Chapter 29

Sitten Vanloo istuutui sohvaan äidin ja sisaren väliin pidellen heidän käsiänsä omissaan ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita isänkodista lähtönsä jälkeen. Hän kertoi vilkkaasti kohtauksen toisensa jälkeen vaiherikkaasta elämästään: he kuuntelivat, kyselivät, elivät hänen maailmassaan, ottivat osaa hänen töihinsä, vaivoihinsa, seikkailuihinsa ja iloihinsa, ja Inkeri keskeytti hänet usein huomauttaakseen älykkäästi, elävällä vakaumuksella jostakin sisäisestä, Kaitselmuksen tarkoituksia todistavasta yhdysrenkaasta tässä kirjavain tapausten ketjussa. Mutta kun Vanloo oli kuvaillut elämäntarinansa, oli Inkerin vuoro kertoa omansa, ja niin kuluivat yön hetket huomaamatta, kunnes loppuun palaneet vahakynttilät muistuttivat, että nuo kysymykset, joihin ei väsytty vastaamasta, ja nuo vastaukset, jotka johdattivat yhä uusiin kysymyksiin, oli viimein keskeytettävä. Vanloo vei Inkerin ja Ellin heitä varten järjestettyyn makuukammioon ja jätti heidät nauttimaan lepoa, jonka jälkeen he heräisivät elämänsä uuden, onnellisemman vaiheen ensimmäistä päivänkoittoa tervehtimään.

Eerikki erosi pienen perheen piiristä luvattuansa saapua jälleen seuraavana päivänä Vanloon luo. Tämä meni makuuhuoneeseensa. Aamunsarastus hohti jo akkuna verhojen poimujen läpi, mutta Vanloo ei tuntenut unentarvetta; hän ei malttanut uhrata tiedottomaan unenhorrokseen vähääkään niistä hetkistä, joita hän piti elämänsä onnellisimpina. Ennenkuin melu ja hyörinä ilmoitti väkirikkaan kaupungin heränneen uuden päivän toimeliaisuuteen, saapui Sigurd. Hän oli tottunut minä vuorokauden hetkenä tahansa astumaan isäntänsä luo, milloin hänellä oli tärkeitä ilmoitettavia tälle. Nyt hän palasi kertoaksensa hankkeestaan Scyllaa vastaan.

-- Haa, kapteeni, sanoi hän, -- taaskaan ette koko yössä ole ummistanut silmiänne! Te nukutte vähemmän kuin lintu metsässä. Mutta jos olette valvonut sitä varten, että näkisitte minun tähän aikaan tuovan Draken silmäinne eteen, niin olette valvonut suotta. Niin, kapteeni, jatkoi Sigurd ja iski lakkinsa pöytään, -- konna on luistanut ankeriaan tavoin käsistämme. Harmillista se on, mutta sille en mitään taida. Päätökseksi tulee, että meidän täytyy aavalla merellä ottaa hänet kiinni. Kuulkaahan ... mutta, saakeli soikoon, te hymyilette, kapteeni! No, ellei vastoinkäyminen olekaan niin suuri, että sentähden kannattaisi hirttäytyä, niin ei sille toiselta puolen saisi nauraakaan. Me emme minuuttiakaan vitkastelleet: käytimme sekä purjeita että airoja, ja miehet soutivat hiki hatussa, mutta sittenkin tulimme liian myöhään, kuinka harmillista! vain muutaman hetken myöhästyimme, ja siksi palaamme nyt tyhjin käsin...

-- Me otamme hänet sitten aavalla merellä kiinni, sanoi Vanloo. -- Mutta ennenkuin kerrot, miten yksi vanki jäi käsiisi tulematta, niin minä kerron, miten kaksi muuta vankia on joutunut minun käsiini...

-- Mitä tarkoitatte, kapteeni?

Vanloo kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt äitinsä ja sisarensa. Sigurd syleili häntä ja unohti iloissaan ja hämmästyksessään koko Scyllan tapauksen, kunnes Vanloo vihdoin muistutti häntä siitä.

-- Ei, ei, nyt annamme Draken olla hiidessä, kapteeni, lausui hän, -- missä ovat äitinne ja sisarenne? Minä tahdon nähdä heidät.

-- Kärsivällisyyttä, ystäväni!... Tottahan sallit heidän levätä sen aikaa, kun annat raporttisi... Mitenkä Scyllan laita nyt on?

