -- heitän asian neiti Skytten sydämen ratkaistavaksi...

-- No, mitäpä sinä sanot? lausui Maria ja kääntyi kauniin nuorukaisen puoleen, joka seisoi muutaman askelen päässä piiristä, lopetettuaan vast'ikään keskustelun erään keski-ikäisen uljaan näköisen miehen kanssa, jota valtakunnan-neuvos Skytte samassa lähestyi.

-- Minä, vastasi nuorukainen ja kumarsihen kylmästi; -- minä en sano mitään. Minä en uskalla kilpailla näiden herrain kanssa.

-- Serkku yksin voi olla välittämättä sellaisesta lahjasta! lausui muudan ihailija; toiset yhtyivät siihen.

Mutta nuorukainen, joka todellakin oli Marian serkku, laamanni Juhanan poika Aadolf Skytte, käänsihen korollaan ja poistui, huomaamatta sitä varjoa, joka synkisti Marian kasvot, tai sitä katsetta, jonka Maria hänen jälkeensä loi -- katsetta, nopeata kuin tähdenlento ja kumminkin niin selvään ilmaisten tuskaa, loukattua ylpeyttä ja suuttumusta.

-- Kas niin, neitiseni, pyysi muudan kavaljeereista, -- ratkaiskaa nyt armossa kiistamme!

-- Epävarmuus on julmempi kovaa todellisuutta, vakuutti Stjernhöökin oppilas.

Marian posket olivat äkkiä käyneet kalpeiksi. Hän näytti olevan kahdenvaiheella siitä, kelle hänen tuli suoda onni saada tuo usein mainittu ruusunen, ja antoi sen sillävälin ikäänkuin sattumaltaan pudota maahan ja poistui kohta sen jälkeen piiristä.

Kaikki kavaljeerit kumartuivat ottamaan maasta ruusua. Samassa soiton sävelet kumisivat taas kautta salin. Sjövikin isäntä tarjosi Marialle kätensä ja vei hänet tanssiin. Nuoret herrat kiiruhtivat itsekukin valittunsa luo tehdäksensä hekin samoin.

Mies, jonka kanssa Aadolf Skytte äsken jutteli, oli eräässä suhteessa illan sankari, niinkuin Maria Skytte oli illan sankaritar. Ensi kerran häntä nähtiin tässä seurassa, vaikka monet läsnäolijoista olivat olleet tilaisuudessa nähdä häntä pääkaupungin ylimysten saleissa. Hänen korkea vartalonsa, jonka kaikissa liikkeissä ilmeni täydellistä miehevyyttä, näyttäytyi enin edukseen siinä mustassa puvussa, joka hänellä oli yllään; puvun tavattomaan yksinkertaisuuteen yhtyi yhtä tavaton rikkaus, sillä koristeettoman ihotakin napit edessä olivat mitä puhtaimpia timantteja, ja miekan kahva oli silailtu jalokivillä. Pronssinkarvainen iho, joka ilmaisi miehen kauan eläneen paljaan taivaan alla ja elementtien välittömän vaikutuksen alaisena, ei tekovalaistuksessa näyttänyt ruskeita viiksiä ja tukkaa vaaleammalta. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillansa kuvastui joskus, vaikkei tuokiota kauemmin, kyllästymistä elämään; katse sen sijaan aina ilmaisi omaan itseensä taipunutta, tyventä ja voimallista henkeä.

Se mies oli Vanloo, valtakunnan-neuvos Skytten erakkomajan nykyinen omistaja ja niinmuodoin Sjövikin ja Signildsborgin herrojen naapuri.

Valtakunnanneuvos Skytten kanssa rinnatusten lähti hän salista, jossa hän vaan oli ottanut osaa kävelytanssiin, jolla seuran vanhemmat jäsenet alottivat tanssiaiset, ja joissa hän oli ollut itse emännän, rouva Agnes Draken kavaljeerina.

