Chapter 25

Mutta nyt, kun esirippu oli valmiina nostettavaksi ja näyttelijöiden oli astuttava kansan eteen taistelemaan sen onnesta ja onnettomuudesta, sen pyhyydestä ja mahtavuudesta, sen kruunusta ja tapparasta, -- niin harvatpa kokoontuneista pysyivät tyyninä. Salaliiton johtajan, herra Pentin, levollisuus ja Draken hurja päättäväisyys, Draken, jolla oli vaikein tehtävä suoritettavanaan, vaikuttivat kuitenkin rauhoittavasti muihin.

-- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi herra Pentti vihdoin nousten seisomaan, -- nyt ei mikään estä meitä laskeutumasta rauhalliseen, suloiseen lepoon. Neuvottelu on päättynyt, nyt kysytään toimintaa... Mutta olkaamme kärsivällisiä! Neljänkolmatta tunnin kuluttua saamme molemmin puolin onnitella toisiamme hyvän asiamme voitosta.

* * * * *

Toukokuun 31 p.

_Ensimmäinen kohtaus_.

Professori Spole [almanakan tekijä] lupasi täksi illaksi kuutamoa ja selkeätä.

Kuu oli tosin noussut oikeaan aikaan, mutta selkeästä säästä ei ollut tietoa, josta näkyy, että oppinut tähtientutkija, jos kohta hän olikin erehtymätön nativiteettiennustuksissaan [nativiteetti = taivaankappalten keskinäinen asento jonkun ihmisen syntyessä. Suom.], joilla hän höysti almanakkansa, ei sentään aina onnistunut säntilleen laskemaan epävakaisen sään kaikkia oikkuja. Iltataivas peitti synkkänä Ruotsin pääkaupungin, ja pimeyttä lisäsi paksu sumu, joka tiheänä verhosi Mälarin ja meren rantoja ja lukuisia saaria; ja milloin kuu joskus pilviuudinten raosta pääsi vapaasti pilkistelemään, esti samainen kateellinen sumu sitä valaisemasta muuta kuin Birger Jaarlin mahtavan tornin huippua ja Södermalmin korkeimpien mäkien harmaita rakennusryhmiä.

Kaupungin keskustan pimeitä ja ahtaita katuja valaisivat niukalti viheliäiset talikynttilät, joita siellä täällä lepatti lyhdyissä isoimpien talojen porttien ja ulko-ovien yläpuolella. Varovaisimmat jalankävijät kulkivat lyhdyt käsissä; ylhäisten vaunuja ympäröivät soihdunkantajat.

Niillä kaduilla ja kujilla, joiden varsilla käsityöläiset pitivät asuntoa, oli sinä iltana tavattoman vilkasta. Melu ei tosin kaikunut niistä verstaista, seppien, takojien, nikkarien ja muiden ammattilaisten työpajoista, joiden uutteruus tavallisesti ilmenee kuuluvalla tavalla; päinvastoin: tasainen vasarankalke, joka tavallisesti alkoi jo aamunkoitossa, kun Brunke-vuoren torninvartija oli antanut tunnetun merkin, ja jatkui sitten yhtämittaa, kunnes sama mies ilmoitti levon hetken tulleen, oli sinä iltana tyyten vaiennut, vaikk'ei ollut pyhä eikä pyhäpäivän aatto. Punervat liekit, jotka tavallisesti sieltä täältä kyklooppien työpajoista loivat ahtaiden porttien kautta lepattavia valonhäiveitään vaeltajan tielle, olivat sammuneet; iloiset laulut, jotka tavallisesti säestivät höylän suhinaa sen hivellessä metsän oksaisten urhojen kylkiä, olivat hiljenneet; ja jos utelias nuorallatanssija olisi uskaltanut kavuta harmaiden, muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettujen talojen seinille, ja katsellut huoneeseen hienojen lukinverkkojen läpi, jotka paremman puutteessa somistivat suutarien ja räätälien työhuoneiden ikkunareikiä, niin tuskin hän olisi nähnyt ainoatakaan neulaa, ainoatakaan naskalia liikkeessä.

