Chapter 22

-- Minä tahdon, sanoi Inkeri, -- ensi sijassa lausua kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan siitä, että hän tähän hetkeen asti on antanut minun pysyä ymmärryksessäni, vaikka minä joka päivä ja syystä kyllä olen pelännyt tulevani hulluksi vankeuteni loputtomina hetkinä ja olletikin viimeisenä hirmuisena yönä ... hirmuisena, sillä vahvinkin sielu voi horjua, terveinkin pyörtyä nähdessään niin paljon hätää, niin paljon tuskaa ja sekasortoa, kuin minä niiden kovaonnisten keskuudessa, jotka minun kanssani on vedetty teidän tuomioistuimenne eteen. Minä en voi sanoin kuvata, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta olen vakuutettu, että jos te olisitte nähneet ja kuulleet sen, mitä minä, niin te ajattelisitte toisin, ja sääliväisyys karkoittaisi vihan teidän sydämistänne. Minä en voi edes selittää, minkälaisessa tilassa itsekin toisinaan olen: tajuntani loppuu, ja minä vaivun puolihereillä ollen houreisiin. Minusta silloin tuntuu, ikäänkuin voisin yhdellä kertaa nähdä kahteen eri maailmaan. Jos se on alkua siihen tautiin, jota minä pelkään, niin tahdon nyt, ollessani vielä täydessä ymmärryksessäni, ilmoittaa, että jos joskus vapaaehtoisesti tunnustan itseni syylliseksi noituuteen, hornanmatkoihin ja muihin vehkeisiin, niin se on mielipuolisuuden merkki, ja minun vereni tulkoon teidän päällenne, ellei minua viedä hulluinhuoneeseen vaan polttoroviolle. Samaa ilmoitan onnettoman tyttäreni puolesta, vaikka hän mielestäni näyttää Jumalalta saaneen kummallisen voiman kohtalonsa kuorman kantamiseen. Muuta minulla ei ole sanomista.

-- Paholainen on jo näköjään villinnyt ymmärryksesi, tai pyrkii hän suusi kautta villitsemään meitä, tiuskaisi pastori Svenonius.

Laamanni Skytte viittasi oikeudenpalvelijoita viemään Inkerin pois. Sen jälkeen huudettiin Elli sisään. Äiti ja tytär kohtasivat toisensa eteisessä.

-- Elli, ole rohkea! sanoi Inkeri.

-- Ole huoleti, äiti! vastasi Elli ja astui tuomariensa luo.

-- Tavattoman kaunis tyttö! ajatteli toinen kähäräperuukkisista herroista. -- Ja niin viattoman näköinen! Semmoiseksi minä, kautta Jupiterin, en ole noitaa koskaan kuvitellut. Mutta jos on totta, että hän on naimisissa hornan perillisen kanssa, niin enpä muuta voi kuin onnitella nuorta ruhtinas Belsebubia moisen puolison saamisesta.

Samanlaisia ajatuksia, ehk'ei aivan niin vallattomia, liikkui toisenkin kähäräperuukkisen lakimiehen päässä. Molemmat nämä lakimiehet, samoinkuin jokunen lautakunnan jäsenistä ja kuulijoista, tunsivat nuoren neitosen nähdessään sääliä ja osanottoa.

Kun Ellille oli ilmoitettu, mistä rikoksista häntä oikeastaan syytettiin ... asia, josta hän tähän asti oli ollutkin epätietoinen ... kehoitettiin häntä vuoroin lempeästi vuoroin uhkaavasti tunnustamaan totuus. Mutta nuori neitonen oli näköjään yhtä paatunut kuin äitinsäkin. Kun häntä vaadittiin tunnustamaan itsensä osalliseksi Inkerin luuloteltuihin rikoksiin, niin hän ilmoitti, että sekä hän että hänen äitinsä olivat syyttömät. Laamanni kehoitteli leppeästi, lupasi armahtaa ja säästää, mutta se ei Ellin mieltä liikuttanut; hänen uhkauksiansa ei Elli pelännyt. Kysyttäessä hän vastasi lyhyesti ja päättäväisesti; hänen käytöksensä oli tyyni, ja kun laamanni sätti häntä paatumuksesta ja jätti hänet (kuten sitä ennen Inkerin) pappismiesten hoiviin "pehmitettäväksi", olivat hänen silmänsä kiintyneet Aadolfiin, joka ihaili hänen mielenlujuuttansa ja katseiden hiljaisin kielin kehoitti häntä rohkeuteen ja jatkuvaan kestävyyteen.

