Chapter 28

Tuskin se oli tapahtunut, ennenkuin keihäitä, musketteja ja hattuja tuli portaiden ristikon takaa näkyviin. Huimapäinen joukko törmäsi eteenpäin tuulispään nopeudella, ja eteinen kaikui sen askelista ja aseitten kalinasta. Ensin tuli näkyviin kookas mies, kasvot mustan naamion peitossa. Hän oli johtaja itse. Miekka kädessä hän riensi väkensä etunenässä: koko hänen ulkonainen olemuksensa hattusulkien liikkeistä kannusten kilinään asti ilmaisi hurjaa päättäväisyyttä. Sivuilleen vilkaisematta hän törmäsi suoraa päätä eteisen läpi drabanttikammion ovea kohden.

Hän tarttui lukkoon. Ovi oli sisäpuolelta teljetty. Hän nosti jalkansa potkaistakseen oven säpäleiksi. Miehet seurasivat hänen kintereillään.

Mutta samassa ovi avattiin. Sisäänkäytävän salpasivat henkivartijat.

-- Eteenpäin, eteenpäin! huusi johtaja ja kohotti raskasta miekkaansa raivatakseen tietä.

Mutta ennenkuin hän oli askeltakaan lähestynyt peräytyviä henkivartijoita, oli mellakassa tapahtunut käänne. Hyökkääjien kimppuun hyökättiin äkkiä. Vanloo oli antanut merkin miehilleen. Keihäät tanassa he hyökkäsivät väijyksistä ja viskasivat hämmästyneet väkivallantekijät päistikkaa portaita alas.

Vastarintaa ajattelematta nämä lähtivät hurjasti pakoon, ja ennenkuin heidän hämmästynyt päällikkönsä huomasi, miten asiain laita oli, hänen miehistönsä, jättäen jälkeensä kaksi tai kolme kaatunutta, oli kadonnut, ja hän seisoi siinä yksin joka taholta vihollisten saartamana.

-- Laskekaa aseenne, valtionkavaltaja! Te olette vankini, Kustaa Drake! huusi Vanloo ja lähestyi naamioitua.

-- Drake! mutisi Sparre hämillään. -- Onko se hän?

Naamioitu, joka tuokion oli seisonut ikäänkuin kivettyneenä, teki suurta hämminkiä ilmaisevan liikkeen.

Samassa aukeni neuvoskammion ovi. Korkeat herrat tulivat, kummeksien outoa melua, ottamaan asiasta selkoa. Siinä he seisoivat, mykkinä ja ällistyneinä katsellen kohtausta, jonka menoa he eivät ymmärtäneet ja joka oli loppunut ennenkuin eversti Sparre ennätti tehdä syvän kumarruksensa ja senjälkeen avata suunsa kertoakseen heille ne vähät, mitä itse tiesi.

Naamioitu ojensi Vanloolle miekkansa ja vilkaisi ympärilleen.

-- Ehkä erehdytte, sanoi hän äänellä, jonka naamio teki käheäksi, -- minä olen vankinne, mutta ... kenties en ole se, joksi te minua luulette. Te olette Vanloo, seikkailija, kavala ystävä, vehkeilijä, mutta tässä ette ota Kustaa Drakea vangiksi.

Tätä lausuessaan naamioitu oli vetäytynyt muutaman askelen taaksepäin ja seisoi nyt erään eteisen ikkunan vieressä.

-- Minä tunnen teidät hyvin, jatkoi Vanloo -- ja olen tarkoin seurannut askelianne. Meillä on nuoruuden velkoja selvitettävänä toistemme kanssa.

Näin sanoen Vanloo tempasi vastustajansa silmiltä naamion.

Valtakunnan hallituksen ja neuvoskunnan herrat näkivät ilmeiseksi hämmästyksekseen edessään Sjövikin herran, Kustaa Draken kasvot. Ne olivat kalmankalpeat, mutta pelkoa tai hämmästystä niissä ei näkynyt, vaan pikemmin ivaa, uhkaa ja päättäväisyyttä.