-- Scyllan laita on kyllä hyvin; se huuhtoo vapaana ja eheänä ryntäitään Itämeren aalloissa. Olkoon menneeksi, kapteeni, minä kerron miten siinä kävi. Me lähestyimme navakasti soudettuamme Scyllan ankkuripaikkaa. Oli niin pimeä, että vaivoin erotimme mitään maamerkkejä, mutta juuri kun olimme ottaneet purjeet sisään, käärineet hankatapit, laittaneet aseet kuntoon ja viidellä veneellämme rinnatusten lähennyimme sitä paikkaa, missä tiesimme laivan olevan, juolahtaa kuulle mieleen ensikerran koko matkallamme näyttää pyöreätä naamaansa kahden pilvenhattaran välistä. Me näimme prikin edessämme kolmen kaapelinmitan päässä iso- ja märssypurje levällään mennä puhkaisevan hyvää vauhtia navakassa tuulessa, ja seuraavassa tuokiossa olivat kaikki purjeet ylhäällä. Että priki myös oli huomannut meidät, sen havaitsimme pian, sillä miehistö kajahdutti uhmaavia hurraahuutoja, joihin emme jättäneet vastaamatta. Soudimme kahta innokkaammin.

-- Malta, keskeytti Vanloo, -- tottahan muistit käskyni: yllätettävä, ei avonaisesti hyökättävä?

-- Ai, sanoi Sigurd, -- Blackwell oli siis oikeassa. Hän muisti kapteenin käskyn paremmin kuin minä, sillä hän intti vastaan, kun minä komensin hyökkäykseen. Mutta minä ymmärsin kapteenin käskyn näin: yllätettävä tai hätätilassa avonaisesti hyökättävä. Olkoon, minä rohkaisin miehiäni, me tulimme lähemmäksi prikiä, joka aloitti tuiman muskettitulen meitä vastaan, mutta me lähenimme sittenkin. Puolentoista kaapelinmitan päässä he tervehtivät meitä peräkanuunoillaan, sattumalaukaus särkee oikeanpuolisen veneen niin pahasti, että se vajoaa ja...

Vanloon kasvot synkistyivät.

-- Menikö meiltä miehiä? kysyi hän.

-- Kapteeni, ne otettiin kaikki kahteen lähimpään veneeseen, ei ainoatakaan mennyt pohjaan. Mutta kun kuulin Draken miesten hurjasti huutavan ja ilkkuvan onnettomuuttamme, ajattelin vain jatkaa ajoa. Sillä välin kuin Blackwell ja Leclerc pelastivat miehistön rikkiammutusta veneestä, sousimme minä ja Bergman vihollista vastaan. Hankkiuduimme laskemaan veneemme sen viereen, kun se samassa kääntyy ja laskee tuulen alle; meidän täytyi peräytyä, ja samassa piiloutuu kuu taas pilvien taakse, aivan kuin olisi arvellut hyvinkin suorittaneensa työnsä. Oli pimeä kuin säkissä, vihuri kiihtyi, ja minä aloin oivaltaa, että oli turha vaiva jatkaa yritystä. Annoin siis merkin kääntyä, vaikka se olikin raskasta. Konnat ovat päässeet käsistämme, meillä on kaksi haavoittunutta ja olemme hukanneet yhden laivaveneen; siinä koko vaurio, kapteeni.

-- Emme ainakaan voi kiittää sinun viisauttasi siitä, ettei asia päättynyt vielä pahemmin.

Vanloo vaikeni ja mietti itsekseen.

-- En voi päästää tilaisuutta käsistäni, sanoi hän. -- Minun täytyy koettaa saada hänet kiinni, ennenkuin hän pääsee pujahtamaan pois Itämereltä. Olen askel askelelta seurannut sen miehen perikadon tietä. Onnetar ei ehkäissyt tuumaani salliessaan salaliittolaisen päästä pakoon; tiesin, että kun vehkeilijä oli menettänyt pelinsä, aloittaisi merirosvo uuden. Kenties hän on siis kuoleva häpeällisesti, niinkuin hän elänytkin on, ja päivänvalo kirkastaa lopun elämänurasta, joka tähän saakka on piillyt läpitunkemattomassa pimeydessä. Kenties sitten, kun olen ottanut hänet vangiksi, myöskin saan ne todistukset, joiden puutteessa en ole voinut hallitukseni ohjeitten mukaan vaatia miehen päätä, miehen, jolla on ylhäinen nimi, arvossapidetty yhteiskunnallinen asema ja jonka maineeseen ennen ei ole minkäänlaista varjoa sattunut. Sigurd, minä nousen jo tänä päivänä Algernon Sidneyhin, ja ennenkuin nouseva aurinko jälleen on vaipunut näköpiirin taa, on vainoretkeni merirosvoa vastaan alkanut.