Elli vietiin takaisin käräjävankilaan, ja tutkintaa jatkettiin jäljelläolevien syytettyjen kuulustamisella. Useimmat heistä kielsivät. Vihdoin juolahti laamanni Skytten päähän sukkela ajatus, millä tavalla voitaisiin syytettyjen rikollisuudesta saada varmempi tieto ja tukkia niiden suu, jotka jyrkästi kielsivät.

-- Niillä, jotka niin keveästi saattavat lennellä ilmassa, ei kaiketikaan liene sitä ruumiinpainoa, mikä heillä tavallisen kokemuksen mukaan tulisi olla, ajatteli laamanni, ja hän ilmaisi nokkelan tuumansa muillekin oikeuden jäsenille.

-- Voimmehan koettaa, sanoi toinen tukholmalaisista lakimiehistä; -- ellei koe onnistu, niin ei sillä mitään ole tehty kieltävien eduksi; jos se onnistuu, niin on meillä uusi ja kumoamaton todistus siitä, että he ovat noitia.

Laamanni Skytte käski heti neljännesmiesten tuoda kylän jyvävaa'an käräjätalon portaitten eteen.

Kun vaaka oli tuotu, mittasi Musta Antero noidiksi luullut, ja ... ihme ja kumma! useimmat olivat paljon keveämmät kuin heidän ruumiinrakenteeseensa nähden olisi luullut.

Tarpeetonta lienee tämän ihmeen selittämiseksi huomauttaa, että Musta Antero punnitessaan teki vääryyttä. Hän katsoi pyövelinvirkansa vaativan, että hänenkin tuli olla avullisena syytettyjen langettamisessa, vaikka sitten tuli käyttää vilppiäkin.

Hämärän tulo keskeytti tutkinnanpidon, mutta sitä oli määrä jatkaa seuraavana päivänä niitten syytettyjen kanssa, jotka eivät vielä olleet tunnustaneet itseänsä syypäiksi.

Sillä välin tuli, kuten mainittiin, pappismiesten koettaa vaikuttaa heidän paatuneisiin mieliinsä, ensin sanan voimalla, sitten toisilla keinoilla.

"Toisilla keinoilla" ymmärrettiin kidutusta.

Siihen aikaan, jossa kertomuksemme liikkuu, oli lainkäyttö ylenmäärin raaistunut. Kansainvaellusta ja muinaisaikaisen sivistyksen häviötä seuranneet synkät vuosisadat olivat monessa suhteessa leppoisat ja inhimilliset verrattuina seitsemänteentoista vuosisataan, jolloin kaikki pahuuden voimat, jotka historian läpi kutovat lankojaan, näyttivät yhdistyneen kohtaamaan ja työntämään takaisin uuden maailmankatsomuksen etujoukot suunnattomalla ylivoimalla. Säätyvapaus väistyy yksinvaltiuden tieltä, mitä suurin siveettömyys rehoittaa muodollisen siveellisyyden rinnalla, joka taas siittää kaikkea suurta ja ylevää kohtaan vihamielisen poroporvarihengen; poliisilaitos, jesuiittalaitos, kirja-aateli kehittyvät, tieteitä vainotaan, kaunotaiteet tukahtuvat, uskon vimma ja taikausko täyttävät Euroopan tappotanterilla ja teloituspaikoilla...

