Chapter 23

Tavallinen ilmiö oli, että noidiksi luullut kidutuksen aikana uupuivat tällaiseen uneen, joka oli seurauksena elinvoimia lamauttavista tuskista -- vieläpä niinkin tavallinen ilmiö, että moista unta kaikkialla pidettiin hyvin onnistuneena _noitakokeena_, varmana todistuksena siitä, että kidutettu oli syyllinen. Yleisesti otaksuttiin, että tuon unen vaikutti perkele, tukahduttaakseen tuskia ja estääkseen noitia tunnustamasta.

Mainittiin, että pyövelinrenki oli juuri hinaamassa _kordaan_ ripustettua naista alas; hänen päällysmiehensä, pyöveli, oli sen sijaan, kun Aadolf astui sisään, juuri aikeessa panna nuoransilmukat Inkerin peukaloihin. Elli oli heittäytynyt Svenoniuksen jalkoihin ... epätoivoisen kiihkeällä kaunopuheisuudella hän oli koettanut hellyttää hänen sydämensä, mutta siellä asusti paha henki, joka itsepintaisesti torjui kaikki inhimillisten tunteiden rynnäköt: uskonkiihko. Elli oli Svenoniuksen luota kääntynyt toisen pappismiehen puoleen: tämä, jonka oli vaikeata nähdä niin tavatonta julmuutta ja niin paljon kärsimyksiä, mutta jonka vakaumus silti oli järkkymätön, koetti väsymättä taivuttaa Inkeriä tunnustamaan ja kehoitti Elliä yhtymään hänen rukouksiinsa, niin että äiti pääsisi tuskia kärsimästä. Mutta Inkeri oli puoleksi tunnottomassa tilassa: hänen silmänsä olivat ummessa, ja vain jotkut hajanaiset sanat, joita pääsi hänen suustaan, osoittivat, ettei hän ollut vaipunut täydellisesti horroksiin.

-- Ei, ei, minä olen syytön ... vannon Kristuksen haavain kautta... Herra armahda! Auta minua, auta minua!

Nuo ynnä senkaltaiset sanat todistivat, että hän vielä oli tietoinen hirmuisesta kohtalostaan.

Silmänräpäys vain, ja Aadolf oli käsittänyt koko asian. Svenonius vetäytyi taapäin hänet nähtyänsä, pyöveli keskeytti työnsä ja loi, samoinkuin kaikki muutkin sisälläolijat, hämmästyneen katseensa nuorukaiseen...

-- Mitä ... mitä ... mitä te täältä tahdotte?... Kuinka te olette tänne tullut?

Nuo sanat pyörivät kuulumattomina Svenoniuksen huulilla, ja välähdys hänen pienissä mustissa silmissään ilmaisi, että yllätys oli nopeasti haihtumassa ja pyhä vihastus saamassa hänessä vallan.

Mutta muutamalla nopealla harppauksella nuori Skytte astui pyövelin eteen, työnsi tämän syrjään ja puristi samalla hetkellä syliinsä Ellin, joka mykkänä ja kuolonkalpeana oli heittäytynyt hänen rintaansa vastaan.

-- Mitä ... kuinka? lausui vihdoin Svenonius; -- mitä, sinä kadotettu poika, sinä jumalanpilkkaaja, sinä temppelin häpäisijä, julkenetko täälläkin, Herran pyhyydessä, osoittaa hurjapäisyyttäsi? Rohkenetko pahantekijän käsin sekaantua lain toimintaan. Tiedä se, että me olemme kokoontuneet tänne Jumalan ja lain yhteisessä nimessä ... ulos, ulos!

Ja Svenonius, jonka veri vielä valtavasti kuohuili sen ottelun johdosta, jonka hän onnellisesti oli kestänyt itse Leviatanin kanssa, meni sokeassa raivossa Aadolfin kimppuun, tarttui toisella kädellään Elliin ja toisella Aadolfin rintapieliin.

