Chapter 27

Vieno ilo välähti naisten kalpeille kasvoille, kun he näkivät ystävänsä ja sielunpaimenensa. Elli suuteli hänen kättään, ja Inkeri tarttui toiseen käteen ja lausui:

-- Oi, te viivytte nyt seurassamme niin kauan kuin meille aikaa on suotu ... minä olen nukkunut niin hyvin ... viimeisen kerran ... ja näin unessa poikani. Se oli herttainen uni, ja minä toivon, että Jumala antaa sen pian toteutua taivaassa. Elli, sinullahan on muistoesine herra Aadolfille ... muistutan sinua siitä, ennenkuin ajatuksemme kaikkoavat maallisista, katoavista kappaleista ... pastori vie sen ynnä viimeisen hartaan tervehdyksemme tuolle hyvälle herralle.

Elli otti taskustaan pienen muistoesineen, hänen hiuksistaan taidokkaasti palmikoidun kukkasen.

-- Antakaa tämä hänelle, sanoi tyttönen hiljaa, -- ja sanokaa, että minä suuresti häntä rakastin...

Ellin silmiin herahti kyynel hänen näitä sanoja lausuessaan.

-- Antakaa anteeksi, Inkeri ja Elli, sanoi nyt Eerikki, ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan, -- minun täytyy vähän aikaa koetella kärsivällisyyttänne puhuakseni asioista, joiden tällä hetkellä oikeastaan tulisi olla vieraat teidän ajatuksillenne... Inkeri, oletteko kuullut nimen Vanloo?

-- Vanloo? toisti Inkeri tapaillen muististaan.

-- Äiti, sanoi Elli, -- Vanloo, sehän on sen muukalaisen nimi, joka asui metsässä siinä talossa, jota sanottiin metsästysmajaksi.

-- Niin se taisi olla, tai jotenkin sinnepäin. Minä näin hänen joskus, useimmiten hämärissä, ratsastavan mökkini ohi.

-- Ettekö koskaan nähnyt häntä niin läheltä, että olisitte voinut tarkastaa hänen kasvojaan? kysyi Eerikki.

-- En.

-- Mutta minä kerran näin, virkkoi Elli; -- hän näytti niin lempeältä ja kauniilta.

-- Muistatko ennen nähneesi samat kasvot? kysyi Eerikki edelleen.

-- En, vastasi Elli pudistaen päätään.

-- Inkeri, lausui Eerikki, -- tuo Vanloo, joka on ylhäinen ja mahtava mies, on lähettänyt kirjoituksen luettavaksi julki kaikissa maan kirkoissa, jossa hän kuuluttaa kaksi teidännimistänne henkilöä etsittäväksi; näitä, joista toinen äiti, toinen tytär, hän kehoittaa saapumaan luokseen, kuulemaan tärkeitä ja iloisia sanomia...

Inkeri kävi tarkkaavaiseksi: hänen silmänsä seurasivat herkeämättä Eerikin huulia. Tämä jatkoi:

-- Kirjoitus, jonka mainitsin, tuotiin minulle tänä iltana. Se on minulla mukanani, ja minä pyydän, että niin tarkkaan kuin mahdollista kuuntelisitte joka ainoata sanaa, kun minä nyt sen luen.

Samassa kuului ulkoa kimakka, huikea vihellys, niinkuin merkinantopillin ääni. Se kuului linnankaivannosta päin, aivan läheltä Inkerin ja Ellin vankilan ikkuna-aukkoa.

-- Minä kuuntelen tarkkaavaisesti ... mutta lukekaa pian! lausui Inkeri, ja hänen äänensä ilmaisi sydämen levottomasta aavistuksesta herännyttä mielenkiintoa.