On itsestään selvää, että tuona raaistuneena aikana, jolloin sukumme kaikki pahat henget olivat valloillaan, käytettiin ahkerasti kidutusta. Noitatutkinnoissa varsinkin sillä oli kamala tehtävänsä.

Tutkinnon päätyttyä oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään ja sopivat seuraavasta, pastori Svenoniuksen lausumasta ehdotuksesta:

Kaikki syytetyt, jotka tuomioistuimen edessä olivat kieltäneet, vietäisiin kylän läheisyydessä olevaan kappeliin, jossa pastori Svenonius saarnastuolista juhlallisesti kehoittaisi heitä tunnustamaan.

Jos sekin kehoitus jäisi tuloksia vaille, vietäisiin ne, jotka vielä pysyivät itsepintaisina, sakastiin ja suljettujen ovien sisäpuolella kidutettaisiin tunnustukseen.

Svenoniuksen virkaveljen, toisen pappismiehen, sekä muutamien vähäpuheisten luotettavien lautakunnan jäsenten tulisi seurata mukana kappeliin kuulemaan ja todistamaan näin pakotettuja tunnustuksia.

Keitään muita, paitsi tietysti pyöveliä ja hänen renkiään, ei saisi olla läsnä. Kappelin oven tuli olla lukittu ja ratsumiesosaston vartioida lähitienoilla karkoittaakseen kaikki uteliaat.

Syytetyt olisi vasta pimeän tultua vietävä kappeliin, että kaikki turha hälinä vältettäisiin.

Kun tämä tuli päätökseksi, haettiin kappelin avaimet, ja pyöveli sotamiehineen lähetettiin heti puuhaamaan tarpeellisia valmistuksia.

* * * * *

Kaksi tuntia sen jälkeen saattue lähti liikkeelle.

Ilta oli pimeä ja taivas vettä valuvien pilvien peittämä. Kylän tiet olivat tyhjinä; ihmiset olivat paenneet sadetta tupien turviin, joissa luultavasti takkatulien ääreen kerääntyneinä pakisivat tutkinnossa kuulemistaan kamalista asioista.

Sen lisäksi oli liikkeellä tarina, joka monen mielestä teki takkatuliseuran ulkona pimeässä liikkumista hauskemmaksi -- tarina, joka sittemmin levisi miltei kaikkiin paikkoihin, mihin kulkutauti ulottui.

Moni näet kertoi useina iltoina peräkkäin nähneensä pienet, mustien koirien vetämät rattaat, jotka hiljalleen kulkea nytystivät kylän läpi. Ajomies oli mustissa kiireestä kantapäähän, rattaat täynnä osaksi ruumiita, joiden ympäri käärmeet kiemuroivat, osaksi tenhokaluja, joita ajaja runsain kourin jakeli lahjaksi vastaantuleville.

Kertojat eivät tosin puhuneet aivan yhtäpitävästi, mutta epäilijää ei ollut ainoatakaan.

Ja kun tuvassa olijat kuulivat hevosjalkain töminän ja ohikulkevan saattueen astunnan sekä ikkunoista näkivät ratsumiesten hämärästi vilahtelevat haamut, niin puhe taukosi; keräännyttiin pelokkaina valkean ääreen ... epäilemättä, niin he tuumivat, tuo salaperäinen, kamala matkamies par'aikaa kulki ohi.

Eikä muuta puuttunut, kuin että nähtiin säkenen särähtävän hevosenkengän alla kylän kivikkotiellä, niin sairaalloiset mielikuvitukset leimahtivat jo liekkeihin ja loihtivat silmien eteen mitä kummallisimpia kauhukuvia...

Saattue pääsi siis kylästä huomiota herättämättä.

Etumaisina kulkivat pappismiehet, heidän takanansa todistajiksi kutsutut ja viimeisinä noidat ratsumiesten ympäröiminä.

