Chapter 20

Svenonius näytti vaipuneen rukoukseen. Hänen otsansa oli kumartunut maahan päin ja kädet olivat ristissä rinnalla. Laamanni Juhana oli paljain päin, ja tuuli leyhytteli hänen harmaita hapsiaan. Hänen kasvojenilmeensä oli ankara ja juhlallinen; hän seisoi siinä kansan keskessä ikäänkuin sokean, rautaisen, leppymättömän sallimuksen edustajana.

Kun hänen silmänsä, jotka väliin olivat luodut maahan, väliin tähystelivät ympärillä olevaa väkijoukkoa, keksivät vastasaapuneen ratsumiehen, niin hänen otsansa synkkeni ja hänen katseensa kiintyi terävästi Aadolfiin, aivan kuin se olisi tahtonut tunkea hänen lävitseen.

Mutta Aadolfin silmät hakivat Elliä ja hänen äitiään ja keksivät heidät viimein kukkulan juurella muiden syytettyjen joukossa. Inkeri, Elli ja muutamat noista toisista onnettomista olivat polvillaan ja tuijottivat maahan; toiset taas seisoivat suorina ja näyttivät rohkealla asennollaan tahtovan uhmata tahi osoittaa viattomuuttaan. Vielä oli syytettyjen joukossa eräs vanhuuttaan kumarainen eukko, jonka silmistä loisti mielipuolisuuden kamala tuli ja jonka koko käytös osoitti, ettei hän tiennyt olevansa syytetty. Hän nojasi kainalosauvaansa, silmäili hymyillen ympärilleen ja hänen veisatessaan muiden mukana kuului hänen terävän kimakka äänensä kaikkia muita ylempänä.

Syytettyjä ympäröi kymmenen tahi kaksitoista ratsumiestä Södermanlannin rykmentistä. Jos katselija olisi voinut olla ajattelematta tämän kohtauksen kauheata ja surullista puolta, olisi hän huvikseen katsellut noita tuiman näköisiä, parrakkaita, hartevia sotureita pitkävartisissa saappaissaan, pyöreissä silkkihuopahatuissaan ja sinisissä sarkanutuissaan, joiden ainoana koristeena oli leveä nahkakannike, mihin hirmuinen kalpa oli kiinnitetty. Ei ollut heidän joukossansa ainoatakaan, joka ei olisi korjannut osaansa kunniakkaista laakereista, joita Ruotsin miekat ovat niittäneet; iäkkäämmät olivat saaneet soturimaineensa Saksan kolmikymmenvuotisessa sodassa, nuoremmat olivat Kaarle Kustaan rinnalla otelleet Varsovan luona ja kulkeneet jäitse Beltin yli.

Virrenveisuun vaiettua riensi laamanni töyrämältä alas, tunkeutui kansanjoukon läpi, joka kunnioittavasti teki hänelle tietä niin nopeasti kuin tungoksessa oli mahdollista, ja meni Aadolfin luo.

Tämä paljasti kunnioittavasti isänsä edessä päänsä.

-- Onneton, kuiskasi laamanni Juhana, -- miksi sinä tänne tulit? Minä näen kasvoistasi, että sinä liikut pahoissa aikeissa. Mene heti pois täältä!

-- Minä olen tullut kuulemaan tutkintoa, vastasi Aadolf, -- enkä lähde, ennenkuin se on päättynyt.

Laamanni tukahdutti huokauksen ja kääntyi otsa rypyssä pois. Hän olisi puhunut enemmän, mutta saapuvilla olevat herrat ja muutamat lautakunnan jäsenet lähenivät häntä.