Sama aavistus heräsi Ellissäkin, mutta paljon selvempänä. Hän muisti illan, jolloin hänen äitinsä kummallisessa puolihorrostilassaan oli luullut pojakseen Aarnoksi tuota vierasta, joka silloin kuutamossa ratsasti heidän yksinäisen mökkinsä ohi. Ratsastaja oli ihan varmaan metsästysmajan omistaja Vanloo, ja samainen Vanloo kuulutti nyt etsittäväksi kahta henkilöä, jotka olivat äiti ja tytär, nimeltään Inkeri ja Elli. Salaman nopeudella kutoutuivat nämä ajatukset toisiinsa Ellin sielussa...

Eerikki alkoi lukea kuulutusta, mutta ei ehtinyt pitkällekään, kun Inkeri äkkiä kavahti pystyyn ja lausui:

-- Kukahan tuon on mahtanut kirjoittaa? Kuka tuntee niin tarkoin entiset elämänvaiheeni? Kuka on tuo Vanloo? Vastatkaa!

-- Vanloo on ulkomaalainen ... Hollannin lähettiläs...

-- Ulkomaalainen? Se on mahdotonta ... tai onko hän... Sama se, minä tahdon puhutella häntä, tahdon nähdä hänet. Ei kukaan muu kuin poikani ole voinut hänelle näitä tietoja antaa ... ja tahtoohan hän saattaa _iloisen_ sanoman tiedokseni, sanoittehan niin?

Inkeri puhui kuumeisella kiihkolla.

-- Sanoin, vastasi Eerikki, -- niin hän kirjoittaa.

-- Siinä tapauksessa poikani elää... Oi, Jumala, Jumala... Viekää minut hänen luokseen, minä tahdon nähdä hänet.

Inkeri ei muistanut, missä oli. Hän ei muistanut, että vankilan muurit piirittivät häntä ja että kun ovi pian avattaisiin, hänen tiensä vei kuolemaan ja rovion liekkeihin.

-- Mikä on muukalaisen ristimänimi? kysyi Elli yhtä innokkaasti, -- tiedättekö sen?

-- Olen kuullut hänen ristimänimensä ja ... on se tässä kuulutuksessakin, vastasi Eerikki, silmäten paperiin, -- mynher Vanloon ristimänimi on Aarno. Antaako se asiaan jonkinlaista selvyyttä?

Inkeri ja Elli vastasivat riemuhuudolla ja syöksähtivät toistensa syliin.

Eerikki katseli kohtausta sanomattomalla hämmästyksellä, ja aavistus tämän äkillisen molemminpuolisen tunteenpurkauksen syystä täytti hänen sielunsa.

-- Hän on minun poikani, huudahti Inkeri mielettömänä ilosta. -- Löysinpä hänet jälleen... Elli, Elli, sinä olet löytänyt veljesi...

-- Teidän poikanne! toisti Eerikki saman ihastuksen vallassa. -- Niin se on, sen täytyy olla niin. Minä heikko, joka epäilin, vaikka näin Jumalan sormen viittauksen!

Ulkona vihellettiin uudestaan ja yhtä kimeästi kuin ensikerrallakin, mutta kukaan sisällä-olijoista ei sitä kuullut. Merkki kutsui Draken miehiä niiden eri porttien kautta, joiden eteen heidät oli sijoitettu, ryntäämään linnaan.

-- Minun täytyy nähdä hänet, jatkoi Inkeri. -- Mutta, oi Jumala, lisäsi hän tuskaisella äänellä, -- kenties hän on hyvin kaukana ... ja kuolemankello kutsuu meitä muutaman tunnin päästä ... ehkä on jo myöhäistä!

Tuo ajatus lannisti, mykisti Inkerin. Hän väänteli vavisten käsiänsä ja katsahti toivottomasti ympärilleen harmaihin vankilan muureihin.