Mitä oikeastaan oli tulossa, sitä eivät syytetyt eivätkä vahtisoturitkaan tienneet. Uljaat sotamiehet, jotka pelotta olivat monet yöt samonneet partioretkillä vihollisen lähettyvillä, tunsivat nyt kuitenkin jonkinlaista ahdistusta. Sama mieliala oli vallalla jokaisessa, ja kun pastori Svenonius, itseään ja muita rohkaistakseen, alkoi hiljaisella äänellä laulaa erästä värssyä tunnetusta virrestä, yhtyivät siihen kaikki. Sateen surunvoittoiseen sohinaan sekautuen kajahteli seuraava laulu kolkosti illan pimeässä:

Pimennot sydämeni Kuin päivyt valistat Ja suunnan matkalleni Oikean osoitat. Rakkautes siipein alta Saan turvan suotuisan: Sun voimas kaikkivalta Karkoittaa saatanan.

[Haqvin Spegelin sepittämä.]

Tätä värssyä laulettaessa saattue saapui kappeliin.

Se oli vanha rakennus, jota ainoastaan kerran tai pari vuoden kuluessa käytettiin jumalanpalveluksissa. Taru kertoi, että se oli rakennettu kuningas Eerikki pyhän aikana; sen paksut harmaakiviset muurit, ahtaus, matala ovi ja pienet ikkunat sekä rakennuskoristeiden täydellinen puute todistivat tosiaankin korkeata ikää.

Kun ratsumiehet oli lähetetty pois ja komennettu vartioimaan kylän ja kappelin välistä tietä, astui saattue temppeliin, ja pastori Svenonius työnsi ruostuneen ovensalvan kiinni.

Kirkko oli hämärästi valaistu: kaksi kynttilää saarnastuolilla ja toiset kaksi alttarilla loivat niukkaa valoa vaakunakilville ja maalauksille, jotka somistivat seiniä ja panivat kömpelötekoiset neitsyt Marian ja apostolien kuvat aavemaisina häämöttämään pimeissä seinälokeroissa.

Alttarin kehällä istui mies kädet ristissä. Saattueen astuessa sisään nähtiin hänen nousevan ylös ja pujahtavan ovesta sakastiin. Se oli pyöveli.

Sakastista kuului vasarankalketta, joka ilmoitti, että pyövelin renki ei vielä ollut saanut loppuun tarpeellisia valmistuksia.

Pastori Svenonius käski vapisevia, kauheiden aavistusten valtaamia naisia istuutumaan penkkeihin ja lähti itse sakastiin pitääkseen pyövelin työtä silmällä.

Sillä välin toinen pappismiehistä meni alttarille ja luki synnintunnustuksen ja muutamia tilaisuuteen sopivia rukouksia.

Sen jälkeen Svenonius nousi saarnastuoliin. Hänen laihat kasvonsa syvine silmäkuoppineen ja loviposkineen näyttivät hämärässä valossa ruumiinkallolta. Hetkisen nojattuaan otsaansa aidaketta vastaan hän nosti päänsä ja alkoi lukea rukousta, jonka hän oli valinnut kuritus- ja varoitus saarnansa johdannoksi. Hänen äänensä, tavallista kumeampi ja koleampi, täytti kappelin, ja kaiku vastasi tyhjiltä, pimeiltä lehtereiltä. Kuulijoitten mielestä oli aivan kuin näkymättömät kummitusolennot olisivat ylhäältä toistaneet hänen sanansa.

Mutta äkkiarvaamatta kävi hänen äänensä epävarmaksi ... muuttui käsittämättömäksi muminaksi ja vaikeni. Kuulijat katselivat häntä kauhistuneina. Hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas ja tuijotti herkeämättä kappelin pimeään nurkkaan.

