Chapter 26

Kun herttuan vaunut, uljaan juoksijan vetäminä ja lakeijojen ja soihdunkantajien ympäröiminä, pysähtyivät isojen linnanportaiden eteen, oli jo eräs liittolaisten ulkovartijoista menossa Norrmalmintorin varrella olevaan ravintolaan, antaakseen siitä tiedon kokoontuneille kaartinupseereille.

Ennenkuin tämä oli saapunut perille, avattiin Vanloon talon portti, ja ajopelit vierivät kadulle aseellisen miesjoukon seuraamina.

Vaunuissa istui Vanloo ja hänen rinnallaan eversti Sparre. Ne kulkivat torin poikki Norrbrolle päin. Aseellinen joukko, jonka pistimet aika-ajoin välähtivät sumun keskeltä, jakautui kahtia: toinen ryhmä seurasi jonkin matkan päässä vaunuja, toinen marssi ravintolaan.

Ravintolan portti ja eteisen ovi salvattiin ja vartijoita asetettiin. Sitten johtaja muitten etunenässä riensi portaita ylös toiseen kerrokseen.

Isäntä tuli heitä portaissa vastaan ja riensi hätääntyneenä takaisin nähtyään meriväen pukuun puetut miehet, joilla kaikilla oli peitset kädessä ja pistolit vyössä.

Hän kysyi änkyttäen, mitä he tahtoivat, ja johtaja käski hänen näyttää tietä siihen huoneeseen, jossa kaartinupseerit olivat koolla. Isäntä osoitti ovea ja tuijotti hämillään yhä edelleen ahavoituneihin, parrakkaisiin kasvoihin. Hän epäili murhaa ja ryöstöä, ja luulo vahvistui, kun hän apua hakeakseen riensi portaita alas ja näki oven kadultapäin teljetyksi ja ulkopuolella vartijoita, jotka oudolla kielellä, mutta kyllin selvillä liikkeillä kielsivät häntä tulemasta ulos.

Sigurd, sillä hän se oli joukon johtaja, astui saliin; hänen väkensä kerääntyi ovelle.

Otettuaan juuri äsken vastaan sanantuojan linnasta istuivat upseerit vielä pöytien ympärillä, juoden ja pelaten. Heidän huomionsa kiintyi heti tulijaan, ja eräs lähinnä oven suussa istuvista kysäisi, mitä hänellä oli asiaa.

-- Minun asiani on viettää ilta herrojen seurassa, vastasi Sigurd; -- luullakseni ei seurapiiri ole niin tarkasti suljettu, ettei outoakin siihen voitaisi ottaa.

-- Eikö teillä ole varsinaista asiaa meille?

Kapteeni Lilje toisti tämän kysymyksen ja astui samassa tulijan eteen, jota hän tarkasti kiireestä kantapäähän.

Tämä oli tanakkarakenteinen, sotaisen näköinen mies, säätyläisten tapaan puettu. Ainoa tavallisuudesta poikkeava kohta oli leveä vyö, josta kaksi pistolia pisti esiin.

-- Asiani, vastasi Sigurd ja kierteli isoja viiksiään, -- on juuri se, minkä mainitsin.

-- Mikä?

-- Viettää ilta herrojen seurassa.

-- Mikä on nimenne? Kuka olette?

-- Oikeutettuja kysymyksiä, jotka minun yhtäkaikki täytyy jättää vastaamatta.

-- Siinä tapauksessa: kuka teitä on neuvonut tänne? Eikö isäntä, se konna, sanonut teille, että nämä huoneet ovat yksinomaan meitä varten?

Kapteeni Lilje aukaisi julmistuneena oven huutaaksensa isäntää, kenties myös jouduttaakseen muukalaisen poistumista vähemmän hellätuntoisella tavalla.

Mutta kun ovi avautui ja vieraat näkivät aseellisen merimiesjoukon, niin he kalpenivat, ja toinen luki toisensa silmistä sen, mitä itsekin epäili: meidät on petetty.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi tuokion vaitiolon jälkeen kapteeni Lilje.