-- Herra pastori, virkkoi Elli ja otti Eerikin käden käsiensä väliin, -- tuokaa hänet tänne! Meidän täytyy nähdä hänet, ennenkuin kuolemme. Ei, nyt minä en tahdo kuolla. Sanokaa pyöveleillemme, että heidän täytyy antaa meille lykkäystä ... he eivät voi olla niin kovia että erottaisivat äidin jälleen löydetystä pojastaan, sisaren veljestään, ennenkuin he ovat saaneet syleillä toisiaan ja sanoa toisilleen viimeiset jäähyväiset... Mutta he ovat julmia, säälimättömiä ... he eivät kuule rukousta... Äiti, meidän täytyy paeta: eivät muurit, eivät mitkään portit voi estää meitä...

-- Paeta? toisti Inkeri ja lysähti tuolille. -- Lapsi, sinä hourit.

Siinä tuokiossa kuului linnanpihalta kovaa meteliä, huutoa ja aseitten kalsketta. Melu läheni.

-- Jos hän löytää heidät eikä voikaan pelastaa ... jos hän tulee ja näkee heidän häpeällisen kuolemansa! Oi, se olisi kauheata... Niin ajatteli Eerikki, ja se ajatus oli hetkeksi mykistänyt hänet ja viivyttänyt hänen päätöstänsä heti hakea ilmi Vanloo.

Tähän asti ei kukaan sisällä-olijoista ollut huomannut ulkona puhjennutta melskettä; mutta nyt kuului hurjaa huutoa yhä lähempää käytävästä, aseet rämisivät, ovien saranat natisivat, kun niitä väännettiin auki, rautasalvat putosivat kilahtaen lattiakiville.

Osa Draken miehiä oli murtautunut linnanvankilaan päästääksensä irti vangit. Lukija tietää tämän sisältyneen Draken suunnitelmaan; hän tahtoi siten lisätä hämminkiä ja kääntää huomion pois pääyrityksestä, jota hän itse lukuisamman joukon etunenässä oli rientänyt panemaan toimeen.

Vahtimies oli jättänyt avaimen suulle siksi aikaa, kun Eerikki oli vankien luona.

Ovi avattiin selko selälleen. Aseita välkkyi, haamuja vilisi käytävälampun himmeässä valossa.

-- Ulos, yön lapset! Ulos, saakeli soikoon! Te olette vapaat, huudettiin tyrmistyneille vangeille keskellä pauketta, jota vielä jatkui ovia avattaessa ja salpoja pudotellessa.

-- Kuuletko, äiti? Ne huutavat, että me olemme vapaat! Tule! Jumala on kuullut rukouksemme, hänen kätensä on avannut vankilamme oven... Tule! Me riennämme Aarnon luo, huusi Elli mielettömänä ja tarttui suonenvedontapaisella voimalla äitiänsä käsipuoleen.

-- Kuuletko! Arnoldin luo! toisti hän kiihkeästi, kun Inkeri, jonka päätä huimasi, vielä viipyi.

-- Pian! Tulkaa! lausui Eerikki, jonka ajatukset tuskin lienevät olleet Inkerin ajatuksia selvemmät, ja hän auttoi vanhusta nousemaan tuolilta, jolle tämä oli lysähtänyt. -- -- -- -- --

He riensivät ulos.

Käytävästä haarautui useampia solia, jotka kaikki veivät linnanpihalle, mutta tavallisissa oloissa pidettiin näiden solien päissä olevat vankat rautaovet suljettuina.