Kun tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta oli kestänyt muutamia sekunteja, ja kuulijat sillä välin tuskaisina suunnanneet katseensa samaa soppea kohden, täysin vakuutettuina, että joku ylimaailmallinen olento astuisi sen pimeydestä esiin, ojensi pappi kiivaasti toisen kätensä ja huusi jylisevällä äänellä:

-- _Vade retro, Satanas!_ Väisty, saastainen henki! Kaikki hyvät henget ylistävät Jumalaa!

Mutta manaussanat jäivät näköjään tarkoitettua vaikutustaan vaille, sillä Svenonius ryömi alas saarnastuolista, kiiti epäiltyyn nurkkaan ja alkoi siellä mielipuolen tavoin viuhtoa käsillään, niinkuin olisi tavoitellut jotakin näkymätöntä vihollista. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hiukset liehuivat hänen hikisellä otsallansa ... se oli aavemainen, hirvittävä näky.

Elli painautui lähemmäksi äitiään. Inkeri katseli tuijottavin silmin kamalaa kohtausta ... hän vei käden otsalleen ... hänen päätänsä tuntui huimaavan.

Svenoniuksen virkakumppani oli heti tajuavinaan, mitä oli tekeillä. Ei ollut tavatonta, että protestanttiset papit 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla, samoin kuin Luther, näkivät paholaisen heitä vaanivan. Raaka harhausko synnytti ehtimiseen, semminkin noitatutkintojen aikana, moisia näkyjä. Luther itse on neuvonut keinon, joka moisissa tiloissa käytettynä melkein varmasti manaa paholaisen karkuun. Keino ei ole hienointa laatua: se perustuu siihen johtopäätökseen, että Belsebub ylpeyden henkenä ei voi kärsiä _ylenkatseellista_ kohtelua. Svenonius piti kuitenkin sopivampana hyökätä vihollisensa päälle; ja hänen virkakumppaninsa heittäytyi polvilleen alttarikehän sisään ja lisäsi sanan aseilla hänen voimakkaiden tömäyksiensä ja nyrkiniskujensa tehoa.

Kun vimmattua käsikähmää oli käyty kotvanen ja katsojat sillä välin ähkineet tuskanhien vallassa, alkoi voitto ilmeisesti kallistua Svenoniuksen puolelle; hänen kaikille muille näkymätön vastustajansa peräytyi ilmeisesti askel askelelta ja Svenonius ahdisteli häntä yhä hurjemmin rusikoiden. Siten jatkui taistelu, kunnes lukittu kirkon ovi ehkäisi hänen voittokulkunsa. Perkele pakeni viimein, kun ei mikään muu auttanut, avaimenreiästä ulos, ja pastori seisoi voitonriemun loiste kasvoillaan, mutta koko ruumis vapisten, voittajana taistelukentällä.

Hengitettyään muutamia kertoja syvään hän astui varmana ja ryhti kuin keisarilla takaisin saarnastuoliin, ja nyt alkoi parannus- eli oikeimmiten uhkaus- ja kuritussaarna, jonka vertaista tuskin oli kuultu.

Ensin hän kertoi, mikä merkitys oli kohtauksella, jonka hänen sanankuulijansa vast'ikään olivat nähneet. Saatana oli ilmestynyt kappeliin epäilemättä pelastaakseen lempimorsiamiaan, kirottuja noitia, jotka olivat pysyneet hänen liitossaan ja julkeasti kieltäneet rikoksensa maallisen tuomioistuimen edessä. Mutta saatanan oli täytynyt häpeällä palata tanterelta kuolevaisen ihmisen tieltä; suurempi ei ollut sen voima, jota noita-akat ja velhot sanovat mestarikseen ja jumalakseen; ja niinkuin hänen oli täytynyt paeta, niin oli heidänkin uppiniskaisuutensa lannistuva ... ellei hengenaseiden, rukousten ja nuhteiden kautta, niin muilla keinoilla sitten; heidän lihaansa kidutettaisiin ja raastettaisiin siksi, kunnes valheenpiru kaikkoaisi heidän ruumiistaan ja totuuden henki saisi vallan heidän kielissään. Heidän sopi nyt valita.

