Chapter 2

-- Olen kuullut kuten sanoin usein puhuttavan teistä, jatkoi Sjövikin herra -- teillä on koko näillä seuduilla kuulu maine siitä, että olette niin sanottu tietäjä.

-- Minä tiedän sen. Minä olen vanhemmiltani perinyt jonkinlaiset tiedot lääkintätaidossa ja käytän niitä paraan taitoni mukaan sairasten ihmisten avuksi.

-- Ja te parannatte useita...

-- Taitoni pettää harvoin, ellei Jumala tahdo toisin... Onko Sjövikissä joku sairaana, jota ette tahdo uskoa Tukholman oppineiden tohtorien haltuun, koska minulta sellaista kysytte?

-- Ei ole. Vaan ettekö myöskin harjoita salaisia ja luvattomia temppuja, niinkuin menneisyyden katsomista ja tulevien ennustamista? Olen kuullut siitä.

Drake oli saanut ääneensä sen kylmän ylimielisen soinnun, joka hänellä aina oli ympäristöänsä puhutellessa, ja hän iski silmänsä tavallisella jäätävällä loistolla puhuteltuun.

Mutta Inkerin kasvoilla väreili osaksi synkkä, osaksi pilkallinen hymy. Hän vastasi tyynesti:

-- Ilkimieliset ihmiset ovat kerkeitä parjaamaan ja yksinkertaiset ihmiset uskovat mieluimmin sitä mikä on hourumaista. Sen kuitenkin sanon, että minä menneitäkin seikkoja jonkun verran tunnen, sillä minä olen elänyt kauan, kokenut paljon ja ahkeralla vaarinottamisella johonkin määrin perehtynyt erääseen taitoon, joka ei ole kaikkien hallussa...

-- Mihinkä niin?

-- Taitoon ulkonaisen ihmisen mukaan, usein sentään niinkuin hämärästä kuvastimesta, päättää millainen sen sisällinen ihminen on.

-- Mitä tarkotatte?

-- Etten minä, niinkuin kulkurikansan naiset, tutki käden viivoja jonkun ihmisen elämänvaiheita ilmi saadakseni, vaan paljoa helpommalla luen ne hänen otsaltaan... Tahdotteko...

-- Jumaliste! huudahti Drake ja painoi sukkelasti hatun päähänsä, -- te olette vaarallinen nainen. Minua ei haluta tietää mitään mokomista paholaisen vehkeistä. Kasvatatteko myöskin tytärtänne tuossa salaisessa viisaudessa? Hän on kuitenkin liiaksi kaunis puoskaroitsevaksi noidaksi.

-- Te olette siis nähnyt tyttäreni?

-- Olen, vastasi Drake, samalla kun hän nousi ylös ja olkapäillään kohautteli samettiviittaansa, -- hänestä voi vastedes tulla toinen Dyveka, joka lumoo jonkun kuninkaan sydämen. Hyvästi!

-- Sjövikin herra, sanoi Inkeri pikaisesti, -- kun olette kerran tullut majaani, niin viipykää vieläkin hetkinen!

-- Mitä te tahdotte?

-- Te ette minua tunne enää, sillä viidentoista vuoden surut saavat paljon muutetuksi; olemme kuitenkin nähneet toisiamme ennenkin. Eikö näössäni ole mitään, joka muistuttaisi teitä menneistä ajoista?

-- Ei ole, vastasi Drake tarkkaavasti silmähtäen vanhukseen; -- jos tahdotte minulle jotakin sanoa, niin puhukaa niin, että voin ymmärtää, sillä arvoituksien selittämiseen minulla ei ole halua eikä aikaa.

-- Te olette nähnyt tyttäreni, toisti Inkeri, -- hän on ainoa lapseni, mutta minulla oli ennen myöskin poika...

-- Joka siis on kuollut? Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!

-- Minä en tiedä, onko hän kuollut vai elääkö hän, mutta että te hänen minulta riistitte, sen tiedän...