-- Nuoruuden velkoja? virkahti hän katsoen syvään Vanloota silmiin ja antoi samassa viittansa pudota maahan. -- Minä en käsitä teitä... Mutta, jos niin on, on meillä tästä hetkestä lähtien enemmänkin keskinäistä selviteltävää ... mutta sen täytyy tapahtua toisessa paikassa ... tai ei koskaan...

Hämmästyksen huudahdus kuului kaikkien läsnäolevien suusta ... lasiruudut kilahtivat ... Kustaa Drake oli heittäytynyt ulos ikkunasta.

Temppu tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei kukaan ehtinyt sitä estää. Vanloo ensimmäisenä tointui hämmästyksestään. Hän riensi ikkunan luo ja kurkottui katsomaan.

Drake oli pudotessaan tarttunut ikkunanpieleen ja huolimatta lasisiruista, jotka pahoin leikkelivät hänen kätensä, laskeutunut sitä myöten alas. Pitäen toisella kädellä kiinni ikkunanreunuksesta ja nojaten jaloillaan muurista ulkonevaan rautaristiin hän riippui nyt kuilun päällä.

Drake katsoi alas. Sumu ja pimeys peittivät syvyyden hänen jalkainsa alla. Linnankaivannosta kuului ihmisäänten sorinaa, johon sekaantui nopeasti soutavien veneiden molskinaa.

Hän nosti merkkipillin huulilleen ja puhalsi. Sorina taukosi tuokion ajaksi. Ilmeisesti hänen vihellystänsä kuunneltiin. Vielä hetkinen, ja voimakkaasti ponnahtaen ulommaksi muurista, väistääkseen linnan ulkonevaa kivijalkaa, hän irroitti kätensä ja putosi linnankaivantoon.

Epätoivoinen peli, jolle hän oli pannut kohtalonsa alttiiksi, ei ollut vielä menetetty. Hänen tähtensä ei ollut vielä sammunut.

Hänen pakoilevat miehensä, jotka jo olivat ehtineet pelastua veneisiinsä, kuulivat ikkunan kilahtavan rikki ja sitten herransa merkkipillin äänen. Yksi noista veneistä, Scyllan laivapursi, oli juuri puheenaolleen ikkunan kohdalla ja oli parhaiksi poistunut siitä muutaman kyynärän päähän, kun jo ihmisruumis pudota molskahti veteen ja vesi vaahdoten pärskyi kauas ympärille. Airot ojennettiin, pää tuli laidan luona näkyviin, ja tuossa tuokiossa oli Drake hypähtänyt veneeseen.

-- Emmepä erehtyneet ... herra Kustaa Drake se on, sanoi Scyllan toinen luutnantti. -- Terve tulemastanne yläilmoista tänne taas. Hiisi vieköön, herra, jos joudutte satimeen, niin osaattepa te nurinniskoin luiskahtaa siitä poiskin.

-- Pian airoihin! huusi Drake ja tarttui peräsimeen.

-- Siitä ei teidän tarvitse meitä muistuttaa, herra. Meitä ei haluta jäädä tänne, sillä paholainen on kaiketi kintereillämme... Ohoi, kuka tuo on?

Toisen luutnantin kysymys tarkoitti pientä venettä, joka pyyhkäisi läheltä ohi ja suuntasi kulkunsa linnankaivantoon päin. Hän huusi sovitun tunnussanan, mutta ei saanut vastausta.

-- Ne eivät olleet meikäläisiä, sanoi hän; -- näkihän sen siitäkin, että se laskee kaupunkiin päin. Ravakasti nyt, pojat! Vaikeata on sanoa, onko takanamme ystäviä vai vihollisia.

Pursi pyyhälti voimakkain aironvedoin ulapalle.

-- Vallasta, kunniasta ja historiallisesta nimestä muutaman kyynärän huippaus vain maanpakoon, häpeään ja unohdukseen, mutisi Drake.

