Chapter 21

Mainittiin, että kanteen esittäjinä olivat useimmiten alaikäiset lapset. Toista sataa sellaista lasta oli haastettu todistajiksi. Pelko, joka oli vallannut kaikkein kuulijain mielet, itse tuomarin ja arvoisan lautakunnankin, paisui ennen pitkää mitä julmimmaksi kauhuksi. Muudan kaksitoistavuotias poika ja hänen sitäkin nuorempi sisarensa astuivat esille ja todistivat, että heidän oma äitinsä oli vietellyt heitä palvelemaan saatanaa. Tämä vaimo oli itse pannut syytteeseen erään naapurivaimon, ja nyt tämä naapuri haluten kaiketikin kostaa astui esiin ja ilmoitti, että hän oli kuullut puheenaolevan äidin hänen odotellessaan nuorinta lastaan luvanneen kohtunsa hedelmän perkeleelle. Tuomari ja kuulijat mykistyivät hetkiseksi tämän kauhean syytteen kuultuaan: äitirukka, joka oli saapuvilla käräjätuvassa, pyörtyi paikalla.

Hämmästyksen hälinää kuului yleisön joukosta. Kirjurikin, hidasluontoinen nuori mies, antoi kynänsä kotvasen levätä, ennenkuin hän jatkoi kirjoittamistaan reunamuistutuksella:

_Proh dolor, audiuntur hic horribilia_.

Ensinnä toipui hämmästyksestään Svenonius.

-- Voi, voi! huusi hän peloittavalla äänellä, nousi ylös ja ojensi kätensä taivasta kohden. -- Maailmanlopun aika on tullut. Herran vihan _täytyy_ tulla maan päälle, kun sellaisia helvetillisiä rikoksia tapahtuu. Peittäkää kasvonne, heittäytykää maahan, huutakaa, että vuoret kaatuisivat teidän päällenne. Voi, se on kaikki turhaa. Tuomiopasuunan pauhatessa vuoret halkeavat, maa avaa povensa ja Hän on itse näkevä koko teidän pahuutenne. Voi, pian on jo myöhäistä huutaa Kyrie eleison ... Herra armahda meitä!

Kotvan oli kaikki hiljaista ja Svenoniuksen viimeiset sanat kaikuivat vienoina kuiskauksina kuulijain kelmeiltä huulilta, mutta sitten laamanni Skytte jälleen virkkoi:

-- Nimismies, tämä nainen on heti vietävä käräjävankilaan ja säilytettävä siellä muitten syytettyjen joukossa.

Askelin riensi käskyä toimeenpanemaan. Neljännesmiehen avustamana hän raahasi naisen ulos huoneesta ja jätti hänet portaitten luona vartioivien sotamiesten haltuun.

Tutkinta jatkui. Läsnäolijat saivat pian tottua samanlaisiin kohtauksiin. Useat lapset syyttivät vanhempiaan. Joukko, joka laamannin mielestä oli vangittava, kasvoi toista vertaa suuremmaksi, ennenkuin tutkinta hämärissä keskeytettiin seuraavaan päivään asti.

Käräjiin kokoontuneesta kansanjoukosta lähimpänä asuvat lähtivät kotiinsa; toiset pyrkivät kyläläisten majoihin, hakivat itselleen yösijaa ladoissa ja muissa ulkosuojissa tahi olivat yötä taivasalla.

Laamanni Skytte ja muut virkamiehet jäivät käräjätaloon. He olivat suurimman osan yötä valveilla, tarkastelivat asiakirjoja ja keskustelivat päivän mittaan kuulemistaan asioista. Laamanni oli kuulustelun päätyttyä kysynyt poikaansa, mutta kun tämä näki, ettei todistajain kuulustelu päättyisi ennen kuin seuraavana päivänä, oli hän kyllästyneenä kuulemiinsa vähän ennen hämärän tuloa lähtenyt käräjätuvasta, satuloinut hevosensa ja ajanut kylästä pois.

Hän oli vanhan soturin, Rolfin, pyynnöstä ja tämän seurassa, -- hänenhän tietysti kaikin mokomin myöskin täytyi olla kuulustelussa läsnä, -- ajanut hänen talolleen ollakseen yötä siellä.

-- Mutta kuulkaahan, kunnon herra Aadolf, sanoi Rolf matkalla, -- mitähän nyt siihen sanotte? Ettekö te vieläkään usko, että kiusaajalla on osaa tässä pelissä? Oi, sehän on kauheata! Jumala varjelkoon meitä kaikkia!