Näiden seurassa hän meni jälleen töyrämälle ja antoi muutamia käskyjä nimismies Askelinille sekä läsnäolevien sotaväenosastojen päälliköille. Nämä sotaväenosastot oli maaherran käskystä siirretty käräjäpaikalle vartioimaan vankeja, suojelemaan heitä rahvaan omankäden kostolta ja ylimalkaan valvomaan järjestystä ja käräjärauhaa. Kun nämä käskyt oli annettu, meni laamanni pastori Svenoniuksen, käräjäherrain ja lautamiesten seurassa käräjätaloon, kun taas syytetyt ratsumiesten ja jalkasotureiden ympäröiminä vietiin lähellä olevaan vankikoppiin. Väkijoukko jakautui: ne, jotka ajoissa tahtoivat hankkia itselleen hyvät kuulijanpaikat, riensivät käräjätaloon, jonka sali ja eteinen heti täyttyivät ääriään myöten; toinen utelias ja vimmastunut joukko tunkeili reuhaten ja kiroten surullisen saattueen ympärillä, joka verkalleen eteni vankikoppia kohden; kolmas patoutui töyrämän ympärille, jolle nimismies Askelin neljännesmiehinensä nousi ja kovalla äänellä ilmoitti, että kaikki, miehet, naiset ja lapset, jotka oli haastettu käräjiin, kokoontuisivat käräjätuvan portaiden eteen ja siellä odottaisivat, kunnes heidät vuoron perään huudettaisiin sisään tuomiopöydän eteen.

Aadolf liittyi niihin, jotka seurasivat syytettyjä. Hän näki Inkerin hoipertelevan eteenpäin nojautuen Elliin, käsivarsi kiedottuna tämän kaulaan. Vaimovanhuksen katse oli luotu maahan, ja hänen vartalonsa oli kumarassa, mutta siitä huolimatta oli siinä synnynnäisen jalouden häipymätön leima: hän oli kunnianarvoinen alennuksessaan, juhlallinen surussaan. Hänen kasvoillaan kuvastuva syvä kärsimys oli enemmän henkistä kuin ruumiillista laatua: tänäkin silmänräpäyksenä hän taisteli itsensä kanssa pitääksensä yllä horjuvaa uskoaan vanhurskaaseen Jumalaan, hallitsevaan kaitselmukseen.

Elli oli sitävastoin taas saanut entisen joustavuutensa, joka oli pitänyt häntä pystyssä ennen vangitsemista. Hän astui vakavasti ja kohtasi tuhannet häneen luodut katseet viattomuuden suomalla tyyneydellä sekä toivottomaan kohtaloonsa alistumisen synnyttämällä välinpitämättömyydellä.

Kun hän ympäröivässä ihmisjoukossa huomasi Aadolfin, joka oli ratsastanut aivan lähelle vahtisotamiestä, seisahtui hän ja ojensi kätensä häntä kohden. Tämä liike sai Inkerinkin havahtumaan mietteistänsä; hän katsahti ylös ja näki niinikään ainoan ystävänsä, joka hänellä onnettomuudessaan oli. Mutta ratsumiehiä komentava aliupseeri huusi heti:

-- Noita-akan ilkiöt, miksi pysähdytte? Astukaa eteenpäin, ellei pahus teitä riivaa!... Rask, aja tuonne ja raivaa tietä! Varokaa, hyvät ihmiset, hevosten jalkoja! Kirotkaa ja sadatelkaa niin paljon kuin haluatte, mutta antakaa tietä, ellette tahdo maistaa miekkani lapetta.

Saattue pysähtyi pian käräjävankilan eli, niinkuin sitä kutsuttiin, kihlakunnanarkun eteen. Syytetyt teljettiin lukkojen taakse, ja sotamiesosasto jätettiin heitä vartioimaan.

Kytkettyään hevosensa lähimpään vajaan ja hankittuaan sille rehua Aadolf lähti käräjätaloon ja tunkeutui ihmisjoukon läpi saliin. Laamanni Juhana luki parast'aikaa julki niitä "erilaisia asetuksia, jotka kulloinkin käräjien alussa on saatettava yhteisen kansan tiedoksi, heille varoitukseksi ja opetukseksi". Kaksi peruukkipäistä tukholmalaista lainoppinutta, jotka laamanni Skytten pyynnöstä oli varta vasten lähetetty hovioikeudesta avustamaan häntä tässä tavattomassa oikeusjutussa tarpeellisilla neuvoilla ja selityksillä, istui tuomiopöydän ääressä hänen kummallakin puolellaan. Muilla sijoilla pöydän ääressä istuivat Svenonius, eräs toinen pappismies ja kirjuri. Huoneen perällä oli puoliympyrään asetettu kaksitoista tuolia, joilla istui yhtä monta lautamiestä, arvokkaan näköisiä vanhuksia pitkissä sarkanutuissa, villasukissa ja pikisaumasaappaissa.