Ja yhtäkaikki oli näissä kaupunginosissa tavattoman vilkasta. Missä hyvänsä kullattu viinimarjaterttu tahi muut hyvin tunnetut, harvoin väärinymmärretyt merkit osoittivat kuivien kurkkujen virkistyspaikkaa ... ja niitä sellaisia merkkejä oli paljon ... siinä sai jokainen ohikulkijakin mitä epäämättömimpiä ja perinpohjaisimpia todistuksia siitä, ettei työtätekevä luokka ollut sukupuuttoon kuollut, vaikka verstaat tällä kertaa ammottivat tyhjinä. Kaikki kellarit ja ravintolat, joihin saman ammattikunnan mestarien oli tapana kokoontua, kaikki kansainvälisemmät majapaikat, jotka yhtä suopeihin syliinsä sulkivat niin räätälit kuin suutarit, ja vihdoin kaikki kuljeksivien ammatinharjoittajien yömajat olivat ääriään myöten täynnä meluavia vieraita.

Viemme lukijan erääseen ensinmainittuun lajiin kuuluvaan komeaan ravintolaan Baggeninkadun varrella.

Sen kilpeen oli kuvattu mainio "Jerusalemin Suutari", lestikimppu selässä, vaahtoava olutkipponen kummassakin kädessä. Mieluista kyllä iäti janoiselle, iäti kuljeksivalle suutarille! Maalauksen alla oli ravintolan nimi: Ahasverus, ja vielä alempana komeili kultakirjaiminen runosäe, jossa jokaista kisällinäytteestä suoriutunutta, ammattikunnassa oikean porvarin oikeuden saanutta kunnon suutaria kehoitettiin astumaan sisään, mutta kaikkia muita töpiköimään edelleen.

Kellari Ahasverus oli siis se herttainen tyyssija, jonne Tukholman sangen kunnioitettavan ja sitäpaitsi hallitukselta aivan äsken uudet privilegit saaneen suutariammattikunnan jäsenet päivätyön päätyttyä ohjasivat kulkunsa juodakseen kipposellisensa ja ladellakseen valtioviisauttansa. Valtioviisastelu oli ainoa ammatti, jossa jokainen mielinmäärin saattoi patustella, niinkuin oikein ja kohtuullista on kaikissa vapaissa yhteiskunnissa. Ja siihen aikaan sai, kuten nytkin, puhua kuinka tyhmästi ja kuinka äänekkäästi tahansa valtioasioista, tarvitsematta pelätä urkkivia ilmiantajia. Urkinta ei ole ottanut koskaan oikein menestyäkseen Ruotsissa, vaikka silloin tällöin onkin vähin yritetty tätä ulkolaista tainta istuttaa meidän maaperäämme ja totuttaa sitä meidän kolkkoon ilmanalaamme.

Vieraita kuhisi rasvalamppujen ja talikynttiläin valaisemassa kellarisalissa, jonka kalkituille seinille oli hiilellä piirretty kaikenlaisia nimiä ja ajatelmia. Emme tiedä, oliko ajatelmien joukossa lausetta "Suutari pysyköön lestissään", useimmat olivat vain mielenpurkauksia ammatin vihollisia, patustelijoita ja aateliston verovapaita käsityöläisiä vastaan.

Jos joku paikan ja sen vieraitten tuntija sillä hetkellä olisi tullut sisään, olisi hänen ollut helppo huomata, että liike täällä oli yhtä tavatonta kuin kestityskin oli runsasta.

-- Isäntä kulta, täyttäkää vielä kerran tuopit koko joukolle! Minä maksan!

Niin huusi eräs pienenläntä mies, tavallinen porvarispuku yllään, ja laski kourallisen hopearahoja tarjoilupöydälle; sen tehtyään hän kääntyi takaisin keskilattialle kerääntyneen joukon luo, jonka kanssa hän vilkkaasti huitoen käsillään oli pakinoinut.