-- Minä! huudahti Drake. -- Oletteko järjiltänne, nainen?

Ja todellakin paloi Inkerin silmissä eriskummainen hehku.

-- Tahdotteko kuulla minua? kysyi Inkeri.

-- Minä kuuntelen, vastasi Drake, antaen uteliaisuudelleen valtaa, -- mutta ellette pysty täysin tyydyttävästi sanojanne selittämään, niin olkaa varma, että minä huomenna annan viedä teidät hulluinhuoneeseen.

-- Muistatteko, että te aikaisemmassa nuoruudessanne usein oleskelitte appivainajanne, isänne asetoverin tykönä? Hänen tiluksensa rajalla oli talo, jonka omisti lasteni isä, mies, joka ei ollut muuta kuin talonpoika, vaan jonka sukuluettelo on piirrettynä vanhoihin riimikiviin, ja jonka esivanhempia teidän esivanhempanne lienevät palvelleet orjina. Muukalainen, teidän appenne, löysi muutamain ystäväin avulla joitakin papereita, jotka lienevät todistaneet, että hänellä oli omistusoikeus tuohon kontuun, ja mieheni kuoli parahiksi tarvitsematta nähdä sitä riistetyksi käsistänsä. Mutta hän jätti jälkeensä lesken kahden lapsen kanssa, nuorukaisen ja pienen tyttösen, jota vielä imetin. Ennenkun hänen tomunsa vielä ehti jäähtyä, ja ennenkun minä kerkesin lähteä paikasta, johonka jäämällä olisin joutunut loiseksi ryövärille, tunkeusitte te taloomme ja...

-- Haa, virkahti Drake, -- loppuosan voitte jättää kertomatta. Minä muistan sen tapauksen. Olette siis sama nainen, jonka poika oli röyhkeimpiä talonpoikia, mitä koskaan olen tavannut. Appeni oli vaatinut häntä muiden kartanon alustalaisten kanssa saapumaan karhunajoon; hän ei lähtenyt...

-- Koska hänen oli osotettavana isävainajalleen viimeinen palvelus. Te tahdoitte temmata hänet isänsä ruumisarkun äärestä...

-- Jos hän olisi ilmoittanut sen syyn, olisimme sen hyväksyneet. Mutta hän vastasi, ettei meillä ollut oikeutta komennella häntä ja käski minut ilkullisen ylpeänä ovesta ulos. Minä rankaisin häntä...

-- Ja hän...

-- Vaiti! lausui Drake synkän näköisenä.

-- Ja hän, jatkoi Inkeri enenevällä kiivaudella, -- paiskasi teidät jalkojensa juureen...

-- Ja minä, virkkoi Drake, jonka poskia peitti tumma puna -- minä käskin sitoa kapinoivan orjan ja sulkea hänet Brucen kellariholviin...

-- Teittepä enemmänkin, sanoi Inkeri -- teidän ei ollut ainoastaan vaadittava hyvitystä siitä solvauksesta, jonka talonpojan käsi oli poskellenne saattanut, vaan myöskin kostettava syvällisempi nöyryytys. Poikani karkean sarkatakin alla sykki jalompi sydän, kuin teidän hienon junkkaripukunne alla: sen tiesi joka nainen ja myöskin eräs... No niin, te käskitte muukalaisen, joka sittemmin tuli apeksenne, kutsua kokoon torpparit ja relssitilalliset ja tuotitte pieksinpenkin linnan pihalle; mutta hän, jota tahdoitte niin häpeällisellä tavalla rangaista, olikin paennut tiehensä...

-- Paennutko? lausui Drake hilliten suuttumustaan. -- Te muistatte väärin. Teidän niskoitteleva poikanne piestiin niiden erikoisten etuoikeuksien perustuksella, jotka säteriherralle myöntävät rikoslakien toimeenpanemisen tiluksillaan.