Mies, joka istui aivan hänen lähellään, pani kätensä hänen olalleen.

-- Minä kuulin nimenne ja tunnen taas kasvonpiirteenne, sanoi hän.

-- Aadolf Skytte! huudahti Drake. -- Tekö täällä?

-- Saakeli soikoon! Meillä on muukalainen mukanamme, lausui toinen luutnantti.

-- Mitä on tapahtunut? jatkoi nuori Skytte. -- Pelkäänpä, että tämä kaikki on kuumehouretta...

-- Olkaa rauhassa! Olette keskellä todellisuutta, sanoi Drake.

-- Ja olen vapaa...

-- Vankila ja yhteiskunta eivät enää ole haittananne.

-- Ja ovatko he vapaat _kaikki_?

-- Minä vakuutan, ettemme ehtineet valikoida niitä jaloja helmiä, joita vankilan muurit kehystivät, puuttui toinen luutnantti puheeseen. -- Me hellitimme kehystä, ja helmet kimposivat joka suunnalle ... yksi tänne veneeseenkin, ja se helmi olette te. Pahus soikoon, teillä on komeampi nimi kuin tavallisilla kruununvangeilla. Skytte ... niinkö?

-- Lopettakaa tyhmät lorunne! lausui Drake. -- Skytte, jättäkää kyselynne toiseen kertaan! Tämä ei ole niille otollinen hetki. Te saatte kyllä aikoinanne tietää, mitä on tapahtunut... Miehet, jatkoi Drake, -- pitäkää aseet varalla! Meillä on veneitä vanavedessä, ja vaikeata on sanoa, ovatko ne ystäviä vai vihollisia.

Drake huusi lähimmille. Sieltä vastattiin hänen väkensä tunnussanalla. Sama tunnussana kulki veneestä veneeseen, ja pian tultiin vakuutetuksi siitä, että oli pelkkiä ystäviä ympärillä. Pieni laivasto vetäytyi koolle, ja soutu jatkui. Kuljettiin isomman aluksen sivu, jonka piirteitä ei erottanut pimeässä. Sieltä huudettiin veneitä, mutta vastausta ei kuulunut. Se oli Algernon Sidney.

Scylla-laiva oli edellisenä päivänä nostanut ankkurin ja kulkenut hinausköydessä Vermdön edustalle, jossa se nyt oli valmiina milloin hyvänsä työntymään meren selälle. Tuuli oli senjälkeen kääntynyt: meren pintaa myllersi navakka länsituuli. Scyllaan oli jätetty joitakuita miehiä Ruysin päällikkyyden alaisina.

Ankaran soudun jälkeen Draken veneet pääsivät prikin luo. Merkkejä vaihdettiin, veneet laskivat laivan kylkeen, Drake kiipesi ketterästi kannelle, ja Ruys jätti miehistön saapuvilla ollessa päällikkyyden hänelle.

* * * * *

Palaamme Vanloon luo ja siihen hetkeen, jolloin Drake rohkealla hyppäyksellään on pelastautunut hänen vallastaan.

Vanloo lähetti yhden miehistään saamaan tietoja linnankaivantoon sijoitetuilta vakoojiltaan, antoi toiselle käskyn koota miehistön, jonka hänen määräyksensä mukaan tuli pysähtyä ja luopua takaa-ajosta, niin pian kuin vihollinen oli torjuttu linnanpihaan, ja kääntyi sitten herrojen puoleen, jotka sillä välin olivat ahdistelleet häntä kysymyksillä.

-- Hyvät herrat, lausui hän, -- hetken vaatimus kieltää minua tässä antamasta sitä selitystä, jota haluatte ja olette oikeutetut vaatimaan. Olkoon kylliksi, kun sanon, että vaara on ohi, joten rauhassa voitte palata valtakunnalle hyödyllisiin toimiinne. Älköön se kuitenkaan estäkö teitä, eversti Sparre, korkealla luvalla rupeamasta eversti Liljen poissaollessa komentajaksi linnassa ja heti siirtämästä lähimpiä rykmenttinne osastoja tänne linnaväestön lisäksi.