Nämä kansan keskuudesta lähteneet oikeuden jäsenet olivat koko käräjätuvan juhlallisin nähtävyys. Heidän läsnäolonsa todisti, että lainkäyttö nojautui kansalliselle pohjalle huolimatta roomalaisen oikeuden vaikutuksesta ... että rahvaan jäseniä vielä pidettiin ajattelevina kansalaisina, joilla oli oikeutensa ja velvollisuutensa, vaikka munkkilaitos ja aatelisto kautta monien vuosisatojen olivat koettaneet saattaa sen hengellisen ja maallisen vallan kahleihin.

Kauemmaksi huoneen toiselle seinälle oli järjestetty paikkoja virka-arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan ylempiä henkilöitä varten. Toisella puolella seisoi nimismies ja muutamia alempia oikeudenpalvelijoita, ja vähän loitompana heistä, asianmukaisen matkan päässä, pyöveli.

Sanoimme: "asianmukaisen matkan päässä", sillä puheenaoleva virkamies oli siksi kaino, ettei hän uskaltanut asettua halvimmankaan neljännesmiehen rinnalle seisomaan. Pyövelin ammattia on useimpien kansojen keskuudessa pidetty kunniattomana ja sitä on vaistomaisesti inhottu: varsinkin on niin ollut laita skandinaavilaisten kesken. Helpompi oli palkata salamurhaaja kuin löytää mies, joka olisi ollut halukas panemaan oikeuden verituomioita toimeen. Suurin pahantekijä katseli pyöveliä ja hänen tointaan kammoksuen, vieläpä hyljeksienkin. Toimi täytyi siis tavallisesti uskoa niille yhteiskunnan paarioille, jotka tunnetaan tattarien eli mustalaisten nimellä, joilla ei ollut mitään kunniaa eikä arvoa menetettävänä.

Siihen kansakuntaan kuului tämäkin pyöveli: Musta Antero, joksi kansa häntä kutsui. Hän oli mustakulmainen, lyhyen jäntterä ja roteva mies, synkän ja hurjan näköinen. Ihmisten osoittama ylenkatse häntä ja hänen surullisia tehtäviään kohtaan -- hän ei ollut ainoastaan teloittaja, vaan myös kidutusten toimeenpanija -- oli karaissut hänen luonnostansa hurjan mielensä kovaksi kaikkia inhimillisyyden ja säälin tunteita vastaan.

Lukuunottamatta pientä tilaa tuomiopöydän edessä oli koko muu osa huonetta ääriään myöten täynnä ihmisiä. Kun oli luettu asetukset, jotka oli aiottu "yhteiselle kansalle varoitukseksi ja opetukseksi", ilmoitti laamanni Skytte syytettyjen ja todistajain kuulustelun alkavan. Kirjuri luki heidän nimensä siinä järjestyksessä kuin pastori Svenonius oli ne listaansa merkinnyt; nimismies huusi samat nimet käräjätalon portailta ja johdatti kutsutut tuomiopöydän ääreen.

Syytettyjä oli kolmatta sataa. Enemmän kuin puolet oli 6-12 -vuotiaita lapsia. Tutkinto kesti koko päivän keskeytyen kotvaseksi puolipäivän aikana, mutta vain puolet ehdittiin kuulustella ja heidän kummalliset kanteensa ja todistuksensa merkitä pöytäkirjaan.

Yleisö ei kuitenkaan kaikitenkaan väsynyt kuulemasta ja kauhistumasta sitä, mitä tutkinnassa tuli ilmi. Kokoontuneet seurasivat sanoinkuvaamattomalla kauhulla, kun ensimmäinen lapsi vanhempiensa kanssa vietiin tuomioistuimen eteen, ja vanhemmat viljavia kyyneliä vuodattaen kertoivat, mitä erään syytetyn noita-akan toimesta oli lapselle tapahtunut.