-- Mutta, kapteeni, äitinne ja sisarenne!

-- Viimeistään kahden viikon kuluttua on tämä risteily päättynyt. Jos en sitä ennen ole kohdannut häntä, on hän päässyt valtamerelle, ja vain verijäljet, jotka hän tiellensä jättää, voivat ohjata minua hänen jälkeensä. Äitini ja Elli jäävät siksi aikaa tänne talooni Hollannin lipun ja oman mahtini turviin. Ja vaikka he näyttäytyisivät maailmallekin, niin kukaan ei uskaltaisi hätyyttää vieraan mahtavan vallan edustajan äitiä ja sisarta. Tahdon kuitenkin, että salaisuus toistaiseksi pysyy salaisuutena... Sinä lähdet siis laivaan ja käsket Blackwellin laittaa kaikki kuntoon risteilyämme varten. Tule sitten takaisin, niin vien sinut kalliitten omaisteni luo.

Sigurdin mentyä Vanloo istahti kirjoittamaan De la Gardielle kirjettä, jossa hän ilmoitti sulan sattuman kautta saaneensa tiedon Draken aikeista, ja teki siinä määrin selkoa eilispäivän tapauksista, kuin hänen tuumiinsa soveltui. Vanloo osoitti, että koko meteli oli erään kunnianhimosta ja vihasta ylhäisaatelia kohtaan hullaantuneen miehen epätoivoinen koe saada aikaan vallankaappaus. Hän koetti näyttää toteen, ettei se ollut sen läheisemmässä yhteydessä herttuan samanaikaisten toimien kanssa, kuin että Drakea halutti herttuan tietämättä käyttää niitä tyhmänrohkean tuumansa auttamiseksi. Vielä hän viittasi valtiosäätyjen kesken vallitsevaan eripuraisuuteen, kaikkialla ilmenevään vihaan aatelistoa, nurinaan hallitusta vastaan ja monessa osassa maata vallitsevaan hätään ja kehoitti sen johdosta pitämään asian todellisen tilan mitä tarkimmin salassa. Esimerkki saattaisi muuten tarttua. Kapina ei tosin jäisi tulematta pääkaupungin asukasten tietoon, mutta sitä pidettäisiin epäilemättä jonakin roskaväen vähäpätöisenä yrityksenä päästää vangit irti linnan vankilasta, semminkin jos linnan palvelusväki olisi sitä mieltä. Lopuksi Vanloo ilmoitti, että syy, miksi hän ei suullisesti lausunut kreiville ajatuksiansa, vaan teki sen kirjeellisesti, oli se, että hän aikoi muutaman tunnin päästä lähteä merimatkalle, jolta hän viimeistään kahden viikon kuluttua palaisi Ruotsin pääkaupunkiin.

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Vanloo ryhtyi heti puuhiin järjestääkseen Inkerin ja Ellin olon turvalliseksi ja mukavaksi poissaolonsa aikana. Lukuisa ja luotettava palvelusväestö oli jätettävä vartioimaan taloa, portit pidettävä lukossa ja Hollannin lippu nostettava kattotankoon. Kun naisia halutti lähteä ajelulle, oli heidän käytettäväkseen tarjottava umpivaunut. Niinikään pidettiin huoli tarkoituksenmukaisista vaatteista. Talonväelleen Vanloo ilmoitti, että Inkeri ja Elli olivat hänen äitinsä ja sisarensa ja niinmuodoin talon valtiattaria. Eerikille hän jätti hallitukselle annettavaksi sinetöidyn kirjeen, jossa hän teki tiettäväksi heidän sukulaisuussuhteensa häneen ja ilmoitti, että he olivat Hollannin lähetystön suojeluksessa. Tämä kirje tuli Eerikin esittää siinä tapauksessa, että Inkerin ja Ellin turvapaikka tulisi tiedoksi ja heitä lain nimessä vaadittaisiin luovutettaviksi.

Eerikki ilmaisi nyt pelkonsa Aadolf Skytten suhteen, mutta Vanloo vakuutti, että ei ollut mitään pelkäämistä.