Vähän sentään Vanloon sanat hallituksen ja neuvoskunnan herroja rauhoittivat. He kuuntelivat kauhistuneina linnanpihalta kuuluvaa rummun pärrytystä ja huikeita huutoja. Toiset ilmaisivat pelkonsa nuoren kuninkaan puolesta, toisia halutti rientää alas päästäkseen selville asiain todellisesta tilasta. Mutta nyt saapui viesti toisensa jälkeen; yksi kertoi, että joukko aseellista roskaväkeä oli hyökännyt linnaan, toinen, että vangit oli päästetty irti, kolmas, että hyökkääjät olivat joutumaisillaan alakynteen eikä vaaraa lähimailla, neljäs, että linnanpiha oh roistoväestä puhdistettu, linnanportit lukossa ja osa vangeista saatu kiinni. Sanantuojat seurasivat toinen toisensa kintereillä, ja ennenkuin hämmästyneet herrat ehtivät koota ajatuksiaan, oli meteli ukkoseniskun lailla tauonnut.

Sillä aikaa kun useimmat herroista olivat kerääntyneet Vanloon ympärille ja kiittelivät häntä hänen toiminnastaan tämän kummallisen tapauksen aikana, ja toiset kiiruhtivat rauhoittamaan nuorta kuningasta ja leskikuningatarta, palasi mies, jonka Vanloo oli lähettänyt hankkimaan tietoja linnankaivannosta.

-- Mynher, sanoi hän, -- rohkea rokan syö ... se hurja mies ei ole murskautunut, ei liioin hukkunut. Fredrik, joka kuuli akkunan särähtävän ja hätämerkin ja loiskahduksen, kun hän heittäytyi veteen, luulee, että hänet on otettu niihin veneisiin, joilla lurjukset par'aikaa ovat menossa pois. Mynher, uskokaa, että siellä on ollut tungos...

-- Sitä parempi, arveli Vanloo. -- Blackwell, sanoi hän, -- katso, että miehistö on koossa. Me saamme vielä paljon tekemistä tänä iltana. Hyvät herrat, lisäsi hän hiljentäen ääntään, -- huomenna annan kernaasti kaikki tiedot, joita vain voin. Koko asia on ollut vain vaarallista pilaa, vimmatun heittiön mieletöntä ilvettä, ei muuta; ja ellette neuvosta pahastu, niin kehoittaisin teitä, että hallituksen arvon tähden ja kansan vuoksi antaisitte koko jutun käydä vain alhaisesta metelistä, jonka tarkoituksena muka oli vapauttaa täkäläisessä vankilassa säilytetyt pahantekijät. Minä esitän huomenna ne syyt, jotka puhuvat tällaisen asiankäsittelyn puolesta.

Vanloo oli tuskin sanonut nopeat jäähyväiset ja lähtenyt eteisestä, kun eräs hänen livreepukuisista miehistään tuli häntä vastaan portaissa ja ojensi hänelle kirjeen.

-- Kirjeenkirjoittaja, mynher, sanoi hän, -- on käynyt asunnossanne tapaamassa teitä.

Kun Vanloo pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, lisäsi palvelija:

-- Kirje on tärkeä: se koskee kahden ihmisen henkeä...

Vanloo pysähtyi ja luki kattolampun valossa Eerikin kirjoittamat rivit. Hänen kasvoilleen levisi kuolemankalpeus, ja kun hän vihdoin päästi kätensä koneellisesti vaipumaan alas, oli hänen katseensa aivan muuttunut.

-- Milloin tämä kirje sinulle jätettiin? kysyi hän hiljentäen äänensä kuiskaavaksi.

-- Vajaa neljännestunti sitten, vastasi palvelija.