Kymmenvuotias tyttö, niin he kertoivat, oli eräänä iltana saanut kauhean kouristuskohtauksen ja sitten nukkunut sikeään, kuolemankaltaiseen uneen. Seuraavana aamuna herättyään hän kertoi kauhistuneena, että eräs noita-akka yöllä oli tullut hänen luokseen ja vienyt hänet mukanansa hornanretkelle. Sama seikka oli sittemmin uudistunut useampina öinä. Suotta olivat vanhemmat valvoneet onnettoman lapsen vuoteen ääressä; uni alkoi raskaasti heitä painaa, ja tuskin he olivat ummistaneet silmänsä, kun noita-akka jo tuli uudestaan ja vei tytön hornaan. Tyttö oli jo käynyt hornassa monta kertaa; paholainen oli ristinyt hänet uudestaan, vaatinut häntä luopumaan Jumalasta, kirjoittanut hänen nimensä kirjaansa ja pannut merkkinsä häneen, joka tietäisi sitä, että tyttö muka oli hänen omansa elämässä ja kuolemassa.

-- Katsokaa, armollinen laamanni, sanoi isä osoittaen sormellaan sinistä pilkkua tytön otsassa lähellä tukanrajaa; -- tuossa on se kamala merkki, jonka perkele itse puri hänen otsaansa. Jos inhimillistä oikeutta on, niin minä vaadin, että häijy noita-akka rangaistaan mitä julmimmilla tuskilla. Ja minä vaadin, ettei mitään sääliä osoiteta perkeleelliselle viettelijälle, sillä mikä rikos voisi kauheudessa tämän voittaa? Armollinen laamanni, minä olen syntynyt jumalaapelkäävistä vanhemmista ja olen itse tehnyt mitä taitamattomuudessani olen voinut kasvattaakseni lastani Jumalan valtakuntaan. Ja nyt hän on kuitenkin ilman omaa syytänsä ikuisesti kelvoton näkemään Jumalan kasvoja. Voi, se on kauheata, kauheata.

Nämä sanat löysivät vastakaikua lukuisissa sydämissä.

-- Kauheata, kauheata! höpisi kokoontunut väkijoukko, ja monet saapuvilla olevat isät ja äidit, joiden lapsia oli samalla tavalla koeteltu, alkoivat ääneensä huokailla ja nyyhkiä.

-- Te miehet ja naiset, on olemassa inhimillinen oikeus, sanoi laamanni Skytte verkkaan ja juhlallisesti, -- on olemassa oikeus, vaikka kohta yhtä heikko kuva jumalallisesta, kuin ihminen on heikko ja vajanainen kuva Jumalasta. Olkaa silti vakuutetut, että maallisella lailla on peloittavia aseita käytettävänään, eikä sitä ole turhaan asetettu hyville turvaksi ja pahoille kadotukseksi. Olkaa vakuutetut, että lakia tunnollisesti käytetään kärsiville lohdutukseksi, pahantekijöille rangaistukseksi, pahaa aikoville varoitukseksi.

-- Rauhoittukaa, onnettomat vanhemmat, lausui senjälkeen Svenonius nousten seisomaan; -- älkää epäilkö, ettei lapsenne vielä olisi pelastettavissa! Herra, joka ihmisten pahuuden tähden on antanut Leviatanille meidän päivinämme suuren vallan maan päällä, on kuitenkin armahtava lapsiraukkaa, joka ei ole tahallisesti rikkonut, ja maallinen laki, joka tekee erotuksen viettelijän ja vietellyn välillä, on osoittava hänelle kaikkea mahdollista sääliväisyyttä. Minä otan tämän lapsen huostaani, minä tutkin sen mieltä ja koetan juurineen hävittää pahan siemenen, joka kiusaajan kenties jo on onnistunut siihen kylvää ... mutta voimani ovat vähäiset, ja minä sanon teille, jotka nyt koossa olette, että se vitsaus, jolla Herra rankaisee meitä, ei lopu, ennenkuin te kaikki särjetyin sydämin nostatte kätenne korkeutta kohti, anotte Häneltä apua ja katuvaista mieltä, parannatte elämänne ja annatte sen kautta tehoa rukouksillenne!

Tämä saarnamiehen kehoitus vastaanotettiin uudella huokausten ja kyynelten tyrskeellä.

Kun hälinä salissa oli jotakuinkin asettunut, ryhtyi laamanni Skytte tutkintoa pitämään. Hän kyseli tyttö-rukalta tarkoin tämän hornanretkiä koskevia yksityiskohtia. Tyttö vastasi epäselvästi ja sekavasti, mutta vanhempien, jotka seisoivat hänen vieressään ja lapsen kanssa ennemmin puheltuaan olivat täysin perehtyneet asiaan, sallittiin autella tyttöä vastaamaan tuomarille.

Kaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus ja kauhu, ja tuskin uskallettiin hengittääkään, ettei vain ainoatakaan sanaa menisi hukkaan. Ainoa, joka turhia luulematta tarkkaavaisena seurasi toimitusta, oli Aadolf Skytte. Hän oli valinnut paikkansa toisten jalosukuisten joukossa ja istui siinä miettiväisen näköisenä, kädet ristissä rinnallaan. Svenonius katsahti väliin syrjäsilmällä nuoreen vastustajaansa, ja tuo katse tuntui sanovan: -- Häijy epäilijä, kuule nyt ja tule vihdoinkin vakuutetuksi!

Ensimmäisen kantajan poistuttua huudettiin esille toisia, jotka kukin vuorostansa antoivat todistuksensa. Muutamat tiesivät vain kertoa taudeista, jotka noitien vaikutuksesta olivat kohdanneet heitä itseään tahi heidän kotieläimiään, taikomisista ja monenlaisista salaisista tempuista, joita olivat nähneet harjoitettavan; mutta nämä kantelut vetivät verraten vähäistä huomiota puoleensa. Uteliaisuus oli parhaasta päästä kiintynyt hornaan. Ja kylläpä se tuli runsaasti tyydytetyksi, sillä useimmissa kanteissa, joita alaikäiset lapset, mutta joskus myös vanhemmat ihmiset esiintoivat, olivat nuo retket juuri ytimenä, ja tarkkoja kertomuksia retkien yksityiskohdista ja niitä muka seuranneista juhlista tarjottiin viljalti.

Aadolf pani merkille, että kummallisimmat todistukset olivat silmiinpistävällä tavalla yhdenmukaiset, minkä seikan hän saattoi selittää ainoastaan siten, että sairaalloiset mielikuvitukset olivat saaneet kuvaustensa aiheen samasta yhteisestä ajatustavasta ja samoista taikauskoisista tarinoista. Mutta hän huomasi myös, että laamanni Skytte ja pastori Svenonius, joka jälkimmäinen usein sekaantui tutkintaan, tahtomattaan tekivät yhtäpitäväisyyden vielä suuremmaksi kysymyksillään, joita toistettiin niin usein, että lapsukaiset, jotka kertoellessaan usein empivät eivätkä olleet varmoja asiasta, vastasivat inkvisiittoreille mieliksi.

Merkillinen, joskaan ei selittämätön ilmiö todellakin on, että noituuden kulkutauti kaikkialla, niin päivänpaahtamassa Granadassa kuin pohjoisessa Taalainmaassa, katolisissa niinkuin protestanttisissa maissa, viidennellä- ja kuudennellatoista yhtä hyvin kuin seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla oli takertunut samoihin harhaluuloihin. Mielikuvitus, vaikka se muuten onkin niin vapaa ja luo vaihtelevia muotoja ihan loppumattomiin, ja vaikka sen voima ja sisällys ovat ajasta ja paikasta niin suuresti riippuvaisia, liikkui kaikkialla tässä suhteessa samojen kuvitelmien piirissä, erotus oli vain siinä, että sama kuvitteluvoima, joka etelässä ilmeni paljon tyynempänä ja runsaampana, antoi luomilleen yhä hurjemman, yhä kummallisemman leiman, mitä kauemmaksi kulkutauti leveni pohjoiseen.

Niissä tutkinnoissa, joista tässä kerrotaan, ynnä sittemmin niissä, jotka toimitettiin Moran pitäjässä Taalainmaassa, kantajain kertomukset, joita vahvistivat syytettyjen myönnytykset -- tosin piinapenkillä puristetut -- olivat pääsisällykseltään seuraavat:

On henkilöitä, etupäässä naisia, jotka salaisesti harjoittavat kristinuskolle aivan vastakkaista palvontaa. Nämä kristinopin vastustajat tunnustavat perkeleen herraksensa, hekuman elämänmääräksensä, pahat työt luvallisiksi sekä ovat perehtyneet salaisiin taitoihin, joiden avulla voivat tehdä yliluonnollisia töitä.

He tuntevat toinen toisensa ja yhtyvät salaisessa paikassa, jota sanotaan hornaksi, missä he herransa ja mestarinsa seurassa viettävät meluavia juhlia ja antautuvat aistillisiin nautintoihin.