-- Mitäpä voisi tapahtua sen pahempaa, kuin että nuorukainen otetaan kiinni ja viedään takaisin vankeuteen? Jos niin käy, menette hänen luoksensa, kerrotte hänelle, mikä onnellinen käänne on tapahtunut hänen turvattiensa oloissa, ja vakuutatte, että hän kohdastansa voi luottaa minun apuuni. Nuori Skytte saattaa olla huoleti. Minun vaikutukseni tämän maan valtamiehiin on vahvalla perustuksella, ja elleivät he kohteliaisuudesta ja kiitollisuudesta ota toivomustani kuuleviin korviinsa, niin täytyy heidän tehdä se pelosta, sillä minä olen seurannut heidän vehkeitänsä tarkemmin kuin kukaan muu.

Lopun aamupäivästä Vanloo vietti äitinsä ja Ellin seurassa. Hän oli sanonut heille, että tähdellinen asia vaati hänen poissaoloaan, ja rauhoittanut heitä vakuuttamalla, että hän lyhyen ajan kuluttua palaisi takaisin.

Holhojahallituksen ja neuvoskunnan herrat pitivät Vanloon neuvoa hyvänä ja verhosivat salaperäisyyden huntuun koko epäonnistuneen vallankaappausyrityksen. Se ei kuitenkaan estänyt heitä ryhtymästä varokeinoihin ja panemasta tiedusteluita toimeen, sillä he epäilivät yhtäkaikki, ettei Drake ollut yksin puuhassa. Ensihetkessä olivat heidän ajatuksensa kääntyneet Pentti Skytteen, ja muutamat herrat valtaneuvokset riensivät heti mellakan loputtua hänen asuntoonsa toivoen saavansa siellä ilmi jotakin suurenmoista. Mutta heidän tullessaan herra Pentti makasi sikeässä unessa, yömyssy korvilla, ja kun he kertoivat, mitä oli tapahtunut, niin ei kukaan ollut hämmästyneempi kuin hän. Hän oli tuota pikaa pukeissa, riensi takaisin istuntosaliin ja otti innolla osaa sen läksytyksen laatimiseen, joka seuraavana päivänä oli annettava herttualle. Herra Pentin taito läksytysten laatimisessa oli tunnettu ja tunnustettu: pääkohdissaan seurattiin hänen saneluansa, eikä hän suolaa ja pippuria sepustuksessaan säästänyt.

Seuraavana päivänä koottiin kaksi lähetystöä, toinen valtaneuvoskunnan, toinen neljän valtiosäädyn puolesta, joiden tuli juhlallisesti marssia herttuan luo, viedä läksytys perille, vaatia häntä allekirjoittamaan jonkinlainen vakuutus, että hän luopuu kaikista paikanvaatimuksistaan holhojahallituksessa, ja jos hän kieltäytyy, uhata häntä maanpaolla. Kysymys oli nyt, kuka läksytyksen lukisi julki Hänen Korkeudelleen, ja valituksi tuli, joko sitten sattumuksesta tai salaisesta sopimuksesta, herra Pentti Skytte. Tämä näytti iloista naamaa huonossa pelissä eikä pyytänyt päästä vapaaksi luottamuksesta. Hän luki kirjoituksen terävällä äänellä, mutta hänen viekas ilmehikäs katseensa tarkasteli kaiken aikaa suuttunutta ja säikähtänyttä ruhtinasta, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

-- Suokaa anteeksi, Teidän Korkeutenne, mutta, kautta Jupiterin, minut on pakotettu näyttelemään tätä osaa, ja jos nyt vain otatte kiltisti ojentuaksenne, niin olemme onnellisesti pelastuneet epäluulosta ja saatamme sopivassa tilassa aloittaa uudelleen vanhan pelin, ellette ole kyllästynyt siihen.

Hänen Korkeutensa raivosi hetken aikaa, puhui väärinkäsitetyistä aikeista, petollisista ystävistä (mainitsematta kuitenkaan herra Pentin nimeä) j.n.e., mutta taipui allekirjoittamaan vakuutuksen, jonka jälkeen hän suoraa päätä lähti pääkaupungista ja matkusti Stegeborgiin.