-- Ei mitään ... ei niin mitään, vastasi Sigurd, -- jos te vain, hyvät herrat, tyynesti jatkatte hupaisaa ajanviettoanne.

-- Mutta muussa tapauksessa? virkkoi nuori upseeri laskien kätensä miekan kahvalle.

-- Muuten saatte tehdä mitä haluatte, ette vain poistua tästä huoneesta, ennenkuin vartija Brunke-vuorella ilmoittaa aamun tulon... Ei, ei, hyvät herrat, jättäkää miekat koreasti tuppeen! Te olette alakynnessä ... huone on piiritetty, portaat täynnä minun väkeäni ... ja jos epäilette, etteivät mieheni ensi viittauksestani käytä pistimiään, niin tarkastelkaa heitä vielä kerran...

Sigurd vetäytyi oven luo ja aukaisi sen selkoselälleen.

-- Meidät on petetty! mutisivat vieraat toinen toiselleen.

-- Kenen käskystä tämä on tapahtunut? alkoi eräs upseereista kysyä, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, huusi toinen:

-- Tässä piilee kavallus. Me murtaudumme läpi!

-- Seis! virkkoi Lilje kuolonkalpeana, -- ei vielä väkivaltaa! Asia täytyy olla selvillä ensin, ennenkuin tartumme miekkoihin. Kuulkaa, tuntematon herra, minä tahdon puhua kanssanne kahden kesken.

-- Hyvä on, vastasi Sigurd; -- kukaan ei toivo enemmän kuin minä, että kaikki ratkaistaisiin sovinnolla.

-- Kuka on teidät lähettänyt, ja millaiset ovat ohjeenne? Oletteko oikeutettu vastaamaan niihin kysymyksiin? kysyi Lilje, kun hän ja Sigurd olivat vetäytyneet erääseen salin kolkkaan.

-- Olen kyllä, minä olen täällä mynher Vanloon käskystä...

-- Vanloon ... hollantilaisen? Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, että minä olen täällä hänen käskystään...

-- Entä ohjeenne? kysyi Lilje kuiskaavalla äänellä.

-- Ne ovat: pidä salaliittolaiset koossa.

-- Salaliittolaiset? toisti Lilje salaten pelkonsa; -- kuinka uskallatte leimata meidät sellaisiksi?

-- Sanat eivät ole minun, vaan mynher Vanloon.

-- Jatkakaa!

-- Pidä salaliittolaiset koossa aamuun asti, lausui hän. Jos he väkisin koettavat murtautua läpi, niin pane väkivalta väkivaltaa vastaan ja pistä heidät kuoliaaksi ennemmin, kuin annat yhdenkään päästä karkuun.

-- Mitä vielä...

-- Kauemmaksi eivät tehtäväni ulotu. Mynher Vanloo lisäsi kuitenkin...

-- No, Lilje, lausui eräs vanhemmista upseereista, -- onko päästy sovintoon, vai kuinka? Me tahdomme tietää, kuka julkenee...

-- Odota, vastasi Lilje, -- keskustelu loppuu siinä paikassa... Mitä Vanloo lisäsi?

-- Että tähän toimenpiteeseen on ryhdytty herrojen omaksi hyväksi. Minä tahdon estää, sanoi hän, heitä auttamasta miekoillansa hanketta, jonka tarkoituksen suhteen heitä on petetty ja jonka seurauksia he eivät voi aavistaa.

-- Meidän jäijillemme on siis päästy! sopersi Lilje.

-- Myöskin, jatkoi hän, ovat salaliittolaiset ja se hallitus, jonka he tahtovat kukistaa, liian vaatimattomia ja koko juttu liian vähäpätöinen ansaitaksensa sijaa historian lehdillä. Kaikki on päättyvä mitä suurimmassa hiljaisuudessa. Paitsi minua itseäni ja sinua, ei kukaan, ei edes uhattu hallitus saa tietää, että mitään mainittavampaa vaaraa on ollut.