Aadolf ei vastannut siihen mitään, vaan rupesi puhumaan aivan muista asioista, kevättöistä, ilmoista ja muusta, mikä Rolfia suuresti oudoksutti, kun hänen koko sielunsa oli kiintynyt vain siihen, mitä hän oli oikeuden tutkinnossa kuullut.

Rolf koetti sentähden monen monta kertaa ottaa päivän kysymyksen puheeksi, mutta sai vain vältteleviä vastauksia, ja huomasi vihdoin, ettei se puheenaihe ollut nuoren herran mieleen.

Tämä samoinkuin Aadolfin synkkä mielentila antoi hänelle aihetta tuumailuihin.

-- Kaiketi se sitten on totta, ajatteli hän itsekseen, -- mitä ihmiset sanovat, että häijy Inkeri on tenhojuomalla lumonnut Aadolf-herran. Poika parka, jatkoi hän itsekseen katsahtaen sääliväisesti nuorukaiseen, joka ratsasti hänen sivullaan, -- kunpa tämä päättyisi hyvin!... Herra laamannilla on hänestä paljon murhetta: sen olen huomannut ... mitä lienevätkin sanoneet toisilleen, kun aamusella jumalanpalveluksen päätyttyä keskenänsä puhelivat; monta sanaa ei lausuttu, mutta painavia ne mahtoivat olla; sen huomasin laamannin silmistä. -- Niin, niin, kylläpä sen pitänee olla jotakin tavatonta, jotakin käsittämätöntä, mikä voi erottaa niin kelpo isän ja niin kelpo pojan sydämet toisistaan... Mutta minä kiitän Jumalaa, että pääsin auttamasta noita kahta noitaa pakoon. Muuten olisin tänä päivänä seisonut tunnonvaivoissa kuulijain keskellä; kukaties nyt olisin ollut syytettyjen joukossa...

-- Armollinen herra, sanoi hän sitten ääneensä, -- sanokaa, ette kai te nyt enää usko, että Inkeri ja hänen tyttärensä ovat syyttömät?

-- Rolf, sanoi Aadolf, -- älä kysele minulta sellaista. Minä käsitän hyvin, että viisaammatkin ihmiset kuin sinä pitäisivät kaikkia epäilyksiä syytettyjen rikollisuudesta sopimattomina. Ihmiset langettavat heistä kuolemantuomion; he eivät voi muuta. Kuinka julma, pilkallinen ja kauhea onkaan se hämärä voima, joka maailmaa hallitsee!

-- Minä en tiedä muuta voimaa, joka hallitsisi maailmaa, kuin vanhurskaan Jumalan, huomautti Rolf, -- ja uskon, armollinen herra, että te kaikella viisaudellanne ette voi toista keksiä.

Aadolf ei vastannut mitään.

-- Hm, jupisi Rolf suruissaan, -- minä ymmärrän. Hän on päästänsä sekaisin, niinkuin ihmiset sanovat. Jumala tuomitkoon ilkeän Inkerin.

Soturivanhus ei puhunut siitä sen enempää, koska se ilmeisesti oli nuorelle Skyttelle vastenmielistä ja koska hän pelkäsi Aadolfin vastausten näyttävän todeksi erään arvelun, joka täytti hänen mielensä surulla.

Seuraavana aamuna varhain Aadolf matkusti takaisin käräjiin ja asettui paikalleen kuulijoitten joukkoon. Edellisen päivän kanteet ja kohtaukset uudistuivat, mutta todistajain kuulustelussa ei mitään uutta esiintynyt. Puolipäivän aikana päättyi todistajain kuulustelu. Syytteenalaisista kohtasivat raskaimmat syytökset Nummen Kaarinaa. Yli viisikymmentä lasta todisti tämän eukon vieneen heidät hornanmatkalle. Syynä kanteiden paljouteen oli epäilemättä se, että Kaarina oli tunnetuin ja pelätyin paikkakunnan "velhonaisista" ja niinmuodoin se, johon lasten mielikuvitus helpoimmin saattoi kiintyä. Havainto, jonka pastori Svenonius ja nimismies Askelin luulivat tehneensä käydessään Kaarinan tuvassa, riitti muuten jo hänen langettamisekseen. Sitäpaitsi moni syytti häntä siitä, että hän oli harjoittanut noitumista, tappanut karjaa, nostanut tauteja, neuvonut, mistä varastettu esine oli löydettävissä j.n.e. Nämä jälkimmäiset syytökset perustuivatkin tosiseikkoihin. Vanha Kaarina oli vuosikausia pitänyt loihtimista, puoskaroimista ja taikauskoisen vilpin harjoittamista elinkeinonaan; hän oli itse tehnyt kaikkensa, että vain uskottaisiin hänen osaavan harjoittaa tuhoisia temppuja. Eikä hän tätä tehnyt yksinomaan elantonsa hankkimiseksi: halveksittu, katkera ja häijy ihminen on valmis käyttämään millaisia keinoja tahansa, kunhan ne vain tuottavat hänelle valtaa, ja sellainen ihminen on yhtä mielellään pelätty, kuin muut ovat rakastettuja.