-- Vanloo, mutisi herra Pentti, kun hän kotiin tultuaan istui nojatuoliinsa ja aukaisi Pliniuksen luonnonhistorian siltä kohden, johon oli viimeksi pannut merkin, -- Vanloo? Se mahtanee olla Belsebub itse. Mitenkä hän on voinut sekaantua tähän peliin ja tuntea iloa tuumamme ehkäisemisestä, sitä en käsitä, enkä vähästä hinnasta mene siitä selvää onkimaan. Niinpä täytyy sittenkin olla jokin vielä viekkaampi pää, vielä terävämpi silmä kuin Pentti Skytten. Minä luulin päässeeni selville hänen sisimmistä salaisuuksistaan, mutta hänpä onkin lukenut minun tuumani, lukenut ne, pelkäänpä, aivan kuin kämmeneltään... Minä alan tulla vanhaksi, sanoi hän huoaten ja nosti peruukin päästään sekä katseli harmaantuvia hiuksiaan peilistä. -- Ei, ei, on jo aika luopua politiikasta ja antautua stoalaisen viisauden viljelijäksi...

_Gaudia pelle, Pelle timorem, Nec dolor adsit Spemque fugato_.

[Häädä ilo ja pelko, suru ja toivo sydämestäsi!]

XVIII.

Merellä.

Sumu oli hälvennyt ja taivas alkanut seestyä. Huomenkoitto levisi ulapalle, itäistä taivaanrantaa punerrutti rusko, joka himmeänä kajastuksena heijastui harmahtavalla vedenpinnalla ja Scyllan valkoisilla purjeilla. Drake seisoi perässä lippuarkun luona, hänen vierellänsä Ruys ja ent. Upsalan ylioppilas Ligelius, toinen luutnantti laivassa. Miehistö oli kannella. Drake paljasti päänsä ja puhui:

-- Toverit, maankamara ja entinen elämämme ovat takanamme, meri ja tulevaisuus edessämme. Minä olen teitä jo koetellut, minä tunnen teidät ja tiedän, ettei kukaan teistä kaihomielin katsele taaksensa, siihen, minkä hän jättää. Me pudistamme päältämme kaiken entisen, nimemme, muistomme, ne siteet, jotka ovat kytkeneet meidät yhteiskuntaan ja sen sortaviin, vääriin lakeihin. Me muodostamme valtion omassa keskuudessamme: sorron palkitsemme kostolla. Toverit, jos olette ymmärtäneet sanani ja hyväksytte ne, niin vastatkaa!

-- Olemme, hyväksymme! huusivat useimmat ja heiluttivat hattujaan.

-- Hyvä, minä olen siinä tapauksessa kapteeninne. Nimeni keskuudessanne on Becker. Minä johdan teidät iloisiin seikkailuihin, nautintoihin ja rikkauteen. Te jätätte kohtalonne minun käsiini. Minä ohjaan sitä kuin mies, ja voi minua, jos petytte! Mutta suostumuksenne täytyy olla vapaaehtoinen. Jos sentähden katsotte paremmaksi kulkea miehistönä rihkamalaivassa Tukholman ja Amsterdamin väliä kahden guldenin pestillä ja kohtuullisella läski- ja herneannoksella, niin minä vetäydyn syrjään ja jätän päällikkyyden tälle arvossapidetylle kauppiaalle Sakari Jansenille, joka seisoo vieressäni.

-- Ei, eläköön kapteeni Becker! huusi miehistö.

-- Kuulen, että ymmärrätte minua, ja koska siis olemme samaa mieltä, niin tahdon tässä äsken Sakari Janseniksi kutsumassani miehessä esitellä teille lähimmän alipäällikköni, jota olette velvolliset ehdottomasti tottelemaan, niin kauan kuin hän toimii minun käskystäni. Toverit, tämä mies on Ruys, meren vapaa lapsi nuoruudestaan lähtien.

-- Me tunnemme hänet hyvin, sanoi joukkueen kaksi ikämiestä. -- Olemme purjehtineet sekä hänen että Tomkinsin johdolla.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Drake ja puristi näiden vanhojen merisissien kättä. -- Meillä ei siis ole pelkästään vasta-alkajia mukanamme.

-- Ja tämän nuoren, mutta kokeneen miehen, jatkoi hän, osoittaen ent. Upsalan ylioppilasta, -- olen Ruysin puoltolauseella valinnut toiseksi alipäällikökseni. Hänen nimensä ... mikä se olikaan? lisäsi hän kääntyen tämän puoleen.