Pakolaiset lähtivät keskellä mylläkkää suorinta tietä pihalle. He eivät nähneet oikealle eivätkä vasemmalle, eivät huomanneet mitä heidän ympärillään tapahtui, eivät aavistaneet keitä heidän vapauttajansa olivat, he riensivät vain edelleen. Mutta pian keskeytyi heidän pakonsa: uloskäytävän sulki aaltoileva ihmisjoukko, jonka päiden päällä välkkyi aseita lepattavassa valossa; pyssyjä laukaistiin, huudettiin ja kiljuttiin, tapeltiin mies miestä vastaan. Pakolaiset kääntyivät takaisin ja etsivät toista ulospääsytietä; he samosivat läpi holvin, missä tappelu ei vielä ollut ehkäissyt parhaillaan tapahtuvaa vapautustouhua. Avoimista ovista syöksyi ulos vankeja, miehiä ja naisia, hajautuen hurjassa hämmingissä kaikille haaroille, jotkut seuraten samaa tietä kuin hekin. Sitten he olivat linnanpihalla. Synkkä pimeys ympäröi heidät, sillä kaikki lyhdyt oli särjetty. Joukkoja kulki edestakaisin, huutoja, kirouksia, komentosanoja kajahti ehtimiseen, ja pihan eteläpuolelta, missä kasarmi oli, kuului rummun pärinää.

Draken väki oli äkkiarvaamatta karannut vahtien kimppuun, mutta kun meteli oli herättänyt linnanpalvelijain huomiota ja kun ensihämmästyksen puuska oli haihtunut, oli kaikilla tahoilla annettu hälytysmerkkejä. Drake ei tiennyt, että salaliittolaisten ystävät Liljen rykmentin upseerikunnassa eivät voineet asettua paikoilleen: hän toivoi linnan miehistöltä ainakin sitä apua, mitä se toimettomana pysyen olisi voinut antaa, kunnes hän olisi täyttänyt tehtävänsä ja kapinaliiton johtajat ilmestyneet huutamaan valtakunnalle uuden hallituksen. Nyt riensivät ne kolme tai neljä upseeria, jotka olivat jääneet kasarmiin ja siten pelastuneet vangiksi joutumasta, varmoina siitä, että liittolaisten yritys oli mennyt myttyyn, ja valmiina poistamaan kaiken epäluulon itsestään, ensimmäisen hätämerkin kuultuaan kutsumaan sotajoukkoa aseisiin: joukko sotamiehiä oli jo kuitenkin käskyä odottamatta karannut vanginvartijain ja linnanpalvelijain avustamana tuntemattoman vihollisen kimppuun. Ei tiedetty, mitä oikeastaan oli tapahtumassa, ja luultiin vain, että metelin tarkoitus oli päästää vangit irti linnanvankilasta. Taistelu jatkui aitauksen sisässä ja vankilan vieressä, ja sen aallot murtuivat sokeasti toisiansa vastaan keskellä sumua ja pimeyttä. Taistelijat eivät itsekään olleet selvillä tapahtumien kulusta. Hajajoukkojen ja lähettien välitse, jotka kiitivät taistelupaikalle tai olivat saaneet käskyjä eri tahoille vietäviksi, samosivat pimeän peitossa pakoilevat vangit ja heidän takaa-ajajansa kaikki yhtenä rykelmänä.

Kun Inkeri ja Elli olivat Eerikin rinnalla tulleet linnanpihalle, suljettiin sen kolmesta portista kaksi ja vartijoiksi asetettiin niitä miehiä, jotka rummun pärinä oli koonnut päällikköjen ympärille. Kolmas eli pohjoinen portti oli vielä auki ja vartioimatta, kenties sen vuoksi, että Drakella olisi mahdollisuus palata takaisin. Samassa tuokiossa syöksyi isoja linnanportaita alas aseellinen joukko, joka Draken jäljessä vast'ikään oli rynnännyt palatsiin. Nyt se paetessaan rikkoi ja hajoitti säännöttömän piirin, joka otellessaan oli tunkeutunut yhä lähemmäksi niitä joukkoja, jotka olivat rynnänneet aitaukseen ja nyt koettivat murtautua läpi. Nämä saivat hengähtää, he liittyivät tovereihinsa ja karkasivat avonaista porttia kohden, jonka kautta koko lauma katosi, ennenkuin ehdittiin todenteolla ryhtyä ajamaan sitä takaa.