Mäntysuon Inkeriä vastaan esiintyi paljon vähemmän kanteita. Neljä lasta vain väitti hänen vietelleen heitä hornan palvelukseen. Nämä lapset olivat sellaisista kodeista, joissa Inkeriltä oli kysytty neuvoja lääkitsemiseen. Pastori Svenonius kanteli, että Inkeri oli tappanut häneltä lehmän ja tuottanut hänen vaimolleen kovan taudin, josta tämä Jumalan armon kautta kuitenkin jo oli päässyt.

Inkerin tytärtä Elliä vastaan ei ollut mitään kannetta tehty, mutta useat lapsista vakuuttivat nähneensä hänet hornassa, ja että hän siellä oli puettu paljon somempaan pukuun kuin muut noidat, että hän oli ylimalkaan ollut hyvin perehtynyt oloihin ja että hänellä oli ollut suuri sananvalta sielläpäin.

Kun todistajain kuulustelu oli päättynyt, käski laamanni Skytte tuoda syytetyt oikeuden eteen.

Ensin kutsuttiin sisään nuori neitonen, joka pastori Svenoniuksen edessä oli syyttänyt itseänsä noituudesta.

Todistajia kuulusteltaessa ei ilmennyt mitään, mikä olisi vahvistanut tätä itsesyytöstä, mutta hän pysyi kumminkin väitteessään.

Kun neitonen nimismiehen rinnalla astui lakitupaan ja kuulijat tungeskelivat avataksensa heille tietä tuomiopöydän ääreen, nähtiin harmaapäisen, köyhäpukuisen vanhuksen tunkeutuvan väkijoukon läpi tyttöpoloisen luo ja tarttuvan häntä käsivarteen. Se oli hänen isänsä.

-- Martta, sanoi hän epätoivo kasvoillaan, -- ajattele mitä teet! Ajattele, että olet ainoa lapseni ... vanhuuteni ainoa tuki ja turva! Ajattele tuomiota, joka sinua odottaa, jos pysyt tunnustuksessasi ... pyövelinpölkky ... polttorovio...

-- Kuka siellä puhuu? kuului laamannin terävä ääni.

-- Minä se olen, lapsipoloisen isä, vastasi vanhus.

-- Käy syrjään ja laske syytetty esille! käski laamanni.

Nimismies työnsi ukon syrjään, mutta tämä seurasi tytärtään tuomiopöydän ääreen.

-- Hävytön, sähisi Svenonius, -- julkeatko itse tuomiopöydän edessä houkutella tytärtäsi kieltämään totuuden?

-- Hän on syytön, vastasi ukko.

-- Ei, isä, lausui tyttö vesissä silmin, -- se ei ole totta. Minä en ole syytön ... minä olen kadotettu olento.

-- Martta, Martta! mutisi vanhus.

-- Viekää pois hänet! käski laamanni Skytte. Kovaonninen isä teki rukoilevan liikkeen ja halusi sanoa jotakin toivoen, että tuomari heltyisi, mutta nimismies ja pyöveli tarttuivat häntä käsivarsiin ja veivät hänet ulos tuvasta, jonka jälkeen edellinen käski vahtisotamiesten estää häntä palaamasta sisään.