He ovat velvoitetut levittämään oppiansa viettelemällä nuorempaa polvea. Sitä tarkoitusta varten on perkele varustanut heidät yliluonnollisella vallalla. He aukovat huoneiden seinät taikaneulalla, nukuttavat vanhemmat uneen ja vievät pois lapset, jotka eivät kykene vastustamaan tai huutamaan apua. Kun sitten noita-akka on koonnut niin monta lasta kuin mahdollista ja hieronut heitä taikavoiteella, joka tekee heidät kykeneviksi kohoamaan ilmaan, nostaa hän heidät tilaisuutta varten valitun taikahevosen -- keittiöesineen, lehmän, hevosen tai ihmisenkin -- selkään ja kiitää heidän kanssaan yhtymäpaikalle.

Matka ei toki ole tuokiossa tehty. Noita levähtää seurueineen aina välillä kirkonkatoilla ja vuolee työkseen malmia kirkonkelloista. Toisia noitia saapuu silloin sinne samanlaisilla matkoilla; he kerskuvat, paljonko kukin on onnistunut saamaan lapsia kokoon, ja liuta lähtee senjälkeen taas liikkeelle. Lentäessään jonkin sinipilven päällä he heittävät alas kelloista kaapimansa malmin ja lausuvat sen kauhean toivomuksen, että heidän sielunsa älköön tulko lähemmäksi Jumalaa kuin tuo malmi kelloa, josta he sen vuolivat.

Perille tultaessa lapset näkevät linnan, joka hohtaa kuin tulessa.

Noita-akka vie heidät saliin, jossa pimeyden ruhtinas, mahtavan ja julman näköisenä, mutta kumminkin kahleisiin kytkettynä, istuu kunniaistuimella. Noita taluttaa vastatulleet esiin, lankeaa polvilleen perkeleen eteen ja kutsuu häntä herraksi, suuriruhtinaaksi, jumalaksi j.n.e. Monien muiden temppujen jälkeen kysyy perkele heiltä, tahtovatko he palvella häntä. Monien silmiä häikäisee hänen kunniasuuruutensa ja heidän ympärillään loistava kirkkaus, ja he vastaavat myöntäen. Sen jälkeen hän merkitsee heidät puremalla heitä otsaan tai leikkaamalla heidän pikkusormeaan, sekä kirjoittaa siten vuotaneella verellä heidän nimensä isoon kirjaan. Sitten he saavat lahjoja, tekevät vaitiololupauksen ja heille vakuutetaan iloa, lohdutusta ja huveja niin kauan kuin he elävät ja ikuinen sielunrauha kuoltua.

Heidän sallitaan sitten olla läsnä pidoissa, jonka hekumat ovat sitä laatua, etteivät siedä lähempää kuvausta. (Värit, joilla niitä kuvataan, osoittavat kuitenkin, että noitahullujen mielikuvitus aivan varmaan on hakenut aiheen heidän omasta selvästä kokemuksestaan: huvit ja syömingit, sellaisina kuin ne kuvataan, muistuttavat suurellisia talonpoikaispitoja; hurjasteleminen on kaikkea muuta kuin hekumaa.)

Pitojen päätyttyä noita palaa lasten kanssa heidän kotiinsa, panee heidät sänkyyn ja poistuu yhtä huomaamatta kuin tulikin. Kohta hän kuitenkin tulee ja vie uudestaan lapset mukanansa hornaan. Joka kerralla he kasvavat yhä enemmän perkeleen suosiossa, saavat opettajia, jotka neuvovat heitä palvelemaan häntä, saavat viimein häneltä kasteen ja ovat sen jälkeen täydellisiä noitia tai velhoja, joilla on kykyä ja tahtoa tehdä ominpäin matkoja hornaan.

Perkele on sangen oikullinen herra. Väliin hän sattuu olemaan pahalla päällä, kaiketikin, koska kahleet häntä rasittavat; niitä hänen vieraansa kyllä ahkerasti viilailevat, mutta eivät kuitenkaan voi häntä auttaa. Silloin hän pieksää noidat monikirjaviksi ja rauhoittuu sitten jälleen hyväksi.

Toisinaan hän on erittäin leppeä ja hyvänsuopa ja soittaa harpullaan monta kaunista kappaletta vieraittensa huviksi.