Tämä oli pastorin puheen sisällys. Saarnan päätyttyä hän meni alttarille ja kehoitti syytettyjä astumaan esiin ja vapaaehtoisesti tunnustamaan.

Mutta pastorin uhkauksista huolimatta ei ainoakaan totellut hänen käskyään. Vastattiin vain huokauksilla ja voivotuksilla, jotka kauhu pusersi esiin!

Toinen pappi kulki syytetystä toiseen ja kehoitteli leppein sanoin heitä tekemään vaaditun tunnustuksen; saapuvilla olevat todistajat kehoittivat niinikään, mutta nuhteista ei ollut apua.

-- Minä en voi tunnustaa, minä olen syytön, olivat ainoat vastaukset.

Inkvisiittoreilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin turvautua kidutukseen. Noidiksi luullut ajettiin sakastiin.

* * * * *

Aadolf Skytte oli tutkinnan päätyttyä kauan kuljeksinut edestakaisin käräjävankilan ulkopuolella. Hän oli siksi perehtynyt lakiasioihin, että tiesi, mitä merkitsi, kun joku "valtiorikoksesta" syytetty jätettiin papiston pehmitettäväksi. Hän odotti siis ennen pitkää saavansa nähdä muutamien inkvisiittorien menevän pyövelin seurassa käräjävankilaan, mutta kun puolitoista tuntia kului, eikä heitä näkynyt tulevaksi, lähti hän sateesta läpimärkänä majapaikkaansa, jonka oli onnistunut hankkimaan itsellensä; se oli erään talonpoikaistalon pienehkö ullakkokamari. Hän luuli jo, että salainen kidutustutkinta, joka syytettyjä odotti, oli lykätty toistaiseksi; ja viihdytellen mieltänsä tällä toivolla hän istui kirjoittamaan muistiin tutkinnan aikana tekemiään havaintoja. Hänen aikomuksensa oli, niinkuin hän oli sanonut, antaa Svean Hovioikeudelle kertomus kokouksesta, siinä toivossa, että tämä kertomus loisi oikeata valoa niihin virallisiin oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joiden mukaan Hovioikeus muuten yksinomaan tulisi harkitsemaan asiaa.

Mutta Aadolf ei voinut kauan jatkaa sitä tehtävää; hän tuli jälleen rauhattomaksi. Hän nousi, heitti viitan selkäänsä ja lähti ulos. Käräjävankilan luona kiinnitti ovella vartioitsevien sotamiesten puhelu hänen huomiotaan. Hän seisahtui pimeän varjoon jonkin matkan päähän.

Siinä hän sai tietää, että useat syytetyistä naisista ratsumiesten vartioimina ja molempien pappismiesten sekä muutamien lautamiesten seuraamina olivat lähteneet vankilasta ja että heitä kuljetettiin edelleen kappeliin vievää tietä. Sotamiehet jutellessansa ihmettelivät, mikä oikeastaan oli tämän touhun tarkoituksena, ja eräs heistä lausui sen oikean otaksuman, että heitä kaikessa hiljaisuudessa tahdottiin kiduttaa tunnustamaan, niin että tutkimus pikimmiten saataisiin onnelliseen loppuun.

Aadolfin ei tarvinnut muuta tietää: hän kiiti takaisin vajaan, johon oli hevosensa sijoittanut, satuloitsi sen, heittäytyi selkään ja riensi pois.

Ehdittyään parahiksi kylän ulkopuolelle hän näki pimeässä muutamien ratsumiesten salvanneen häneltä tien.

-- Seis! huusi komentava aliupseeri, -- ken siellä?

-- Ratsumies niinkuin tekin, vastasi nuori Skytte maltittomasti.