-- Helkatin aulis mies tuo! Hän mahtanee olla rikas kuin kreivi, lausui naapurilleen muudan harmaapäinen porvari, joka tyynesti härppi oluttaan salin nurkassa. -- Tunnetteko hänet?

Naapuri oli nuori, hiljaisen ja sävyisän näköinen mies. Samoinkuin harmaapää-ukko hänen vierellään oli hän tähän asti tyytynyt vain kuulemiseen ja katselemiseen.

-- En, virkkoi hän, -- minä en luule koskaan ennen häntä nähneeni.

-- Hm, sepä merkillistä. Hän sanoo, niinkuin tekin, saaneensa mestarikirjansa Lyypekissä. Minun nähdäkseni teidän siis pitäisi tuntea toisenne, koska te maanmiehinä ja ammattitovereina olette elelleet vieraassa kaupungissa.

-- Sanooko hän niin? Sitten hän valehtelee. Minä en koskaan ennen ole nähnyt hänen naamaansa. Epäilen lisäksi, tokko mies eläissään on punonut yhtäkään pikilankaa.

-- Niin minäkin melkein uskon, mutta oikeassa mies sittenkin on. Meillä on päteviä syitä tyytymättömyyteen, eikä tässä auta muu kuin hallituksen muutos, se on varmaa. Jospa vain nuori kuningas pian tulisi täysi-ikäiseksi! Mutta ennenkuin se aika koittaa, ovat kai isoiset herrat syöneet meidät karvoinemme päivinemme. Joukossamme täällä on monta, jotka tahtoisivat nähdä kirveen heiluvan, mutta harvat uskaltaisivat käydä kiinni varteen ... ja siksi minäkin pysyn erilläni koko asiasta.

Tähän nuori lyypekkiläinen mestari ei sanonut mitään, vaan katseli miettiväisenä tuoppinsa pohjaan.

-- Valtiollisten asioiden pohtiminen ei näy huvittavan teitä, jatkoi ukko; -- puhutaan sitten jostakin muusta! Oletteko kuullut, että noita-akat aiotaan huomenna polttaa?

-- Niin olen kuullut puhuttavan. Aiotteko mennä katsomaan?

-- Sieltä ei pitäisi kenenkään olla poissa, se on minun mielipiteeni. Verstas saa huomenna levätä; minä ja kisällini lähdemme päivänkoitteessa mestauspaikalle. Vaimoni ja lapseni saanevat niinikään lähteä mukaan; muuten ei niiltä saa rauhaa.

Samassa toverusten puhe keskeytyi, sillä pikkuruinen aulis muukalainen nousi tuolille ja käsillään hurjasti viittoillen alkoi puhua ympärillään hälisevälle joukolle:

-- Ystävät ja suutarit! Olen sanonut, että minullakin oli kunnia kuulua teidän ammattiinne, mutta minä luovuin siitä ajoissa, kun näin minnepäin asiat kallistuivat. Te seisotte kadotuksen partaalla, ystäväni! Te kuolette ennen pitkää vaimoinenne, lapsinenne nälkään, ja kruunu nylkee ruumiinne, joiden nahalla se paikkaa rahamassinsa, kun viimeiset roponne ovat soljuneet pohjattomaan, tyhjään lakkariin. Niinkuin mainitsin, minä heitin lestit, naskalit ja taulut hiiteen ja antauduin harjoittamaan muita elinkeinoja, jotka paremmin korvaavat työntekijän vaivat.

-- Kuules vain! Kuule! huusivat useat ympärillä olijat.

-- Ja minä neuvon teitä, ystävät ja suutarit, ajoissa tekemään samoin, jos säälitte vaimoa ja lapsia, joiden ennen pitkää kuulette turhaan vaikeroiden pyytävän leipää...