-- Sanoiko hän niin?

-- Sanoi, ja hänen sanansa ovat varmemmat kuin konsanaan kuninkaan sana.

Lilje tarkasti Sigurdia epäilevin silmin, mitteli levotonna ja miettiväisenä lattiata, kääntyi sitten tuskastuneiden toveriensa puoleen, jotka asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja ilmoitti hiljaisella äänellä heille vieraalta saamansa tiedot.

Nyt syntyi upseerien kesken vilkas kina, jota sentään käytiin matalalla äänellä. Tuumailtiin, mitä olisi tehtävä. Toiset näyttivät suuttuneilta, toiset alakuloisilta, kaikki tuskaisilta. Lopulta tultiin kuitenkin yhteiseen päätökseen: puhujat istuutuivat välinpitämättömän näköisinä pöytien ympärille, pikarit täytettiin uudelleen, pelinopat pyörivät, puheltiin ja naureskeltiin, jos kohta hiukan väkinäisesti.

Lilje palasi Sigurdin luo, joka tällä välin oli astellut salissa edestakaisin, ja sanoi tälle:

-- Hyvä herra, te häiritsette vierasten iloa. Tämä huone on meidän käytettävänämme niin kauan kuin täällä tahdomme olla, emmekä me tapamme mukaan lähde täältä ennen kuin aamulla. Jos mynher Vanloo on tullut hulluksi, niin se on seikka, joka ei kuulu meihin; hänen ja teidän tekonne jääköön teidän itsenne, isännän ja oikeuden välillä ratkaistaviksi. Mutta jos vielä hetkenkään viivytte meidän joukossamme, katsomme sen loukkaukseksi, enkä minä vastaa seurauksista.

Sigurd pohti asiata tuokion ajan ja vastasi:

-- Olkoon minusta kaukana se, että väkisin tunkeutuisin herrojen joukkoon. Pääasiasta olemme yhtä mieltä, ja sillä hyvä. Katsotaanpa ... muuta ulospääsytietä ei ole, ja me olemme toisessa kerroksessa, siis korkealla maasta. Hyvä on, minä siis vietän aikaani niin hyvin kuin voin täällä oven ulkopuolella, kunnes torvi Brunke-vuorella toitottaa vapahduksen hetkeä. Toivotan herroille hyvää yötä.

Hän poistui huoneesta ja meni rauhoittamaan isännän mieltä jollakin keksimällään jutulla, jonka jälkeen hän käski tuoda virvokkeita itselleen ja miehilleen maksaen niistä niin paljon yli vaaditun määrän, että isäntä ällistyneenä jupisi itsekseen:

-- Jos nuo ihmiset ovat rosvoja, niin ovatpa ne omituisia rosvoja, kun antavat enemmän kuin ottavat.

_Kolmas kohtaus_.

Tiedämme, että salaliittolaiset olivat jättäneet vaarallisimman tehtävän, Ruotsin valtakunnan holhojahallituksen ja neuvoskunnan vangitsemisen, herra Kustaa Draken toimeksi.

Sen piti tapahtua heti herttuan lähdettyä linnasta, niin että tieto tuosta tärkeästä tapahtumasta ehtisi saapua ritariston ja aatelin korviin herttuan vielä ollessa tämän säädyn luona. Liittolaisten tarkoitus oli, että tämä _fait accompli_ ["suoritettu asia", peruuttamaton teko] yhdessä alemman kansan uhkaavan käytöksen ja aatelittomista säädyistä kootun lähetystön kanssa yllättäen lamauttaisi ensimmäisen säädyn vastustusvoiman ja pakottaisi horjuvaiset sopeutumaan asianhaaroihin ja heti vannomaan uskollisuutta uuden järjestyksen lipulle. Mutta jos sääty osoittaisi suurempaa sitkeyttä kuin oli odotettu, niin oli liittolaisilla kumminkin sillä hetkellä väkevämmän oikeus puolellaan, ja he olivat sitä tapausta varten päättäneet käyttää Liljen rykmentin musketteja ja ammattityöläisten patukoita tehdäkseen asiasta lopun.