Hän pysähtyi kynnykselle kahden huoneen välille, joista toisessa ylhäisimmät naiduista naisista olivat istuutuneet Agnes rouvan kummallekin puolelle korusohvaan, jonka selkämystää koristi Draken suvun vaakuna. Puhellessaan antoi Vanloo ikäänkuin sattumaltaan katseensa joskus viivähtää siellä; hän näytti silloin vaipuneen jonkinlaiseen mietiskelyyn, ja valtakunnan-neuvos sai vilkkaisiin kysymyksiinsä hajamielisiä vastauksia.

Naisilta ei jäänyt huomaamatta, ettei Agnes Drake sinä iltana ollut tasainen mieleltään, sekä ettei hän kaikin ajoin voinut sitä salata. Mutta he arvelivat salaa tämän johtuvan hänen tottumattomuudestaan _les honneurs'in_ tekemiseen (emäntänä olemiseen) niin upeassa seurassa: hän oli kasvatettu syrjäisessä maaseutupaikassa, käynyt harvoin pääkaupungissa, ei koskaan hovissa ... ihmekö siis, jos olo tuntui hänestä tukalalta semmoisessa tilaisuudessa kuin tämä oli! Hienot ylhäiset rouvat kokivat hyväntahtoisesti vaikuttaa hänen mieleensä rohkaisevasti kertomalla mitä ystävällisimmällä tavalla päivän pikku tapahtumia pääkaupungista; kertoivat arvostelevaisesti kreivitär De la Gardien uusimmasta puvusta, komeudesta eversti V:n hautajaisissa sekä monesta muusta, mikä oli täysin edellisen arvoista. Agnes kuunteli väkinäisellä tarkkuudella ja hymyili toisinaan, mutta hymyily oli ponnistettua.

Kenties oikeana syynä Agneksen milloin alakuloiseen, milloin kiihottuneeseen mielentilaan ei ollut muu kuin satunnainen pahoinvointi ... ja saman pahoinvoinnin oireita lienee ollut sekin, että hän äkisti punastui, kun hänen tyttärensä, kaunis viisivuotias tyttönen, lapsellisella uteliaisuudella lähestyi Vanloota ja Vanloo otti lapsen syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Sen huoneen vieressä, jossa rouvat oleskelivat, oli vähäinen työhuone, jossa kaksi ikäpuolimiestä istui vilkkaasti puhellen. Toinen oli laamanni, vapaaherra Juhana Skytte, toinen seurakunnan kirkkoherra, pastori Svenonius. Kasvojen piirteissä oli laamanni Skyttessä lähemmin tarkastellessa vähän veljensä valtakunnan-neuvoksen näköä, mutta samalla oli ihan vastakkainen luonteenlaatu aikojen kuluessa painanut tähän niin erilaisen leiman, että suvunnäköisyys oli melkein huomaamattomiin haimennut. Laamannin ulkomuoto ilmaisi tunnottomuutta lähentyvää tylyä luonnetta, kohtalaista ajatuskykyä, mutta jäykkyyttä ja suoruutta. Ellei viimeksi mainittua ominaisuutta olisi selvästi kuvastunut hänen kasvoistaan, olisivat ne tuntuneet vastenmielisiltä ja töykeiltä. Hän oli tunnettu oivana taloudenpitäjänä, ankarana ja oikeutta harrastavana isäntänä ja tuomarina ja etenkin hurskaana kristittynä. Kirkossakäyntiä ei hän koskaan laiminlyönyt ja joka sunnuntai-ilta piti kirkkoherra Svenonius sitäpaitsi rukoukset ja saarnan hänen talossaan perheelle ja kartanon väelle. Hänen parahin ystävänsä oli samainen pappismies. Heidän puhettansa häiritsi silminnähtävästi Vanloon ja valtakunnan-neuvoksen läheisyys. Svenonius loi heihin kumpaankin synkän katseen, pudisti päätään ja hiljensi äänensä kuiskaavaksi. Vanloo, ollen hollantilainen synnyltänsä, oli luultavasti Kalvinin opin tunnustajia ja maallismielistä valtakunnan-neuvosta, jonka mielipiteitä uskonnon asioissa salaa epäiltiin varsin löyhiksi, piti sekä hänen veljensä että kirkkoherra miltei antikristuksena.

Vanloo huomasi läsnäolonsa häiritsevän keskustelua ja siirtyi muihin huoneisiin, joissa iäkkäämmät herrat, suurempiin ja vähempiin ryhmiin hajaantuneina, joivat ja haastelivat valtio-asioita.