-- Nimeni on milloin mikin, katsoen siihen asemaan, joka minulla yhteiskunnassa tai sen ulkopuolella on, vastasi ent. ylioppilas; -- tätä nykyä on nimeni Feliks, sillä olen tavattoman onnellinen. Miehistö tuntee minut jo sillä nimellä: muuta ei tarvita.

-- Ja nyt, miehet, täytämme maljat ja tervehdimme nousevaa aurinkoa ja juomme toiveittemme täyttymiseksi... Ruys, pidä huoli miehistön kestityksestä, mutta valvo myös järjestystä! Purjehtiessamme en kärsi mitään hurjastelua.

Aadolf Skytte oli kuunnellut tätä puhetta nojautuen isoon mastoon. Hän meni nyt Draken luo. Tämä pani kätensä hänen olalleen ja lausui:

-- Tulkaa mukaani! Minä olen nyt käytettävissänne.

Aadolf seurasi Drakea peräkajuuttaan, missä he kauan keskustelivat.

Toinen luutnantti, joka oli innokas soittelija ja kantoi aina huilua mukanaan joko takin taskussa tai vyössä pistolien vieressä, piti hurautettuaan kurkkuunsa pari kolme pikarillista viiniä puheen, kehuen kerskuvassa äänilajissa miehistön ravakkaa käytöstä taistelussa takaa-ajavaa venekuntaa vastaan, jonka jälkeen hän nouti Ruysin ja hänen yhteisestä kajuutastaan jonkinlaisen kielisoittimen ja sitä näppaillen lauloi merirosvolaulun:

Ihmistelmeest' ikävästä, mailman hälinästä kauas meren lainehille lähden vapautta henkimään! Vapaana kuin taivaan pilvi kiidän myrsky-ilman teitä maahan, mikä kaukaa siintää uljahalla matkallain.

Minne mennään, tahdot tietää. Käännä, minne myrsky kutsuu, minne aalto ajelehtii, itään, länteen, minne vaan: missä revontulet leimuu Zemlan hyisten templein päällä, taikka missä taukoomatta kevät ihmisillä on.

Tuhat ukkostulta lyököön taivaankannen kaikin puolin, peittyköön vain paksuin pilvin näköala kaikkineen, laiva heilukoon kuin lastu: sitä riemuisempi mieli! Älä, Luoja, lännen leyhkää tuo, vaan myrsky hirmuisin!

Kaikki tyyni tähtein tuike sammukoon! Mä ruorin varaan annan onnen'... Raivoo, aalto! Purjeen povi, pullistu hirmumyrskystä kuin immen lumenpuhdas povi paisuu, milloin ensilemmen liekin illan haaveet sytyttää.

Heijaa, pojat potrat, hurjat, paheen orjat kalvasposket! Aallot huuhtoo kuumaa otsaa, juomingeissa juopukaa, kunnes rauhattomat sielut pelastaa hain kita hirmu. Nauttikaa, upottakaamme elon hätä hekumaan!

Merirosvo! Myrsky puistaa taivaankantta; meri pauhaa, hyöky hyökkää halkeimista, laivan liitteet koitellen. Joka lauta ryskää, ruskaa; vaan sä immen syleilyissä, hekumassa, hurmoksissa pilkkaat kuolemaa ja juot.

Haa, sä kokenut, sä naurat kuten huuhkain raunioissa, ja sä puistat valkopäätäs, suurten syntein painamaa. Tajuun mykän vastaukses; kolkko katsees kyllin lausuu: "Sielun tuskaa ei voi poistaa mikään neste rypäleen."

Niin; mut elon taakkaa yksin arka kirotkoon. Päin pohjaa tuuli pilvet puhaltaapi. Mennään mukaan hurjapään! Tallataan maan vanhaa otsaa, Tellus-ukon valkotukkaa, pohjoisnavan jäitä, joita viel' ei kenkään tunnekaan.

Missä revontulet leiskuu, missä tähdet valaisevat maita, joilla kuolinliinat iät kaikki yllään on, missä kuolon kolkon mailla silmää ollut ei oo eikä ihmisääni yrittänyt synnyttämään kaiuntaa.

Missä aaltoin vaahto roiskii puoli vuotta pitkäss' yössä jättiläisiin, haamumaisiin, liikkuviin jäävuorihin, jotka ukkosina iskee vastaan toisiaan ja voittaa taikka häviää ja haihtuu aavain merten aaltoihin.