Tuskin oli linnanpiha puhdistunut kutsumattomista vieraista, kun riennettiin sulkemaan pohjoinenkin portti, etteivät vangit pääsisi pakoon; niistä olikin vasta muutaman onnistunut raivata tiensä vapauteen, sillä koko mellakkaan oli kulunut tuskin enemmän aikaa kuin on tarvittu sen kuvaamiseen.

Inkeri ja Elli olivat saattajansa seurassa ensin kiireesti kulkeneet pohjoista porttia kohden. Mutta ennenkuin he pääsivät holviin saakka, täyttivät sen Draken pakoilevat miehet. He seisahtuivat neuvottomina. Seinäpylväs suojasi heitä ohiryntäävältä ihmisjoukolta. Soihtuja alkoi liikkua pimeässä. Ja soihdun valossa Elli näki isot, valjastetut vaunut keskellä pihaa. Joka taholla etsittiin ulospäässeitä vankeja: huutoja kajahteli, ja parvia liikkui siellä täällä soihtujen valossa vankilaa kohden. Kaikesta näkyi, että työtä tehtiin hyvällä menestyksellä.

-- Pian ... vaunuihin! kuiskasi Elli. On vaikea sanoa, mikä hänen päähänsä tämän ajatuksen toi. Oliko se aavistus? Oliko se epätoivo, joka kaikkien muiden tukien pettäessä uskaltaa mitä tahansa löytääkseen pelastuksen?

Pakolaiset riensivät sinne.

-- Kuka siellä? huusi sotamies nähtyään heidät pimeässä. Naiset hiljensivät kulkuaan ja vetäytyivät vavisten syrjään. Eerikki astui askelen miestä kohti, joka papillisen puvun nähtyään tervehti ja jatkoi matkaansa.

He pääsivät enemmittä seikkailuitta vaunujen luo. Lakeija seisoi hevosten vieressä, kuski istui liikkumattomana ajoistuimella, huomio kiintyneenä hevosiin, jotka säikkyivät hälinää. Vaunujen ovella seisoi mies kääriytyneenä viittaan.

Eerikki aukaisi oven. Mies kääntyi, tarkasteli häntä ja aikoi huomauttaa heidän erehtyneen; mutta nyt läheni eri tahoilta vanginvartijoita soihtuineen, ja heidän kysymyksistään ja vastauksistaan ilmeni, että he hakivat velhonaisia.

-- Pian vaunuihin! kuiskasi Eerikki vapiseville naisille.

-- Herra pastori, te erehdytte ... nämä ovat mynher Vanloon vaunut, lausui viittaan puettu mies.

Vanginvartijat lähenivät. Vielä muutamia askelia, ja soihtupiiri olisi ympäröinyt pakolaiset. Elli työnsi äitinsä vaunuihin ja kiipesi itse nopeasti perässä. Eerikki salpasi oven.

-- Kuolemaantuomittuja ... viattomia ... Vanloon äiti ja sisar... Muuta ei Eerikki ehtinyt kuiskata ällistyneelle palvelijalle, kun vanginvartijat jo seisoivat heidän edessään.

-- Tässä on pastori, joka oli velhonaisten luona, virkkoi sama vartija, joka oli avannut oven Eerikille Inkerin ja Ellin vankityrmään; -- kenties pastori voi sanoa, mihinkä päin he pakenivat...

-- He juoksivat vankilasta erään käytävän kautta, ja minä seurasin heitä, mutta minne he sitten pimeässä ja tungoksessa lienevät häipyneet, sitä en tiedä, vastasi Eerikki.

-- Sehän hullua, jos he ovat päässeet livistämään, jatkoi vartija; -- koko tämä häly lienee itse paholaisen aikaansaama, hän kun on tahtonut pelastaa noidat. Eipä enää tiedä mitä pitää uskoa.

Vanginvartijat poistuivat.

Eerikki oli koko ajan tuskaisesti puristanut palvelijan käsivartta, ja tämän sanattoman rukouksen näytti palvelija ymmärtäneen.