Heti hänen mentyään, jatkoi Svenonius puhettansa siitä, mihin se oli katkennut:

-- Neuvoni on siis, sanoi hän, -- että vakaasti varottaisitte poikaanne lukemasta senkaltaisia jumalattomia kirjoja.

-- Minä otan ne pois Aadolfilta, vastasi laamanni rypistäen kulmakarvojaan.

-- Perkele hiipii meidän päivinämme ympäri moninaisissa kavalissa eri muodoissa, jatkoi Svenonius; -- luulisi viimeisten aikojen jo olevan tulossa. Ei siinä kyllin, että hän oppimattomien joukosta valloittelee yhä useampia sieluja ja viettelee heitä mitä julmimpaan jumalattomuuteen, tekemällä heidät taitaviksi hornan tempuissa ja petoksissa, vaan keksiipä hän saaliinsa maallisesti oppineidenkin joukosta, joista tuo Cartesius, jonka myrkkyä poikanne on imenyt vereensä, on todistuksena; hänen miekkansa kaataa monet kirkkomme etevimmistä kamppailijoista...

-- Kuka olisi uskonut, että kunnioitetun piispamme, itse Johannes Matthiaenkin [Strängnäsin piispa, puuhasi sovinnon aikaansaamista lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä] piti joutua sellaiseen vääräuskoiseen eksytykseen? sanoi laamanni huoaten.

-- Hän on auttamattomasti kiedottu vihollisen pauloihin, sanoi Svenonius syvällä äänensoinnulla. -- Hänen seurakuntaan levittämänsä _Öljypuunlehvät_ [piispa Matthiaen toimittama uskonnollinen aikakauslehti] ovat tulleet riidankaunaksi, lusteenkylvöksi vehnäpeltoon. Mutta odottakaa, armollinen herra! Me kaikki, jotka olemme uskollisesti valvoneet Herran lipun ääressä, vyötämme näinä päivinä itsemme sanan ja toiminnan kaksiteräisellä miekalla ja astumme taisteluun. Me karsimme pois viinipuun kuihtuneet oksat, me nyhdämme rikkaruohot maasta ja poltamme ne tulessa. Sotahuuto kaikuu yli meren luoksemme Saksanmaalta taistelevan seurakunnan keskuudesta. Tämä seurakunta on alkanut työnsä siellä ja käy saatanata vastaan, missä se röyhkeimmin ja valkeuden enkelin haamuun pukeumatta uskaltaa näyttäytyä. Luuletteko, armollinen herra, että meidän itsekkäässä varmuudessa ja paatumuksessa on hylättävä ne apuneuvot, joihin näiden uskonveljiemme on täytynyt turvata estääkseen uhkaavata virtaa tulvimasta heidän ylitsensä? Katso, he pystyttävät polttorovioita Leviatanin lempilapsille, noidille ja velhoille, ja hävittävät heitä tulella, niinkuin Herra hukutti epäjumalanpalvelijat Sodomassa ja Gomorrassa.

-- Mutta, muistutti laamanni, -- eikö raamattu sano pahuuden ruhtinaasta: _Jos hänen tykönsä mennään miekalla tahi keihäällä, aseilla tahi haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa tottele enämpi kuin kortta, eikä vaskea enämpi lahopuuta_. Maalliset aseet eivät mielestäni siis ole ne, joita hän pelkää, joilla hänen valtansa voidaan kukistaa...

-- _Ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on tehty, pelkäämättömäksi_; mutta ei hän kuitenkaan saa vietellyksi _sydäntä, joka on kova niinkuin kivi, ja niin vahva kuin alimmainen myllynkivi_: siihen ei hänellä ole valtaa. Ja hänen lahkonsa on lain miekka saavuttava. Te, armollinen herra, tunnette paraiten itse, kuinka oma maallinen lakimme tuomitsee ne, jotka hornan konsteihin ryhtyvät. Me olemme molemmat, te ja minä, kumpikin alallamme Siionin vartijoita, ja velvollisuutemme on ottaa ajasta vaari. -- -- -- -- --