-- Paha vaan että muistan kaikki liiankin hyvin ... minä olen vuosimääriä hautonut mielessäni tuota muistoa. Hän oli paennut, mutta sen sijaan siepattiin kiinni hänen äitinsä ja suljettiin tuohon märkään komeroon. Silloin palasi hän vapaasta tahdostaan vierittääksensä koston minun päältäni itsellensä. Minä seisoin vieressä, kun hänen selkänsä paljastettiin, kun selkäpatukka, jota heilutteli rotevin palkkalaisenne, raateli hänen lihaansa, ja te, mustasukkaisuuden ja koston hengettärien raivostuttamana huusitte: kovemmin, kovemmin! Näin hänen verensä vuotavan, kuulin ja lu'in hänen pidätetyt huokauksensa ... mutta te huusitte lakkaamatta: kovemmin, kovemmin! Kostonne oli erinomainen, hyvä herra. Eipä siinä tarpeeksi, että olitte silponut hänen selkänsä, te mursitte hänen sydämensä. Hän oli sortunut vesa noustessansa häpeäsijalta. Hänen katseensa oli kaihtava niinkuin pahantekijän eikä se julennut kohdata äidin silmää; hänen uljas otsansa oli kumartunut maahan päin; hänen hartiansa notkuivat häpeän ja harmin taakan alla. -- Hän kieltäytyi ottamasta vastaan sitä lohdutusta, jota minä, itsekin murtuneena, yritin hänelle antaa ja lähti rauhattomin mielin luotani niille teille jäädäksensä... Sanokaapa vielä ettekö ole riistänyt minulta poikaani!

-- Nyt herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, levollisemmalla äänellä, -- olette tehnyt sen tuttavuuden, jota halusitte. Tiespä, eikö olisi parasta ollut, ettei kohtalo olisi ollenkaan tuonut teitä talooni.

-- Te olette eriskummainen nainen, sanoi Drake, -- ja selvään huomaa, että teidän on vaikeata puhua järjellisesti. Mitä poikaanne tulee, oli hän ansainnut sen, mikä häntä kohtasi, ja te, joka häneen juurrutitte hänen säädylleen sopimattomia aatteita ja tunteita, saatte varoa itseänne suurimpana syynä hänen vastoinkäymiseensä. Enpä siltä kiellä, että minä tuossa tilaisuudessa menettelin tuittupäisen nuorukaisen kiivaudella, ja tahdon kernaasti sen sovittaa. Jos vähävaraiseen elatukseenne jotakin tarvitsette, niin kääntykää minun puoleeni...

Samassa aukeni ovi ja lapsi, jonka Drake oli metsän laidassa nähnyt, ilmautui uudelleen näkyviin.

Nuori Elli, nähtyään uljaan ratsumiehen menevän äidin torppaan, oli lapsellisen pelon valtaamana juossut metsään ja siellä yksinäisyydessä jonkun aikaa leikitellyt, kunnes arveli harvinaisen vieraan menneen. Nyt seisahtui hän ujona kynnykselle uskaltamatta astua sisään ja empi, pitäisikö hänen taas rientää pois, mutta silmäiltyänsä arasti vieraan ynseitä kasvoja ja havaittuansa äitinsä kiihoittuneen mielentilan, ei hän enää epäröinyt; muutamalla askelella siirtyi hän äitinsä viereen ja loi tutkivan katseen mieheen.

-- Olen kyllin onnellinen, että voin hyljätä tarjoumuksenne, sanoi Inkeri arvokkaasti. -- Minä supistan tarpeeni vähiin, ja ainoat toiveeni tarkottavat tätä lasta... Älköön häntä vaan riistettäkö äitinsä käsistä, älköönkä hän langetko ajan pahuuden uhrina... Mutta mitä puhunkaan? Minä pidätän teitä ja teidän aikanne on kallis. Saatanko olla teille hyödyksi jollakin tavalla?