Saavuttuaan linnaan oli herttua pyytänyt päästä nuoren kuninkaan ja leskikuningattaren puheille, mutta kun hänelle vastattiin, että molemmat korkeat henkilöt olivat rukouskammiossa, oli hän jättänyt näille kirjeet ja lähtenyt valtaneuvoston istuntosaliin.

Hänen odottamaton ilmestymisensä ja hiljainen juhlallisuutensa, kun hän laski suuren, sinetillä varustetun kirjeen neuvospöydälle, sai valtakunnan isät aika lailla hämmästyksiinsä.

-- Jätän tämän kirjeen luettavaksenne sekä tarkoin pohdittavaksenne ja toivon, että päätös, jonka sen johdosta teette, tulisi teille kunniaksi ja valtakunnalle onneksi.

Siinä kaikki, mitä hän kokoontuneille herroille lausui, jonka jälkeen hän lähti salista, välttääkseen epäilemättä niitä karttavia kysymyksiä, joita nämä varmaan tapansa mukaan olisivat Hänen Korkeudelleen tehneet päästäkseen selville hänen esiintymisensä syistä.

Herra Pentti oli puolisen tuntia ennen herttuan tuloa ottanut puheeksi arkaluontoisen asian, jonka täytyi herättää kiivasta sananvaihtoa. Kysymys koski erinäisiä valtion varoja, jotka olivat kadonneet erään De la Gardien ja hänen puolueensa suosiman virkamiehen käsistä. Muutamat näennäisesti säyseät, mutta itse asiassa terävät huomautukset herra Pentin suusta olivat antaneet keskustelulle hänen haluamansa suunnan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän, ollen suuttuvinaan niistä tuimista hyökkäyksistä, jotka hänen oli onnistunut kohdistaa itseensä, saattoi ottaa ne syyksi noustakseen ja poistuakseen istuntosalista.

Herra Pentti riensi salaliittolaisten päämajaan.

Täällä vallitsi suuri pelko ja hajaannus.

-- Mitä nyt? kysyi hän hätääntyneenä, -- mitä on tapahtunut?

-- Te tulette linnasta? kysäisi Frisendorff ja pyyhki hikeä otsaltaan.

-- Linnasta.

-- No niin, ettekö huomannut mitään epäiltävää, mitään, josta voisi aavistaa, että hankkeemme on tullut ilmi?...

Kaikki odottivat hengähtämättä Pentti Skytten vastausta.

-- En, virkkoi hän, -- mutta mistä tämä hätä?

-- Me olemme kaikki satimessa, sanoi Ribbing, -- meidän täytyy hajaantua, ennenkuin...

-- Täällä on joku salainen kavaltaja...

-- Malttakaa, hyvät herrat, sanoi herra Pentti koettaen näyttää levolliselta, -- meidän täytyy käsitellä asia järjestyksessä. Te kysyitte, enkö havainnut neuvoskunnassa mitään epäiltävää. En, ystäväiseni, ellen ole kuuro ja sokea, niin uskallan väittää, ettei hallituksella ja neuvoskunnalla ole kaukaisinta aavistustakaan siitä, mitä on tapahtumassa. Ja kun meillä siltä taholta ei ole mitään pelkäämistä, niin enpä totta tosiaan käsitä, mistä tämä päätön melu, tämä silmitön säikähdys ... sanalla sanoen, mitä on tapahtunut?