-- Armollinen herra, miehistö on asemillaan linnanportaiden edessä, ilmoitti Blackwell.

-- Tule mukaan, sanoi Vanloo hänelle ja meni eteisen läpi takaisin drabanttisaliin. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti nopeasti seuraavat rivit:

"Sigurd, päästä vankisi vapaiksi, anna väkesi yhtyä Blackwellin väkeen, miehitä Algernonin veneet ja laske Scyllaan. Tiedät missä priki on. Älä viivyttele! Sinun pitäisi voida tulla perille melkein samaan aikaan kuin vastustajasikin. Äkillisen päällekarkauksen tulisi voida tapahtua pimeän ja laivassa vallitsevan hämmingin avulla. Drake on päässyt käsistäni. Hänet on saatava kiinni, ennenkuin hän on nostanut ankkurin."

-- Sigurdille! sanoi Vanloo ja ojensi Blackwellille käskykirjeen. -- Sinä väkinesi olet hänen käytettävänään. Pian!

Blackwell katsahti herraansa levottomin, kysyvin silmin; hän ei koskaan ollut nähnyt sellaista ilmettä tämän kasvoissa. Mutta Vanloo viittasi kärsimättömän käskevästi, ja Blackwell riensi ulos.

Ensimmäinen välitön vaikutus, minkä Eerikin tiedot Vanloohon tekivät, eli masentava tuskan tunne. Hän oli taas löytänyt omaisensa, mutta tilassa, joka ei sallinut hänen ajatellakaan jälleennäkemisen iloa. Mutta Vanloo rohkaisi pian mielensä. Toinen tunne täytti hänen sielunsa, niin pian kuin hän oli tyyntynyt tasapainoonsa: kiitollisuuden tunne Kaitselmusta kohtaan, joka ratkaisevana hetkenä oli lähettänyt hänet omaistensa luo ja suonut hänelle voimaa pelastaa heidät. Syvä henkäys todisti, että hänen korkea rintansa oli vapautunut painostavasta taakastaan ja hengitti taas vapaasti. Hän nousi ja meni vakavin askelin linnanportaita alas.

Tultuaan linnanpihalle hän pysähdytti ensimmäisen vastaantulevan vanginvartijan ja pyysi tämän seuraamaan häntä vankilaan. Tultuaan käytävään, jossa sotamiehiä ja vahteja vilisi kosolta, hän pyysi päästä siihen kammioon, missä kahta noituudesta syytettyä naista, äitiä ja tytärtä, säilytettiin.

-- Tässä, armollinen herra, sanoi vanginvartija ja osoitti huoneeseen, jonka ovi vielä oli avoinna -- tämä on heidän tyrmänsä...

-- Tyhjä! huudahti Vanloo kiivaasti.

-- Niin, armollinen herra, vastasi vartija, -- ikävää se on ... noidat pääsivät ulos, kuten melkein kaikki muutkin vangit, tässä kauheassa mylläkässä, emmekä vielä ole saaneet heistä tietoa. Useimmat olemme kumminkin siepanneet kiinni, ja ne istuvat taas lukkojen ja salpojen takana. Mutta ellei itse paholainen vain ole auttanut velhonaisia pakenemaan, niin me pian heidät löydämme. Huomenna, niinkuin armollinen herra kaiketi tietää, heidän piti kärsiä oikeudenmukainen rangaistuksensa.

Vanloota pöyristytti hänen katsellessaan harmaita seiniä, pieniä ristikoilla varustettuja ikkunareikiä, viheliäisiä talouskaluja ... hän hengitti vankilan ilmaa niin raskaasti, kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.

-- Tässä he ovat kituneet! Täällä he ovat kuolemaa odottaneet! sanoi hän itsekseen.

-- Missä on mynher Vanloo? Minusta hän meni tuonne eteiskäytävään, kuului ääni ulkoa.

-- Herranne on siellä sisällä noitien vankityrmässä, vastasi toinen.