Tyttö oli silminnähtävästi kuumeisessa tilassa; hänen kalpeat kasvonsa kuvastivat pitkällisiä sielunvaivoja ja mitä syvintä tuskaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen tunnustuksensa selvä ja yhtenäinen. Hän ilmoitti olevansa niin perinpohjin turmeltunut, että hän, vaikka oma pahuutensa häntä päivällä kauhistikin, ei voinut yhtenäkään yönä olla uudestaan käymättä hornassa. Hän pyysi senvuoksi saada niin pian kuin mahdollista kärsiä hyvin ansaitun rangaistuksensa, ja että hänet siksi aikaa rautakahleilla kytkettäisiin vankityrmänsä seinään.

Laamanni lupasi ottaa hänen pyyntönsä täyttämisen huolekseen, jonka jälkeen hän viittasi oikeudenpalvelijoille, että veisivät tytön takaisin vankeuteen, ja huusi seuraavan syytetyn nimen.

Samassa nousi Aadolf paikaltaan ja kääntyi seuraavin sanoin oikeuden jäsenten puoleen, jotka yhtä kummissaan kuin muukin yleisö käänsivät katseensa häneen:

-- Minä en tiedä, lausui hän lujalla äänellä katsellen tyynesti isäänsä silmiin, -- minä en tiedä, katsovatko oikeuden jäsenet tätä itsesyytöstä riittäväksi; mutta jos niin on, tahdon kiinnittää heidän huomiotansa siihen, että uusi ja perinpohjainen tutkimus on välttämättömästi toimitettava, elleivät he tahdo viattoman veren tulevan heidän päittensä päälle. Tämä tyttönen on silminnähtävästi sairaalloisessa, hulluutta lähentelevässä mielentilassa; olen vakuutettu siitä, että hän on uneksinut kauheita unia ja että kaikki, mitä hän täällä on puhunut, on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Se yleinen kauhistus, joka on vallannut taikauskoisen kansan ja jonka pastori Svenonius ja muut täkäläiset pappismiehet ovat kiihkeillä saarnoillaan paisuttaneet äärimmilleen, on kaiketikin vienyt hänen järkensä.

Aadolf ei saanut enempää sanotuksi, sillä laamanni Skytte syöksähti ylös, asettui aivan hänen eteensä ja lausui vihasta vapisevalla äänellä:

-- Kuka olet sinä, joka rohkenet sekaantua oikeuden toimintaan ... joka uskallat sillä tavalla soimata tätä pappismiestä?

Ääni, jolla se lausuttiin, kiukku, joka jännitti jok'ainoan lihaksen tuomarivanhuksen rautaisissa kasvoissa, tekivät valtavan vaikutuksen, ja salissa syntyi syvä hiljaisuus. Läsnäolijain katseet olivat tuskaisesti kiintyneet isään ja poikaan ... edellinen seisoi siinä uhkaavana, onnettomuutta ennustavana, jälkimmäinen kalpeana, tyvenenä, järkkymätönnä.

-- Kohdistakaa sama kysymys omaan sydämeenne, vastasi Aadolf, -- ja varmasti se on vieläkin vastaava, että minä olen poikanne.

Kiivastuminen teki Skytte-vanhuksen sanattomaksi. Aadolfin kolkko tyyneys tuntui hänestä uhmalta... Hänen ohuet, yhteenpuristetut huulensa vapisivat ... hän käännähti ja viittasi oikeudenpalvelijoille.

Mutta tuokiossa kavahtivat toiset pöydän ympärillä istuvat herrat paikoiltaan ja riensivät uhkauksen toimeenpanoa ehkäisemään.

-- Armollinen herra, kuiskasi Svenonius, -- hillitkää kiukkunne! Muistakaa, että poikanne on syyntakeeton ... muistakaa, että täällä on paljon tuota ymmärtämätöntä kansaa saapuvilla ja että te ette saa antaa heidän katsella isän ja pojan väkivaltaista kohtausta! Minua on eniten loukattu, ja jos välttämättömästi vaaditte poikaanne rangaistavaksi, niin se tapahtuu parhaiten siten, että hänen lausuntonsa otetaan pöytäkirjaan varsinaisen syytteen tekemistä varten häntä vastaan.

Sillä aikaa kuin pastori Svenonius näillä sanoilla koetti tyynnyttää laamanni Skytteä, kääntyi toinen kähäräperuukkisista tukholmalaisista lakimiehistä Aadolfin puoleen ja, säästääkseen tätä kuulemasta isän suusta vielä katkerampaa vihanpurkausta, lausui:

-- Nuori herra, koska te ette ole oikeuden jäsen ettekä asianosainen, todistaja tahi asianajaja tässä jutussa, niin te ette ole oikeutettu omasta aloitteestanne lausumaan mitään oikeudelle tai oikeuden edessä. Laki säätää, että käräjät on pidettävä avoimin ovin, mutta antaa samalla tuomarille vallan poistaa jokaisen, joka tavalla tai toisella häiritsee toimitusten menoa. Tahdon täten teille vain viitata, kuinka teidän tulee käyttäytyä, jos tahdotte kuulla jatkoa tähän yhtä hämmästyttävään kuin surulliseen oikeusjuttuun.