-- Sinä kamppailet kuoleman kanssa, kurja, huusi Aadolf ja paiskasi voimakkaalla nyrkiniskulla hyökkääjän pitkäkseen maahan.

Nuorukainen oli silmitön raivosta ... oli tullut hetki, jona hänen povessaan kauan kytenyt tulivuori päästi laavavirrat valloilleen ja yhtenä hillittömänä syöksynä purki ne ilmoille.

-- Ottakaa kiinni hänet! Hän on pirun riivaama! Ottakaa hänet kiinni! kiljui Svenonius ja kimmahti ylös niinkuin haavoittunut tiikeri hyökätäkseen uudelleen Aadolfia vastaan.

Tämä oli samassa kiskoutunut irti Ellin käsistä ja temmannut miekan tupestaan.

Hän näki pyövelin renkineen varustautuvan, Svenoniuksen käskylle kuuliaisena, hyökkäämään hänen päällensä ... hän näki Inkerin tointuvan horroksistaan ja kauhistuneena tuijottavan eteensä ... hän tunsi Ellin taas kiertävän kätensä hänen vyötäistensä ympäri ... ja ylt'ympärillään hän kuuli kauhun tahi riemun rääkynää -- vaikeata oli erottaa, kumpaako -- onnettomain kidutettavien joukosta, jotka yhdessä mylläkässä toisen papin ja vanhojen, todistajina saapuvilla olevien lautamiesten kera vetäytyivät sakastin seinävieriin. Hänen päätänsä huimasi, silmissä musteni. Hän heilutti miekkaa. Säilä heijasti nuotiotulen punertavia lieskoja, ja hyökkääjät vetäytyivät taapäin.

Svenonius seisoi tuokion neuvotonna; sitten hän kiiti tulipesän luo, koppasi palavan kekäleen ja huusi:

-- Kirjoitettu on: minä hävitän sinut tulella...

Mutta hänen nostaessaan tätä peloittavaa asetta Aadolf survasi miekkansa häntä kohti ja painoi säilänsä kärjen hänen rintaansa.

Svenonius suistui lattialle, ja hänen kanssaan vaipui leimuava asekin, johon hän raivoissaan oli turvautunut. Tuli tarttui kuolonhorroksissa makaavan kidutetun naisen vaatteisiin. Sakasti tuli savua täyteen...

Sanomaton sekasorto syntyi ahtaassa huoneessa. Toiset riensivät Svenoniuksen luo, jonka veri punasi lattiaa, toiset koettivat sammuttaa tulta ja pelastaa onnetonta vaimoa ... kidutettavaksi aiotut uhrit törmäsivät suinpäin ovea kohti ja lähtivät juoksemaan ulos enemmän pelästyksissään kuin karatakseen.

Aadolf, joka vielä seisoi entisellä paikalla, liikkumatta, miekka kädessä ja Ellin käsivarsi vyötärönsä ympärillä, tunsi jonkun tarttuvan hänen käsivarteensa. Se oli Inkeri...

-- Pian pois täältä! Pelastakaa itsenne! hän lausui.

Samassa kuului ulkoa hälinää miekkain ja kannuksien kalskahtaessa kappelin kivilattiaa vastaan.

Ratsumiehet olivat tunkeutuneet kirkkoon.

Vanha aliupseeri oli kohta meidän jätettyämme hänet taipunut toveriensa tuumaan, jota hänen oma utelunhalunsakin kannatti, ja miehinensä ratsastanut kappelin luo. Perille tultuaan he olivat kuulleet sekavaa ihmisäänten sorinaa ja kohta sen jälkeen nähneet haamujen viilettävän ulos rikotusta ovesta.

Tuo kaikki teki upseerille selväksi, että täällä oli "vihollinen viidakossa". Hän oli hypännyt alas hevosen selästä ja miehistöinensä rientänyt sisään.