Draken otsa kirkastui hänen katsellessaan tytön kasvoja; hän vetäsi hansikkaan vasemmasta kädestään, otti sormestaan kultasormuksen ja lausui Inkerille:

-- Saako tyttärenne vastaanottaa tämän ystävänlahjan merkiksi siitä, että menneet surulliset tapaukset ovat sovitettavissa?

-- Mitä se teitä vahingoittaa, ettei sydämeni voi unhottaa pojan hukkaa? Ja jos poikani elää, on kosto tai sovinto yksistään hänen käsissään.

Elli loi kysyvän katseen äitiinsä ja veti kätensä pois lahjasta, jota ylhäinen herra hänelle ojensi.

Draken otsa synkistyi jälleen. Hän seisoi tuokion epäröiden.

Kenties vaikutti hänen menettelytapaansa suureksi osaksi sekin, että hän pelkäsi tuon n.k. tietäjävaimon salaperäistä voimaa.

Miten lienee laita ollutkaan, niin hän kuitenkin piti tuon halveksitun lahjan itse.

Lyhyet jäähyväiset sanottuaan lähti hän pois.

Pekka, joka odotteli hevosten luona portilla, arveli jos mitäkin jo tapahtuneen, kun hänen herransa niin kauan viipyi Inkerin, tuon kaikkien taikauskoisesti pelkäämän vaimon majassa. Hän hengitti helpommin päästessänsä pois torpan läheisyydestä ja herransa jälessä, jatkaessaan matkaa metsän läpi.

III.

Metsästysmaja.

Pekka sai vielä runsaan puoli tuntia rauhassa miettiä käyntiä Inkerin luona ja monia muita seikkoja, eikä tätä tuumailua häirinnyt muu, kuin välistä hevosen kompastuminen huonolla tienpohjalla, ennenkuin hänen herransa ehti määräpaikkaansa ja pysähtyi ennen mainitun metsästysmajan eteen.

Tämä oli vanha puutalo, jota ympäröi ruohottunut ja vesoittunut puutarha, jonka lahoja ja sammaltuneita hedelmäpuita Pekka, puutarhurin poika kun oli, ei voinut säälittä katsella. Autiompaa turvapaikkaa olisi maailman pauhinata pakenevan tutkistelemuksiin tahi tieteellisiin töihin kiintyneen erakon ollut vaikea löytää. Yltympärillä kuuhotti synkkä hongikko, jonka hiljaisuutta harvoin häiritsivät puunhakkaajan kirveeniskut, ja melkein yhtä harvoin näki matkamiehen tahi ajokalujen pyrkivän tuota karua tietä eteenpäin.

Sittenkun palvelija oli ilmoittanut Draken tulon, riensi talon isäntä, itse Pentti Skytte, avoimin sylin vierastansa vastaan portaille ja saattoi hänet syrjässä sijaitsevaan huoneeseen, oppineen valtakunnan-neuvoksen lukukammioon.

Yhden seinän täytti kirjakaappi, sisältävä parisen sataa nahkakantista folianttia; toisen seinän ääreen oli kasattu kaikenmoisia kaluja, joista tähteintutkijan tahi kemistan meidän päivinämme olisi vaikeata sanoa, mihin niitä käytettiin. Keskellä tätä paksujen ikkunaverhojen pimentämää huonetta seisoi iso kirjoituspöytä, täynnä kirjoja ja käsikirjoituksia. Takassa leimusi tuli, vaikka syksyinen ilta olikin erittäin lenseä.

Valtakunnan-neuvos Skytte oli jo täyttänyt viisi vuosikymmentä, mutta oli vielä täysissä miehuutensa voimissa. Laiha olento sukkeline vaihtelevine liikkeineen, soikeat kasvot joilla välkkyi eloisa ilme, ja tuikeat silmät ilmaisivat vilkasta luontoa, häilyvää mieltä. Mutta samalla ilmeni tuosta köyrynenästä, ohuesta, hiukan esiinpistävästä alahuulesta ja terävästä leuasta tavatonta viekkautta ja terävää älyä, samoin kuin korkeasta otsasta varsin etevää ymmärrystä.