-- Merkillistä, sanoi Frisendorff vähän tyyntyen, -- ja täällä me olemme mitä suurimmassa pelossa. Kuulkaahan! Vahtimiehemme saapuvat ammattikäsityöläisten luota toinen toisensa jälkeen ilmoittaen, että heitä yhdennellätoista hetkellä on kohdannut vastus Jumala ties minkä salaperäisen vallan kätyrien taholta. Samat asiamiehet ovat saaneet koolle aatelistyöläisiä ja kungsholmalaisia; ja heidän ja ammattilaisten välillä on ollut käsikahakkaa. Siltä taholta ei meillä siis ole mitään odotettavissa. Mutta sitten tulee jotakin vielä käsittämättömämpää. Ystävämme aatelittomien säätyjen joukossa ovat tuntemattomalta taholta saaneet varoituksen. Lähetystöstä Ritariston ja Aatelin luo ei siis tule mitään. Mitä suurin hämmennys vallitsee puoluelaistemme kesken. Kuinka tämä on selitettävissä? Eikö meillä ole syytä pelätä pahinta?

Herra Pentti kalpeni huomattavasti.

-- No, mikä on teidän ajatuksenne? kuiskasivat useat.

-- Minä en toden totta voi selittää tätä ... mutta ... varsinaista vaaraa ei sentään ole pelättävissä... Hallitushan ei tiedä kerrassa mitään ... ja asia on kuin onkin jo alulla ... kotvan päästä on ratkaisu tiedossamme... Odottakaamme niin kauan tyynesti, hyvät herrat... Me emme siis tällä hetkellä voi luottaa roskaväen apuun emmekä myöskään puoluelaisiimme aatelittomissa säädyissä, mutta linna on vallassamme, ja Drake tekee kyllä aikanaan asiasta lopun...

Herra Pentin epävarma käytös lisäsi vain salaliittolaisten pelkoa. Kotvan kuluttua saapui tiedonanto, että herttua oli tullut linnaan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen syöksähti sisään eräs Liljen rykmentin upseereista, jotka sinä iltana olivat palveluksessa linnassa. Hän ilmoitti, että kun hän sovittuna aikana riensi ravintolaan Norrmalmintorin varrelle kutsuakseen sinne kokoontuneet toverit paikoilleen, oli kaikki ovet salvattu.

Ennenkuin ehdittiin selvitä tästä uudesta hämmästyksestä, tuli maaherra Graan ja ilmoitti, että herttua oli lähtenyt linnasta ja ajanut Ritariston ja Aatelin luo, mutta että kansajoukkoa ei ollutkaan häntä saattamassa.

Heti sen jälkeen saapui tiedonanto Drakelta, joka oli vartioinut linnan lähistöä. Kirjeessä oli vain seuraavat rivit:

-- Sparrea ei ole saatu vangiksi. Hän ei ole pysynyt kotosalla. Asia ratkaistaan heti.

-- Pian! Meidän täytyy estää häntä! huudahti Frisendorff.

Hän hyökkäsi ulos monien liittolaisten seuraamana.

-- Luultavasti he tulevat liian myöhään, lausui herra Pentti toisille, jotka kalmankalpeina ja epäröivinä seisoivat hänen ympärillään. -- Hyvät herrat, jos Drake tekee hullun kepposen, jos hänen hassuun päähänsä on juolahtanut kourallinen roskaväkeä mukanaan tunkeutua linnaan ja tehdä väkivaltaa maan hallitukselle, niin mitä meillä on siinä tekemistä? Vastatkoon hän puolestaan. Ja jos hän, tuo raivopäinen hullu, sitten syyttää meitä osallisiksi samaan rikokseen, niin kysymme: mitenkä hän tämän typerän syytöksensä näyttää toteen?... Ja koko maassa tullaan pitämään sitä naurettavana, sillä mitenkä tervejärkiset ihmiset, puhumattakaan varovaisuudestaan ja älykkyydestään tunnetuista miehistä, voisivat antautua mokomaan maankavaltamis-narripeliin? Hyvät herrat, menkää rauhassa kotiin ja heittäytykää unen helmoihin, jos teitä haluttaa. Minua puolestani unettaa niin, etten toden totta saa silmiäni kunnolla pysymään auki. Minä lähden kotiin ja paneudun nukkumaan vanhurskaan unta, ja miten suuresti hämmästynkään, kun huomenna herään ja luokseni pyrkiviltä virkaveljiltä saan kuulla, mitä tänä iltana on tapahtunut. Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne.