Väliin hän on taas pahoinvoipa ja kivulloinen. Silloin noidat iskevät häneltä suonta ja hoitelevat häntä mitä hellimmin. Kerran hän oli joidenkin kertomusten mukaan jo kuolemaisillaan, ja silloin oli hornassa suuri parku ja voivotus.

Mutta kuinka sellaisetkin miehet, jotka sivistyksensä puolesta olivat paljon ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat uskoa moisia mahdottomia juttuja ... miehet, joiden velvollisuus tuomareina oli epäillä ja ennakkoluulottomasti tutkia asiaa?

Yleinen mielipide, uskonnolliset käsitykset, maallisen lain määräykset, oppineiden miesten kirjoitelmat, kaikki auttoi pitämään voimassa ja vahvistamaan tätä taikauskoa moisten juttujen todenperäisyyteen, niin hulluilta kuin niiden täytyneekin näyttää uudemman ajan ihmisten silmissä.

Katolisessa kristikunnassa olivat useat paavilliset käskykirjat julistaneet uskon noitien olemassaoloon dogmiksi, uskonsäännöksi, jonka epäileminen oli vääräuskoisuutta. Uskonpuhdistus, joka taisteli niin monia muita erhetyksiä vastaan, ei tähän ollenkaan kajonnut: Luther itsekin uskoi noituuteen ja perkeleen persoonalliseen esiintymiseen kiusaajana ja viettelijänä. Uskonpuhdistus tätä pahaa enemmän lisäsi kuin vähensi. Kansan mielikuvitus, jota katoliset kirkonmenot eivät enää pitäneet vireillä, pyrki protestanttisuuden yksitoikkoisuudesta vapautuakseen turvautumaan salaisiin, kätkettyihin asioihin ja viertyi uusille urille kaivaten taikauskoisuuden syliin. Se selittää, miksi noitavainot olivat julmemmat protestanttisissa maissa kuin katolisissa. Sachsen, luterilaisen uskonpuhdistuksen kehto, täyttyi polttorovioilla; Genèvessä, joka oli kalvinilaisen uskonpuhdistuksen lähtökohta, poltettiin yhtenä ainoana vuonna 500 naista.

Katsoen siihen, mille kannalle sen ajan lainsäätäjät olivat tässä kysymyksessä asettuneet, lienee kylliksi Ruotsiin nähden, kun muistutamme, että v. 1687 annettiin kuninkaallinen asetus, jossa sanotaan:

"Jos joku tekee kirjallisen tahi suullisen liiton Saatanan kanssa, se rangaistaan, niinkuin Noituudesta, Kuolemalla."

Itse asiassa noitaruton ilmaukset olivat sellaiset, että järkeisuskolaisenkin täytyi hämmästyä. Kansan yksiääninen valitus ruton saastuttamissa maanäärissä ... suunnaton kanteiden luku, joita tehtiin tuomioistuinten edessä, sekä lukuisat oman itsensä ilmiannot ... merkillinen yhtäpitäväisyys kantajain kertomuksissa ... kulkutaudin selittämättömät somnambuliset ilmaukset ... mieliä valtaava kauhistus ... tuo kaikki yhdessä ajan uskonnollisen ja tieteellisen käsityskannan kanssa riittää täysin selitykseksi, miksi nekin, jotka olivat paljon ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat järkähtämättömällä vakaumuksella kuunnella mitä kummallisimpia kanteita ja vähääkään empimättä tuomita viattomia ihmisiä roviolle.

Ei siis liene lukijan mielestä outoa, että laamanni Skytte ei hetkeäkään epäillyt kuulemansa täydellistä todenperäisyyttä. Hänestä tuntui ihmeelliseltä vain se, ettei perkele -- kuten sanottiin -- kaikin ajoin ollut oikein hyvissä voimissa ja että noitien sentähden täytyi iskeä häneltä suonta ... mutta laamanni tukahdutti tämän epäilyksen hennon oraan totutulla tavalla: hän piti tuota mieletöntä juttua mystillisenä asiana, jota järjen ei ollut luvallista eikä sopivaakaan tutkiskella.

On helppo ymmärtää, kuinka tiukaksi tutkinta näin ollen tuli ja kuinka vähän toiveita syytetyllä oli päästä vapaaksi.