Kaksi ratsumiestä asettui ovelle salvatakseen pakolaisilta tien. Toiset seurasivat päällysmiestänsä sakastiin, josta kuului sekavaa hälinää.

Aliupseeri seisahtui ovelle ja jäi tyrmistyneenä katsomaan näkyä, joka häntä täällä kohtasi.

Aadolf kääntyi verkalleen. Nähdessään ratsumiehet, jotka seisoivat sakastin ovella, hän heräsi jonkinlaiseen tuntoisuuteen, joka kuitenkaan ei ollut tyyneyttä, vaan epätoivoista päättäväisyyttä. Hän aikoi käyttää hyväkseen hämmennystä pelastaakseen Ellin ja itsensä; hän otti tyttöä kiinni kainaloista ja oli juuri aikeessa murtautua oven kautta ulos, kun Musta Antero, joka ratsumiesten ilmestymisestä oli saanut uutta rohkeutta, tarttui häntä takaapäin kiinni kurkkuun ja huusi:

-- Auttakaa! Tämä se kaiken häiriön tekijä on ... tämä se papinkin tappoi.

Näistä sanoista selvisi sotamiehille koko häläkkä, joka elävästi kuvastui heidän eteensä.

Eräs heistä kiiruhti Aadolfin luo ja väänsi miekan hänen kädestään.

-- Kaikki vastustus on turha, onneton herra, lausui aliupseeri tullen hänkin Aadolfin luo. -- Saamarin pyöveli, heitä irti nuori herra ... hän on nyt _minun_ vankini...

Aadolf näytti hetkisen aikovan aseettomanakin uudistaa yrityksensä.

Mutta vaikka hän olikin ylenmäärin kiihoittuneessa mielentilassa, täytyi hänen nähdessään vastustajien paljouden huomata, että se olisi hulluutta.

-- Hyvä on, sanoi hän ratsumiesten johtajalle, -- minä olen teidän vankinne ... kohtaloni on täytetty ... toisin ei voinut käydä... Viekää minut paikalla pois täältä! Lupaan kunniasanallani, etten yritä karata... Mutta, jatkoi hän silmäillen synkästi ympärilleen, -- toivoakseni olette jo saaneet kylläksenne verestä tänä iltana... Kaikissa tapauksissa...

Hän astui nopeasti pyövelin pystyttämien telineiden, tuon korda-nimellä tunnetun kidutuskoneen luo, tarttui sen välipalkkiin ja paiskasi koko laitoksen kumoon.

-- Olkaa huoleti, sanoi aliupseeri ja tarttui nuorukaisen käteen, -- minä vastaan siitä, että kidutusta ei enää tänä iltana jatketa.

-- Te vastaatte siitä ... hyvä on... Päästäkää minut siis heti täältä pois... Viekää minut heti isäni luo tai mihin hyvänsä mielitte... En tahdo olla silmänräpäystäkään täällä enää.

-- Onneton, alkoi nyt toinen pappismies, joka tähän asti oli muiden mukana häärinyt tunnottoman Svenoniuksen ääressä häntä vaalimassa; -- onneton, sinä olet...

-- Vaiti! keskeytti hänet Aadolf. -- Minä vähättelen sitä, elääkö tuo katala vai onko kuollut. Teidän joutavat lorunne eivät satu omaantuntooni. Elli, jää hyvästi... Vielä yksi ainoa sana, tyttö! Kuule minua... Älä antaudu tuomariesi julman kidutushalun uhriksi! Älä usko sielusi viattomuuden voivan vaimentaa ruumiisi kipuja! Älä usko Jumalan tulevan avuksesi... Myönnä harjoittaneesi kaikkia rikoksia, jotka hamasta Aapelin murhasta tähän päivään saakka ovat tahranneet maata ... ja kun astut Jumalan istuimen eteen, niin vaadi häneltä tiliä siitä, mikä sinua täällä maan päällä on kohdannut!...