Vasta nyt, kuullessaan teräshuotrien rämisevän ratsumiesten raskaita saappaita vastaan, ymmärsi hän, että tiensalpaajat eivät olleet tavallisia matkalaisia, vaan käräjiin siirretystä sotamiesjoukosta muodostettu tievartio.

-- Meillä on käsky, jatkoi aliupseeri, -- olla laskematta tästä toistaiseksi ihmisiä, joilla ei ole muuta asiaa, kuin tyydyttää uteliaisuuttaan...

-- Hyvä on... Minun asiani on tärkeämpi, vastasi Aadolf. -- Hyvää iltaa!

Ja hän kannusti hevostansa.

-- Se on vapaaherra Skytte, sanoi aliupseeri, joka samassa tunsi Aadolfin ja kunnioittavasti nosti käden hatulleen. -- Ajakaa edelleen, armollinen herra!

Aadolf kiiti pois.

-- Onpa sillä saamarin kiire! huomautti muudan sotamiehistä. -- Kersantti, kuulkaa, -- te ette tainnut tehdä vallan oikein, kun laskitte hänet menemään...

-- Se ei kuulu sinuun, Rask, vastasi aliupseerivanhus; -- minä en kärsi muistutuksia käskynalaisiltani ... sen olen sulle jo sanonut.

-- Olette satakin kertaa, kersantti, mutta kun kaksikymmentä vuotta jo olette sitä kärsinyt, niin kärsitte kai vielä nytkin. Kuten sanoin, teidän ei olisi pitänyt päästää häntä kulkemaan, sillä olettehan kaiketi kuullut puhuttavan, että hänet olisi kurja noita, Inkeri muka...

-- Suus kiinni! ärjäisi aliupseeri. -- Älä tuppaudu sellaiseen, mikä ei sinuun kuulu, vanha ruutiäijä!

-- Niin, ettäkö suu kiinni? hämmästeli Rask, joka käytti suoraa puhetta vanhaa ystäväänsä ja toveriansa kohtaan Saksan, Puolan ja Tanskan sotien ajoilta; -- eikö mitä, se on jo melko paljon pyydetty, semminkin, kun vast'ikään otin uuden tupakkamällin, ja kuinka sitä voisin pyöritellä, jos tulisi pitää suu kiinni?... Ettekö, kersantti, haluaisi maistaa tupakkaani?

-- Anna tänne! vastasi kersantti puoleksi suuttuneena, puoleksi leppyneenä, ja puraisi aimo palan hänelle ojennetusta tupakkarullasta.

-- Mutta kuinkahan on, kersantti, eikö sittenkin ajettaisi tästä kappelille nähdäksemme, minnekä nuori herra meni, menikö hän kappeliin vaiko muuanne. Minun luullakseni se olisi viisainta...

Toiset vahtisotamiehet arvelivat samoin.

-- Joko vain, lausui kersantti, -- siitä ei tule mitään. Me pysymme alallamme. Teitä ajaa vain uteliaisuus, miehet, eikä muu mikään... Piimäsuu, hoi! lisäsi hän kääntyen erään ratsumiehen puoleen, -- anna tänne viinapullo. Läpi vaatteiden se vihdoinkin lyö tämä kylmähkö sade ja vaatii lämpimämpää kostutusta sisältäpäin. No, Piimäsuu, pullo esiin, ja anna sen käydä miehestä mieheen!

Niin sanotulla Piimäsuulla oli toinen nimi rykmentin nimiluettelossa, mutta vanhemmat toverit kutsuivat häntä siksi hänen nuoruutensa tähden. Tosin oli Piimäsuulla viikset, joita hän saattoi kierrellä sormiensa ympäri, mutta hän oli ollut mukana vain kahdessa kenttätaistelussa ja neljässä tai viidessä kahakassa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut kuin yksi ampumahaava olkapäässä ja yksi sapelinhaava käsivarressa, joista kerskata ... hän oli haistanut liian vähän ruudin savua ansaitakseen muuta kunnianimeä, kuin millä häntä nyt kutsuttiin.