-- Hyvä on, vastasi Aadolf, -- minä otan viittauksenne huomioon, sillä minä tahdon kuulla jatkoa. Aikomukseni on Svean Hovioikeudelle antaa täydellinen kertomus siitä, mitä minä puolueettomana kuulijana tässä tutkimuksessa olen havainnut ja tulen vielä havaitsemaan.

Niin sanottuaan Aadolf istuutui tyynesti paikalleen. Läsnäoleva rahvas katseli häntä säälivästi ja kuiskaili keskenään noitajuomasta, joka oli pilannut nuoren herran pään. Laamanni Juhana näytti hetkisen empivän, mitä tehdä; mutta luotuaan poikaansa rypistettyjen silmäkulmiensa alta katseen, jossa suuttumukseen nyt oli sekoittunut syvää surua, hän meni sen enempää lausumatta tuomiopöydän ääreen, istui paikalleen ja huusi seuraavan syytetyistä, jonka nyt oli vuoro astua esiin.

Se oli tuo mielipuoli eukko. Hän astua köpiköi ravakkana tuomareidensa eteen, nyökäytti päätään niille lautamiehistä, jotka hän tunsi, ja kuunteli niin välinpitämättömästi syytöskohtia, kuin ne eivät olisi ollenkaan häneen koskeneet. Laamanni Skytten kysyttyä, myönsikö hän ne tosiksi, vastasi hän heti myöntäen. Eräs lautamiehistä nousi ylös ja ilmoitti, että vaimovanhus hänen ja monen muunkin mielestä ei ollut täysijärkinen. Huomautus otettiin pöytäkirjaan, ja eukko vietiin vankilaan takaisin.

Kolmas järjestyksessä oli Nummen Kaarina. Vakuutettuna niin hyvin omasta rikollisuudestaan kuin siitä, että hänen oli mahdoton kieltämisellä välttää rangaistusta, oli hän vankihuoneessa osoittanut katuvaista mieltä ja tunnusti nyt valittaen ja itkien itsensä syypääksi kaikkeen, mistä häntä oli syytetty. Hän ilmoitti äitinsä vietelleen hänet jo varhaisessa lapsuudessa ja että hän äidiltään oli oppinut tenhovoiteen valmistamisen sekä paljon muita salaisia tietoja. Oikeuden kehoituksesta hän teki sitten selvää niistä synneistä, joita hän muka oli hornassa harjoittanut ja nimitteli pitäjäläisten ja muiden tuttaviensa joukosta kaikki ne, jotka hän siellä muka oli nähnyt.

Siinä olivat mukana ei ainoastaan kaikki vangitut henkilöt, vaan vielä paljon muitakin, joita ei ollut ennen epäilty noituudesta, ja joista useita oli kuulijain joukossa. Kun joku sellainen nimi mainittiin, kuului hämmästyksen hälinää yli koko tuvan, valituksia, ulinaa ja vastalauseita, ja laamanni Skytten täytyi ehtimiseen nuijalla vaatia hiljaisuutta.

Vanhalla Kaarinalla oli häijy ja kostonhaluinen sisu. Ketä vastaan hän vain syystä tai toisesta kantoi vihankaunaa ... emäntiä, jotka olivat uskaltaneet ajaa hänet apua antamatta ovesta ulos, kun hän kävi kerjuulla ... lapsia, jotka olivat kevytmielisesti häntä haukkuneet ... kaikkia hän syytti rikokseen osallisiksi. Mäntysuon Inkeriä, jonka lääkitsemistaito oli vienyt vanhalta puoskariakalta monta avunpyytäjää, hän kutsui hornanruhtinaan lempivaimoksi ja hornankekkerien emännäksi. Ellin hän sanoi olevan naimisissa Belsebubin _pojan_ kanssa, -- muudan tähän saakka tuntematon ruhtinaallinen suuruus, josta sittemmin syytetyt Taalainmaan noitatutkinnoissa tiesivät paljon kertoa.