-- No niin, jatkoi hän kääntyen vanhan soturin puoleen, jonka sydäntä kauhu ja sääli yhtärintaa värähdyttelivät, -- minne aiotte minut nyt viedä?

-- Rask, virkahti ukko surullisella äänellä, -- seuraa tätä herrarukkaa hänen majapaikkaansa ja viivy hänen luonansa, kunnes sinulle tarkempia käskyjä annetaan. Minä luotan kunniasanaanne, armollinen herra.

Aadolf lähti huoneesta. Vanha Rask seurasi häntä.

* * * * *

Tahdomme muutamin sanoin kertoa, mitä seurasi edelläkuvattua kohtausta.

Svenonius kannettiin sakastista tunnottomana kirkkoon, jossa vanha aliupseeri pesi ja sitoi hänen haavansa, joka oli syvä ja hengenvaarallinen. Aliupseeri olikin siihen toimeen mies paikallaan, sillä monilla sotaretkillään oli hänellä ehtimiseen ollut tilaisuutta siihen perehtyä.

Vaimoparkaa, jonka vaatteihin tuli pääsi kekäleestä, olivat liekit pahoin runnelleet. Kataleptinen uni, johon hän kidutuksen aikana vaipui, oli niin syvä, että hän vasta sitten, kun tuli oli sammutettu, heräsi tuntoisuuteen. Mutta kohta hän jo, hetkisen kimakasti huudettuaan, hengähti viimeisen kerran. Hän kuoli, maaten kivilattialla, puupihti jalassa. Läsnäolijat pitivät hänen kuolintapaansa ihmeenä. Hänen ennenaikainen kuolemansa, niin he arvelivat, ei silti pelastanut häntä liekeistä, jotka hänen rikoksensa olivat ansainneet.

Eräs lautamiehistä oli sillä välin pantu noutamaan kylästä rattaita.

Niiden saavuttua joukkue lähti kappelista. Toisille, heinällä täytetyille rattaille pantiin haavoittunut pappi, hyvin käärittynä viltteihin; toisilla vietiin kordassa kidutettu nainen, joka oli ruhjottu kävelykyvyttömäksi, ja hänen vierellänsä puoliksi kärventyneen eukon ruumis.

Kolme syytettyä oli, kuten edellä mainittiin, hämmennyksen aikana paennut. Niistä löydettiin toisena päivänä kaksi läheisistä metsistä, otettiin kiinni ja vietiin takaisin käräjävankilaan. Kolmatta etsittiin, vaikka turhaan, mutta pitkän ajan kuluttua löydettiin hänen ruumiinsa rannikolta onkalosta, jonne hän oli kuollut nälkään.

Svenoniuksen virkatoveri otti osakseen vaikean tehtävän ilmoittaa laamanni Skyttelle, mitä kappelissa oli tapahtunut. Päivän työstä väsyneenä oli tuomarivanhus aikaa sitten käynyt levolle. Pastori päästettiin kumminkin sisään.

Kun hän nyt surullisella äänellä ilmaisi, että suuri onnettomuus oli tapahtunut ja pitkällä johdannolla koetti valmistella laamannia kovan iskun varalle, asettui tämä istualleen sänkyyn ja keskeytti hänet kouristuksentapaisella kiivaudella:

-- Pian, mies! Ei mitään verukkeita! Poikani on kai taas hyvänkin työn tehnyt... Muutamalla sanalla: mitä on tapahtunut?

Pappi kertoi... Laamanni Juhana kuunteli, kalpeana, mykkänä, liikkumattomana...

Ja kun pappi oli kertonut kaikki, uskalsi hän puheensa päättimeksi lisätä:

-- Armollinen herra! Sydäntänne varmaan kirvelee, mutta älkää sentään antako surun saada itsessänne valtaa.