-- Se neuvo ei vetele... Mihinkä meistä sitten on, jos luovumme ammatistamme! Ei, ei! melusi joukko puhujan ympärillä.

-- Hiljaa, ystäväiseni, antakaa minun puhua loppuun! Neuvo, jonka annoin, on ainoa mahdollinen, jos kärsivällisesti tahdotte suvaita sitä valtaa, joka nykyisin sortaa ja rasittaa teitä. Mutta jos teillä on rohkeutta rinnassa, niin tietysti tämä neuvo ei teille sovellu. Totta on, että hallitus äsken on suonut teille uusia etuoikeuksia, mutta mitä ovat kaikki etuoikeudet, elleivät ne suojele työtä? Eikö hallitus ole julistanut, että jokainen, ken tahtoo talon rakentaa ja asua Kungsholmassa, saa vapaasti tehdä työtä kuulumatta mihinkään ammattikuntaan tai tarvitsematta suorittaa mestarinäytettä? Eikö täällä ole ainakin satakunta suutaria, jotka ovat ammatista luopuneet ja porvariston ikuiseksi häpeäksi ruvenneet aatelisherrain palvelijoiksi? Nyt he pohjaavat muutaman parin saappaita vuodessa ilmaiseksi sille tai sille kreivilliselle tai vapaaherra-suvulle, ja sillä hinnalla annetaan heidän pitää verstasta ja syödä paljaaksi teidät, rehelliset porvarit, ja verot, jotka heidän muutoin olisi täytynyt suorittaa, syöstään myöskin teidän niskoillenne. Niinpä jokaisen porvarin täytyy joko kuolla nälkään tahi antautua aateliston orjaksi.

-- Hän on oikeassa! Hyvin puhuttu! Hiiteen kaikki patukset ja aatelisorjat! huudettiin yht'aikaa.

-- Tahdotteko siis kädellänne ja suullanne auttaa hurskasta ruhtinasta, hänen jalouttansa herttua Aadolfia, autuaan kuningasvainajan veljeä, joka, niinkuin mainitsin, on havainnut hätänne, säälii teitä ja menestyksestänne suuresti huolehtien tahtoo tehdä voitavansa teidän parhaaksenne? Minusta se olisi oikeus ja kohtuus...

-- Oikein, oikein!

-- Olen sanonut teille, ystävät, että herttua tänä iltana kello yhdeksän ajoissa ajaa linnasta Ritariston ja Aatelin luo esittääkseen tälle säädylle teidän valituksenne ja kehoittaakseen sitä ajattelemaan, mitä sen ja teidän rauhaanne kuuluu...

-- Eläköön herttua!

-- Nyt ei ole tarkoitukseni kehoittaa teitä väkivaltaisuuteen ja kapinaan. Ei, sillä tiedätte hyvin, että se voisi päättyä meille kaikille hullusti: me olemme kunnon alamaisia, kaikille inhimillisille säännöksille kuuliaisia. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä yhteisesti, kuten jo olen useimmilta yksityisesti kysynyt, ettekö katso oikeaksi ja sopivaksi auttaa hyvän herttuan puuhia siten, että kokoatte kaikki kisällinne ja palvelijanne ja lähdette linnan luo, ympäröitte herttuan vaunut, ja hänen ollessaan herrojen puheilla kannatatte hänen esitystänsä sopivilla suosionhuudoilla, että he tietäisivät herttuan esiintuovan teidän valituksianne eikä puhuvan omasta päästänsä.

Ehdotus hyväksyttiin suurella mieltymyksellä.

-- Juokaamme siis lähtömalja ja lähtekäämme liikkeelle, sillä aika on tullut. Tiedätte kai, ystävät ja suutarit, että kaikki muutkin arvoisat ammattikunnat aikovat tehdä samoin. Suuri ja mahtava on se valta, hyvät ystävät. Yksimielisyys on voimaa: se olkoon tunnuslauseemme!