Herra Pentti kääriytyi kauhtanaansa, painoi hatun kähäräperuukilleen, kahmaisi ison kultanuppisen keppinsä, kumarsi oikealle ja vasemmalle ja lähti.

* * * * *

Muutamista sanoista, jotka Ahasverus-kellarissa lipsahtivat erään vieraan suusta, on lukija saanut tietää, että noituudesta syytetyt naiset sen päivän jälkeisenä aamuna, jonka tapauksia nyt kuvataan, oli hovioikeuden tuomion nojalla vietävä kihlakunnan teloituspaikalle mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.

Eerikin Hovioikeudelle antama kertomus niistä huomioista, joita hän oli noitatutkinnoissa tehnyt, kuin myös Inkerin ja Ellin entisestä elämästä ja käytöksestä vankilassa, oli jäänyt tuloksia vaille. Inkerin ja Ellin ilmoitus, että heidät kiduttamalla oli pakotettu tunnustamaan itsensä syypäiksi, oli jätetty huomioon ottamatta. Samoin kuin muutkin taikauskon uhrit tuomittiin äiti ja tytär menettämään henkensä ja heidät oli määrä viedä seuraavana aamuna mestauspaikalle kuolemanrangaistusta kärsimään.

Kello on lähes kahdeksan korvilla iltasella. Eerikki oleilee asunnossaan. Hän on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen onnettomat. Hän oli pyytänyt ja päässyt kreivien Pietari Brahen ja Maunu de la Gardien puheille, hän oli käynyt useimpien Hovioikeuden jäsenten luona -- kaikki turhaan. Kaikki olivat sanoneet, etteivät he voi estää oikeuden menoa, ja monet ennakkoluuloisimmista herroista olivat kummeksineet sitä, että pappismies oli halukas vaikuttamaan pahantekijöiden hyväksi, joiden syyllisyys oli yhtä ilmeinen kuin se oli jumalaton ja kauhea.

Aika, jolloin Eerikin on mentävä vankien luo, on käsissä. Hän on päättänyt viettää yhdessä heidän kanssaan heidän viimeisen yönsä pitkät, tukalat hetket, seurata heitä mestauspaikalle ja olla heidän läheisyydessään heidän mennessään kuolemaan. Ääretön tuska täyttää hänen sielunsa: hän on kehoittanut heitä tunnustamaan itsensä syyllisiksi ja siten ollut syöksemässä heitä turmioon, josta hän nyt itseänsä soimaa. Totta on, että heidät muussa tapauksessa kiduttamalla olisi pakotettu tekemään sama tunnustus, mutta siitä ei ole Eerikille minkäänlaista lohtua: hän ei edes ajattele sitä. Niin kauan kuin vielä saattoi jotakin toivoa oikeuden tutkivalta silmältä tahi ihmisten sääliväisyydeltä, oli hän, tyynesti luottaen Kaitselmukseen, odottanut puuhiensa hedelmiä. Nyt, kun kaikki toivo oli sammunut, hänen sielunsa horjui niinkuin ruoko myrskyssä, ja yltyvä hätä uhkasi muuttua epätoivoksi, kunnes vasta kiivaan taistelun jälkeen ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten myllertävä vuo keskittyi yhdeksi ainoaksi valtavaksi avunhuudoksi Jumalan luo.