-- Suu kiinni! ärähti laamanni; -- minä vastaan itse tunteistani. Menkää matkaanne! Minä tahdon olla yksin... Oi, lisäsi hän itsekseen, -- minä en tahdo lisätä kiveä kuormaan... Jos Jumala on hänet hylännyt, niin _minä_, hänen isänsä, en sitä voi...

Kun pappi kumarsi lähteäkseen, jatkoi laamanni kylmästi, nousten vuoteeltaan ja alkaen pukeutua:

-- Ei, jääkää tänne! Te seuraatte minua Svenoniuksen luo? Mihin te hänet panitte?

-- Hänen huoneeseensa tänne käräjätaloon.

Laamanni pukeutui nopeasti ja lähti papin seurassa Svenoniuksen kamariin. Nähtyään, että tämä sai tarpeellista hoitoa, ja lähetettyänsä heti noutamaan Tukholmasta lääkäriä kutsutti hän luoksensa Askelinin viranhoitajan ja käski viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin Aadolfin viemiseksi jo samana päivänä Tukholman kruununvankilaan. Saatuansa vankeinhoitopäällikölle menevän kirjeen lähti nimismiehen apulainen toimittamaan käskyä.

Aadolfilta saapui kohta sen jälkeen sana, jossa hän tiedusteli, saisiko hän tavata isäänsä, ennenkuin hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.

Laamanni vastasi kieltävästi.

Mutta samana yönä matkusti vanha Skyttekin pääkaupunkiin jätettyään tuomarintoimensa toistaiseksi vanhemmalle läsnäolevista Tukholman lakimiehistä.

Tämän matkan tarkoituksena oli esittää asianomaisille pojan tapaus niin edullisessa valossa kuin suinkin. Laamanni Skytte tahtoi saada heidät vakuutetuksi siitä, että Aadolf ei ollut täydessä järjessään ... sehän oli hänen oma, järkkymätön uskonsa.

Seuraavana päivänä tuli Aadolfin ystävä Eerikki käräjiin ja oli tutkinnossa läsnä. Kordassa kidutettu nainen peruutti ensin oikeuden edessä tunnustuksensa, mutta kun hänet uhattiin jättää uudestaan "pehmitettäväksi", tunnusti hän itsensä syylliseksi kaikkeen. Inkeri, Elli ja toiset kielsivät yhä edelleen. Pyöveli sai niinmuodoin käskyn laittaa uudestaan kidutuskalut kuntoon, ja illansuussa vietiin syytetyt vielä kerran kappeliin.

Sitä ennen Eerikki oli käynyt heidän luonansa käräjävankilassa ja kauan aikaa puhutellut Inkeriä ja Elliä. Hän ilmoitti heille salaa, että hänellä oli aikomus lähettää heidän puolestaan Svean Hovioikeudelle puolustuskirjoitus ja muutoinkin koettaa persoonallisesti vaikuttaa heidän hyväkseen vallanpitäjäin luona Tukholmassa. Mutta näiden ilahduttavien sanojen ohella hän hartaasti kehoitti heitä mieluummin ottamaan päällensä kaikki, mitä mielettömät inkvisiittorit vaativat, kuin antautumaan kidutukseen, jota kuitenkin jatkettaisiin siksi, kunnes heikko liha oli antanut perään tuskille.

-- Tunnustakaa tuomioistuimen edessä! sanoi hän. -- Tämä tunnustus voidaan tehdä tyhjäksi minun laatimallani kirjallisella selityksellä, jossa ilmoitetaan, että tunnustus on väärä ja kiduttamisen uhalla kiristetty ja jossa on teidän allekirjoituksenne.

Eerikin kehoituksista huolimatta eivät Inkeri ja Elli suostuneet tälläkään keinoin pelastamaan itseänsä kidutuksesta. Mutta kun he taas olivat pyövelin käsissä, ja Inkeri näki hennon, kuolonkalpean tyttärensä kiinnitettynä kordaan valmiina hinattavaksi ylös, silloin lannistui hänen mielensä... Eerikki seisoi hänen vieressään ja uudisti kehoituksensa ... ja Inkeri lupasi tunnustaa, jos Elli säästettäisiin tuskista.