Nyt nousi lyypekkiläiseksi mestariksi luultu ja huusi yli joukon pauhinan:

-- Lähtömaljat minä kustannan, eikä siihen kelpaa olut, vaan parhain viini, mitä isännällämme kellarissaan on. Hoi, isäntä, ymmärrättekö yskän? Siinä te seisotte ja töllistelette, niinkuin herrain kukkarot möllistelevät kansan rahoja? No, ettekö saa suutanne kiinni ja tappianne auki, jos näytän teille tätä.

Näin lausuen uusi puhuja nakkasi täyteen sullotun kukkaron pöytään. Jalo metalli helähti ja sai isännän sääret selkään; hän riensi ulos noutamaan mitä pyydettiin.

-- Ammattitoveri ja ystävä, sanoi puhuja N:o 1, pannen kätensä puhujan N:o 2 leveille hartioille, -- eikö olisi syytä lykätä tämä jalo auliuden näytös siksi, kunnes tämä tähdellinen asia olisi onnellisesti suoritettu ja me saisimme riemulla tyhjentää useamman kuin yhden maljan herttuan, porvariston ja teidän itsennekin onneksi?

-- Minä en juo herttuan maljaa, vastasi puhuja N:o 2 ja työnsi puhujan N:o 1 syrjään.

-- Mitä nyt? huudahti tämä. -- Mitä tämä merkitsee? Onko tänne ilmestynyt susi leijonain keskeen? Varokaa itseänne... Kuulkaa, kuulkaa! jatkoi hän, kun samassa kova hälinä kadulla kiinnitti hänen ja kaikkien sisälläolijain huomion puoleensa; -- toverimme ovat jo liikkeellä. Kuuletteko? Ylös ja liittykäämme heihin!

Kadulta kuului melua, ja kansanjoukko kulki laulaen ja rähisten ohitse.

-- Olkaa rauhassa, hyvät ihmiset, huusi puhuja N:o 2; -- ettekö huomaa, että joukko kulkee etelään päin, ja ellei kaupunki aivan äkisti ole käännähtänyt kompassin ympäri, on linna, jonne kai on tarkoitus mennä, täältä pohjoiseen päin.

Uteliaimmat vieraista ryhmittyivät raotetun oven ääreen ja katselivat ulos pimeälle kadulle.

-- Jumaliste, eivätkö nuo liene aatelisorjia ja kungsholmalaisia, huusi muudan; -- ovatko hekin liikkeellä?

-- Se ei olisi mikään kumma, vastasi puhuja N:o 2, -- sillä minä olin tänä iltana tunti sitten eräässä ravintolassa, jossa sikäläisen väen on tapana kokoontua, ja kuulin siellä miehen, joka nimitti itseään vapaaksi aateliskäsityöläiseksi, pitävän puhetta ja kehoittavan kokoontuneita lähtemään linnaan sitä varten, että seuraisivat herttuata, koskapa tämä tänä iltana menisi Valtasäätyjen kokoushuoneeseen esittämään heille, että olisi tuiki tarpeellista peruuttaa kaikki ammattikuntia koskevat asetukset.

-- Oi! Mitä sanotte? Onko se mahdollista? huusivat kaikki.

-- Hän valehtelee ... hän on urkkija, huusi puhuja N:o 1, jonka lukija epäilemättä on arvannut salaliittolaisten kätyriksi.

-- Suu poikki, poika, lausui puhuja N:o 2, joka oli Vanloon miehiä, ja tarttui kovalla kouralla pikkuruista miestä käsivarteen pitäen häntä kiinni; -- minä katson kohta sinua hampaihin, jahka vähän odotat. Minä puhun ensin asiani. Niin, nähkää, herttua ja kreivi Pietari Brahe olisivat muka sopineet siitä, että nykyisillä valtiopäivillä kumotaan ammattiasetukset ja porvaristo saatetaan täydellisesti aateliston ikeen alaiseksi. Ettekö te, kunnon miehet, ole kuulleet puhuttavan, että kreivi Pietari kerran on sanonut ammattikuntien olevan rosvojoukkioita, jotka ovat yhtyneet koroittamaan käsiteollisuustavarain hintoja?