-- Mikä on hätänä? Kuka nousi vaunuihin? kysyi kuski kumartuen ajoistuimelta.

-- Hiljaa, vastasi palvelija, -- se on mynherin käskystä... Herra pastori, lisäsi hän, -- minä tiedän, että he ovat kaksi irtipäässyttä vankia, joita te tahdotte auttaa, ja kun te, joka olette pappi, sanotte, että he ovat viattomat, niin...

-- Teidän täytyy pelastaa heidät, keskeytti hänet Eerikki. -- Minä vannon Jumalan kautta, että nämä pakolaiset ovat herrallenne sangen kalliit. Ajakaa heti mynher Vanloon taloon!

-- Mutta ... intti palvelija.

-- Te vastaatte herrallenne heidän hengestään. Minä seuraan heitä mynherin asuntoon ja odotan siellä hänen tuloaan. Pian, sillä jos viivytte, voidaan heidät millä hetkellä hyvänsä keksiä!

-- Olkoon menneeksi, sanoi ällistynyt palvelija uskaltamatta asettua Eerikin tuimaa käskyä vastaan, -- mynher on kaikissa tapauksissa suova anteeksi erehdyksenne.

Hän käski kuskin ajaa kotiin. Eerikki nousi vaunuihin turvattiensa luo. Vaunut lähtivät liikkeelle.

-- Keitä siellä? huusi vahti, kun vaunut kulkivat pohjoisen porttiholvin läpi.

-- Mynher Vanloon vaunut, vastasi lakeija.

-- Saavat mennä.

Portti avattiin ja suljettiin takaa-ajettujen jälkeen, ajuri lyödä läiskäytti hevosia, ja nämä kiitivät Norrbron yli... Inkeri ja hänen tyttärensä olivat pelastuneet.

* * * * *

Ytimenä siinä joukossa, jolla Drake hyökkäsi palatsiin, oli Scyllan miehistö; täytteenä oli kapakoista haalittua humalaista roskaväkeä, jolle oli työnnetty aseet käteen ... joka ei tiennyt, tuskinpa kysyikään, minkälaiseen uhkayritykseen sitä aiottiin käyttää.

Valtaneuvoston kokoushuoneen ovella vartioivat drabantit olivat ainoat, joiden Drake luuli mahdollisesti tekevän vastarintaa, mutta näitä oli vähän eivätkä he voineet estää äkillistä päällekarkausta. Vakuutettuna rohkean yrityksensä onnistumisesta hän oli niinmuodoin rientänyt isoja linnanportaita ylös niiden molempien joukkojen etunenässä, jotka kuultuaan linnankaivannosta annetun merkin olivat syöksyneet itäisestä ja läntisestä portista sisään ja yhtyneet linnanpihalla, kun taas kolmas, pohjoisportille kokoontunut joukko hyökkäsi linnanvankilaan ja ylivoimallaan pakotti sen harvalukuisen vartijaväen väistymään.

Drake oli varma voitostaan, sillä hänen selkäpuoltaan suojelisi vankilametakka ja edessä ei vaarallisia esteitä olisikaan. Sitäpaitsi hän luotti lujasti Liljen rykmenttiin. Hänen ylenmäärin kiihoittunut, vallasta ja suuruudesta houraileva mielentilansa, hänen vakaumuksensa, että tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen tähdissä kirjoitetun kohtalonsa, oli panssari, jonka läpi epäilysten oli mahdoton tunkeutua hänen rintaansa. Jos Pentti Skytten ja muiden liittolaisten salaiset toiveet tämän vallankaappauksen tuloksista tähtäsivät niin korkealle, etteivät he uskaltaneet niitä toisilleen eivätkä juuri itselleenkään tunnustaa, niin olivat Draken vieläkin rohkeammat. Hurja luonto, joka vapaana siveellisten periaatteiden hillitsevästä voimasta ei pelännyt mitään, mielikuvitus, joka lapsuudesta pitäen oli haaveillut seikkailuista, sielu, joka kaikessa, mihin vain voimiansa ponnisti, tavoitteli jotakin maailmoja järisyttävää, pyrki suuruuteen, jonka ei tarvinnut taipua kenenkään edessä.