Elli hinattiin alas... Inkeri tunnusti itsensä syylliseksi, mutta ääni, jolla se tapahtui, ilmaisi kolkkoa toivottomuutta, ylpeätä katkeruutta, jolla särkynyt sankarisydän tunnustaa itsensä kohtalon voittamaksi.

Tämä tunnustus koski kuitenkin vain häntä itseään, ei hänen tytärtään. Mutta kun inkvisiittorit taas kääntyivät jälkimmäisen puoleen, niin Elli, joka pelkäsi tulevansa erotetuksi äidistään, taipui siihen epämääräiseen tunnustukseen, että jos äiti oli jonkin rikoksen tehnyt, niin oli hänkin siihen osallinen.

Emme tahdo kuvata sitä taistelua, jota käytiin äidin ja tyttären välillä, taistelua, jonka päämääränä oli koettaa pelastaa toinen tai sitten yhdessä tuhoutua.

Useimmat syytetyistä seurasivat Inkerin esimerkkiä ja tunnustivat pakosta itsensä syypäiksi. Kaksi vain uskalsi antautua kidutettavaksi, mutta ei kumpikaan kestänyt. Kun heitä oli ruhjottu kordassa ja vielä päälliseksi uhattu puupihdillä ja kiilalla, tunnustivat he olevansa noitia ja hornassa-kävijöitä.

Niinmuodoin saattoi seuraavan päivän tutkinta päättyä siihen, että syytetyt "vapaasti ja avonaisesti", niinkuin pöytäkirjoissa sanottiin, tunnustivat rikoksensa.

Kun tuomari ja lautakunta olivat muutaman tunnin neuvotelleet keskenänsä, julistettiin "syyllisiksi todistetuista" tuomio.

Kaikki syytetyt, jotka oli alkujaan merkitty pastori Svenoniuksen listaan, tuomittiin jumalattomien pahojentekojensa tähden mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.

Useiden todistajiksi haastettujen lasten katsottiin samaten ansainneen suuremman tahi pienemmän rangaistuksen. Vanhemmat tuomittiin kujanjuoksuun toveriensa välissä, toiset saamaan vitsaa asehuoneessa ja nuoremmat yhden vuoden aikana joka sunnuntai seisomaan vitsa kädessä erityisellä paikalla kirkossa.

Julistetut tuomiot alistettiin Svean Hovioikeuden tutkittaviksi.

Siksi, kunnes päätös sieltä ehtisi saapua, oli vangit säilytettävä kruunun vankiloissa.

Seuraavana päivänä Inkeri ja Elli vietiin takaisin Tukholman linnanvankilaan. Täällä kävi Eerikki heidän luonansa kuten ennenkin ja antoi heidän allekirjoitettavakseen ennen mainitun selityksen, jonka hän luovutti Svean Hovioikeudelle lisättyään siihen selostuksen omakohtaisista havainnoistaan noitatutkintojen aikana.

Se verraten siisti ja terveellinen kammio, johon Aadolf oli teljetty, oli erityisesti tarkoitettu yhteiskunnan parempiosaisia varten -- sillä lainkäyttö teki siinä, niinkuin monessa muussakin suhteessa, eron ylhäisten ja alhaisten välillä -- ja oli lähellä sitä koppia, missä äiti ja tytär odottivat kohtalonsa ratkaisua. Aadolfia syytettiin raskaimman laatuisesta "valtiorikoksesta": käräjä- ja kirkkorauhan rikkomisesta ynnä murhayrityksestä. Laamannin yritys saada syytös lievennetyksi raukesi tyhjiin, kun lääkäri oli ilmoittanut nuorukaisen olevan aivan täydessä järjessään. Valtaneuvos Pentti käytti tosin vaikutusvaltaansa nuorukaisen auttamiseksi, mutta teki sen veltosti ja enemmän näön vuoksi: hän ei halunnut joutua mihinkään kiitollisuudenvelkaan poliittisille vastustajilleen ja oli muuten harmissaan koko jutusta. Kenties oli hänen suunnitelmiensa mukaistakin olla toistaiseksi ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin Aadolfin pelastamiseksi, kunnes se salaliitto, jonka johtaja hän oli, oli päässyt onnellisesti päämääräänsä ja antanut vallan hänen ja hänen ystäviensä käsiin. Tämän ratkaisevan tapauksen toimeenpanemishetki läheni päivä päivältä.