-- Olemme, se on totta.

-- No niin, varokaa sitten kuuntelemasta miehiä, semmoisia kuin tämä tässä...

-- Ystävät ja suutarit ... yritti pikku mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Frisendorffin hovimestari; häntä halutti puhua vielä pitemmälti, mutta vastustaja kouraisi häntä niin lujasti, että ensimmäinen sana hupeni vain huokaukseen.

-- Hän on itse aivan varmasti joku urkkija, vapaatyöläisten kätyrejä, jatkoi Vanloon lähetti. -- Uskallanpa lyödä vetoa, ettei hän edes osaa mestarikolpakkoakaan tyhjentää, minkä kukin kunnon ammattikuntalaisenne taitaa. Annammeko hänen koettaa?

-- Annetaan, annetaan, sorisi joukko, joka nyt alkoi epäilevin ja uhkaavin silmin katsella miestä.

Mestarikolpakko, täynnä koukkuja, joissa riippui pieniä, suutariammattikunnan vertauskuvilla koristettuja hopeakilpiä, tuotiin reunoja myöten täytettynä isännän parhaalla viinillä. Kilvet riippuivat siten, että monen niistä täytyi pudota, jos kolpakkoa piteli tottumaton käsi.

-- Jos seitsemän kilpeä putoaa, niin hän ei ole teidän ammattikuntalaisianne, jatkoi puhuja.

-- Jos kolme putoaa, niin hän tuskin on sittenkään, huusivat useat.

-- Hyvä on. Koeta nyt, poikaseni, ja varo sitten nahkaasi, sillä ellet kestä koetta, niin pääset niskahöykässä pihalle...

-- Ja saat selkääsi sitäpaitsi, vakuuttivat useat.

-- Ystävät ja suutarit, jupisi pieni mies arkaillen ja työnsi kolpakon luotansa, -- minä vakuutan, että olen täysi suutari...

-- Juo!

-- Ei, antakaa tuon isoäänisen miehen itsensä koettaa! Minä vakuutan, että hän ei kestä koetta.

-- Ei mitään mukinaa! Juo!

Pieni mies, nähtyään että oli mahdotonta vapautua kokeesta, tutki kolpakkoa joka puolelta ja nosti sitten sen varovasti huulilleen. Mutta hänen taitamattomuutensa tämän arvokkaan ammattikapineen käyttämisessä teki kaiken varovaisuuden tyhjäksi; useita pikkukilpiä putosi maahan, ja tuskin se oli tapahtunut, kun eräs vieraista tempasi kolpakon hänen kädestään ja heitti viinin hänen silmilleen.

-- Hän on urkkija, kungsholmalainen, huudettiin yleisesti, ja useita käsiä iskeytyi säikähtyneeseen mieheen, antaaksensa hänelle urkkijan kyydin.

Mutta hänen harteva vastustajansa ehkäisi suostuttelevin sanoin hyökkäyksen, painoi hatun pienen miehen korville, vei hänet ovelle ja paiskasi hänet kadulle keskelle uutta väkijoukkoa, joka meluten ja räyhäten paraikaa samosi ohi.

-- Ystäväiseni, jatkoi hän sitten, -- teitä on petetty. Muutamat ylhäiset herttuan puoluelaiset ovat tahtoneet teidän avullanne edistää hänen vehkeitänsä, joilla ei ole teidän toiveittenne kanssa vähintäkään yhteyttä. Samalla tavalla on tahdottu petkuttaa verovapaita käsityöläisiä uskottelemalla heille, että herttua puolustaa heidän asiataan. Minun ystävällinen neuvoni siis on, että te vastoin alkuperäistä tuumaanne viettäisitte illan kaikessa rauhassa näitten neljän seinän sisäpuolella, ja jos se neuvo teistä on hyvä, niin minä kyllä pidän huolen siitä, että kestitystä ei pidä puuttuman...