Hänen tehtäväkseen, kuten tiedämme, oli uskottu holhojahallituksen ja neuvoskunnan jäsenten vangitseminen. Herra Pentti oli varoittanut häntä vuodattamasta verta, sillä hän tunsi miehensä. Draken mielestä niin laimea toimenpide oli vain puolinainen, ja tällaisessa asiassa kaikki puolinaisuus oli turmiollista; jos mieli lannistaa vallan koko suuruus, niin oli varmempaa upottaa se vereen kuin häväistä sitä kahleilla, joiden kumminkin muutamien päivien kuluttua täytyi kirvota ja antaa samalle vallalle tilaisuus ehkä taas päästä voitolle. Hänen päätöksensä oli sanalla sanoen itse istuntosalissa hakata maahan kaikki, joiden voima ja vaikutus saattoi käydä vallankaappauksen tulevaisuudelle turmiolliseksi. Hän tahtoi verellä piirtää ylipääsemättömän rajamerkin menneisyyden ja tulevaisuuden välille, sovittamattomalla väkivaltaisuudella pakottaa toverinsa heidän omaksi pelastuksekseen peräytymättä kiitämään sitä päämaalia kohden, johon hänen hankkeensa tähtäsivät. Mutta neuvoskunnassa istuivat maan herrat ja kiistelivät kaikessa rauhassa ... niin rauhallisesti kuin keskinäinen kateus salli ... maan parhaasta tai omista eduistaan, emme tiedä tarkoin kummasta. Herttuan kirjeen suhteen oli tultu yhtä pikaiseen kuin yksimieliseen päätökseen, ja se kuului, että herttua seuraavana päivänä kutsuttaisiin leskikuningattaren ja neuvoskunnan eteen ja häntä uhattaisiin maanpaolla, jos hän rohkenisi saman tempun tehdä toistamiseen. Sitten oli siirrytty muihin asioihin. Ja kun he keskenään kinastelivat, kun Bjelken puolue hyökkäsi De la Gardien puoluetta ja De la Gardien puolue Bjelken puoluetta vastaan, ja herrat sanoivat toisilleen vastenmielisiä asioita ja olisivat sanoneet vielä pahempaakin, ellei yhteinen paha omatunto olisi ollut esteenä; kaiken tuon kestäessä ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka olisi aavistanut, että niin toisen kuin toisenkin puolueen toiveet olisivat tuota pikaa olleet lopussa, ellei muudan tuntematon suojelija olisi asettunut heidän ja vaaran väliin.

Kuitenkin he saattoivat rauhassa kuten tähänkin asti jatkaa neuvottelujaan, sillä he olivat suojelijan valvonnan alaisina. Hän oli tullut, ei pelastaakseen heidät, vaan kukistaakseen kapinan, ja heidän onnensa oli, ettei hän voinut tehdä jälkimmäistä tekemättä samalla edellistäkin. Hän ei tahtonut, että itsekkyys ja rikos tulisivat itsekkyyden ja saamattomuuden sijaan, jotka kohtalo oli asettanut valtion peräsimeen. Hän ei tahtonut sellaisen rikoksen muistoa ylvään kansan historiaan.

Mutta Vanloon läsnäololla oli toinenkin tarkoitus. Oli mies, jonka kohtaloon hän näkymättömin käsin oli ryhtynyt vaikuttamaan, jonka elämänuran hän koetti johtaa sille kuuluvaa päämaalia kohden. Oli tullut hetki, jolloin sen miehen kohtalo oli ratkaistava.