XVII.

Epäonnistunut vallankaappaus.

Eräänä kauniina, kirkkaana päivänä kolme viikkoa vastakerrottujen tapausten jälkeen vierivät upeat, neljänvedettävät vaunut Skanstullista pääkaupunkiin. Ne olivat Vanloon ajoneuvot.

Ihana kevätilma oli houkutellut Tukholman hienon maailman jalkeille. Vaunuja, isoja ja kömpelötekoisia, mutta silkissä ja kullassa kiiltäviä, lakeijoja takana ja lakeijoja astuimilla, vyöryi kaduilla, ja ratsastajat uhkeiden hevosten selässä kumarsivat satulassa ja nostivat sirolla kädenliikkeellä sulkatöyhtöisiä hattujaan, kun vain kauniit kasvot tulivat vaununuudinten välistä näkyviin.

-- Rikas muukalainen on tullut takaisin ... niin huomautettiin kaikkialla, missä Vanloon ajopelit liikkuivat, ja enemmän tahi vähemmän syvät, enemmän tahi vähemmän tuttavalliset tervehdykset kohtasivat tuota ylpeätä ja kadehdittua miestä joka taholla.

Norrbron lähellä pysähdytti hänet kaksi ratsumiestä, jotka heti käänsivät hevosensa ja ratsastivat hänen rinnallaan vaunujen kahden puolen.

-- Terve tuloa takaisin, mynher Vanloo! huudahti toinen vilkkaasti, jotavastoin toisen kursaileva tervehtiminen osoitti, ettei hän ollut niin tuttavallisessa suhteessa tervehdittyyn henkilöön.

Edellinen oli herra Kustaa Drake, toinen kaartineversti Kustaa Helmer Lilje, yksi niitä, jotka tanssiaisissa Sjövikissä olivat allekirjoittaneet liittosopimuksen, mies, jonka hänen asemansa sotajoukossa teki skytteläisen kapinaliiton pylvääksi.

-- Minä olen tosiaankin ikävöinyt teitä, mynher Vanloo, huusi Drake; -- kunpa vain olisitte saapunut parhaaseen aikaan!

-- Parhaiten saapuu, kun ajallaan saapuu, lausui Vanloo. -- Mitä uutta Sjövikistä, herra Kustaa Drake?

-- Ei muuta uutta, kuin että minä en viihdy siellä yksinäisyydessä. Sentähden näette minut täällä: olen muutamaksi päiväksi lyöttäytynyt osalliseksi pääkaupungin huveihin. Naapuriperheestä Signildsborgista voisin sen sijaan paljonkin kertoa, mutta te saatte ne kyllä aikanansa tietää, sillä ne ovat joka miehen suussa.

-- Vai niin...

Vanloo kääntyi toiseen ratsastajaan ja vaihtoi muutamia kohteliaisuuslauseita tämän kanssa.

Drake aikoi juuri jatkaa puhetta kysymällä, milloin hän voisi päästä mynher Vanloon puheille, kun hänen miekankannikkeensa, joka kaiketikin oli huolimattomasti kiinnitetty, irtausi ja miekka putosi kadulle.

_Dii avertite omen!_ ["Jumalat, torjukaa tämä enne!" Vanhojen roomalaisten käyttämä lause onnettomuuden enteen sattuessa.] huudahti Vanloo kylmän leikillisesti, kun miekka sälähti katukiviä vastaan.