Nimismies Askelin, jonka muistissa oli elävästi säilynyt hänen ja pastori Svenoniuksen käynti Nummella, kalpeni huomattavasti, kun eukko alkoi luetella niitä hornanvieraiksi luultuja, jotka hänen piti muka tuntea. Eikä hän syyttä pelännyt, sillä kun Kaarina oli antanut ilmi kaikki muut, ja kun nimismies juuri toivoi, että luettelo olisi valmis, lisäsi hän kierosti katsahtaen nimismieheen:

-- Kuolema ja kadotus! Vielä on yksi, jonka minä monta kertaa olen nähnyt hornassa... Suokoon Jumala hänelle ja meille kaikille anteeksi, hän kävi siellä yhtä ahkeraan kuin me toiset, hän, mokoma synnin orja, vaikka onkin esivallan mies, jonka sen vuoksi tulisi paremmin tietää... Vai niin, älkääpä kieltäkö, nimismies, siitä ei nyt ole apua ... häntä, nimismiestä, minä juuri tarkoitan.

-- Nimismies! huudahti laamanni Skytte.

-- Itse nimismies!... Siinä sitä ollaan... Kuka sitä olisi uskonut? -- Tällaisia huudahduksia kuultiin läsnäolijain joukosta.

Nimismies Askelinin muutoin punakka naama oli kalpea kuin palttina. Hän koetti änkyttää juhlallisen vastalauseen Kaarinan hävytöntä, murhaavaa syytöstä vastaan, mutta kieli ei kääntynyt suussa, ja laamannin epäluuloinen katse sai hänet tykkänään ymmälle.

Onneksi pastori Svenonius nousi ja ilmoitti vakaumuksensa olevan, että syytöksessä ei ollut perää -- että se oli tehty osaksi kostonhalusta, osaksi tarkoituksella saattaa tuomarit hämmennyksiin.

Mutta laamanni Skytten huomautettua, että Kaarina pastorin oman ilmoituksen mukaan kauan oli osoittanut katuvaista ja parannukseen taipuvaa mieltä, joka teki moisen arvelun epäiltäväksi, pastori ällistyi ja vaikeni.

-- Se oli odottamaton ja ikävä ilmoitus, sanoi laamanni, -- ja antaa välttämättä aihetta lähempiin tutkimuksiin. Nyt panemme sen vain luetteloon, ja nimismies Askelin on toistaiseksi esteetön jatkamaan virantoimitustaan.

Mutta Askelin parkaa kohtasi todellinen este: hän tuli säikähdyksestä kipeäksi, lähti käräjistä kesken pois ja jätti pakosta virkansa kirjurinsa hoidettavaksi.

Nummen Kaarinan jälkeen huudettiin ja tuotiin Mäntysuon Inkeri esiin. Syytöskirja luettiin. Inkeri kuunteli tarkkaavaisesti... Hän oli kauan odottanut tätä hetkeä ja koonnut kaiken jäljellä olevan sielunvoimansa esiintyäkseen arvokkaasti.

Hänen suuret, harmaat silmänsä, jotka ihmeellisesti korostivat noiden jalojen, puhdaspiirteisten, surujen ja kärsimysten kirkastamien kasvojen kauneutta -- hänen silmänsä, jotka vielä olivat tavattoman loistavat, katselivat tyynesti läsnäolijoihin, pysähtyivät kirkastuen kotvaksi aikaa Aadolfiin ja kiintyivät sitten laamanni Skytteen tarmolla, joka veti täysin vertoja tuomarin terävälle ja lujalle katseelle.

Kun syytöskirja oli luettu, sanoi laamanni entistä painavammalla ja terävämmällä äänellä:

-- Vaimo, sinä kuulit nyt sinua vastaan tehdyt syytökset. Kaikkein suurimman tuomarin, Jumalan nimessä, lain nimessä ja oman sielusi autuuden vuoksi kehoitan sinua puhumaan totta.

Pastori Svenonius pudisti päätään merkiksi, ettei hän juuri uskonut paatuneen Inkerin vapaaehtoisesti tunnustavan. Hän oli käynyt vankilassa hänen luonaan ja oli Inkeri, niinkuin jotkut muutkin syytetyistä, osoittanut olevansa täysin paatunut.