Sinne, veikot, siirtykäämme Tellus-ukon kiirehelle! Allamme näin nähdä saamme hitaat liikkeet Telluksen. Siellä viime maljan juomme syleilyssä tyttöjemme, kunnes kuolon kylmyys ruumiin hermot hyytää tykkänään.

Yhtä kauan kuin maan rataa eetteriset aallot huuhtoo, nähdään meidän hyiset ruumiit huipussa maan akselin muistopatsaina; ne kertoo tuhansille tähtösille haluist' aina häipyneistä, pettyneistä toiveista.

Lopetettuaan laulun hän löi soittimensa pirstoiksi reelinkiä vastaan.

Peräkajuutta oli tilava ja valoisa. Kahta seinää koristivat lehtiköynnösten muotoon ripustetut aseet; toisilla oli hyllyjä, joilla paitsi moninaisia tarve-esineitä nähtiin kirjoja ja työkaluja, mitkä todistivat, että Drake halusi tyydyttää alkemistista kiihkoaan merelläkin.

Molemmilla sivuseinillä oli sohva. Drake oli istahtanut toiselle ja Aadolf Skytte häntä vastapäätä.

Nuoren Skytten kasvot olivat melkein tuntemattomiksi muuttuneet: hänen ihonsa oli keltaisen kalpea, silmät kuopallaan.

Hän oli vaatinut Drakelta selitystä kuluneen yön tapauksista ja siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, sillä hän ei käsittänyt mitään, ja se, mitä hän aavisti, tuntui hänestä uskomattomalta.

-- Skytte, te näette edessänne miehen, joka ulkomuodoltaan on täydelleen sen naapurin näköinen, jonka lapsuudestanne asti olette tuntenut Sjövikin isännän, Kustaa Draken nimellä. Hän oli tunnettu ahkerana maanviljelijänä, hyvänä taloudenpitäjänä ja hiljaisena alamaisena ... miehenä, joka ei eronnut muista tavallisista ihmisistä missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän oli umpimielinen luonnoltaan, rakasti yksinäisyyttä ja että hänen huhuiltiin salaa harjoittavan kullantekoa. No niin, se mies on nyt riisunut valepuvun yltään ja näyttäytyy silmienne edessä sellaisena kuin hän on. Hänen kylmän ulkomuotonsa alle kätkeytyy hurjaa katkeruutta ihmisten viheliäisyyttä ja orjamieltä kohtaan, hehkuva viha sortoa vastaan, ja hänen sielussaan liikkui rohkeita rankaisu-, parantelu- ja uudestiluomisen tuumia. Se yö, joka vapautti teidät vankeudestanne ja onnellisen sattuman kautta saattoi teidät minun luokseni, on nähnyt ensimmäisen tuumani raukeamisen. Voimilla, joiden vähäpätöisyyttä oli korvaava niiden pikainen vaikutus, koetin kukistaa sen mielivallan, joka sortaa isänmaatamme...

Drake kertoi nyt, että hän vähälukuisen joukkonsa etunenässä oli hyökännyt linnaan vangitakseen holhojahallituksen ja valtaneuvoskunnan, jolloin hän myös avautti vankilan ovet; että yritys oli mennyt myttyyn ja että hän väkinensä pakeni tähän laivaan, jonka hän sitä tapausta varten oli pitänyt varalla.

-- Ja tässä näette minut nyt, jatkoi hän, -- henkipattona, miehenä, joka on jättänyt kotimaan ja kaiken sen, mikä hänen sydäntään siihen kiinnitti. Pakoon päässeelle maankavaltajalle pystytetty häpeäpaalu on ainoa muistopatsas, joka kansalle säilyttää sen nimen, jonka aikomuksena oli pelastaa samainen kansa tyrannien vallasta. Pitäisikö minun nyt surra niinkuin nainen, pitäisikö minun käsivarret ristissä epätoivoisena tuijottaa onneni raunioihin, pitäisikö minun ehkä vastuksetta antautua vihollisteni käsiin ja laskea pääni mestauspölkylle? Ei, leijona taistelee kuolemaansa asti, susi irvistelee viime hetkellä metsästäjälle, ei mikään luontokappalekaan anna vapaaehtoisesti lopettaa olemassaoloansa ... enkä minä tahdo taistelutta luovuttaa noille kurjille oikeuttani iloita auringon valosta ja taivaan vilppaista tuulista. Skytte, käsitättekö minua?

-- Käsitän, vastasi tämä, jonka silmiin Draken puhuessa oli syttynyt uusi loisto.