Niin sanotut isot portaat johtivat avaraan eteiseen, jonka holveja toisella puolen kannatti kaksi pylväsriviä, toisella puolen rivi seinäpilareita, joiden välissä korkeat, linnankaivantoon päin antavat ikkunat ulottuivat niin kauas alas, että niistä lankesi valo porrasten lähimmälle askelmallekin. Tämän eteisen ja sen takana olevan drabanttisalin läpi oli Draken kuljettava mennessään neuvossaliin. Porrasholvia valaiseva kattolamppu jätti avaran, pylväiden takaisen huoneen hämäräksi. Siihen ja viereisiin pikkuhuoneisiin oli äskettäin vähälukuinen, mutta luotettava ja luja aseellinen miesjoukko Vanloon väkeä asetettu vahtiin. Sitäpaitsi oli eversti Sparre, joka oli seurannut Vanloota linnaan, koonnut henkivartijat saliin sillä tekosyyllä, että hän aikoi pitää tarkastuksen, niinkuin hänellä heidän päällikkönään silloin tällöin oli tapana pitää.

Vanloon miehet olivat viimeisen tunnin kuluessa kaksittain ja kolmittain eri porttien kautta kulkeneet linnaan ja ennen ratkaisevaa hetkeä kokoontuneet erääseen pohjoissivun maakerroksessa olevaan huoneeseen. Porttien ulkopuolelle oli asetettu tiedustelijoita, ja linnankaivannossa liikkui veneitä, jotka pitivät silmällä Draken väkeä. Niiden joukossa oli Vanloon palkkaamia miehiä. Hän tiesi sovitut tunnusmerkit. Ensimmäinen niistä oli jo kuulunut.

-- Mynher, sanoi Sparre Vanloolle, joka eteisen pylvääseen nojaten odotti Drakea, -- oletteko varma siitä, ettei halunne toimia salassa viettele teitä liiaksi luottamaan käytettävissä oleviin vähiin voimiimme? Te vaaditte minua koko illaksi luoksenne, viette senjälkeen minut linnaan ja vasta täällä ilmoitatte minulle vaaran, jota en vieläkään uskoisi todeksi, ellei kasvojenne vakavuus estäisi luulemasta sitä pilaksi. Jos olisitte vihjauksellakaan ilmoittanut, niin olisin koonnut rykmenttini...

-- Olkaa huoleti, sanoi Vanloo, -- vastustajamme voimat ovat sopivassa suhteessa meidän voimiimme. Ei pidä nostaa turhan suurta melua tyhjästä...

-- Mutta vihjaus linnan päällystölle ainakin...

-- Ei, ei, se on tarpeeton. Tiedätte, että Lilje ja useimmat hänen upseereistaan ovat lähteneet maalle. Toiset hoitavat tänä iltana huvituksiaan, joita olisi synti häiritä.

-- Mikä uhkayritys, jatkoi Sparre vähän levottomana; -- en koskaan saa päähäni, että löytyisi mies, joka on niin järkeä vailla, että rohkenee kourallisella seikkailijoita tunkeutua kuninkaalliseen linnaan...

-- Sen saatte pian nähdä. Mutta jo on aika, eversti hyvä, lopettaa puhelumme... Kuuletteko?... Toinen merkki!

-- Mutta, mynher, ärähti Sparre, -- oletteko varma siitä, ettei nuori kuningas joudu väkivallan uhriksi?...

-- Olen. Sitäpaitsi on senkin tapauksen varalle ryhdytty toimenpiteisiin. Olkaa rauhassa ja luottakaa minuun!

Vanloo kääntyi nyt miehiinsä ja teroitti muutamalla sanalla heidän mieliinsä ohjeita, jotka hän oli heille aikaisemmin antanut. Jyminä pihalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä portailta ilmoitti myrskyn olevan tulossa.

Vanloo ja Sparre vetäytyivät pylväiden suojaan ja paljastivat miekkansa.