Inkeri vastasi selvällä äänellä:

-- Kaikki syytökset ovat vääriä, yhtä ainoata lukuunottamatta. Ja tuo ainoa oikea lukee viakseni, että olen lääkintätaitoani käyttänyt lähimmäisteni hyödyksi. Jos sitä voitte rikoksena pitää, niin olen tosin teidän silmissänne syyllinen, mutta itse luulen täyttäneeni kristityn velvollisuutta.

-- Sinä puhut rohkeasti, sanoi laamanni Skytte; -- mutta minä haluan tietää, keneltä olet lääkintätaitosi oppinut. Jos mestarisi on perkele, niin oppisikin on perkeleellinen. Vastaa: keneltä olet sen oppinut?

-- Äidiltäni.

-- Hän oli siis noita niinkuin sinäkin?

-- Herra laamanni, te julistatte minut syylliseksi, ennenkuin tutkinto on päässyt kunnolla alkuunkaan. Minä kehoitan teitä olemaan antamatta minulle sitä haukkumanimeä, kunnes olette tutkinut, olenko sen ansainnut vai enkö. Mitä äitiini tulee, oli hän hurskas ja jalo nainen ja polveutui Folkungien suvusta, joka ennen on kantanut Ruotsin kruunua. Hänen muistonsa ei ole tämänkaltaisen tuomioistuimen tuomittavissa.

-- Kuulkaa, armollinen laamanni, kuulkaa minkälaista kieltä hän julkenee käyttää! sanoi pastori Svenonius laamannille ja pudisteli yhä uudestaan päätään.

-- Hän on sellainen, millaiseksi te hänet kuvasitte, vastasi laamanni Skytte, -- viekas, suurisanainen ja kovapintainen... Vaimo, sinä kiellät siis sinua vastaan tehtyjen syytösten totuuden?

-- Kiellän.

-- Minä kehoitan vielä kerran sinua Jumalan nimessä ja oman sielusi autuuden tähden vapaaehtoisesti tunnustamaan! Ellet sitä tee, on kyllä keinoja, joilla totuus saadaan pakotetuksi ilmi ... saat itse vastata seurauksista!

-- Minä olen jo lausunut totuuden.

-- Sinä siis sitkeästi ja julkeasti väität vääriksi tämän kunnianarvoisen pappismiehen ja neljän viattoman lapsen selvät todistukset?

-- Minä en tahdo syyttää itseäni väärin, ja tuskinpa teilläkään on oikeutta sitä vaatia. Minusta nähden pitäisi kristityn tuomarin olla yhtä paljon velvoitettu vapauttamaan syyttömiä kuin langettamaan syyllisiä.

-- Vielä kerran: tiettäväksesi ilmoitan, että sinä astut vaarallista tietä, jos vastoin selviä ja täysin päteviä todistuksia kiellät totuuden. Laki ei tuomitse syylliseksi ketään, joka ei ole tunnustanut, mutta missä asian todellinen laita on niin päivänselvä, sallii se, kuten sanoin, käytettävän keinoja itsepintaisimmankin pakottamiseksi tarpeelliseen tunnustukseen. Varo itseäsi!

-- Varokaa vain te itseänne, herra laamanni! Älkää ryhtykö semmoisiin keinoihin ajattomalla ajalla! Jos te tuomarina kidutatte viattoman ottamaan päällensä rikoksen, niin te olette kerran Jumalan ja omantuntonne edessä seisova suurempana rikoksentekijänä kuin yksikään niistä, joille olette tuomion julistanut.

-- Puheesi on röyhkeätä, kiljaisi laamanni Skytte jyrisevällä äänellä; -- pahahenki puhuu sinun suustasi... Tämä nainen, jatkoi hän kääntyen pappismiehiin, -- jätetään teidän huostaanne. Teidän tulee koettaa pehmittää hänen jäykkä mielensä, jos mahdollista pyhällä sanalla, muussa tapauksessa toisilla keinoilla, jotka minä käytettäväksenne asetan.

-- Me koetamme parastamme, vastasi pastori Svenonius.

-- Viekää hänet nyt pois, komensi laamanni oikeudenpalvelijoille.

-- Haluan lisätä muutamia tätä juttua koskevia seikkoja, joita tuomioistuimen on velvollisuus kuulla, sanoi Inkeri.

Laamanni Skytte tuumiskeli, antaisiko hän syytetyn puhua, mutta toinen kähäräperuukkisista lakimiehistä lausui:

-- Mitä sinulla on sanottavana?