Hänen kasvojansa ympäröi käherä peruukki, jota hän, salatakseen harmaantuvia hiuksiaan, harvoin otti päästään, ei edes yksin ollessaankaan, sillä, niinkuin hän itse sanoi, hän ei tahtonut peilinkään hänelle muistuttavan voimien vähenemistä, aikaan, jolloin hän niitä niin hyvin tarvitsi; tämä arvokas päänkoriste valui runsaina suortuvina pitkin pitkäliepeistä taivaansinistä yönuttua, jonka hän hyvillä mielin kietoi ympärilleen istuessaan nojatuoliin ja osottaessaan vieraallensa samallaisen mukavan istuimen siinä lähellään.

Sittenkun tavanmukaiset kohteliaisuuden temput olivat suoritetut, nousi valtakunnan-neuvos, jonka ylimalkain oli vaikea pysyä muutamiakaan minuuttia paikallaan, soitti kamaripalvelijan luokseen ja käski tämän tuoda pari pulloa burgundilaisviiniä sekä antaa kokille käskyn valmistaa illallinen.

Burgundilaista tuli. Kun ensi lasit tuota jokseenkin oivallista viiniä oli juotu, kävi puhe vielä kankeasti, mutta vilkastui sitä mukaa kuin ensin avatun pullon sisällys väheni. Parhaastaan tuota vilkastumista voitiin vain huomata valtakunnan-neuvoksessa. Sulavan miellyttävästi puhellen, kosketteli hän moninaisia seikkoja, jotka tosin eivät kuuluneet niihin asioihin, joiden tähden tänne oli kokoonnuttu, mutta valtakunnan-neuvoksen yksityisiä suhteita koskien olivat ne omiansa osaltansa synnyttämään sitä suosiollisuutta ja avomielisyyttä, jota täällä kahdenkeskisessä seurassa molemmin puolin toivottiin.

Tärkeämpi keskustelu sukeusi vasta myöhään iltasella, illalliselta päästyä, muutamien vahakynttiläin tuttavallisessa valossa ja edelleen, joskaan ei ylenmääräisesti ryypiskeltäessä.

-- Kiitän teitä vielä kerran, alotti valtakunnan-neuvos puheen -- että hyväntahtoisesti kutsuani noudattaen saavuitte tänne. Aika oli täpärällä, koska minun huomenna täytyy palata Tukholmaan astuakseni ei juuri kadehdittavalle sijalleni valtakunnan neuvospöydän ääreen. Täällä voimme kuitenkin puhella avosydämisesti tarvitsematta pelätä kuuntelevia korvia: se siitä etua onkin, kun joskus elostelee salomaalla, sellaisella kuin tämä on. Sen sijaan pääkaupungissa ei tätä nykyä ole missään turvattu urkkijoilta ja vakoilijoilta. Niitä viilettelee kaikkialla. De la Gardien puolue vaanii Bjelken puoluetta ja Bjelken puolue De la Gardien puoluetta; molempien vakoilemisella on sama tarkotus herttuata ja meitä kohtaan, ja siihen tulevat lisäksi ulkomaan lähettiläät, jotka tiedustelevat toinen toisensa ja kaikkien muidenkin ajatuksia. Epävarmuutta kaikkialla ja harvat, joihin voi luottaa. Kaikki riippuu vaan siitä, mitenkä voi pilkistää muiden kortteihin ja kätkeä omansa. Siinä asiassa luulenkin onnistuneeni meidän joukkomme hyväksi. Meidän valttimme eivät vielä ole lyödyt pöytään, ystäväiseni, mutta aika on pian käsissä. Ja te, Drake, olette aina sama kuin ennenkin: hengellänne, verellänne uskollinen kuningas vainajan veljelle herttua Aadolf Juhanalle...