Siinä silmänräpäyksessä riuhtaistiin ovi auki ja ryhmypatukoilla varustettu käsityöläisjoukko syöksyi sisään.

-- Ulos auttamaan, hyvät ystävät, huusi joukon johtaja, roteva kupariseppä; -- kungsholmalaiset ja aatelisorjat ovat kokoontuneet, ja ovat karanneet niskaamme. Suuri tappelu Mustainmiesten kadulla!

Ja niin olikin laita. Vanloon lähetit eivät vain käyneet ammattikäsityöläisten kapakoissa toimimassa salaliittolaisia vastaan, vaan olivat varmuuden vuoksi koonneet aateliston veronvapaat käsityöläiset ja näitten etunenässä sulkeneet kaikki linnakenttään päättyvät kadut. Oli levinnyt huhu, että ammattiporvarien kisällit ja oppipojat samana iltana aikoivat lähteä sotaretkelle kungsholmalaisia vastaan, ja tämän huhun johdosta olivat kungsholmalaiset kokoontuneet yhdistynein voimin hyökkäystä torjumaan. Kun sitten lukuisista ammattilaisten ravintoloista, joissa Vanloon miesten ei onnistunut saada sanojansa varteenotetuksi, lähti joukkoja linnalle päin, tulivat he vihollistensa, vapaiden käsityöläisten, kanssa vastatusten ja aloittivat hurjan tappelun, aseinansa nyrkit ja patukat.

Kuparisepän kehoitus singahti kuin tulikipinä ruutiaittaan. Paitsi muutamia vanhuksia, jotka katsoivat iälleen ja voimilleen sopivammaksi jäädä pikariensa ääreen, kiiruhtivat kaikki muut urhoollisina, kuten suutariammattilaisten vanhastaan kuulu maine vaati, painamaan hatun otsalleen, kaappaamaan kepin käteensä ja hyökkäämään ulos.

Siellä oli ottelu tuimimmillaan. Neniä turposi runsaasti aimo patukkasateessa, moni ruskeasilmäinen urho palasi silmät mustelmissa, iskettiin vimmatusti oikeaan ja vasempaan, niinkuin vain humalainen voi, keskellä pimeyttä ja sumua. Sotahuutoja, kirouksia ja tuskan ulinaa kaikui ahtailla kujilla, kunnes joukot olivat mielestänsä saaneet tarpeekseen selkäänsä, ja tuntikauden kestäneen tappelun jälkeen vetäysivät molemmat puolueet takaisin haavoittuneittensa kera (kaatuneita ei onneksi ollut) ravintoloihinsa, juodakseen toistamiseen ja kehuakseen sankaritekojaan. Vanloon miehet seurasivat joukkoja, maksoivat kestit eivätkä koko yönä päästäneet taistelijoita näkyvistään.

Mutta sillä välin olivat herttuan vaunut vierineet ulos linnanpihasta, eikä häntä vastassa ollutkaan kansanjoukkoa, joka seuraisi häntä seikkailumatkalle valtasäätyjen luo.

_Toinen kohtaus_.

Norrmalmintorin ääressä, lähellä Vanloon taloa, oli siihen aikaan ravintola, jota pidettiin pääkaupungin parhaimpana.

Isäntä oli ranskalaisen keittotaidon salaisuuksissa perillä, ja etevimmät viinin tuntijat vakuuttivat, että jos hän viiniin sekoittikin vettä, niin se tapahtui mitä suurimmalla tarkkuudella.

Laitos oli muuten tunnettu kalliista hinnoistaan ja kauniista tarjoilijattaristaan. Ei kumma, että pääkaupungin ilakoivan ylhäisönuorison parhaimmat väliin kokoontuivat sen vaatimattomiin huoneisiin Bacchusta ja Fortunaa palvelemaan.