Hän tunsi vielä itsessänsä tuon kiihtyneen, suloisesti järkyttävän mielialan vaikutusta, jota Jumalan tahtoon rajattomalla nöyryydellä alistunut sielu tuntee -- kun hänen silmänsä sattuivat paperiin, joka oli hänen pöydällään samana iltana tulleiden kuulutusten joukossa, mitkä hänen seuraavana sunnuntaina piti lukea seurakunnalleen julki. Hän otti paperin, tietämättä miksi, ja luki sen kiireesti.

Sen sisällys vaikutti häneen kuin sähkötärähdys. Se oli Vanloon laatima kuulutus. Hän luki nimet Inkeri ja Elli ... olosuhteet, joissa kuulutettujen henkilöiden ilmoitettiin eläneen, näyttivät soveltuvan niihin tietoihin, jotka nuo kaksi naista itse olivat entisistä elämänvaiheistaan antaneet.

Siinä oli kylliksi. Eerikki tunsi rukouksensa tulleen kuulluksi, hän näki tässä Jumalan sormen johdatuksen. Se vaikutti häneen kuin ihme. Toinnuttuaan ensimmäisestä valtavasta hämmästyksestään hän kokosi ajatuksensa ja riensi täyttämään pelastustyötä, jonka onnistumista hän ei enää epäillytkään.

Hänen tiensä kävi niitä katuja pitkin, missä kansanmeteli riehuili. Hän tunkeutui vastaan tulevien joukkojen, rähisevien ja tappelevien laumojen läpi, ihmettelemättä edes syytä tähän hurjaan hälyyn, ja riensi linnan ohi Norrbron poikki Vanloon taloon Norrmalmintorin varrelle.

Hän pyysi ensimmäistä kohtaamaansa palvelijaa saattamaan hänet mynher Vanloon luo.

Palvelija vastasi, että hänen herransa äsken oli lähtenyt ajelulle, hän ei tiennyt oikeastaan minne, mutta jos asia oli tärkeä ja pastori suvaitsi kirjallisesti esittää sen, niin mynher Vanloo saisi kirjeen viipymättä.

Eerikin täytyi mukautua asianhaaroihin. Hän pääsi huoneeseen, sai kirjoitusneuvot, kirjoitti kiireesti ja sulki sinetillä kirjelipun, jossa hän ilmoitti Vanloolle, että hänen kuuluttamansa henkilöt oli löydetty, että he istuivat linnanvankilassa aiheettomasti syytettyinä noituudesta, että ensi yö oli onnettomien viimeinen, jollei pikainen pelastus ennättäisi, koska heidät oli määrä seuraavana aamuna viedä teloituspaikalle kuolemanrangaistustaan kärsimään.

Niihin sanoihin päättyi kirje, jonka nopeat kynänkäänteet todistivat sitä kiirettä ja mielenliikutusta, minkä vallitessa se oli kyhätty.

-- Tämän kirjeen pikaisesta perilletulosta riippuu kahden herrallenne kalliin ihmishengen pelastus, sanoi Eerikki palvelijalle; -- onko minun tarvis sanoa muuta?

-- Olkaa huoleti, vastasi palvelija, -- mynher Vanloo saa sen puolen tunnin kuluttua käsiinsä.

Eerikki riensi nyt takaisin linnaan. Hän aikoi ensin tarkemmin pohtimatta antaa Inkerille ja Ellille tiedon tuosta kuin ihmeen kautta auenneesta pelastumisen mahdollisuudesta. Hänellä oli, kuten tiedämme, vapaa pääsy linnan vankilaan. Mutta vasta nyt, hänen lähetessään linnaa, alkoi pelko saada valtaa hänen sielussaan. Että Inkeri ja Elli olivat juuri ne, joita Vanloo kuulutuksellaan haki, sitä hän ei epäillyt, eikä myöskään, että tämä mahtava mies kaikin tavoin koettaisi vaikuttaa näiden ihmisten kohtaloon, koska hän oli ryhtynyt sellaisiin toimiin heidän löytämisekseen: mutta riittikö Vanloon mahti viime hetkessä pysähdyttämään lain miekan? Eikö ollut luultavaa, että Vanloo, aikansa ennakkoluuloihin kallistuvana, jättäisi poloiset heidän oman onnensa nojaan saatuaan tiedon niistä kauheista rikoksista, joista heidät oli tuomittu? Eerikki ei tiennyt mitä laatua Vanloon myötätuntoisuus näitä naisparkoja kohtaan oli: kenties moinen havainto sen hyvinkin riittäisi tukahduttamaan. Olisi niinmuodoin epäviisasta, olisi julmaa jonkin hataran pelastumismahdollisuuden nojalla virittää uutta maallista toivoa sydämiin, jotka kovan taistelun jälkeen olivat alistuneet Jumalan tutkimattomiin päätöksiin ja vihkiytyneet kuolemaan.