-- Ahaa! jupisi kysymyksen tehnyt.

Sama mies, joka seisoi Vanloon vaunujen ovella, kun Inkeri ja Elli olivat päässeet niihin turvaan, astui sisään.

-- Armollinen herra, sanoi hän, -- minä olen etsinyt teitä ilmoittaakseni...

-- Mitä on asiaa?

-- Mynher, kuiskasi palvelija, -- sanottavaani eivät muut saa kuulla.

-- Me olemme kahden kesken, sanoi Vanloo nähdessään, että vanginvartija poistui ollakseen avullisena etsintäpuuhissa, jotka vieläkin jatkuivat.

Palvelija kertoi nyt, että kaksi naisvankia, pappismiehen saattamina, oli metelin aikana piiloutunut Vanloon vaunuihin, ja että hän, palvelija, kun pappismies oli vakuuttanut pakolaisten olevan henkilöitä, joiden pelastumista hänen isäntänsä hartaasti toivoi, oli taipunut tämän rukouksiin ja antanut kyyditä heidät mynher Vanloon asunnolle, jossa he kaikki kolme odottivat hänen tuloaan.

Asia esitettiin epäröiden, sillä palvelija ei tiennyt, oliko isäntänsä hyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen epäilyksensä kasvoi, kun hän huomasi Vanloon jännittyneellä tarkkaavaisuudella kuuntelevan hänen sanojaan. Mutta hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Vanloo ilosta loistaen huudahti:

-- Jumalan sallimus! Kiitetty olkoon Hän ja ylistetyt olkoot Hänen tiensä!... Ystäväiseni, minä olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Pian saat tietää, mitä olet tehnyt minun hyväkseni...

Hän syleili hämmästynyttä miestä ja syöksyi ulos. -- -- -- -- --

-- Missä he ovat? kysäisi hän siinä silmänräpäyksessä palvelijalta, joka hänen kiivaasti soitettuaan aukaisi kotitalon oven.

-- Herra, tarkoitatteko pappia ja kahta naista, jotka...

Vanloo ei kuunnellut vastausta; hän kiiti portaita ylös omiin huoneisiinsa. Eräs palvelija riensi ilmoittamaan Eerikille hänen tulostaan. Vierashuoneessa tämä kohtasi hänet. Eerikin koko olemus säteili juhlallista iloa ja syvää liikutusta.

-- Minä tiedän kaikki, huusi Vanloo ja painoi Eerikin rintaansa vastaan.

-- Te olette saanut kirjeeni, lausui Eerikki, -- mutta tiedättekö myös...

-- Kaikki, parahin ystäväiseni. Seuratkaa minua heidän luokseen! Mutta, lisäsi hän samassa, -- onko heille tästä kohtaamisesta edeltäkäsin ilmoitettu?

-- He odottavat teitä, vastasi Eerikki, tarttui Vanloon käteen ja vei hänet sisimmän huoneen ovea kohden.

Mutta siinä tuokiossa lennähti ovi auki ... Inkeri ja Elli näyttäytyivät kynnyksellä. Inkeri oli kuullut poikansa äänen, äidinvaisto oli viisitoistavuotisesta erosta huolimatta tuntenut sen.

Äiti, poika, tytär katsoivat tutkivasti toisiinsa ... äiti tunsi pojan, jota hänen sydämensä niin kauan turhaan oli huutanut, jota hän oli kuolleena itkenyt ja jonka hän oli luullut vasta Jumalan luona löytävänsä ... ja poika tunsi noissa vanhentuneissa, kärsivissä kasvoissa sen äidin jalot piirteet, jonka kuva muuttumattomana aikojen vaiheissa oli syöpynyt hänen sieluunsa ... hän tunsi ne, luki tuosta ainoasta pikaisesta katseesta kaikki ne surut, jotka olivat niissä hävitystänsä tehneet, ja riensi riemun ja surun valtaamana äidilliseen syliin, joka häntä vastaan aukeni. Sanoja ei vaihdettu, mutta hän painoi vanhuksen ryppyiselle otsalle, hänen harmenneille kutreilleen pojan suudelmia, puristi ja yhä uudestaan puristi hänet rintaansa vastaan, ja hänen kyyneltyvät silmänsä katsoivat sanomattomalla rakkaudella syvemmin ja yhä syvemmin niihin silmiin, joiden lempeätä loistoa hän oli rakastanut aina siitä asti, kun ne hänen kehtonsa vieressä valvoivat.