_Goinfres-nimellä_ tunnetut juomaveikot olivat pitäneet täällä majaa ja pitivät vieläkin, sillä tuo veljeskunta ei vielä ollut aivan lopullisesti hajonnut. Kuolema oli tosin levitellyt sen piiriin suurta hävitystä ja aina kylvänyt vanhuuden lunta jälkeenjääneiden kutreihin, mutta Lorentz von der Linde ja veljekset Horn seisoivat vieläkin ikäänkuin mahtavina pylväinä jätteiden keskellä, ja joukko nautinnonhaluista nuorisoa oli kerääntynyt näiden huvittelijavanhusten ympärille, samalla tavalla kuin Ateenan nuoriso muinoin kokoontui epikurolaisten filosofien ympärille.

Mainittiin jo, että kaikki linnaan majoitetun Liljen rykmentin upseerit, joita luultiin hallitukselle uskollisiksi, olivat sinä iltana kutsutut juhlimaan everstinsä maatilalle, puolentoista penikulman päähän kaupungista.

Kutsuja oli tosin näön vuoksi lähetetty rykmentin koko upseerikunnalle, mutta muille oli salaa vihjaistu, että he jollakin tekosyyllä pysyisivät juhlista poissa. Oli järjestetty niin, että vain salaliittolaisten puoluemiehiä sinä päivänä oli palveluksessa.

Nämä olivat miltei kaikki koolla Norrmalmintorin ravintolassa ja odottivat, viiniä juoden ja pelaten, merkkiä salaliiton johtajilta, joiden päämaja oli Frisendorffin talossa aivan linnan läheisyydessä. Täältä haarautuivat kapinaliiton langat, ja ehtimiseen kulki viestejä tämän keskuksen sekä linnan, säätytalon ja muiden tärkeiden vartiopaikkain väliä.

Puheenaolevista upseereista ainoastaan yksi, Liljen veljenpoika, oli tarkemmin selvillä salaliiton oikeasta tarkoitusperästä ja laajuudesta; he olisivat muuten aivan varmasti peräytyneet ja kieltäytyneet antamasta apuaan. Heille oli uskoteltu, että kysymyksenä oli yksinomaan panna kuningasvainajan testamentti toimeen ja vaatia herttua Aadolf Juhanalle hänen lainmukainen paikkansa holhojahallituksessa: he olivat sitäpaitsi vakuutetut siitä, että nuori kuningas ja leskikuningatar hyväksyivät heidän tuumansa, vieläpä että nämä jollakin tavoin olivat itse hankkeessa osallisina.

Tähän on lisättävä, että herttua itse ei läheskään tiennyt, kuinka laajalle hänen niinsanottujen puoluelaistensa suunnitelmat tähtäsivät. Hän oli nukke heidän käsissään, mutta hauras nukke, jota oli kohdeltava mitä varovaisimmin. Hän tahtoi itselleen ensimmäisen sijan holhojahallituksessa, -- ei enempää eikä vähempää, ja tämän toivomuksensa hän sekä houkutuksilla että uhkauksilla tahtoi saada hyväksytyksi; niin pitkälle ulottui hänen osallisuutensa salaliittolaisten vehkeissä. Mutta jos hän olisi aavistanut olevansa hallituksen muutosta tarkoittavan aseellisen kapinan keskipisteenä, niin varmaa on, ettei hänen horjuvainen mielensä olisi milloinkaan sallinut hänen nousta kuusivaljakon vetämiin juhlavaunuihin, joissa hän nyt Romannin rinnalla ajoi linnanpihaan.

Valtaneuvos Skytte kumminkin tiesi, että herttua ensi hämmästyksen puuskasta onnellisesti selvittyään ilomielin tyytyisi asemaansa valtakunnan ensimmäisenä holhojana niiden miesten rinnalla, jotka olivat hänet tähän tähdelliseen virkaan koroittaneet.