Näissä mietteissään Eerikki lähenemistään läheni linnaa. Hänen kulkunsa, äsken ilon keventämä, oli nyt hiljaista, hänen rintaansa, jota äsken paisutti onnellinen toivo, pusertivat tuskalliset epäilykset.

Hän oli kulkenut Norrbron yli, ja kuninkaallista palatsia ympäröivä muuri kohosi nyt hänen edessään miltei läpinäkymättömän sumun keskellä.

Mutta samassa salpasi häneltä tien kansanjoukko, joka tiheästi yhteen sulloutuneena seisoi parinkymmenen askelen päässä pohjoisesta porttiholvista. Sumu ja pimeys oli niin synkkä ja joukko niin hiljainen, että Eerikki ei huomannut sitä, ennenkuin hän näki ympärillään hurjia parrakkaita, keihäillä, sapeleilla ja pistoleilla varustettuja miehiä, joiden mykkä äänettömyys herätti hänessä yhtä suurta kummastusta kuin heidän ulkomuotonsakin. Sumusta astui esiin uusia haamuja, jotka näyttivät nousevan ikäänkuin linnankaivannosta, missä airojen hiljaisesta, mutta tiheästä loiskunnasta päättäen oli veneitä liikkeellä.

-- Mitä te katselette? kysyi eräs pitkäkasvuinen, samettitakkinen nuori mies, joka ei ollut kukaan muu, kuin toinen luutnantti Scyllasta; -- menkää te menojanne, hurskas pappismies! Mutta jos uteliaisuuden vuoksi haluatte tietää, keitä olemme, niin tietäkää, että olemme mynher Vanloon prikin Algernon Sidneyn miehistöä ja että väijymme täällä eräitä laivastamme paenneita konnia, joiden pitäisi luulomme mukaan kulkea tämän kautta.

-- Kaiketi siis myös tiedätte, missä isäntänne, mynher Vanloo, parast'aikaa oleilee, kysyi Eerikki.

-- En, vastasi samettitakkinen mies, -- enpä tosiaankaan voi sanoa, missä mynher suvaitsee oleskella.

Eerikki sanoi hyvästi, jatkoi kulkuaan ja meni sisään himmeästi valaistusta portista, missä vahtisotamies puheli erään vanginvartijan kanssa huomispäivän suuresta juhlatilaisuudesta, noitien poltosta.

Kun hän sitten, vahtimiehen seuratessa avainkimppuineen, astui vankilan eteiskäytävään, tunsi hän tuskallisen pelon pääsevän hänessä entistä suurempaan valtaan: hän painoi käden kovasti rintaansa vastaan vahtimiehen kiertäessä avainta lukossa ja aukaistessa natisevan oven.

Eerikki astui sisään.

Lamppu loi himmeätä valoaan noiden kahden naisen surulliseen asuntoon. Inkeri makasi kurjalla vuoteellaan; hän oli hetken uinahtanut, ja Elli istui hänen päänaluksensa vieressä nojaten otsaansa samaan tyynyyn, jolla äidinkin pää lepäsi.

Oven rasahtaessa Inkeri heräsi.