-- Hengelläni ja verelläni uskollinen omalle tulevaisuudelleni, en mitään muuta, lausui Drake kylmästi.

-- Hyvä, hyvä, virkahti valtakunnan-neuvos taputtaen Drakea olkapäälle. -- Sellaiseen mieheen voi luottaa. Toisenlainen vastaus olisi kukaties herättänyt minussa epäilystä. Me taistelemme jokainen oman tulevaisuutemme, omien hankkeittemme puolesta; mutta hakiessamme keinoja niiden edistämiseksi, on sitä parempi, kun löydämme kaikille yhteisen keinon, jonka yhdistetyin voimin voimme saattaa liikkeeseen... Me riisumme nyt naamarin, me kumpikin, kuten usein ennenkin olemme toistemme edessä tehneet... Siispä: mitä on herttua? Vallikoppa, jolla suojaamme itseämme piirittäessämme linnaa ... sitä tyhjää keskustaa, jonka ympärille me isänmaan ja oman itsemme ystävät, vedämme ketjumme.

-- Aivan oikein, vastasi Drake. -- Minä sen vallan hyvin käsitän mahdolliseksi, että löytyy ihmisiä, jotka nousevat hallitusta vastaan, vaikkeivät heitä siihen ole saattaneet itsekkäät tarkotukset, vaan yksinomaan kunnioitus kuningas-vainajan tahtoa kohtaan, sellaisena kuin se hänen testamentissaan on lausuttuna. Mutta se on minusta käsittämätöntä, että joku kävisi tämän ruhtinaan puolelle, mieltyneenä yksistään tuohon typerään, narrimaiseen ja ilettävään henkilöön...

-- Tepä sen sanoitte, kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja jatkoi intomielin: -- Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt ja vielä kärsin Hänen Ylhäisyytensä tähden! Hänen häälyväisyytensä, epäluuloisuutensa ja tuima luontonsa säikyttäisi kenen muun hyvänsä, vaan ei minua, hakemasta hänen laisensa sielun lietteestä tukevata jalansijaa. Yhtä vaikeata on rautakahleisiin kytkeä meren aaltoja, kuin saada häntä kiintymään määrättyyn päämaaliin ja määrättyihin keinoihin sen saavuttamiseksi. Hänen vihansa valtakunnanholhojia kohtaan on sammumaton, mutta hän hautoo sitä toimetonna, niinkuin lohikäärme aarrettaan. Hänen rinnallansa täytyy lakkaamatta olla jonkun, joka kiihottaa häntä toimiin ilmaisematta etevämmyyttänsä, joka kukistaa hänet ja on olevinaan hänen nöyrin palvelijansa ... joka ennen kaikkea osaa olla varova, sillä herttua on vähimmin luotettava mies tämän ilmankannen alla ja suostuisi hätätilassa, pelastaakseen oman nahkansa, pettämään ystävänsä. Jättää hänen käsiinsä jotakin jos kuinkakin vähäistä, oleellista todistusta aikeistamme, olisi sama kuin myödä itsensä pyövelille. Siitä huomaatte, ystäväiseni, kuinka vaikeata...

-- Minä tiedän, teidän ylhäisyytenne, lausui Drake, -- että te olette ainoa henkilö, jossa tarpeellinen määrä terävyyttä ja malttia on yhtyneenä, ollaksenne näkymättömänä renkaana herttuan ja tyytymättömien välillä. Mutta sanokaapa: mitä on viime aikoina tehty meidän hyväksemme? Olemmeko päämaalia askeltakaan lähempänä vai emmekö? Kaikki näyttää ilmeisesti olevan samalla kannalla kuin vuosikausi takaperin. Minä en voi hyväksyä tätä epäröimistä, horjuvaisuutta ja ainaista lykkäystä, jos yhdellä rohkealla iskulla käy voittaminen kaikki yhdellä kertaa.