Aadolf oli sillävälin saapunut kappelin luo. Hän kytki hevosensa vanhaan lehmukseen, jonka latva humisi iäkkään hautakiven yllä, ja riensi ovelle. Ikkunoista tuikkava heikko kynttilänvalo sai hänet yhä vakuutetummaksi siitä, että hän oli oikeilla jäljillä. Ovi oli lukossa. Toivoen löytävänsä toisen sisäänkäytävän hän lähti kiertämään kirkkoa, kun yht'äkkiä sisältä kajahti hänen korviinsa ihmisääniä ... kimakkaa valitushuutoa. Hän oli juuri sen ulkonevan kylkirakennuksen vieressä, jossa sakasti sijaitsi. Hän kuulosti ... hän oli erottavinaan Ellin äänen ... ja tuhansista tuskista mielettömänä hän syöksyi, kun ei muuta ovea löytänyt, takaisin sinne, mistä oli lähtenyt ja koetteli uksen vanhoja tammilankkuja voimakkaalla potkulla. Ovi antoi perään ... vielä väkirynnäkkö, ja ruostunut lukko murtui. Aadolf syöksyi kappeliin. Hän silmäistä vilkaisi hurjasti ympärilleen ... ei ristin sielua näkynyt kirkossa, niin pitkälti kuin lepattavain kynttiläin punertava valo sitä valaisi, mutta holvi kajahteli tuskanhuudoista, joita kuului eräästä sivuhuoneesta. Aadolf riensi sinne.

Vaikeata olisi kuvata sitä hämmästystä, jonka nuorukaisen odottamaton tulo kidutuskammioksi muutettuun sakastiin herätti. Kukaan läsnäolijoista ei ollut kuullut, kun ovi remahtaen kaatui sisään; Aadolf seisoi inkvisiittorien keskellä, aivan kuin olisi noussut Tuonelasta -- uhriparoista kahteen nähden ainakin niinkuin hän olisi tullut taivaasta. Hän seisoi siinä käsi miekankahvalla, silmät leimuten synkkinä, uhkaavina liekkeinä. Sakastia valaisi pystyvalkea, jonka pyövelinrenki oli virittänyt tulisijaan. Keskilattialle oli kyhätty hissilaitoksella varustetut telineet: siihen aikaan kaikissa Euroopan maissa tavallinen kidutuskone, johon uhri ripustettiin peukaloistaan, sitten kun jalkoihin oli sidottu painoja, joita lisättiin, kunnes kipu ja tuskat pakottivat onnettoman huutamaan armoa ja tunnustamaan itsensä syylliseksi.

Yksi syytetyistä naisista oli jo kärsinyt tätä kidutusta, ja kun Aadolf astui sisään, oli pyövelinrenki par'aikaa hinaamassa häntä alas. Poloisen kasvot olivat tuskista aavemaisiksi ruhjoutuneet; hän oli muutaman silmänräpäyksen kestänyt, ensin vaieten, sitten kamalasti kirkuen, kunnes hän vihdoin huusi haluavansa tunnustaa.

Vieressä lattialla makasi harmaapäinen eukko raudoitettu puupihti toisessa sääressä. Oikean, niinsanotun espanjalaisen saappaan puutteessa oli tämä puupihti saanut käydä sen asemesta. Kun vaimovanhus ei ottanut noudattaakseen molempien pappismiesten uusituita kehoituksia tunnustaa itsensä rikolliseksi ja otti Jumalan todistajaksi viattomuudestaan, niin oli pyöveli Svenoniuksen kehoituksesta vasaralla iskien työntänyt järeän telkkimen pihdin ja säären väliin. Kipu oli melkein silmänräpäyksessä vaivuttanut naisvanhuksen tunnottomaan, kataleptiseen uneen; hän makasi siinä liikkumatta, avoimin, kiillottomin silmin ja kouristuksesta ammossa suin...