Kuinka kauan tätä syleilyä olisi kestänyt, on vaikea sanoa, ellei Elli, joka iloisesti ja kuitenkin melkein kainosti ihmetellen oli tarkastanut veljensä jaloja, miehekkään kauniita kasvoja ja nyt kauan, ristissä käsin, äänetönnä ja liikkumatta katseltuaan äitinsä ja veljensä välistä hellää kohtausta vihdoin olisi rientänyt antamaan ja vaatimaan osaansa rakkauden osoituksista. Vanloo tunsi hempeän käden koskettavan kättänsä ja kuuli viehkeän äänen kuiskaavan:

-- Aarno, minä olen sisaresi Elli...

-- Elli, jota kannoin sylissäni, kun sinä läksit isäsi majasta, sanoi Inkeri.

-- Elli, sisareni! huudahti Vanloo ja nosti hänet syliinsä. Elli kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja sisarusten huulet yhtyivät suudelmiin. Vanloo silmäili surunsekaisella ihastuksella kalpeata neitosta, jonka lapsellisen hempeistä kasvonpiirteistä vielä tänä onnenhetkenäkin kuvastuivat kovat koettelemukset ja syvä, pitkällinen kuolemanpelko, jota hänen oli täytynyt kärsiä. Kesken ylenpalttista iloaankin Vanloo värisi ajatellessaan, mikä tämän tytön ja hänen äitinsä kohtaloksi olisi tullut, ellei Kaitselmus viime hetkessä olisi ojentanut pelastavaa kättään heidän ylitseen, ja hän syleili uudestaan Eerikkiä, joka vesissä silmin ja sydän täynnä kiitollisuutta Herraa kohtaan oli katsellut tätä jälleennäkemisen iloa ja ottanut osaa siihen.

-- Lähinnä Jumalaa, huudahti Vanloo, -- olen velvollinen kiittämään teitä omaisteni pelastumisesta.

-- Ah, sanoi Inkeri, -- hän on ollut se hyvä enkeli, jonka Jumala lähetti lohduttamaan meitä hätämme ollessa suurimmillaan. Hän kävi joka päivä luonamme vankilassa ja vahvisti sieluani, kun olin joutumaisillani epätoivoon.

-- Hän ja Aadolf-herra, joka meidän tähtemme on niin onneton! lausui Elli. -- Ah, veljeni, minä en tiedä, oletko kuningas vai ruhtinas vai joku muu mahtava henkilö, mutta auta Aadolfia, sillä he ovat salvanneet hänet vankilaan ja tahtovat hänet tappaa sen tähden, että hän on säälinyt meitä!

-- Kuka se Aadolf on, josta Elli puhuu? kysyi Vanloo.

-- Elli on oikeassa, sanoi Eerikki. -- Se on onneton Aadolf Skytte...

-- Oh, lausui Vanloo, -- minä olen kuullut hänen myöhemmistä vaiheistaan ... tiedän, että hänet vangittiin, kun hän väkivallalla tahtoi pelastaa kahta onnetonta kidutuksesta, mutta sitä en kuuna päivänä aavistanut, että nuo onnettomat olivat äitini ja sisareni.