-- Mitäkö on tehty? Kärsittekö sitten kuulla minun luettelevan niitä, pikemmin sanoen, lukemattomia vaivoja, joita olen saanut kestää, yhdistäessäni jommoiseksikin yhtenäiseksi, irtonaiseksi kokonaisuudeksi kaikkia näitä harrastuksia ja ihmisiä...

-- Jotka jokainen sinänsä ovat niin halveksittavia!

-- Aivan niin! Heitellessäni, sanon minä, näitä erilaisia syöttejä, joihin nämä erilaiset kalat ovat tarttuneet. Muutamille kelpaa tämä, toisille tuo. Täytyy siis taitavasti kätkeä pyyteittemme paljous, jonka kautta hajaannus saattaa syntyä ja pitää näkyvissä sitä vähää, josta kaikki saattavat sopia. Ja vieläkin: kun tätä joukkoa johdamme taisteluun, eivät muut kuin ainoastaan aniharvat päämiehistä saa tuntea sotasuunnitelmaa, joka muussa tapauksessa helposti voisi joutua vihollisen käsiin...

-- Hyvä, lausui Drake ja tyhjensi sarkkansa. -- Minä myönnän, ettei kärsivällisyyteni vedä vertoja ihmettelylleni, jonka teidän ylhäisyytenne kyky voittaa moisia vastuksia, minussa herättää. Puhukaamme sentähden harvoin sanoin! Milloinka tarvitsette minua?

-- Minä hetkenä hyvänsä, ystäväiseni. Valtiopäivät kokoontuvat muutaman kuukauden päästä, ja ennenkuin ne hajaantuvat, täytyy kaikki olla tehty.

-- Niinkö luulette?

-- Silloin tahi ei koskaan. Kolmen aatelittoman säädyn keskuudessa on meillä jo suuri kannatus. Aateli ei ole herttualle uskollinen, mutta niinpian kun valtiokeikaus on saatu toimeen, on sen säädyn kolmas ryhmä Rålamb etukynnessä, pyyhkäsevä meidän puolelle, sillä heti kun olemme riistäneet vallan holhojien käsistä kumoamme kreivin etuoikeudet. Yrityksen toimeenpanoon tarvitaan teidän kaltaisianne miehiä...

-- Survaus vain, niin savikuva romahtaa, lausui Drake, jonka veri viinin ja puhelun vaikutuksesta alkoi kuumeta. -- Missä on oikeittain heidän valtansa? Ei missään taivaassa eikä maan päällä, ellei hallittavien mielikuvituksessa, Kansa vihaa heitä samoin kuin se vihaa meitä kaikkia, joilla etuoikeuksia on...

-- Mutta tuo luulottelu onkin maailmavalta, ystäväiseni...

-- Se on varjo...

-- Se on kumpaakin. Vallan vertauskuva on valta itse.

-- Eikö meitä vaan kukaan kuule? lausui Drake, nousten seisoalleen.

-- Olkaa huoleti! Minä olen yhtä arka päästäni, kuin te omastanne.

-- Hyvä on. Mitäs muuta tarvitaan kuin että jonakin yönä vangitaan nuo miehet, itsekukin sängyssään, hätätilassa vaikka, surmataan heidät? Ei yhtään kättä nouse heitä puolustamaan. Kymmenen päättävää miestä, siinä kaikki mitä tarvitaan ottaaksemme vallan miljoonien yli meidän käsiimme.

-- Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Viiden heikon kuolevaisen takana, joita kutsutaan valtakunnan holhojiksi, seisoo kuolematon, pyhä valta, jota ei kenkään rankaisematta saa sortaa. Olkoon tämän vallan nimi joko Laki, Kansan Omatunto tahi Kuningasvalta, jos niin tahdotte. Meidän on esiintyminen solvatun oikeuden nimessä, meillä täytyy olla niin sanottu pyhä kirjotus, johon turvautua oikeauskoisen kansan edessä...

-- Semmoinen pyhä kirjoitus on kuningasvainajan testamentti...