Hän sanoi sen jälkeen hyvästit ratsastajille, viittasi kuskia ajamaan kovemmin, ja vaunut vierivät pois.

-- Hyi saakeli, minä en kärsi hollantilaisia, sanoi Lilje Drakelle, kun ohikulkeva jalankävijä oli ojentanut viimeksimainitulle miekan, -- minä en kärsi pöyhkeätä, kaupittelevaa ja tinkivää tasavaltalaista mynheriä, ja kaikkein vähimmin tuota. Hänen kohteliaisuutensa tuntuvat alentuvilta ... hänen katseensa oli minusta pilkallinen ... hollantilainen koira!

-- Tämä ei kumminkaan ole vain tavallinen hollantilainen eikä edes tavallinen ihminenkään, huomautti Drake, vaikka hän kyllä oli huomannut, että Vanloon äänessä ja käytöksessä oli jotakin hyytävää, joka ei ollenkaan vastannut sitä innokasta tuttavallisuutta, jolla hän, Drake, oli lausunut hänet tervetulleeksi.

Sigurd tiesi odottaa herransa tuloa ja oli häntä vastassa portilla hänen Norrmalmintorin varrella sijaitsevassa talossaan. Vaunujen ajaessa pihaan tervehti Algernon Sidneyn miehistö Vanloota hurraa-huudoilla, ja reimat meriurhot, kaikki siniviiruisissa villapaidoissa ja valkeissa housuissa, tungeskelivat hänen ympärillään puristaakseen hänen käsiään.

Nämä miehet olivat eri kansa- ja kielikuntia ... heidät oli yksitellen koottu sieltä täältä, tarkan valinnan nojalla, niiden laveiden matkojen varsilta, joita Vanloo oli tehnyt ympäri maapalloa; mutta heidän kasvoissansa, joissa kaikki pohjoismaalaisen vaaleaverevän ja espanjalaisen kreolin pronssinkarvaisen ihon väliset värivivahteet tulivat näkyviin, kuvastui sama reippaus, iloisuus ja rehellisyys; molemminpuolinen kunnioitus ja veljeystunto yhteisissä vaaroissa oli sulattanut heidät voimakkaaksi kokonaisuudeksi, jossa kapteeni oli keskuksena. Siinä oli kuin olikin yleismaailmallinen, mutta samalla tarkasti suljettu yhteiskunta, jossa ei ollut helppo hankkia kansalaisoikeutta.

-- Kapteeni, huusi muudan heistä, perämies Blackwell, -- ettekö ala jo kyllästyä maissaoloon? Me haluamme kaikki pian päästä toimeen. Algernon Sidney on valmiina lähtemään merelle ... joutukaapa, kapteeni, näkemään sitä: se upeilee hienona ja kiilloitettuna ja haluaa vain, niinkuin mekin, päästä satamasta.

Muut yhtyivät Blackwellin sanoihin ja ilmaisivat kaikki toivonsa päästä mitä pikimmin vesille.

Vanloo lupasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin Algernon levittäisi purjeensa meren tuuliin, ja ilmoitti miehilleen, että hän päivemmällä aikoi tulla kaunista prikiänsä tarkastamaan.

Miehistö lähti takaisin Kastellisaareen. Sigurd yksin jäi Vanloon luo.

Kaiketikin on lukija jo arvannut, että Vanloon matka oli yhteydessä Agnes Draken matkan kanssa. Hän oli jättänyt Agnes Draken rauhaisaan maataloon Seelannin pyökkimetsäin varjostamalle rannalle ja rientänyt takaisin Tukholmaan, jossa valtiolliset tapaukset vaativat hänen läsnäoloaan.

Sitä ennen hän oli kuitenkin matkalla vielä käymäseltään pistäytynyt kerran kotiseudullaan.