-- Saatpa kuulla, mitä tuo nuorukainen on tehnyt hyväksemme, sanoi Inkeri, -- kun kerromme toisillemme onnemme vaiheet. Mutta nykyisyys ilahduttaa minua niin, että tuskin voin palauttaa mieleeni elettyä aikaa. Minä unohdan kaikki, kun näen sinut, Aarno. Oi, kuinka sinusta on tullut uljas mies! Sellaisena näin sinut joskus haaveissani, mutta useimmiten ajattelin sinua juuri kukoistukseensa puhjenneena nuorukaisena ... jollainen olit lähtiessäsi luotamme. Oi, jatkoi Inkeri lapsellisen iloisesti ja katseli ympärilleen huoneessa, -- kuinka täällä on komeata! Ellet ole ruhtinas, olet toki mahtava mies, Aarno, ja minusta näyttää, että isäimme kuninkaallinen loisto on palannut ympärillesi. Mutta nyt on sinun kerrottava kaikki ne vaiheet, joiden kautta Herra on ohjannut sinua tähän onneen, ja sitten me vuorostamme kerromme omasta elämästämme.

-- Tulkaa, sanoi Vanloo ja otti monihaaraisen kynttiläjalan, -- minä vien teidät siihen huoneeseen, joka toistaiseksi on Ellin kabinetti. Siellä sulkeudumme pienoiseen piiriimme ja vaellamme muistojen tietä läpi menneisyyden, jota on sulostuttava onnellisemman tulevaisuuden varmuus. Ole huoleti, pikku Elli! Velvollisuuteni on pelastaa se jalo nuorukainen... Herra pastori, jatkoi hän nopeasti, -- missä nuorta Skytteä säilytetään vangittuna? Minä kysyn tätä, sillä jos hän on linnanvankilassa, niin ovat tämäniltaiset tapaukset varmaan ulottuneet hänenkin vankityrmäänsä asti, ja meidän on ajoissa hankittava siitä tieto.

-- Se oli juuri tarkoitukseni, vastasi Eerikki, -- ja minä riennän nyt heti sinne.

-- Menkää, kertokaa, mitä hänen ystävilleen ja turvateilleen on tapahtunut, ja viekää hänelle minulta sydämellisiä terveisiä, lämpimät kiitokseni, vakuutukseni uskollisesta ystävyydestä! Ja tulkaa sitten takaisin ottamaan osaa iloomme!

Vanloo puristi hänen kättänsä, ja hän riensi pois.

Kun Vanloo oli saattanut äidin ja sisaren pieneen kabinettiin, poistui hän vähäksi aikaa antaakseen määräyksen virvokkeista ja niistä kotoisista tehtävistä, jotka molempien naisten talossaolon vuoksi olivat tarpeen.

Eerikki palasi pian ilmoittamaan, että Aadolf melskeen aikana oli päässyt vankilastaan pakoon ja kadonnut niille teilleen. Sen kuultuansa Elli ihastuksissaan taputti käsiänsä, sillä hän piti aivan varmana, että karkaaminen ja pelastuminen olisi samaa; että turvapaikka, suojelija, taasen löydetty ystävä odotti jokaista onnetonta, joka oli päässyt vankilansa muurien ulkopuolelle.

Mutta Eerikki, joka saman päivän aamuna vielä oli käynyt Aadolfin luona ja tiesi, millainen hänen mielentilansa oli, ei voinut hillitä pelkoansa. Mitä lähemmäksi tultiin sitä päivää, joka oli määrätty Inkerin ja Ellin viimeiseksi, sitä syvemmälle vaipui Aadolf milloin katkeraan välinpitämättömyyteen, milloin hillittömiin epätoivon purkauksiin. Eerikki ei kuitenkaan tahtonut häiritä läsnäolevien iloa ilmaisemalla pelkoaan, vaan päätti odottaa, kunnes voisi yksityisesti ilmaista asian Vanloolle. -- Kyllä me hänet löydämme, sanoi Vanloo, -- minä sovitan heidät, hänet ja isän, keskenänsä, ja jos mahdollista lepytän maallisen lain vartijat, tai muussa tapauksessa hankin hänelle suojan, jota vastaan yhteiskunnan sokea raivo murtuu.