-- Niin on, ja sitten täytyy meillä olla laillinen ammattikilpi seinälle ripustettavaksi...

-- Herttua...

-- Niin juuri! Ja sitten on hyvän inhimillisen järjestyksen vuoksi välttämätöntä, että jotkut kansan edusmiehistä hankkivat äänellänsä vahvistuksen hankkeillemme samassa, kun niihin ryhdymme. Se on pyhä voitelu, jota ilman olemme henkiheittoja seikkailijoita. Ette myöskään saa olla aivan lukuunottamatta sitä seikkaa että heillä, noilla viidellä, on käsissänsä valtiokoneiston kaikki langat. Ei muuta kuin nykäsee vaan noita lankoja, niin tuhat itseksensä käypää konetta joutuu liikkeeseen, tuhat kynää tuhrii yhtämonta paperilehteä noidanriimuja täyteen ja sulkee ne voiman sinetillä, sill'aikaa kun tuhat muuta itsekseen toimivaa konetta tarttuu pistimiin ja musketteihin... Se juuri taitoa kysyy osata samalla koota nuo langat omiin käsiin, ällistyttää epäröivät valmiilla teolla, saattaa omantunnonihmiset lainpuustavilla vaikenemaan, sekä lahjoa omanvoiton-pyytäjät kunniasijoilla ja etuoikeuksilla. Olen jo sanonut kuinka aateliston kolmas luokka on voitettavissa; aatelittomat säädyt seisovat jo toisella jalallaan meidän leirissämme ja Enander, Prytz sekä Pekka Eerikinpoika saavat kukin säädyssään sen aikaan että nostavat toisenkin jalkansa meidän puolellemme. Yhden vuoden veronvapaus on voittava koko työtätekevän luokan; peruutetut kreivikunnat suovat meille tilaisuuden heittää rahvaalle semmoisen syötin. Itse pääkaupunginkin sotaväestössä on liittolaisia. Tässä, ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos vetäen auki laatikon työpöydästään, -- tässä on luettelo joukkokuntamme luotetuimmista ja mahtavimmista miehistä. Banér ja muut, joiden varovaisuuteen ei ole luottamista, ovat luvusta pois. Nämä miehet, jotka ovat ytimenä joukossamme, ovat valmiit valalla ja allekirjoituksella sitoutumaan asiatamme edistämään. Semmoinen sitoumus on hyvä olemassa. Minä esitän kokouksen pidettäväksi teidän luonanne, Drake, Sjövikissä. Se voi käydä tavallisten kestien nimellä, ystäväiseni; te kutsutte tuttavanne ja naapurinne valtiollisista väreistä lukua pitämättä ... kuta kirjavampi seura, sitä parempi...

-- Minä tahdon siinä suhteessa seurata käskyjänne, sanoi Drake tarkastaen luetteloa.

-- Mutta nyt politiikasta muihin asioihin! sanoi valtakunnan-neuvos. -- Haluatteko tietää, millä minä huvittelen itseäni isänmaan kysymyksistä vapaana ollessani? Katsokaa, ystäväni, minulla on tekeillä työ, joka on himmentävä monet entisajan viisastenkin oivallisimmat teokset...

-- Minä arvaan mistä kysymys on, sanoi Drake vilkkaasti ja osotti kummallisiin työkaluihin; -- te tutkitte yhä edelleen tieteiden tiedettä...

-- En ystäväni, lausui valtakunnan-neuvos pudistaen peruukkiansa, -- minä olen luopunut punaisen leijonan ajosta ja olen ruvennut harrastamaan vähemmän vaarallista, mutta yhtä jaloa tiedettä, nim. kielentutkimusta.

-- _Sol praecipuarum linguarum subsolarium_ [etevin etevimmistä kielistä auringon alla], luki Drake valtakunnanneuvoksen hänen eteensä laskeman paperitukun nimilehdestä. Hän työnsi sen ilmeisellä ylenkatseella takasin.